eläkeodotussyndrooma

kun ei helppoa ole työelämässäkään, miettii
kaikenlaista. Ei mitään syndroomaa kuitenkaan
ole havaittavissa, ainakaa nyt.
Tekemistä kyllä olisi eläkkeelläkin, jos vain
terveyttä.:)

kuin osaan.

Olin väh. yli 40-vee ja silloin alkoi ensimmäisen kerran kunnolla keho reakoida liialliseen työaikaan/ määrään.

Ajattelin, etten ikinä selviä norm eläkeikään.
Kahdeksan vuotta myöhemmin, ajattelin, etten elä enää, kun olisin eläkeiässä.

Ensimmäinen havainto piti paikkansa, sillä työkyvyttömyys alkoi 46-vee ja sillä tiellä ollaan.
Saapa nähdä mitä seuraavat yhdeksän vuotta tuo tullessaan, vieläkö henki pihisee, kun olisin vanhuuseläkeikäinen.
Vielä, sanotaan neljä vuotta sitten olisin veikannut, ettei, mutta nyt olen saanut suunnan kääntymään ja pari viimeistä vuotta on ollut yhtä juhlaa, mitä terveydentilaan tulee!

Olen optimisti, että minullakin on elämä vielä 65- vuotiaanakin?


Rankaa oli, kun huomaa menettävänsä terveyden ja eläköityvän jo parhaassa aikuisiässä.
Monta vuotta kesti huonoa omaatuntoa, kun ei päässyt 'pätemään' työssä, joka oli ollut minulle kutsumus.

Nyt on kaikki hyvin ja tilanne on seestynyt, kun antanut periksi ajatukselle, että työni on tehty ja olen ansainnut joutenoloni.

mä toivon, että terveys kestää ja saan tehdä töitä vielä eläkeläisenäkin. Työssä tunnen itseni tarpeelliseksi ja elämälläni on suuntaa, tarkoitusta ja rytmiä.

jään, ei ollenkaan mitään odotusyndroomia.

Toivon vain että terveyttä riittäisi, ja pystyisin nauttimaan eläkepäivistäni hyväkuntoisena.
Haluaisin niin vielä nähdä ja kokea muutakin mualimmoo.

Muutin toiseen kaupunkiin eroni jälkeen,kului n.5 vuotta jouduin jäämään osatyökyvyttömyys eläkkeelle,siihen sopeutuminen vei aikaa.Aluksi oli kummallinen syyllinen olo,vaikka tiesin että en jaksa enää kuten ennen.Oli vaikea hyväksyä että en jaksa ja kykene samaan työpanokseen enää,on pakko hiljentää tahtia.Jäin ihan yksin pohtimaan asioita,talous huoletti,eron jälkeen ostin asunnon,siitä velkaa vielä,kuntoni huononi.Lääkärini huomasi että nyt ei mene hyvin,sain lähetteen kuntoutukseen.Olen jo puolenvuoden aikana huomannut edistymistä,tasapaino parantunut,siinä samassa motoriikka,eli elämä alkaa taas tuntua paremmalta.Minulle tapahtui niin paljon kipeitäkin asioita muutaman vuoden sisällä,että en kyennyt niitä sisäistämään,käsittelemään.Nyt tuntuu hyvältä jo,nautin siitä vapaa jaksosta mikä aina tulee työjakson jälkeen ja muutaman vuoden kuluttua lopetan työt kokonaan.Toivottavasti löydän mielekästä toimintaa esim.jonkun yhdistyksen puitteissa,kun se koko vapaus koittaa.

Olen nyt vuorotteluvapaalla ja hyvin on aika kulunut. Eläkkeelle jään heti kun mahdollista, enkä aio eläkkeellä töitä puurtaa. Toivottavasti pysymme terveinä mieheni kanssa, että voimme matkustella ja viettää aikaa yhdessä lenkkeilen ja yhdessä hissukseen puurtaen täällä kotosalla.

