Mulla ei ole kavereita (eikä oo oikeen koskaan ollukkaan)

Pää pystyyn! Vika ei ole sinussa. Ei ole mikään pakko olla sellaisten ihmisten kanssa jotka eivät viihdy kanssasi/joiden kanssa sinä et viihdy.
Löydät taatusti sellaisia ihmisiä joiden kanssa tulet hyvin toimeen, olette kiinnostuneita samoista asioista jne. Eli unohda menneet. :) Kaikkia ei voi miellyttää.

Muistan meidän kotitieltä yhden Ompun, ehkä vähän poikamaisen, jolla oli myös ruskeat nappisilmät ja tummat hiukset. Ompun kanssa joskus hypittiin hyppistä meidän hiekkatiellä, mutta sitten Omppu lähti jonnekin, ja en tiedä kuoliko Ompun mummo, vai mitä tapahtui.

ole avoimempi ja verkostoidu. Hanki jokin harrastus, missä voi olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa.

Oletkohan sä sitten eksoottisemman ja kauniimman näköinen? Sehän on tuttu juttu, että naisporukoissa ollaan kateellisia ja puukotetaan selkään jos joku sattuu olemaan mitä milloinkin. Tunnistaako sut tummuudestasi huolimatta Suomalaiseksi ja oletko sitä 100%? Muista myös että tämä on Suomi ja ystävien saaminen ja pitäminen on kiven alla.

Olen saman "kokenut" kuin sinä...mistä päin olet, jos vaikka tutustuttais? =)

Heips!

Haluaisin ehdottomasti tutustua suhun nimimerkki Huoh: joten heitäpä mua meilillä, niin saadaan siinä samalla vaihdettua osoitteetkin. =)

Kerron tässä vähän itsestäni ensin ja sit laitan tuonne loppuun sen meiliossan. Toivottavasti luet tämän ja kiinnostut meilaamaan mulle! =)

Mulla on täysin samanlaisia kokemuksia kavereista, jotka on hylänneet mut armotta joskus aikoinaan. Huomasin vaan jossakin vaiheessa elämääni, että kaveripiirini on päässyt kutistumaan ja siinä vaiheessa niitä ex-kavereita olikin jo kertynyt mulle siinä määrin, että vähän ehdin jo masentuakin.

Todellakin mua on harmittanut jo kauan se, että moni reilulta ja hauskalta ihmiseltä vaikuttaut kaveri on jättänyt mut ihan yksin. Ja kun läheskään kaikilta ex-kavereilta en ole saanut edes tietää, mikä on ollut syynä siihen, että he aikoinaan jätti mut. Se jos mikä raivostuttaa eniten näissä kavereiden menettämisissä, kun ei kerrota syitä ja ei osata perustella tekoja.

Mä kaipaan usein elämääni tottakai lisää kavereita ja siksi mä olenkin juuri tällä hetkellä täällä etsimässä suunnilleen oman ikäisiäni, uusia tuttavuuksia. Mutta sun ikäsi ei ole mulle mikään kynnys, olitpa sitten mua huomattavasti nuorempi tai reilusti vanhempi tapaus. Oon itse parinkympin rajan ylittänyt tyttö.

Keskustelisin kovin mielelläni sun kanssas kavereista ja elämästä yleensä. Melkein mikä vain aihe kiinnostaa mua ja oon yleensä kirjotellut pitkiä viestejä. Mutta tässä kohden en tietenkään jatka juttua tämän pidemmälle, koska muuten joku moderaattori heivaa mun viestin ties minne. Joten on parempi lopetella lyhyeen.

Jos kiinnostuit ja haluat tietää musta paljon enemmän, niin lähetä postia os.:

[email protected]

...Sama homma mulla.
Paisti mulla on vaan 1 hyvä ystävä.
Mutta kaipaan sitä, kun oli iso kaveriporukka. :(

Sama homma tääl. On mul pari ''kaverii" mut ei ne mua pyydä ulos hengaa tai mitää. Ja niillä tietenkin on parempia kavereita kuin minä ja ne on niitten kaa aina ulkona.... Miten voin saada siis lissää kavereita ku tuntuu et mut aina suljetaan ulos tai jotai????

no mun juttu pm se et:noh menin justiin yläasteelle ja mua ei tavallaa kiusata vaan ei oo kavereita siel on yks tyyppi joka vie kaikki mahikset saada kavereita ku se vie kaiken huomion mut suljetaan pois ryhmästä mulla on 1 kaveri vaa nykyää siel ja ei mus kummempaa vikaa oo paitsi oon ehkä vähä lyhyt ja ekh vähä kevytki mut en keksi muuta syytä masentaa yleensä mennä kouluu ku ei kukaa ees moikkaa tai mitää

Naiset karttaa muakin kuin ruttoo. Mulla on tasan 0 naisystävää eikä mies ystäviäkään ole. Pakko mussa jokin vika on olla kun kukaan ei halua viettää aikaa mun kanssa eikä mua ole kutsuttu ikinä minnekkään.

