Muisto. FLASH. Muisto. FLASH.

Talossa paloi vielä valo, vaikka kello näytti jo melkein kahta yöllä. Talo oli hyvin pieni ja melkeinpä rähjäinen. Piha oli täynnä romua ja sen perällä oli jonkinlainen auto – tai se, mitä siitä oli jäljellä. Talo oli kaupungin laitamilla, eikä lähistöllä asunut ketään naapurin vanhaa naista lukuun ottamatta. Nainen oli puoliksi kuuro ja nukkui yli puolet nuorempien ihmisten valveillaoloajasta. Ulkona satoi kaatamalla ja taivas oli neljännesvuosisadan synkin. Luna seisoi talon edessä ja tuijotti olohuoneen ikkunasta sisään. Sisällä nukkui mies istuen television ääressä. Hänen jalkansa olivat tuolilla olevalla tyynyllä. Televisio oli päällä.
Luna oli läpimärkä, kun hän koputti talon oveen. Hän koputti päättäväisesti oveen, vaikka tiesi, että mies olisi herännyt nopeammin, jos hän olisi koputtanut olohuoneen ikkunaan. Hän kuuli vauvan itkevän. Muutaman minuutin tauottoman koputuksen jälkeen mies raahautui puoliunessa ovelle. Luna hymyili miehelle räpytellen silmiään, joista paistoi anova katse, eikä mies voinut jättää hentoa nuorta naista ulos sateeseen.
Kun mies haki Lunalle pyyhettä kylpyhuoneen kaapista, Luna veti mustat nahkahansikkaat kä-siinsä. Hän veti rauhallisesti repun selästään ja otti sieltä pullon ja pienen pyyheliinan, jolle kaatoi pullosta kirkasta nestettä. Vauva itki edelleen, eikä siitä tuntunut tulevan loppua. Luna hiipi miehen selän taakse, kun tämä oli kumartuneena puhdasta pyyhettä etsiessään, ja laittoi pyyhkeen miehen suun ja nenän päälle. Luna piti miestä kaulasta lujasti kiinni, eikä mies ehtinyt rimpuilla kauaa, kun hän jo makasi tajuttomana kylpyhuoneen lattialla. Luna raahasi miehen takaisin olohuoneeseen ja veti tämän viimeisillä voimillaan takaisin tuoliin, jossa tämä oli rauhassa nukkunut kymmentä mi-nuuttia aikaisemmin. Sen jälkeen Luna pakkasi tavaransa takaisin reppuunsa, meni laittamaan pyyhkeen kylpyhuoneen lattialta takaisin kaappiin ja tuli takaisin olohuoneeseen.
Hän tuijotti hetken miestä, joka retkotti rauhallisessa unessa tuolissa. Vauvan parkuna kuului yhä kovempana viskinkatkuisessa talossa ja se tuntui jo melkein sietämättömältä. Luna tarttui tyynyyn, joka oli tuolilla miehen edessä. Hän asetti tyynyn miehen kasvoille ja piti sitä siinä tiukasti, kunnes havaitsi, ettei miehen rintakehä enää liikkunut. Hän nosti tyynyn pois miehen kasvoilta, laittoi sen takaisin tuolille ja nosti miehen jalat sen päälle. Luna kokeili miehen pulssin – sitä ei tuntunut. Hän nosti reppunsa lattialta ja käveli ovesta ulos, mutta kääntyi vielä pihalla katsomaan olohuoneen ik-kunasta sisään. Sisällä oli mies, joka istui television ääressä silmät kiinni. Hänen jalkansa olivat tuolilla olevalla tyynyllä. Hän näytti nukkuvan. Televisio oli päällä. Vauva ei enää itkenyt.

”Sen synty voidaan ymmärtää alttius-stressi- eli haavoittuvuus-stressimallin pohjalta…”

Tyttö kävelee. Pieni tyttö kävelee käytävällä. Kaikkialla on pimeää lukuun ottamatta kirkasta valoa, joka paistaa hänen takaansa. Tyttö kävelee siitä poispäin – pimeyteen. Hänellä on jaloissaan punaiset villasukat ja yllään valkoinen mekko. Hänen mustat takkuiset hiuksensa ovat palmikoitu. Tytön katse on painunut kohti valoista lattiaa. Hänen silmänsä ovat lähes elottomat ja ilmeettömät. Niiden iloinen loiste ja säihke katosivat kauan sitten. Ne jäivät siihen hetkeen, kun hän näki hänen elämänsä tärkeimmän ihmisen katoavan kaukaisuuteen jättäen hänet taaksensa. Se hetki muutti tuon pienen tytön elämän, ehkä ainiaaksi.

