emmun kivut on poissa

Palvoa koiria tuolla tavalla jonkulainen realismikin kannattaaa eläinten suhteen muistaa.

Lämmin osanottoni! Suru on varmasti suuri eikä sitä mitkään sanat helpota... mutta kuten sanoit, Emmun kivut ovat poissa. Vaikka tämä oli sinulle vaikeaa, oli kuitenkin ystävällisin teko, minkä tuossa tilanteessa pystyit Emmukalle tekemään. Jonain päivänä suru helpottaa, ikävä ja ihanat muistot jäävät... Jaksamista!

Rakas kultsimme kuoli rattijuopon yliajamana.
Tästä on aikaa jo kaksi vuotta,
mutta suru on meillä todella suuri vieläkin.
Perheessämme ei asiasta puhuta, mutta koiramme tuhkat ovat tallella.
Otan tämän kevään aikana koiramme tuhkat mukaani, ja levitän ne mökkimme ympäristöön,
sillä tavalla tunne että tuo maailman suloisin otus on aina minun kanssani.
Rakastan häntä, ikuisesti.

Sinulle toivon jaksamisia, ja kaikkea hyvää tulevaisuudessa.

Miten voikaan esim.hauturi ajatella noin. Koirani, joka eli yli 11 vuotta kanssani, oli kuin perheenjäsen, kaikessa mukana, tuli joka aamu sanomaan huomenta, penko pedin laidassa niin kauan kuin toivotin hyvät huomenet jne. Mutta oikeassa olet siinä, että eläimen on päästävä kivuistansa, onneksi eutanasia toimii eläimillä...
Kiitos myös myötäelämisestä kanssani te kaksi, jotka ymmärsivät tämän hetken tunteeni.

Osaanotot täältäkin.
Kosketti erityisesti, kun otsikossa lukee Emmu..
Kutsun omaa koiraani jatkuvasti sillä nimellä.
Voimia!

Lemmikin, rakkaan perheenjäsenen poismeno tuntuu aina pahalta. Ei sille voi mitään. Oma berninpaimenkoirani oli kolmevuotias, kun jouduin pääsätämään hänet vihreille niityille. Muistan vielä, kuinka vein koirani eläinlääkäriin, koska se oli ollut pari viimeistä päivää niin epänormaali. Yleensä koirani oli aina siellä missä muutkin, mutta viimeiset hetket hän oli kaukana muista ihmisistä, vetäytyi kauimaiseen huoneeseen.

Noh, vein koirani eläinlääkäiin tarkistettavaksi. Koira nukutettiin tutkimuksia varten, ja sovin lääkärin kanssa hakevani koiran puolen tunnin kuluttua. Pyörin kaupungilla odotellessani eläinlääkärin soittoa. Sain puhelun eläinlääkäriasemalta, jossa lääkäri kertoi jotain todella monimutkaiselta kuulostavia asioita. Keskeytin, ja kysyin, että mitä se siis käytännössä tarkoittaa.

Eläinlääkäri sanoi, että koirani ei selvinnyt. Se oli elämäni kamalin hetki. En edes aluksi tajunnut, että mistä oli kyse. Soitin lääkärille takaisin, ja kysyin nopeasti tuhkausmenetelmistä. Parin viikon päästä sain tuhkauurnan kotiini. Kotiin mennessäni en ajatellut mitään. Olin kai niin shokissa, hämmentynyt, etten osannut arvata tapahtunutta todeksi.

Kotini pihalla näkyi vielä lumeen painautuneet tassunjäljet. Muistin, kuinka vielä aamulla me kävelimme vieretysten pihallani kohti lääkäriä. Kosketin jälkeä viimeisen kerran, koska tiesin lumien sulavan pian pois. Näin tapahtui. Lumet sulivat, mutta ainakin yhden asian siitä voin sanoa varmaksi. Ne jäljet, jotka koirani jätti sydämeeni, ei niitä mikään pyyhi pois.

Siitä on aikaa jo reilut viisi vuotta, mutta siltikin on vaikeaa kirjoittaa ilman, että silmät sumenevat kyynelistä. Nyt munulla on labradorinnoutaja. Tämä uusin tulokas on "jo" kahden vuoden vanha. Ei uusi koira, tai mikään muukaan korvaa sitä poismennyttä ja rakasta ystävää. Vaikka minulla onkin nyt uusi koira, niin silti sydämessäni on aina paikka tuolle poismenneelle rakkaalleni.

Huhhuh, innostuinpas kirjoittamaan. Itselläni kuitenkin helpottaa, jos saan purkjaa vapaasti tunteitani, ja käydä asiaa tällä tavoin läpi. Se vaatii aikaa, mutta se on vain osa elämää. Voimia sinulle, ja kaikille muillekin rakkaansa menettäneille!