Mullakin tosi paha ongelma. Mulla oli 1 hyvä ystävä joka puhuu tosin paskaa kenestä vain, kaikki seuraa sitä ja se on itserakas!! En tajuu, kukaan ei uskalla sanoo sille ikinä vastaan ei ikinä mitään vaikka se sanoski että oot ruma ja muut vain nyökyttelee! ihmettelen et onks se sillee että tää tyttö puhuu niinm paljon paskaa muista ja muut JOUTUU kuuntelemaan kun se puhuu paskaa muista ihmisistä, ja ei sen jälkee uskalla sanoo sille tytölle mitn vastaan??? oon nyt ihan out mun porukasta koska tyttö on levittäny musta paskaa joka ei ees oo totta, kun kysyin miks valehtelet mulle, se ei yhtään vastannu yms. mitä mun kannatais tehdä?

vitun netti!!! Ei oo kellään enää nykyään oikeita ystäviä!

Oikeeeesti!!! Ei tarvii esittää, mulla ainakin on tosi monta kaveria. ja kyllä teillä KAIKKILLA on ainaskin 1 kamu, josta voi pitää kiinni :) Ja mä oon muuten 9.w Että .. ei kannata ruveta mulle :D No jos asia on nyt selkkis, nii on!!! JA mulla on ainakin 89 kamuu, laskin just :D

Minut on haukuttu ja mustamaalattu täällä pikkukaupungissa niin, että olen erakoitunut. Kiitoksia vaan heille jotka alkoivat minua haukkumaan ja keksimään p juttuja, kärsin nyt masennuksesta ja yksinäisyydestä. Kyllä ihmiset osaavat olla julmia. Joskus koitin oikoa juttuja, mutta ei siitä ollut apua, nyt en enää jaksa. Miettikää te jotka tuollaista harrastatte, miten se voikaan vaikuttaa ihmiseen jota haukutte.

minullakaan ei ole kavereita.. olen 15 olen ollut lähes koko ikäni yksin olen asunut myös laitoksessa.. mitä vikaa mussa on?

oon ite kans 15v poika oon suurimman osan ajastani yksin koska kukaan ei välitä musta paskan vertaakaan ja oon mun mielestä normaali enkä mikään järjin tylsää seuraa kaikki karttelee mua vaikka mulla olis 2miljoonaa fb kaveria niin ei ne silti oo kavereita mul ei oo yhtäkään tosi ystävää mult saa blogi osottteen ja mailin jos joku tahtoo

"Monilla kauniilla naisilla on tästä kokemusta. Luin kokemuksen, jossa aikaisemmin lihava nainen oli hyvin suosittu ja pidetty työpaikalla ja kaikkialla. Mutta antaas olla kun hän laihdutti ja hänestä tuli KAUNIS, "


Niin ehkä sun tai jonkun mielestä oli kaunis mutta aika usein naisen kauneus syntyy pelkästään hiuksista kampauksesta ja meikeistä... moni lihava on laihaa kauniimpi.
Kauneushan on tavallaan vain laittautumista uusiin vaatteisiin ja meikkaamiseen kampaamiseen....
kokeilepa vaikka olla laiha ja leikkaa hiukset veke niin oletko kaunis enää?

typerä suomi on vain toisiaan matkivia idiootteja jotka ei tätä ymmärrä.
aika moni suomipissis on ruma vaikka luulee kampauksillaan olevansa maailman parasta.... mutta ei niin ei.

Mullakin on ollut vastaavanlaisia ongelmia. Tai päälisin puolin asiat on varmaan ihan hyvin, poikakaveri ja yks ihana ystävä ja muita kavereita, joiden kanssa välit ovat viilenneet lähiaikoina. Toisinaan mä herään öisin siihen, että mulla on kaikesta huolimatta tosi yksinäinen olo. Aloitan ensi syksynä lukion ja ootan niin kovasti, että pääsen ns. "vanhoista kavereista" erilleen, koska en kykene olemaan oma itseni heidän seurassaan.

Mulla ei oo paljoo kavereita. Mul on tasan yks ja sekin on vaan harvoin mun kaa.
Joka ilta mä mietin et kukaan ei tykkää musta niin mä melki itken jotta mä nukahtaisin....:( Olisi kiva tietää että mulla olis tosi ystävä. Mutta kaikki vaan kaartaa mua ja ei puhu mulle. Mä oon herkkä ihminen ja alan itkee jos mulle sanotaan jotain tosi ilkeetä. Mua haukuttiin alakoulussa läski huoraks ja ny mä oon seiskalla ja mä luulin et uus elämä alkaa et saan lisää kavereita mut EI. Mä en vaan kelpaa kellekkää....
PLIIS auttakaa mua ;(