”Ajatuksiin vaipuminen, päiväuneksinta, kyvyttömyys kokea nautintoa, muuntunut itsen ja ympäristön kokeminen, kummallinen käyttäytyminen, aggressiivinen käyttäytyminen… ”

Luna katseli ikkunasta ulos. Hän istui leveällä ikkunalaudalla ja tuijotti ulkona leikkiviä pikkulintuja. Suuressa ikkunassa oli kalterit ja metalliverkko. Oli kuin Luna olisi katsellut toiseen maailmaan, toiseen ulottuvuuteen tuon ikkunan kautta. Hän ei ikinä pääsisi sinne, eikä sieltä kukaan tai mikään pääsisi Lunan luo noiden kaltereiden ja metalliverkon läpi. Luna oli ollut siellä hyvin kauan, niin kauan kuin hän pystyi muistamaan. Hänellä ei ollut monia muistoja muualta, muutama vain, ja nekin kovin sumeita. Luna yritti joka päivä ajatella niitä, jotta ne eivät unohtuisi. Jos ne unohtuivat, Lunalla ei olisi enää mitään.

”Lapsuus- ja nuoruusiän keskushermostovauriot voivat lisätä skitsofrenian vaaraa…”

Käytävillä kuuluu laahustavia askeleita ja metallikärryn pyörien vikinää päivästä toiseen. Maailma on kuin mustavalkoinen mykkäelokuva, ja silti äänet kuuluvat päässä niin kovina, että melkein sekoaa, ja kirkkaat värit sattuvat silmiin.
Olohuoneen ahdistavan harmaassa ilmassa on jotain, mikä tekee hengittämisen vaikeaksi. Tuntuu kuin olisi elokuvan hidastetussa kohtauksessa. Kaikki muut vain katsovat sivua kuin ilmaa vaan, vaikka tuntuu, että tukehdut siinä kaikkien silmien edessä.
Yhdessä nurkassa tyttö nauraa äänettä. Hänen kirkkaankeltainen aurinkohattunsa loistaa harmau-den keskeltä niin, että silmiäsi särkee. Hänen mielipuolisen kolkko naurunsa kaikuu valkoisista sei-nistä. Tuntuu kuin korvasi vuotaisivat verta.
Sohvalla istuu tyhjäkatseinen vanha nainen, jonka rohiseva hengitys järisyttää maata. Mietit, miksei kukaan muu hakeudu pöydän tai oven karmien alle suojaan. Katosta tippuu betonilohkareita lattialle ja lamput helisevät ja heittelevät kipinöitä.
Lyyhistyt maahan itkien ja huutaen kauhusta. Et kuule omaa ääntäsi. Huudat yhä kovempaa, mut-ta se ei auta. Nurkassa tyttö aurinkohatussaan vaan nauraa ja osoittaa sinua, vaikka katto on sortu-massa hänen päällensä. Tunnet kosketuksen olkapäilläsi, ja kaikki pimenee. Katto on sortunut.

”Alttius voi olla perinnöllistä tai varhaiskehityksen aikana syntynyttä tai niiden yhdistelmä…”

On kello neljä aamulla. Talosta kuuluu tappelun ääniä ja vauvan parkunaa. Talon ikkunoista ei paista valo, vaan kaikkialla on pimeää. Talon sisällä nuori pariskunta tappelee kovaäänisesti ja mies lyö vaimoaan.
Kohta ei kuulu muuta kuin kolahdus, ja seuraavan hetken talossa on aivan hiljaista taas. Vauvakin on hiljennyt. Mies kävelee horjuvin askelin kohti pienen, vaaleanpunaisin tapetein vuoratun, huoneen ovea. Kun hän avaa oven, vauvan itku alkaa taas. Mies pitelee päätään kuin se olisi räjähtämäisillään ja kävelee vaivalloisesti vauvan sängyn luo. Hän huutaa yhä kovempaa ja kovempaa ja yrittää saada lasta hiljenemään, mutta itku vain voimistuu. Päästyään valkoisen häkkisängyn luo, mies nostaa lapsen ylös. Hän ravistelee tätä kovakouraisesti ja huutaen käskee tätä vaikenemaan. Kun vauva ei vieläkään hiljene, mies paiskaa sen epätoivoisena lattialle, kuin elottoman nuken, mikä vihdoin vaientaa pienen tyttölapsen.
Helpottuneena mies nostaa lapsen nopeasti lattialta syliinsä. Hän lepertelee vauvalle ja pitelee pientä nyyttiä kuin se olisi maailman haurainta kristallia. Hän kävelee pois vaaleanpunaisesta huo-neesta puhellen lempeästi lapselleen. Tultuaan olohuoneeseen, hän laskee vauvan varovasti nurkkaan lyyhistyneen naisen syliin. Nainen on veren peitossa, eikä hänen sisällään syki enää pieninkään elon merkki. Vauvan silmät ovat kiinni, mutta sen pieni rintakehä liikkuu vilkkaasti ylös ja alas.
Mies katselee äitiä ja lasta hetken autuaana hymyillen. Hän näkee, kuinka vauvan pienet silmät aukeavat hieman, ja hymyilee entistä leveämmin ja lempeämmin. Hän sanoo lapselle jotain, aukaisee ulko-oven, astuu ulos ja sulkee oven perässään. Vauvan silmät sulkeutuvat hitaasti.
   Kuulu napsahdus.
   Kaikki on valkoista taas.

