Leena Lehtolainen

scarabaeus:
"Olisiko Sinulla sitten laittaa tähän muutama sellainen suomalaisen kirjailijan kirjoittama dekkari, jotka ovat huolella kirjoitettuja viimeisen päälle hiulattuja, virheettömiä?"

Noh, noh, virheetöntä ihmistä ei ole nähtykään eikä virheetöntä kirjaa ole vielä kirjoitettu. Muistutan todenneeni, ettei dekkarin tarvitse olla poliisityönkään osalta "realistinen" tai autenttinen. Esimerkkinä Pentti Kirstilä, joka antaa "poliisin käsikirjalle" aika lailla pitkät, mutta on kirjoittanut muutamia erittäin hienoja dekkareita.

Vaikka kirjoittaja ei olekaan enää uusi, niin en koskaan pysty sivuuttamaan yhtä:

Suomalaisista dekakreista ovat mielestäni aivan omaa luokkaansa Matti Yrjänä Joensuun romaanit. Voisi tietysti kysyä kannattaako niitä tunkea lainkaan dekkari-genreen, vai onko rikos ja poliisi vain Joensuun yhteiskuntakritiikin ja moraalin tutkimisen välineitä (vrt. Dostojevskin Rikos ja rangaistus). Ehkä hän on päätynyt näihin välineisiin, koska itsekin poliisina tuntee ne parhaiten.

Joensuun suurin vahvuus on, että suomalainen henkirikos esiintyy niissä todella omanaan: surkeana, sattumanvaraisena, ankeana. Siinä ei ole todellakaan gloriaan. Tältä osin Joensuun sekä realismi että humanismi on ylittämätön. Joensuu on kaikkiaan kirjailijana omaa luokkaansa suomalaisten dekkaristen joukossa.

Uudemmista kirjailijoista Jarkko Sipilä kuvaa joskus niin tarkkaan poliisityön, että täytyy välillä vilkaista nimiölehteä: luenko romaania vai poliisin teknisen tutkinnan käsikirjaa?

Sujuvan kertoja Harri Nykänen herättää minussa hiukka ristiriitaisia tunteita, mutta yhdestä hänet tullaan muistamaan aina: Raid. Raidin kautta Nykänen astuu parhaimmillaan suurten moraalisten dilemmojen äärelle.

Tapani Bagge ei piittaa poliisin käsikirjasta vähääkään, mutta tuottaa mainiota tarinaa ja parhaimillaan hyvää sosiaalista kuvausta ja kiehtovia psykologisia suhteita.

Mielenkiintoinen on myös myöhäisellä iällä aloittanut Hannu Vuorio. Ei myöskään poliisityön asiantuntija. Sen sijaan hänen romaaniensa Helsinki ja varsinkin Kallio maistuu, tuoksuu ja tuntuu aidolta Helsingiltä. Osin nostalgisesti. Vaikka Vuorio ei satsaa poliisityö "realismiin", hänellä on yksi jossain määrin yhteinen piirre Joensuun kanssa: myös Vuoriolla henkirikokset ovat yleensä yhtä surkeita, kuin ne ovat myös suomalaisessa todellisuudessa.

On monia muitakin, mutta nyt rupesin miettimään, jotta olikohan edes yllä olevista yksikään sellaisia _uusia_ kirjoittajia, joista kysyit.

Lehtolaista) kirjoitti:

scarabaeus:
"Olisiko Sinulla sitten laittaa tähän muutama sellainen suomalaisen kirjailijan kirjoittama dekkari, jotka ovat huolella kirjoitettuja viimeisen päälle hiulattuja, virheettömiä?"

Noh, noh, virheetöntä ihmistä ei ole nähtykään eikä virheetöntä kirjaa ole vielä kirjoitettu. Muistutan todenneeni, ettei dekkarin tarvitse olla poliisityönkään osalta "realistinen" tai autenttinen. Esimerkkinä Pentti Kirstilä, joka antaa "poliisin käsikirjalle" aika lailla pitkät, mutta on kirjoittanut muutamia erittäin hienoja dekkareita.