Ihan samanlaisii kokemuksii mullakin...Ala-asteella mulla oli vielä jonkin verran ystävii mut nekin karisi aika äkkiä pois! ylä-asteella mulla ei oikeestaan ollu enää ketään....yhden vanhan kaverin kanssa hengailin satunnaisesti ja oikeestaan sen kautta tutustuin muutamiin muihin tyyppeihin,mut sit nekin vaan jotenkin jäi ja olin taas yksin.Mulle ongelmallisinta tuntuu olevan kavereiden pitäminen koulussa en pystynyt olemaan yhtään oma itseni ja siellä oli paljon myös kiusaamista (olen jonkin verran ylipainoinen).Niimpä aina kun koulun ulkopuolella tutustuin johonkin ihmiseen ja hän vaikutti pitävän minusta ja tultiin hyviin juttuun niin sitten kun oltiin pari kertaa nähty niin sit tuntui etteivät enää halunneet olla seurassani...en tiedä mikä lihavuuteni lisäksi minussa on vikana!! :(

Voin niin samaistua näihin kirjotuksiin...! Kouluaikoina oli kiusaamista/syrjimistä.. Kyllähän se arvet jättää.. siitä kesti aika pitkään ettei oo pystyny luottaa ihmisiin.. ja toisaalta ainakin on oppinut ja vahvistunut älyttömästi ihmisenä.. Vaikka oonkin vaan 22 nyt.. Ei tosin vaa siltikään ihmiset pysy ympärillä ;o Perhe on ainoo mikä on ja pysyy, siihen voi aina luottaa.. :)

Yksin täs on tietenkin menty, kaverit on aina vaihtunut ilman mitään syytä.. Tiet on luultavasti vaan menny eri suuntiin ja joskus vaan elämän tilanteet muuttuu.. ei enää pidetä niin hyvin yhteyttä toisiin.. ja jossain vaiheessa se vaan jää kokonaan vaikee sanoo ?

Täällä yksi kohtalotoveri!

Täällä yksi tyttönen lisää, jolla ei tunnu olevan kavereita. Tai siis onhan niitä kavereita, mutta ei ole ystäviä. Tuntuu, ettei kukaan halua nähdä, tai ei ole aikaa. Ehkä vika on minussakin, sillä enhän minäkään ota yhteyttä. Mutta tuntuu että muilla on omat porukat ja tunnen itseni ulkopuoliseksi.
Olen aina ollut kovin yksinäinen, jo yläasteella valitettavasti minäkin jouduin kiusaamisen uhriksi.
Asun kyllä poikaystäväni kanssa, mutta en näe kavereitani juuri koskaan. Kukaan ei edes ehdota näkemistä.
Olisi kiva jos täältä saisi jonkun juttelukaverin, kenen kanssa voisi rupatella ja tutustua paremminkin, ken tahtoo. :)

Hei te kaikki ilman kaveria olevat. Minulla on ollut ainakin 25 "parasta ystävää". Kaikki on tullut koettua ilmasesta terapeutista mustasukkaisiin poikaystäviin. Jos ihan rehellinen olen, niin mielummin olen yksin. Ihmisillä on nykyään niin kamalasti ongelmia, rahahuolia, nettiriippuvuutta ja ties mitä. Nykypäivänänä paras ystävä voi jättää sinut yksin diskon jälkeen kävelemään pakkaseen. Joten ette ole mitään menettäneet vaikka siltä tuntuu. Ystävyyssuhteet ovat pelkkää kertakäyttökamaa nykyään, niinkuin muutkin suhteet. Joten yksinäinen ole tyytäväinen ettei sinun tarvitse selvitellä ystäväsi huoltajuussotkuja a 3 tuntia per päivä.

Tuttua on. Mullakin on nyt oikeastaan vain yksi kaveri ja koko teini-iän (12-19v) olin ilman ketään kaveria. Tyttöystävää ei ole ollut koskaan ja jos yritän kontaktia johonkin tyttöön, niin saan takaisin vain kylmiä katseita, korkeintaan vaivautuneita kommentteja ja jopa joskus on naurettukin (negatiivisessä mielessä). Jossain vaiheessa opiskeluaikoina oli toinenkin kaveri, mutta yhtäkkiä siitäkin tuli outo ja nykyään ei olla enää tekemisissä. Valitettavasti en osaa antaa mitään hyvää neuvoa tuohon tilanteeseen, koska oon itekin samassa jamassa. Mutta ehkä tälläkin on oma tarkoituksensa.

terve miulla on ihan sama juttu kans että löytyy just pari kaverii vaa mut harvemmin ne mullepäi soittelee tai ottaa mihinkään mukaan . nytkin juhannuksena joka ikinen kaveri oli jossain ilman minua juhlimassa. kukaan ei pyytänyt edes mukaan vaikka soittelin niille sitten illemalla soitin että voisinko tulla mukaan ni paras kaverini sanoi että en usko . yritän parhaani mukaan olla hyvä kaveri heille mutta ei tunnu auttavan meillä kun ei ole kauheasti yhteistä . itse olen muusikko ja 1 kaverini minun kanssa soittelee mut sen soittelun ulkopuolella ei kuulu pihaustakaan siitäkään . eikä hän noteeraa esimerkiksi minun tekemiin biisi ideoihin pahalta tuntuu kun on kaiket päivät ihan yksinään . melkei ainoa ihminen kenen kanssa vaihan kuulumisia on musiikki terapeuttini .

