Toinen novellini, jossa on myös parantamisen varaa. Laitoin sen luultavasti taas väärään paikkaan, mutta... Tänne sen ajattelin kuitenkin kirjoittaa.
ELÄMÄ: ONKO SE ELÄMISEN ARVOINEN?
Istun yksin keskellä kuhisevaa salia. Yritän lukea mutta turhaan. Synkät ajatukseni mieleni sekä sydämeni täyttävät. Miksi jokainen päivä on samanlainen: yhtä tuskaa, sisältä tappavaa? Sydämeni kuihtunut on, samoin sieluni. Hänen lähtönsä jälkeen mikään ei tunnu enää samalta, vaikka sen liian myöhään tajusinkin. Päivät, vuodet vierivät, ja häntä en unohtaa voi, vaikka kuinka yritän. Hänen hymynsä, äänensä ja kasvonsa mieleni täyttävät ja tuskaiset muistot eivät ota väistyäkseen. Kaiken tämän yritän unohtaa etsimällä rakkautta, mutta turhaan. Elämäni on täynnä sydänsuruja eikä yhtään valoista asiaa.
Nousen ylös ja lähden kävelemään kohti luontoa synkät ajatukseni seuranani. Vain luonto ja minä ajatuksineni. Reppuani kaivelen kunnes käsiini osuvat ne muutamat pilleripurkit, joita satun mukanani kantamaan. Kädet vapisten kaivan yhdestä purkista pillerin, jopa useamman. Nielaisen ne ja huuhdon alkoholilla. Äkkiä näkökenttäni sumenee ja ajatukseni hämärtyvät kuitenkaan erästä unohtamatta. Häntä, jota rakastan ei edes kuolema mielestäni häivyttää voi.
Tajuan, vaikkakin hieman tokkurassa erään henkilön kumartuvan ylitseni. Nyt aikani on tullut, pystyn vain ajattelemaan. Sitten ymmärrän, että henkilöllä on jokin kädessä. Viikateko? Ei, vaan kännykkä, tavallinen kännykkä. Tämä henkilö mitä ilmeisemmin on juuri soittamassa jonnekin. En kuitenkaan sumenneilta aivoiltani selkoa saa. Tunnen vain ahdistuksen ja lähenevän kuoleman, kunnes tajuni menetän.
Tietoisuus palaa vasten kasvojani. Näen vain valkoista. ''Olenko kuollut?'', kysyn ilmeisesti ääneen sitä itse tajuamatta, koska kuulen pian kaukaisen vastauksen: ''Ei, et ole. Olet sairaalassa.'' Avaan silmäni ja sydämeni lyö ylimääräisen lyönnin. Kenet siinä näänkään! Ainoan, jota koskaan olen pystynyt rakastamaan. Hän katsoo minuun silmät kyynelissä ja kysyy, miksi sen tein. Vastaan hänelle sekä sydän että ääni vapisten: ''Rakkaudesta sinuun.'' Silloin hän kysyy minulta, että olen kai aina tiennyt että hän rakastaa minua, elämänsä loppuun asti. ''En tiennyt'', vastaan ja huomaan, kuinka rakkaani sydän murtuu. Silloin hän sanoo:''Olenhan tullut tännekin asti ja löysin sinut kuoleman kielistä, kai sen täytyy merkitä jotakin?''. ''Kyllä, nyt sen huomaan. Mutta olisin halunnut tietää tuon paljon aikaisemmin.'', tuskaisena huokaan. Tämän sanottuani rakkaani nojaa kohti minua ja antaa suudelman, rakkauden suudelman. Kyyneleet sekoittuvat ja huomaan, kuinka kumpikin meistä itkee ja tällä kertaa vain yhteisestä onnestamme, jota olemme koko elämämme odottaneet, ensitapaamishetkestämme odottaneet.
ELÄMÄ: ONKO SE ELÄMISEN ARVOINEN?