”Myös potilaan väkivaltaisuuden riskiä on syytä arvioida…”

Luna istui suihkun alla huoneen nurkassa valkoisten kaakeliseinien ympäröimänä. Hänen lähes mustat hiuksensa valuivat märkinä hänen olkapäillään ja liimautuivat hänen paljaisiin rintoihinsa. Hän katseli omia jalkojaan; niiden kalpeaa ihoa, polvia, joissa oli punaisia arpia lapsuuden kivik-koisilta teiltä. Hän tuijotti jalkojaan ja varoi tarkoin katsomasta vastakkaiseen nurkkaan, jossa oli toinen suihku. Suihkun alla istui pieni tyttö valkoisine mekkoineen ja punaisine villasukkineen tui-jottaen lähes elottomin silmin Lunaa. Tytön lähes mustat läpimärät hiukset olivat palmikoitu.
Luna katsoi lattiakaivoon valuvaa vettä. Aluksi se näytti hieman rusehtavalta lattian likaisuudesta johtuen, mutta hetken päästä pikkutytön puolelta tuleva vesi alkoi olla haalean punaista. Luna ei nostanut katsettaan, vaikka vesi muuttui hetki hetkeltä punaisemmaksi. Hän puristi silmänsä tiukasti kiinni, koska hän ei halunnut nähdä, mikä teki veden punaiseksi.
Yhtäkkiä Luna tunsi viiltävän kivun, joka muuttui koko ajan voimakkaammaksi ja sai hänet vih-doin nostamaan katseensa tyttöön vastakkaisessa nurkassa. Punainen, lähes musta veri ympäröi pientä ihmistä, jonka ilmeettömien silmien kylmä katse ei järkähtänytkään Lunasta. Tytön syliin oli ilmestynyt pieni vauva, joka nauroi ja jokelteli iloisesti. Sen silmät hymyilivät Lunalle, joka tuijotti kauhuissaan tytön veristä mekkoa ja onnellista vauvaa. Kipu vain voimistui hänen sisällään. Hän painoi päänsä polviaan vasten. Kyyneleet tunkeutuivat Lunan silmäluomien alitse, kun hän pudisti päätään epäuskoisena. Hän katsoi tyttöön uudelleen toivoen, että tämä olisi kadonnut. Tällä kertaa vauvan silmät olivat kiinni ja sen pienestä päästä vuoti verta. Se avasi silmänsä ja hymyili hetken kolkosti ja sulki silmänsä taas. Luna painoi päänsä kauhuissaan alas ja itki yhä enemmän. Kipu viilsi Lunan sisällä aina vaan kovempaa. Kyynelten tulviessa lattialle pikkutyttö valkoisine mekkoineen, punaisine villasukkineen ja vauvoineen katosi hiljalleen.
Lunaa huimasi. Hänestä tuntui kuin hän olisi istunut korkean vuoren jyrkänteellä ja olisi ollut suu-ressa vaarassa pudota alas. Hänen silmänsä alkoivat luisua kiinni väsymyksestä ja hänen kätensä putosivat lattialle. Kylpyhuone alkoi pyöriä hiljalleen hänen ympärillään ja kuvat hänen silmissään alkoivat vääristyä. Luna antoi silmiensä painua kiinni ja hänestä tuntui kuin kaikki olisi ollut taas hyvin. Kipu oli poissa, ja niin myös häntä piinannut pikkutyttö. Hänestä tuntui rauhalliselta. Aivan kuin aika olisi pysähtynyt.

”Tyypillisiä psykoottisia oireita ovat erilaiset harha-aistimukset (hallusinaatiot) ja harhaluulot (deluusiot). Harha-aistimuksia ovat erilaiset kuuloelämykset, puheen kuuleminen, erilaiset näköharhat ja kosketus- ja hajuharha-aistimukset…”






Pidän sateesta.