Miten näin pienessä maassa voi olla näin paljon yksinäisyyttä =(

Ymmärrän pikkasen tunteesi. Tää olo kun sua ei kukaan tarvi etkä tiedä mitä pitäis tehdä että saisit ystäviä. Ite luulin aikoja sitte että omistan paljon kavereita, että kaikki tykkäävät minusta. Nytte nhuomaan et en omista yhtään, kaikki vaan lähtevät jonnekkin ja jos kysynkin jota kuta. Huomaa heti että ihminen keksii tekosyitä. Mutta silloin ku muilla ei oo ihmistä kenen kaa vois mennä ulos, mä olen niinku varavaihto ehto. Tunne itteni niin yksinäiseks. Tekis mieli vaan nukahtaa. Omistan ihan ia rakastavia vanhempia. Mutta kummiskin tarviin jotain seuraa, ja kelle voisin puhuu. Eikä olal kotona koko ajan, ja dataa mielikuvitus maailmassa.

Olen 15 ja mielestäni oon aika kaunis. Ainakin ite pidän osettain ulkonäöstäni.

Itse olen myös todella yksinäinen ja vasta 21v. Muutin Turkuun puoltoista vuotta sitten mieheni kanssa yhteen. En ole saanut ainuttakaan kaveria täältä päin. Haluaisin kavereita joiden kanssa käydä kahvilla, shoppailemassa jne... En jaksa jatkuvasti viettää mieheni kanssa aikaa. Eihän se ole normaalia 21v nuoren naisen elämää!

Täälläkin on tyttö jolla ei ole enään kavereita. Vanhat parhaat kaverit haukku pystyyn ja loputkin hyvät kaverit sitten siinä meni yhden huhun takia JOKA EI OLE EDES TOTTA! olen vain kotona yksin neljän seinän sisällä pimeässä koneeella.haluan hyvän todellisen kaverin.poikakaverikin välttelee ja sehän minut murtaa.on se elämä sit niin vitun vaikeata! olen muuten 16v

Täällä on myös yksi jolla ei ole paljon ystäviä :( tai ollenkaan sellaisia todella hyviä ystäviä:( sellaista kaipaisin elämääni! :( minulle saa vapaasti laittaa spostia [email protected]

Mulla kans sama juttu.On mulla nyt yks vähän parmpi Ystävä mut se asuu aika kaukana,enkä nää sitä kovin usein. Muut mun ''kaverit'' pitää mua sellasena vara kaverina että jos ne on vaikka koulussa oottaa jotain kaveria et se tulee tunnilta nii sit ne on mun kaa ja sit kun niiden kaveri tulee jostain niin ne juoksee heti sen kaverin perään ja mä jään yksin .Muutenkaan ne ei kuntele muo tai mitään ku ne juttelee niiden parhaiden kamujen kans :O . mistähän toi syrjiminen johtuu? o__O

Minullakaan ei ole ystäviä. Muutin Turkuun mieheni ja kaikki ystävät jäi edelliselle paikkakunnalle ja siten ne välitkin sitten vain viilenivät, enkä jaksanut olla se joka pitää ystävyyden kasassa sillä viesteihini ja puheluihini ei enään vastattu. Töissä olen ollut mutta sieläkin ihmisillä oli jo omat kaverinsa ja piirinsä. Kaikenlisäksi voin pahoin koko työpaikalla, sillä se sisälsi vain piikitteleviä ja haukkuvia ihmisiä vaikka olen ihan tavallinen, nätiksi kehuttu, hoikka, 22v nainen. Onhan minulla mies ja pieni lapsikin, mutta kaipaan elämääni ystävää jonka kanssa lähteä ostoksille, kuntosalille, syömään jne.. jonka kanssa tehdä naisten juttuja. Ja kaipaisin välillä irti ottoa vauva arjesta eli jotakin hauskaa tyttöjen iltaa jossakin jne. Miehelläni on paljon ystäviä ja olen antanut hänelle luvan mennä aina silloin tällöin kavereidensa kanssa jonnekkin, sillä arvostan sitä että hänellä sentään on ystäviä. Elämäni ei pyöri tällä hetkellä kuin oman kodin ja perheenjäsenten ympärillä.

yrittäkää mennä jonnekin harrastuksiin vaikka .. :) siellä ihmiset ovat yleensä yksin niin helpompi tutustua

Itsekkin olen ollut yksinäinen eikä oikeita ystäviä minulla koskaan ollut. Minua syrjittiin ja ystäväni kääntyivät aina minua vastaan. Lopuksi luuin oikeasti vian olevan oikeasti minussa.

Vasta kun päätin lähteä erääseen ammattikouluun ( ei ollut mikään suuri oppilaitos). Siellä oli ihmisiä joitka oli kiinostuneita samoista asioista. Aluksi en oikein saanut ystäviä kun olin ujo ja menettänyt uskoni ihmisiin.