Minulla alkoi sellainen elämä josta haaveilin 60v. Tämä eläkeläisen arki on sellaista joka on ihmistä varten.Tästä nauttii niin valtavasti.Saa vihdoinkin elää, kuten on aina halunnut.Harjoittelin tätä oloa 5v eläkeputkessa.

tämä, parasta tähänastisessa elämässäni. Työsyndrooma vaihtui vapauteen. Voi olla, että 60-70 tunnin työviikot olivat liian pitkiä, siksi vapaus tuntuu niin suunnattoman upealta. Vapaus mistä? Lähinnä... kellosta, ei niinkään työstä, sehän oli myös ihanaa. Silti takaisin siihen myllyyn en kaipaa.

no vitsi,vitsi.
Mutta huumorilla näin kerrottuna siitä eräästä kaverista miten hän eläkkeelle pääsi.
Hän narunpäässä veteli pitkin teitä ja toreja , omenaa ja kutsui sitä, tse,tse, ja kun meni kauppaan niin sitoi sen ulkopuolelle kiinni.

että jokin syndrooma on. Töitä vois jo hieman vähentää, mutta mitä sitten tilalle. Sitä kun tämän ikäiset, ehkä miehet varsinkin tottuneet, että se mitä tekee on hyödyllistä ja tarpeellista, mutta minkä sen kokisi mielekkääksi, jos töitä vähentäisi saati jättäisi kokonaan pois. Siihen en ole löytänyt vastausta.

Työelämän ja eläköitymisen taitekohta on aina, jokaiselle melkoinen muutos.

Miten siihen itse kukin reagoi johtunee aikaisemmastakin, yleisestä elämän suunnittelusta.

Pitkään yhdessä virastossa istuneelle ja elämänsä halki ajautuneelle se voi olla kriisi.

Toisaalta, kuka on tottunut suunnittelemaan elämänsä puitteita pitemmällä tähtäyksellä tilanne on osa luonnollista kehitystä.
Siis myös muuta sisältöä kuin taloutta.

Yksikään ikävuosi ei tule yllättäen.
Minun kohdallani putken pää kerran karkasi nenäni edestä kaksi vuotta eteen päin.
Ei sekään mikään katastrofi ollut.
Nollasin kerran 500pv laskurin ja sillähän se oli selvä.

Loma-asunnon hankimme jo vuonna 1986.
Kaksi sijoitusasuntoa vetäytymisemme jälkeisiä hyvin pieniä tuloja täydentämään muutama vuosi myöhemmin.

En ollut tuskastunut töihini. Työpaikkoja vaihdon usein muista syistä.
Tuon viimeisen kaksi vuottakin askaroin innolla koska tavoite oli selkeä.

Tämä on minulle väärä palsta tulla häiriköimään.
64:na kuulun tuonne lähempänä hautaa olevalle osastolle.

tiä mitä ajatella, kun ylentuutista tulee uutista.
Eli ei ole rahaa maksaa mitään eläkkeitä yleensäkään tälle ikäluokalle (kuhan nyt lipposenmooses saa omansa eikä muista niin väliä). Sos.demit keksi sen eläkkeiden indeksileikkurin.

Ei saa olla työkyvytön, työtön eikä vanha niin pärjäisi kuulemma. Suosikin entinen päätoimittaja siinä vaan tienaa vähä extraa lausunnollansa.

mutta en pelkää jäädä eläkkeelle.
Työni on ihan mielenkiintoista ja vaihtelevaa, mutta on mulla suunnitelmia eläkepäivienikin ratoksi.
Olen vähän ajatellut rakentaa pienen punaisen mummon mökin johonkin metsän reunaan, ihan itse, sitten eläkkeellä.
Työkaverit kiusaa mua, että mä kuljen vanhainkodissakin akkudelvo kädessä ja ruuvailen ruuveja joka koloon ;-)