Se saa ajan pysähtymään.


Hetken ajan mennyttä ja tulevaa ei ole olemassakaan.


On vain nyt.


Kaikki tuntuu normaalilta taas, luonnolliselta.


Pienen, rauhoittavan hetken.





















Kuvittele paikka, joka on kaukana muusta maailmasta. Paikka, joka on metsän ympäröimä. Lehti-metsän, jossa kasvaa suurimmaksi osaksi haapoja ja vaahteroita. On syksy, ja lehdet ovat jo tippu-neet maahan. Vain muutama vielä sinnittelee puiden oksilla. Sataa vettä. Ilma on sopivan lämmin, etkä tunne pienintäkään tuulen virettä kasvoillasi. Astut pieneen mökkiin, joka on rakennettu hute-rista, nyt jo hyvin vanhoista, laudoista. Katto on metallinen, ja kuulet, kuinka vesipisarat rapisevat sitä vasten. Mökissä on vain yksi neljän seinän ympäröimä huone, jossa ei ole mitään muuta, kuin vanha sänky ja kenties takka, joka ei tosin ole ollut käytössä vuosikausiin. Lattialla on mattoja ja huopia. Kolmella seinällä on ikkunat. Ne ovat neliön muotoiset ja niiden keskellä on risti, joka jakaa ne neljään pienempään neliöön. Aurinko on juuri laskenut. Iltahämärä värjää kaiken siniseksi. Tässä paikassa on aina sama vuorokauden aika, vuoden aika ja sää. Tähän piirteeseen voisi kyllästyä hyvin nopeasti, jos siellä voisi oleilla milloin vaan, mutta toisin on. Sinne pääsy on hyvin hankalaa, eikä se välttämättä onnistu kuin vain kerran iäisyydessä. Mutta, kun (tai jos) sinne pääsee, tunne on mitä mahtavin. Siellä ihminen ei ajattele mitään muuta kuin sen hetkistä olotilaa. Mikään elämän tuoma murhe ei pääse tuohon paikkaan ihmisen mukana. Siellä aika pysähtyy. Tässä paikassa ei luultavasti pysty olemaan kovin kauaa, mutta yksi pieni hetkikin voi tehdä ihmeitä.















Sulje silmäsi ja kuuntele. Mitä kuulet?

         Sateen.

               
Shh.

         Miltä sinusta tuntuu?


                  Rauhalliselta.
                   Aivan kuin…
   





Kuin aika olisi pysähtynyt?


         

Niin.

Siksi pidän tästä paikasta.

   

Täällä voi olla piilossa maailmalta.


            






Tule. Meidän on lähdettävä.
                  

Miksi?




Meidän on lähdettävä.


”Sairastumisriski on noin kymmenkertainen, jos jollain ensiasteen sukulaisella on skitsofrenia…”

Luna käveli kadulla kaatosateessa. Taivas oli neljännesvuosisadan synkin ja Lunasta tuntui kuin se olisi ollut vain metrin päässä hänen päästään. Sadepisarat löivät teräviä iskuja hänen kasvoihinsa ja joka kerta hän tunsi kivun tunteen. Luna ei kuitenkaan antanut kivulle valtaa. Hänellä oli päämäärä. Hänellä oli tehtävä, joka oli välttämätön. Hän käveli kaupungin keskustasta poispäin, pois sen kirk-kaista valoista, kohti pimeyttä. Hän seurasi ääntä. Ääni tuli hyvin kaukaa, mutta silti Lunasta tuntui kuin se olisi tullut hänestä itsestään. Se kuulosti vauvan itkulta. Vauva oli vaarassa. Luna käveli päättäväisesti ääntä kohti, pois valosta.
Hän saapui lumiseen metsään. Lumi oli kirkasta ja säihkyvää. Jykevien tammien oksat eivät liikah-taneetkaan. Kaikkialla oli niin rauhallista. Lunasta tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. Hän tiesi tul-leensa päämääräänsä. Hän käveli eteenpäin ja tuli lammelle. Lammen jäätyneellä pinnalla luisteli pieni tyttö. Luna oli nähnyt tytön ennenkin. Tytöllä oli jaloissaan punaiset villasukat ja yllään val-koinen mekko. Hän pysähtyi nähdessään Lunan ja osoitti lammen toiselle puolelle. Siellä oli pieni rähjäinen talo, jonka ikkunoista loisti valo. Talon luona satoi kaatamalla. Hän tiesi, mitä oli tehtävä.