Pikkuhiljaa ystäväporukka alkoi kertyä niistä rauhallisimmista yksilöisä ( tosin itse en tehnyt koskaan alotteita vaan he itse halusivat minuun tutustua. Olin päättänyt että en "tyrkytä" itseäni kenellekkään).

Yhteisen harrastuksen ja samojen kiinnostusten kohteen takia sain ystäviä vaikkakin vain muutaman, mutta sitäkin rakkaamman. Tiiviimmäksi ystävyys tuli kun asuttiin vielä keskenään ja tultiin hyvin toistemme kanssa toimeen samalla tajusin ettei se vika ollut minussa vaan valitsin seurani väärin. Siitä lähtien olen vältellyt lähempää tuttavuutta epämukavien ihmisten kanssa.

Miksi kerron tämän teille? Koska toivon että tästä olisi edes jollekkin vähän apua. Itse sain hyvät ystäväni ammattikoulun kautta enkä sen jälkeen ole yhtä hyviä ystäviä enään saanut.

Koska kaverini ovat valitettavasti kaukana näen heitä parhaimmillaan 1-3 kertaa vuodessa... Pitäisi varmaan uskaltautua johonki harrastukseen jos sieltä löytäisi jonkun ystävän myöskin läheltä.

Pitäisi olla joku yksinäisten palsta jossa nämä saisivat rauhassa laittaa sellaisia yhteystietoja toisilleen ja tavata keskenään sekä kirjoitella :3

Täällä kirjoittelee yksi nuori mies, joka taannoin joutui exänsä jättämäksi! (Se lupasi että ei ikinä hylkää mua mutta petti lupauksensa!) Jos haluatte vertaistukea niin mulla on sitä antaa vaikka kuinka paljon! Mun osoite on [email protected]

Mulla on ihan sama juttu.. Aina kun mä löydän "hyvän" tyypin niin se lähtee mitään sanomatta tai alkaa tulla ärsyttäväks ja alkaa hylkii mua.. :( Mä en ymmärrä! Yks tyyppi joka on aika hyvä se hylkii mua.. Pitää olla jonkunkaa.. Ei kukaan koskaan pyydä vaik ulos.. Sil kyl riittää niitä kamui, mut ei mulla. Tekosyitä mä kyl oon kuullu tarpeeks. Esim. "Kyl mä voin tänään olla.." sitten toinen tyyppi "Eiks sul muka ollu kiireitä?" "Ai niin. Sori, en voi olla." Aina kun on karkkii tai rahaa "kamui" riittä.. Mä oon aika erittäin mukava tyttö. Iha normilt näytän ja oon suomalainen. Silloin ku mä sanon jotain niin ei kukaan kuuntele! Mä oon aina se kolmas pyörä.. Enkä mä millekkään opelle ala kertoo! Mä en kyl kerro tätä varmana kellekkään! Oon surullinen koko lopun ikää.. Ehkä joskus mä saan hyvän ystävän.

harrastukset on hyvä tapa saada kavereita! :)

harrastukset ja paskat! jos sulle on ihmisenä vaikee hankkii kavereita ni sitte se vaan on niin...itse ala-asteella vaihdoin koulua muuttojen takia 3 kertaa ja aina itse tyrkytin itteeni ja ehdotin leikkimistä ja jne...mitä sain: pelkkää paskaa ja kiusaamista ryhmästä ulosjättämistä..ja ei en ollut mikäänläski vaan ihan normaali hoikka pieni tyttö ehkä sitten liian nätti en tiedä syitä toki olin hiljaisempi kuin muut minussa on se erakko-puoli...kiusaaminen jatkui myös ylä-asteella..mutta ei se haittaa mulla on näin kolmenkympin korvella hieno elämä ja aviomies...ja kyllä mä vielä näpäytyksen niille ihmisille saan ja osittain jo saanu kun katon facesta heidän köyhää yksinhuoltajaelämäänsä:DD

Itselläni aivan samankaltaisia kokemuksia kuin yllä mainittu. Olen 23v eikä mulla ole ollut kuin 2 ystävää koko elämäni ajan. Jostain kumman syystä mua on aina vähän niinkuin syrjitty koulussa en edelleenkän tiedä syytä. ammattikoulussa vielä ehkä enempi. Oman luokan tytöt välillä esittää kuin olis kavereita mutta sitten yhtäkkiä kukaan ei puhukkaan mulle, ovat kuin eivät huomaisikaan, lähtee syömään ilman että pyytäisi mukaan... kaikkee tällästä pientä. Mielestäni olen kyllä ihan tavallisen suomalaisen näköinen, sekä mukava ja ystävällinen.... joskus olisi kyllä ihan kiva tietää että mikä mättää..

Semmoinen juttu on tullut huomattua näissä kaveriasioissa, että raha ratkaisee! Ne kenellä on hienoimmat autot, veneet ja mökit on niitä joissa kaikki roikkuu. Ne kerää ympärilleen sellaisen primäärikaveriporukan joka on se kuninkaan ilkikurinen neuvonantaja. Tämän primäärikaveriporukan jäsenet määrittelee sitten ketä otetaan/ei oteta mukaan. Jos ette ole tässä primääriporukassa niin sinut voidaan kylmästi jättää rannalle ruikuttamaan. Tämä pätee niin koulussa kuin vapaa-ajallakin.