Vaikka kirjoittaja ei olekaan enää uusi, niin en koskaan pysty sivuuttamaan yhtä:

Suomalaisista dekakreista ovat mielestäni aivan omaa luokkaansa Matti Yrjänä Joensuun romaanit. Voisi tietysti kysyä kannattaako niitä tunkea lainkaan dekkari-genreen, vai onko rikos ja poliisi vain Joensuun yhteiskuntakritiikin ja moraalin tutkimisen välineitä (vrt. Dostojevskin Rikos ja rangaistus). Ehkä hän on päätynyt näihin välineisiin, koska itsekin poliisina tuntee ne parhaiten.

Joensuun suurin vahvuus on, että suomalainen henkirikos esiintyy niissä todella omanaan: surkeana, sattumanvaraisena, ankeana. Siinä ei ole todellakaan gloriaan. Tältä osin Joensuun sekä realismi että humanismi on ylittämätön. Joensuu on kaikkiaan kirjailijana omaa luokkaansa suomalaisten dekkaristen joukossa.

Uudemmista kirjailijoista Jarkko Sipilä kuvaa joskus niin tarkkaan poliisityön, että täytyy välillä vilkaista nimiölehteä: luenko romaania vai poliisin teknisen tutkinnan käsikirjaa?

Sujuvan kertoja Harri Nykänen herättää minussa hiukka ristiriitaisia tunteita, mutta yhdestä hänet tullaan muistamaan aina: Raid. Raidin kautta Nykänen astuu parhaimmillaan suurten moraalisten dilemmojen äärelle.

Tapani Bagge ei piittaa poliisin käsikirjasta vähääkään, mutta tuottaa mainiota tarinaa ja parhaimillaan hyvää sosiaalista kuvausta ja kiehtovia psykologisia suhteita.

Mielenkiintoinen on myös myöhäisellä iällä aloittanut Hannu Vuorio. Ei myöskään poliisityön asiantuntija. Sen sijaan hänen romaaniensa Helsinki ja varsinkin Kallio maistuu, tuoksuu ja tuntuu aidolta Helsingiltä. Osin nostalgisesti. Vaikka Vuorio ei satsaa poliisityö "realismiin", hänellä on yksi jossain määrin yhteinen piirre Joensuun kanssa: myös Vuoriolla henkirikokset ovat yleensä yhtä surkeita, kuin ne ovat myös suomalaisessa todellisuudessa.

On monia muitakin, mutta nyt rupesin miettimään, jotta olikohan edes yllä olevista yksikään sellaisia _uusia_ kirjoittajia, joista kysyit.

Lue lisää

Kiitos vastauksesta.

Olen lukenut (tai selaillut) muutamia dekkareita näiltä kirjailijoita kyllä, paitsi Vuorio. Ja hänen kirjoissaan siis lisäksi Helsinkiä. Täytyypä tutustua.
Uusista olen viimeksi lukenut Väinämöisen vyö. Tai oikeastaan se jäi sittenkin selailuksi. Sitten oli vielä joku näistä uusista, mutta enää en muista edes sen kirjan nimeä, senkin selailin vain, ei sytyttänyt. Ei oikein ole löytynyt suomalaisista samanlaisia lukuelämyksiä kuin ulkolaisista. Joku imu puuttuu, tiedä sitten. Taitaa olla lukijassa vikaa vikaa vikaa.
Ulkolaisista Dennis Lehane, Denise Mina, Henning Mankell esim. ovat jotenkin niin kattavasti kirjoittavia. En dekkareista hae niinkään murhia vaan enemmänkin ajankuvaa, ehkä.

Lehtolaista) kirjoitti:

scarabaeus:
"Olisiko Sinulla sitten laittaa tähän muutama sellainen suomalaisen kirjailijan kirjoittama dekkari, jotka ovat huolella kirjoitettuja viimeisen päälle hiulattuja, virheettömiä?"

Noh, noh, virheetöntä ihmistä ei ole nähtykään eikä virheetöntä kirjaa ole vielä kirjoitettu. Muistutan todenneeni, ettei dekkarin tarvitse olla poliisityönkään osalta "realistinen" tai autenttinen. Esimerkkinä Pentti Kirstilä, joka antaa "poliisin käsikirjalle" aika lailla pitkät, mutta on kirjoittanut muutamia erittäin hienoja dekkareita.

