Haaleat tunteet

Onhan sitäkin tullut kokeiltua.. mut jokanen kokee sen eri lailla,, On ollut myös niitä jotka kolahtaa ja ovat maailman ihanimpia, mutta niissä taas oma sydän on särkynyt! Ne tulee ja menee ja ne ei kestä tai minä itse olen saanut pettyä ja kaipaan niitä suuria rakkauksia vieläkin....Välillä heikkona hetkenä..
Nyt avomieheni on monen vuoden tuttu.. ja tämä mies on ainakin kiltti ja turvallinen... mutta välillä kaipaan sitä jotain tulisuutta!! Oon ruvennut ajattelemaan et tuleekohan eteeni vielä joku mies joka iskee aivan täysin ja yhtäkkiä. Ja se on menoa...Ja oikeaa minäkin olen odottanut, mut oikeesti onko sitä...
Toisaalta, jos pelkäät jotain.. Et anna tunteillesi valtaa??? Carpe diem... seuraa tilannetta, jos tuntuu ettei oo sun juttu, ole rehellinen!!!

Olen kokenut kumpaistakin. Tuliset rakastumiset ovat päättyneet kuin kananlento! Niistä jutuista ei ole kehkeytynyt kumppanuutta. Nyt olen löytänyt aivan ihanan miehen. Ei ensi tapaamisella jalkoja saanut tutisemaan, mutta mitä useammin häntä tapaan, sen komeammaksi muuttuu minun silmissäni. En vaihtaisi häntä pois yhteenkään aiemmista tulisista rakkauksistani, joita minulla on ollut!! Tämä mies herättää minussa tunteita, jotka kantavat kauas, kuten aikoinaan aviomieheni...ne tunteet ovat turvallisuudentunne, luottamus, rauha, onnellisuus. Miehet, joihin olen ollut tulisesti rakastunut, ovat herättäneet levottomuutta, huolta, surua, tuskaa...
Voin kertoa sinulle salaisuuden: tuliset rakastumiset ovat harhaa, unta. Sen olen kantapään kautta oppinut. Todellista on kumppanuus ja syventyvä rakkaus kumppanuuden kautta.

Ihania ja asiallisia vastauksia, kiitos teille niistä!

Ehkä on paras luopua turhanpäiväisistä haihatteluista ja ryhtyä elämään todellisuudessa. Mukava kuulla, että teille on kehkeytynyt hyviä suhteita "pienellä alkupanoksella". Kannattaa minunkin varmaan katsoa ajan kanssa mitä tästä tulee, ja lopettaa turha mietiskely.

Kiitos vielä kerran avustanne ja iloista kevättä!

Vähän samassa tilanteessa olen itsekin.. mies on aivan ihana, pitää minusta todella ja on sitoutunut olemaan kanssani. Edelliset suhteet minulla on olleet huonoja kokemuksia ja miehet kypsymättömiä ja sitoutumiskyvyttömiä. Nykyinen mies on muiden vastakohta ja kaiken tulisi olla hyvin, mutta...

Taidan olla suhteessa pelkästään järkisyistä. Siitä, että mies on kaikin puolin hyvä ja kunnollinen, siitä että häneen voin luottaa, siitä, että olen myös kohta kolmekymppinen eikä aikaa olisi enää tuhlattavana epäonnistuneisiin suhteisiin. Uuden hyvä miehen löytäminen on todella vaikeaa joten pidän nykyisestäni kiinni.

Vaikea sanoa kannattaako sinun tai minun olla suhteessa, mistä puuttuu "se jokin", intohimo, tunteen palo, mikä lie onkaan. Itse todellakin toivon että tunteeni alkaisi herätä ja suhteen jatkuvuudella olisi muitakin kuin järkisyitä. Sitä en tiedä, kuinka kauan kannattaa tunteettomassa suhteessa "tuhlata" aikaa.. enkä sitäkään tiedä kantaako odottelu mitään tulosta ja onnellista liittoa.

Samaa olen siis miettinyt minäkin, voiko haaleista tunteista todellakin tulla suuria tunteita? Niin suuria, että voisi perustaa perheen, ostaa talon ja jakaa muutenkin elämän?

Tässä vähän taustaa;
Ollaan tunnettu nyt miehen kanssa yli neljä kuukautta, vietetään todella paljon aikaa keskenämme, meillä on mukavaa ja mahtavaa yhdessä. Kumpikin voi olla oma itsensä toisen seurassa, ei tarvitse esittää mitään, kaikki on niin luonnollista.
Mies on mitä ihanin, hauska, turvallinen, rehellinen, komea ja muutenkin ulkoisesti puoleensa vetävä. En kuitenkaan tunne intohimoa (mitä se sitten ikinä onkaan). Mies tuntuu turvalliselta edellisiin miehiin verrattuna, niin paljon paremmalta kuin ne muut. Hän on mies joka aidosti välittää minusta.