Niinku Kridlokk sanoo: ''Paska maailma''

Olen 39-vuotias yliopisto-opiskelija, tradenomi, entinen sm-tason urheilija. Olen hyvännäköinen, lahjakas, empaattinen ja tunneherkkä ihminen joka tulee kaikkien kanssa toimeen ja johon ihmiset luottavat. Pelkkä olemukseni herättää ihmisissä luottamusta, koska en mielistele ketään koskaan vaan olen oma itseni.

Minulla ei ole ollut vuosiin ystäviä. Olen aina yksin enkä soittele kenellekään. Näin on ollut jo vuosia. Ehkä näin oli myös tarkoitettu.

Välittäkää tosistanne, pitäkää kiinni toisistanne, sillä joku päivä voitte menettää toisenne.

ompa meitätä " yksinäisiä" paljon. yksinäisyys on erilaista ,vaikka olis parisuhteessa ja lapsia saattaa olla yksinäinen. huomasin että todella yksinäisiä on . tämä netti on siittä hyvä et ottakaa ihmeessä ja kertokaa mieltä painavista asioista

mietä on täällä moneen junaan.te nuoret olette siinä murrosiän myllerryksessä kaikki me tarvitaan ystäviä.

Minulla ei ole ainuttakaan kaveria nykyhetkellä, paitsi tällä hetkellä nurkassa makaava koira. Yksi kiva ja avoin tyyppi olisi samalla luokalla kanssani: https://www.facebook.com/?sk=welcome#!/hennilotta?fref=ts . Mutta, tässä se ongelma tuleekin: en viitsi vain mennä juttelemaan kellekään "vieraalle" ihmiselle. Vittu se ärsyttää minua. Kotona olen kuitenkin paljon avoimempi ja puheliaampi kuin koulussa. En pysty kertomaan kenellekään mitään hauskoja juttuja, nauramaan kenenkään kanssa tai ihan vain juttelemaan kaikista asioista tai sanoa kantaani johonkin juttuun. Pitää vain olla vittu hiljaa siellä nurkassa.

Mul on kavereita koulus ja harrastuksis ja ja tälleen juttelen niille snäpis mutku kysyn jotai kaverii nii ikinä ei muka voi olla ja mua ei ikinä kysytä mihinkää ja joo mulle kyl vittuillaan koulus jostain kummasta syystä mut ne myös on mulle kavereita ja tuntuu et Eine tosissaa tee sitä niin siks vaan nauran mukana mut kertokaa et mistä tällänen vois johtuu

Kateus. Kauniit naiset on yksin, koska muut naiset tuntevat alemmuutta heidän seurassa. Älä välitä, rakenna sen sijaan itsellesi hyvä itseluottamus, että pärjäät elämässä. Mielummin yksin kuin kaksinaamaisten roolin vetäjien kanssa.

Mulla on kyllä kavereita mutta sano vaa ns''pikkukavereilles'' jotka jotenkin Tulevat toimeen kanssasi nii sano mille et ei oo muuta tekemistä nii mä oon nyt teijän kaa

Mul on samoja kokemuksia. Oon ihan perussuomalainen.
Peruskoulussa koulukiusattu, varmaan siksi että olin hiljainen enkä aina äänessä. Nyt aikuisena yliopistossa sama juttu. Pari kertaa luokkakaverit sanoivat moi, nyt juttelevat mielellään keskenään ja jään ulkopuolelle. Meille harjoittelussa ä4 ja jään selvästi yksi

Ikävä juttu 😢😥😭

Voin kertoa oman kokemukseni poikana yläasteajoilta 90-luvulta.

Minulla ei ollut montakaan ystävää koulussa, ehkä 2-3 sellaista joita voisi kutsua kaveriksi ja suurin osa heistäkin oli sellaisia että oltiin "kavereita" jos se sattui sinä päivänä heille sopimaan, kun muutakaan tekemistä ei ollut.

Mutta yllättävä muutos tapahtui kun 7-luokan syksyllä satuin puhumaan koulun käytävällä parille omalla luokalla olleelle tytölle jotka olivat juuri lähdössä kotiin koulupäivän päätteeksi. Sillä hetkellä heidän luokse tuli 8-luokalla oleva pitkä poika joka kysyi yhdeltä tytöltä että onko hänen isoveli tulossa tänään pelaamaan tietokonepelejä hänen luokseen. Sain kerättyä sen verran rohkeutta että uskalsin kysyä tältä "isommalta" pojalta (ikäero on iso juttu tuossa iässä ja jopa este monelle ystävyydelle) että mitä pelejä hän pelaa. Hän mainitsi juuri sellaisia pelejä joita itsekin pelaan kotona. Ja kaikkein yllättynein olin kun hän innostui kuultuaan minunkin pelaavan niitä samoja ja kysyi että "pääsetkö tulemaan hänen luokseen pelaamaan myös". Ajattelin todellakin että "puhuuko hän taatusti nyt minulle" vai jollekin minun takana. Mutta kyllä se olin minä. Jopa seurassa olleet tytötkin olivat yllättyneitä tästä pyynnöstä ja minä suorastaan ällikällä lyöty ja sanoin että tottakai voin tulla käymään.