Istun yksin keskellä kuhisevaa salia. Yritän lukea mutta turhaan. Synkät ajatukseni mieleni sekä sydämeni täyttävät. Miksi jokainen päivä on samanlainen: yhtä tuskaa, sisältä tappavaa? Sydämeni kuihtunut on, samoin sieluni. Hänen lähtönsä jälkeen mikään ei tunnu enää samalta, vaikka sen liian myöhään tajusinkin. Päivät, vuodet vierivät, ja häntä en unohtaa voi, vaikka kuinka yritän. Hänen hymynsä, äänensä ja kasvonsa mieleni täyttävät ja tuskaiset muistot eivät ota väistyäkseen. Kaiken tämän yritän unohtaa etsimällä rakkautta, mutta turhaan. Elämäni on täynnä sydänsuruja eikä yhtään valoista asiaa.
Nousen ylös ja lähden kävelemään kohti luontoa synkät ajatukseni seuranani. Vain luonto ja minä ajatuksineni. Reppuani kaivelen kunnes käsiini osuvat ne muutamat pilleripurkit, joita satun mukanani kantamaan. Kädet vapisten kaivan yhdestä purkista pillerin, jopa useamman. Nielaisen ne ja huuhdon alkoholilla. Äkkiä näkökenttäni sumenee ja ajatukseni hämärtyvät kuitenkaan erästä unohtamatta. Häntä, jota rakastan ei edes kuolema mielestäni häivyttää voi.
Tajuan, vaikkakin hieman tokkurassa erään henkilön kumartuvan ylitseni. Nyt aikani on tullut, pystyn vain ajattelemaan. Sitten ymmärrän, että henkilöllä on jokin kädessä. Viikateko? Ei, vaan kännykkä, tavallinen kännykkä. Tämä henkilö mitä ilmeisemmin on juuri soittamassa jonnekin. En kuitenkaan sumenneilta aivoiltani selkoa saa. Tunnen vain ahdistuksen ja lähenevän kuoleman, kunnes tajuni menetän.
Tietoisuus palaa vasten kasvojani. Näen vain valkoista. ''Olenko kuollut?'', kysyn ilmeisesti ääneen sitä itse tajuamatta, koska kuulen pian kaukaisen vastauksen: ''Ei, et ole. Olet sairaalassa.'' Avaan silmäni ja sydämeni lyö ylimääräisen lyönnin. Kenet siinä näänkään! Ainoan, jota koskaan olen pystynyt rakastamaan. Hän katsoo minuun silmät kyynelissä ja kysyy, miksi sen tein. Vastaan hänelle sekä sydän että ääni vapisten: ''Rakkaudesta sinuun.'' Silloin hän kysyy minulta, että olen kai aina tiennyt että hän rakastaa minua, elämänsä loppuun asti. ''En tiennyt'', vastaan ja huomaan, kuinka rakkaani sydän murtuu. Silloin hän sanoo:''Olenhan tullut tännekin asti ja löysin sinut kuoleman kielistä, kai sen täytyy merkitä jotakin?''. ''Kyllä, nyt sen huomaan. Mutta olisin halunnut tietää tuon paljon aikaisemmin.'', tuskaisena huokaan. Tämän sanottuani rakkaani nojaa kohti minua ja antaa suudelman, rakkauden suudelman. Kyyneleet sekoittuvat ja huomaan, kuinka kumpikin meistä itkee ja tällä kertaa vain yhteisestä onnestamme, jota olemme koko elämämme odottaneet, ensitapaamishetkestämme odottaneet.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Pilleripurkki ja palaset napsahtaa kohdalleen? Säälillä hankitaan rakkautta, onko se rakkautta?
Tunteeko toinen rakkautta itsemurhalla uhkaajaan, vai pakottaako tämä itsarilla uhkaaja toisen olemaan hänen kanssaan.
Kumman elämä on arvokkaampi kahlittu vapaus vai teeskennelty rakkaus.
Sorry, en jaksanu lukee muuta ku pari rivii. Älä ota loukkauksena. Mä oon vaan niin helvetin väsynyt.