Vaikka kirjoittaja ei olekaan enää uusi, niin en koskaan pysty sivuuttamaan yhtä:

Suomalaisista dekakreista ovat mielestäni aivan omaa luokkaansa Matti Yrjänä Joensuun romaanit. Voisi tietysti kysyä kannattaako niitä tunkea lainkaan dekkari-genreen, vai onko rikos ja poliisi vain Joensuun yhteiskuntakritiikin ja moraalin tutkimisen välineitä (vrt. Dostojevskin Rikos ja rangaistus). Ehkä hän on päätynyt näihin välineisiin, koska itsekin poliisina tuntee ne parhaiten.

Joensuun suurin vahvuus on, että suomalainen henkirikos esiintyy niissä todella omanaan: surkeana, sattumanvaraisena, ankeana. Siinä ei ole todellakaan gloriaan. Tältä osin Joensuun sekä realismi että humanismi on ylittämätön. Joensuu on kaikkiaan kirjailijana omaa luokkaansa suomalaisten dekkaristen joukossa.

Uudemmista kirjailijoista Jarkko Sipilä kuvaa joskus niin tarkkaan poliisityön, että täytyy välillä vilkaista nimiölehteä: luenko romaania vai poliisin teknisen tutkinnan käsikirjaa?

Sujuvan kertoja Harri Nykänen herättää minussa hiukka ristiriitaisia tunteita, mutta yhdestä hänet tullaan muistamaan aina: Raid. Raidin kautta Nykänen astuu parhaimmillaan suurten moraalisten dilemmojen äärelle.

Tapani Bagge ei piittaa poliisin käsikirjasta vähääkään, mutta tuottaa mainiota tarinaa ja parhaimillaan hyvää sosiaalista kuvausta ja kiehtovia psykologisia suhteita.

Mielenkiintoinen on myös myöhäisellä iällä aloittanut Hannu Vuorio. Ei myöskään poliisityön asiantuntija. Sen sijaan hänen romaaniensa Helsinki ja varsinkin Kallio maistuu, tuoksuu ja tuntuu aidolta Helsingiltä. Osin nostalgisesti. Vaikka Vuorio ei satsaa poliisityö "realismiin", hänellä on yksi jossain määrin yhteinen piirre Joensuun kanssa: myös Vuoriolla henkirikokset ovat yleensä yhtä surkeita, kuin ne ovat myös suomalaisessa todellisuudessa.

On monia muitakin, mutta nyt rupesin miettimään, jotta olikohan edes yllä olevista yksikään sellaisia _uusia_ kirjoittajia, joista kysyit.

Lue lisää

ei rajaa tekijää niin hervantalaisen Seppo Jokisen komisario Koskisen töistä ja toilailuista kertovat kirjat saattaapi tuottaa iloa. Muuten olen melkopaljon lähtökohtaisesti samaa mieltä ylläolevasta.
Tietennii on vielä nää arvokkaat ladyt, Arhippa ja Pakkaska. Eivät uusia, mutta Pakkaska petraa ikääntyessään. Useimmiten meneee kummallakin keittokirjapuolelle. Toki syyäkin pittää, toisinaan.

Jos rikoksesta on mahdollista saada vähintään 6 vuotta vankeutta, lääkärin vaitiolovelvollisuus raukeaa. Näin Suomessa :)

minäpä kirjoitti:

Jos rikoksesta on mahdollista saada vähintään 6 vuotta vankeutta, lääkärin vaitiolovelvollisuus raukeaa. Näin Suomessa :)

Ei. Kyseessä on toimiminen todistajana ja tähän liittyvä vaitiolovelvollisuus. Todistajuuus ei ole lainkaan yksiselitteinen asia vaitolovelvollisuuteen nähden. Ei suinkaan sairaalaan tulo ja "vähän potilastietojen kysely" kuutta vuotta vilauttaen ole sama asia kuin potilastietojen kertominen.