Ja kuinka ollakaan kun menin koulupäivän päätteeksi hänen luokseen, niin siellä ei ollut ketään muuta kotona kuin tämä poika ja hän odotti innolla minua seurakseen. Hän siinä sitten esitteli tietokonettaan ja peliohjaimia ja näytti pelikokoelmaansa jonka jälkeen me alettiin pelaamaan. Meillä meni sillä ensimmäisellä kerralla varmaankin noin kolme tuntia kuin hujauksessa pelejä pelatessa. Kumma kuinka aika menee nopeasti kun on hauskaa. Ja lopuksi tämä poika pyysi minua vielä uudestaan pelaamaan seuraavana päivänä. Olin koko loppuillan kotona aivan pistoksissani ja hykertelin onnesta kun minua oli oikeastaan ensimmäisen kerran moneen vuoteen oikein tarkoituksella pyydetty tekemään jotakin kivaa kaverin kanssa.

Menin seuraavana päivänä koulun päätteeksi tämän pojan luokse ja hän oli taas odottanut minua innolla. Oli jopa varannut kannun mehua huoneeseensa jotta voimme juoda jotakin pelatessamme. Koko ensimmäisen viikon ajan tapasimme joka päivä koulun jälkeen.

Koulussa sen sijaan olimme hivenen erillämme, mitä nyt ajoittain käytävällä ja pihalla moikkasimme ja vaihdoimme muutaman sanan. Syyt olivat ne perinteiset, eli hänen kaverinsa eivät ehkä katsoneet hyvällä sitä että hänellä on nuorempi kaveri alemmalta luokalta. Siitä lähtien koulupäivät tuntuivat paljon kevyemmiltä ja kaikki "tekokaverit" saivat olla juuri sitä mitä he olivat, eli teeskennellä olevinaan minun kavereita.

Tätä ystävyyttä jatkui koko vuoden ja vieläpä seuraavan vuoden kun tämä poika oli yhdeksännellä luokalla. Mikä erikoisinta, niin en missään vaiheessa kertonut koulussa muille luokkakavereille että olin ystävä ylemmällä luokalla olevan pojan kanssa. Jotkut luokkakaverit tosin huomasivat että meillä oli välitunneilla ja käytävillä jotakin "silmäpeliä" ja ajoittaisia lyhyitä keskusteluja jossakin käytävän nurkassa, kun muita ei sattunut olemaan lähellä. Ja siitäkös jotkut vääräleuat ja kiusaajat saivat aiheen huuteluun erään kappaleen sanojen tapaan "Kappas vaan XXX sekä XXX tismalleen toisilleen ne soppii, pannaan ne pussauskoppiin."
No minulle tuo oli ihan sama mitä huutelivat koska olen kuullut kaikki haukut mitä voi vain olla.

Mutta mieleen tästä ajasta jäi ne lukemattomat iltapäivät ja illat kun pelasimme hänen huoneessaan pelejä, jopa niin pitkään että ilta ehti pimetä ulkona ennen kuin lähdin pois. Ja se että tämä poika oli luonteeltaan sellainen että hän ei tekisi pahaa edes kärpäsellekään ja hänellä oli kyky tehdä kavereita melkein kaikista ihmisistä joita vain sattui tapaamaan. Muistan kuinka makasimme usein pimeässä huoneessa vierekkäin mahallaan hänen sängyssä, kädet sängyn jalkopään yli melkein lattialla ja tietokoneen näyttö matalalla pöydällä noin puolen metrin päässä sängyn päädystä.

Molemmilla oli myös kiinnostus lentokoneisiin ja meillä oli koottavia pienoismalleja huoneidemme katossa roikkumassa ja molemmat pitivät siihen aikaan kapelikanavalta tulleesta Discovery Channelin Great Planes ohjelmasta jossa esiteltiin kaikenlaisia lentokoneita, aina hävittäjistä isoihin rahtikoneisiin. Katsoimme ohjelmaa usein hänen sängyssään maaten. En ollut aina uskoa onneani että minulla voi olla näin hyvä kaveri jonka kanssa voimme olla kahden ja vierekkäin kuin parhaimmatkin veljekset.

Tästä kaveruudesta oli myös joitakin hyötyjä koulussa. Päivinä kun kiusaajat sattuivat ottamaan minut silmätikukseen, koitin sopia että voisimme lähteä kaverini kanssa yhtäaikaa koulusta. Käytävällä ja pihalla kukaan kiusaajista ei uskaltanut tulla lähellekään kun kävelin hänen seurassa pyörätelineille. Aloimme pitämään myös pyöriä vierekkäin telineissä.