Ollaan molemmat lähemmäs kolmekymppisiä, eli tässä on jo koettu sitä sun tätä. Minun edelliset suhteeni on kariutuneet milloin mistäkin syystä, tosin ei ne ole kovin pitkiä olleetkaan. Esimmäinen "oikea rakkauteni" repi sydämeni, vaikka itse halusinkin erota erilaisten vaikeuksien takia. Sen jälkeen elelin hiljaiseloa ainakin 5 vuotta, ei minua sytyttänyt oikein mikään.
Sitten tapasin exäni, tämä mies, jota niin inhosin alussa mutta samalla myös ihailin, herätti minussa tunteita pitkästä aikaa. Tosin huomasin nämä tunteeni vasta kun olin jo menettänyt hänet. Toinen "elämäni rakkaus" päättyi siis myöskin kyyneliin.
Tätä eroa surressa meni vuosi, kunnes tapasin nykyiseni. Hän pelasti minut suremiselta.

Aluksi ihastuin tähän mieheen, ajattelin jopa, että minulla ei olisi mitään mahdollisuuksia tuohon mieheen koska hän oli niin hyvä kaikin puolin, en pitänyt itseäni hänen arvoisenaan. Toisinaan havahdun siihen, että tunnen ikävää ja kaipausta miestä kohtaan, tunnen olevani ihastunut. Toisinaan taas havahdun ajattelemaan, että tuleeko tästä mitään, miksi en voi tuntea enempää, "ei se varmaan sattuisi jos erottaisiin" jne.. Kamala oravanpyörä. Huomaan kuitenkin samanlaisia ajatuksia tässä suhteessa kuin edellisessäkin.

Opinko siis exältäni sen, että pitää edetä hitaasti ja että myös hitaasti heräävät tunteet voi olla suuria? Heräsihän tunteeni exäänkin "myöhässä" mutta sitten olikin jo liian myöhäistä..
Nyt mietin, että katselenko vielä tätä suhdetta, vai lähdenkö taas etsimään sitä jalat alta vievää tunnetta, "perhosia vatsassa" tunnetta.

Mitä se rakkaus sitten on? Intohimoa, suuria tunteita ja suurta palavaa halua nähdä rakkaansa? Vai voiko se olla kaveruutta, ystävyyttä, turvallisuutta, luottamista, hyvää ja kivaa yhdessä oloa? Voiko jälkimmäisestä tulla tuota ensimmäistä vaihtoehtoa?! Kai erilaiset ihmiset tuntee rakkauden eritavalla, minulle se "täyttymys" olisi tuo ensimmäinen vaihtoehto, mutta onko se liikaa pyydetty? Onko sellaista rakkautta olemassakaan joka kestäisi palavana loppuun saakka? Eikö silloin olisi sama aloittaa tuolla rauhallisemmalla tyylillä? Tarvitseeko "sen oikean" kohdatessaan edes miettiä tällaisia??

Olen miettinyt samaa asiaa. Olen aina ollut kauhean hitaasti syttyvä, ja jollain tapaa ehkä tunteita pelkääväkin.

Yleensä minun on helppo löytää miehestä kuin miehestä sympaattisia ja hyviä piirteitä, mutta heti kun hän olisi oikeasti saatavilla ja kiinnostunut, muuttuukin hän yhtäkkiä suunnilleen huonommaiksi mahdolliseksi valinnaksi silmissäni. Tiedostan tämän, ja tiedän, että ongelma on varmaan enemmän kuin miehissä.

Nyt olen kuitenkin seurustellu puoli vuotta erään miehen kanssa. Juttu alkoi niin, hän ihastui minuun ja vei pääasiassa suhdetta eteenpäin. Minä vain päätin suostua, katsoa miten käy ja harjoitella uudenlaista suhtautumistapaa:) Ja nyt me olemme ulkopuolisten silmissä kiinteä pariskunta ja vietämme kauheasti aikaa yhdessä. Ja tavallaan tiedän, että hän on monella tapaa oikeanlainen ja hyvä mies minulle. Mutta toisaalta pelkään, että tosiaan jumitan suhteessa josta ei voi mitään oikeasti ja lopulta satutan kumpaakin meistä. Olen jotenkin kamalan kriittinen. Joku sinänsä ihan yhdentekevä juttu saattaa ärsyttää, ja heti mietin, että pitäisikö vain erota.

Todellakin haluaisin vastauksen siihen, että voiko tällainen alkutilanne toimia pidemmän päälle. Ja mitä oikeasti tarvitaan hyvään suhteeseen?