Joten muistelen näitä aikoja lämmöllä!

Kiitos Erno kaveruudesta!

Olet todellinen hengenpelastaja.

Minulla on lapsuudenajan ystävä joka asuu nykyisin eri paikkakunnalla ja jota en ole nähnyt moneen vuoteen kuin satunnaisesti ohimennen.

Olemme syntyneet samana päivänä, äitimme ovat jakaneet saman huoneen synnytyslaitoksella, olemme nukkuneet ensimmäisen yömme tässä maailmassa vierekkäin sairaalakehdossa, olemme asuneet lapsuutemme ajan naapureina yli 20 vuotta, olemme käyneet samaa koulua koko peruskoulun ajan, aina ala-asteen kuusi luokkaa ja ylä-asteen kolme luokkaa, olemme olleet usein mukana perheidemme eri kesälomamatkoilla, aivan kuin olisimme samasta perheestä. Erityisesti tämän pojan äiti käyttää tänäkin päivänä sanontaa "pojat" kun hän puhuu meistä kahdesta.

Uskaltaisin väittää että kaksosia lukuunottamatta, kovinkaan monella ei ole yhtä läheistä yhteyttä toiseen ihmiseen. Kaikki muut ihmiset jotka elämiimme ovat sittemmin tulleet, ovat vasta aloittelijoita ja amatöörejä verrattuna meidän yhteiseen historiaamme. Ja kenelläkään ei ole edes mahdollisuutta tulla siihen väliin, sillä meillä on ensimmäisestä päivästä asti oleva erityinen yhteys.

Minulta kysyttiin kerran, että kun tunnette toisenne niin hyvin, niin kerroppa joku mehevä ja nolo lapsuuden juttu toisistamme. Mietin hetken ja sanoin että Ei. En halua nolata ketään. Lisäksi sanoin että haluan ajatella niin, että meillä kahdella on joitakin asioita jotka ovat vain meidän kahden välisiä ja ne eivät kuulu muille. Ajattelen että hän varmasti arvostaisi tuota elettä.

Ei mulla kaa oo kaverit

En ole erakko mutta en ole myöskään se joka haluaa olla koko ajan äänessä. tai .keskipisteenä ..mutta ihmiset yleensä lähestyvät kylläkin minua helposti. Ja jos eivät aloittaisi jutustelua jäisimme kokonaan puhumatta. Olen ehkä vähän ujo aloittamaan puhumaan vieraalle ihmiselle . Isäni aina sanoi että sitä ei tarvitse kuin 1 hyvä ystävä. Ja isäni sanoi aina että älykkäällä ihmisillä ei ole ystäviä paljon, älykäsihminen kuulema viihtyy parhaiten yksin, yksin oleminen kun sopii vain vahvalle persoonalle.... corona rajoituksien aikana tämähän oli selvästi näkyvillä he jotka eivät ole ikinä olleet yksin saivat kaiken maailman depressioita ym mielen häiriöitä? Ja perheet riitelivät kun eivät olleet yhdessä oikeasta syystä. Minä olen onnellisesti naimisissa ja sopeutunut hyvin kotona olemiseen.... mutta hyvin elämääni mahtuisi mukava, kiltti naishenkilö ystäväkseni.... mutta jos ei luoja sellaista tuo niin jatkan elämääni kuten nykyisin asiat ovat....
Minulla on muuten asiat tosi hyvin se ystävä olisi mukava piristys mutta ilmankin pärjää....

Oon 012 poika haluaako joku olla mun kaveri ei oo kavereita 🎈kokkola osaan keulia

Minua on kiusattu joka luokalla ja koulussa. Henkilöt, jotka luulin olevan ystäviä ei ollutkaan. Olen myöhemmin tämän ymmärtänyt. Myös he kiusasivat minua. Olen tuntenut surua tämän vuoksi. Joskus käyn katsomassa näiden henkilöiden facebook sivuja, jotka ovat olleet samassa koulussa. Monet heistä, jotka olivat keskenään kavereita lapsena tai nuorena ovat sitä edelleen. Olen tästä kateellinen.

On myös noloa, että kun minulla on ollut facebook, siellä on usein ollut vain muutama suomalainen ja heidän kanssaan en ole jutellut. Kaiken kaikkiaan oli varmaan joku 8 ystävää ja heistä suurin osa sellaisia ulkomaalaisia, jotka olen tavannut netissä. Poistin tilin kaksi kertaa, koska on niin noloa kun oli niin vähän kavereita.

Muutama naisystävä, jos niitä voi siksi sanoa, on joskus ollut. Kun he menevät, menee myös se ainoa tuttu tai "ystävä". Hyvin yksinäinen elämä ollut lapsesta asti.

Ystävyys ja kaveruus on ku paskapaperi, jokasella on ,jokainen sitä tarvii. Mut loppujen lopuksi ,se on aina lopussa..

Tarvitsenko kavereita? Täytyykö niitä olla? Onko ihminen vasta sitten kokonainen kun on kavereita.