Vieraantuminen vanhemmista

kokemusta on. Tosin äitini ei enää elä, mutta isästä vieraantumista on todellakin tapahtunut.
Ja viime aikoina jossain määrin myös sisaruksista.
Minusta se on normaalia, jos ei ole koskaan ollut läheisiä välejä (isälleni en ole koskaan voinut mistään puhua. Hän oli lähinnä pelottava hahmo lapsuudessani.)
Ja iän myötä huomaa, miten erilainen sitä on kuin siskonsa. Jokainenhan on omanlaisensa. Sitä lapsena asuu olosuhteiden pakosta siinä perheessä, mihin syntyy. Aikuisena sitten huomaa, onko loppujen lopuksi mitään yhteistä. Kuulostaa varmaan kylmältä, mutta noin se taitaa mennnä.
Ja ennenkaikkea, jos välit ovat aina olleet etäiset. Toisissa perheissä ollaan hirmu läheisiä, murrosikäisetkin puhuvat vanhemmilleen lähes kaikesta, ja tuntevat olonsa turvallisiksi ja hyväksytyiksi.
Minulla ei näin ole ollut, joten sitä etsii seuransa jostain muualta, jossa kokee hyväksyntää.
Ei minunkaan lapsuudenperheessä ollut varsinaisia riitoja, mutta en tuntenut oikein koskaan turvallisuutta ja hyväksyntää omana itsenäni (mitä pitäisi mielestäni olla jokaisella lapsella). ILmapiiri oli jotenkin ahdistava myös vanhempien välillä. Oli juuri tuota komentelua jne., mistä sinäkin puhuit. EIkä kukaan koskaan kysynyt, mitä sulle kuuluu, tai mitään muutakaan asioistani.

täälläkin:). En ole siis ainoa,josta tuntuu samalta.
Olen asunut omillani n.8 v.
Odottaisin tiiviimpää yhteydenpitoa,koska itse olen aktiivinen pitämään yhteyttä. Meidänkään perheessä ei ole ollut riitoja tai muuta vanhempien tai sisarusten välillä ja lapsuus ja nuoruus on ollut turvallinen,tyytyväinen olen siihenkin. Mutta kun muutin,yhteydenpito kotoa on vähentynyt vähitellen. Itselläni toki on tullut soitettua usean kerran viikkoon kotiin,mutta nykyään saattaa mennä viikko etten soita jos ei ole mitään ihmeempää. Vanhemmillani on toki vielä kouluikäisiä,ettei aikaa välttämättä ole niin mutta jotenkin sitä odottaa,että enemmän kyseltäisiin kuulumisia. Yhden sisaruksen kanssa soittelen,muiden kanssa pidetään enemmän yhteyttä s.postitse tai mesessä. Ja toki jutellaan kun nähdään kotona käydessä. Toivoisin vielä lähempiä välejä kun ei vielä ole löytynyt niin paljon niitä hyviä ystäviäkään.

Olen 39v ja asunut pois kotoa 20v. Minä en ole vanhempieni kanssa juuri missään tekemisissä. Minunkaan lapsuudessani tai nuoruudessani ei mitään kauheaa tapahtunut, mutta elämänarvot olivat jo silloin varsin erilaiset. Koin itseni perheessämme jotenkin ulkopuoliseksi. perheemme ei ole koskaan ollut erityisen läheinen tunnetasolla.

Asuimme syrjäseudulla, mistä oli hyvin vaikea päästä liikkumaan kavereihin, eikä isä ainoana kuskina juuri kuljetellut. Polkupyörällä 30km lähimpään kaupunkiin tuli mentyä. Muutin pois kotoa heti, kun sain työpaikan ja asunnon (18v). Emme kuitenkaan olleet riidoissa.

Muutin toiseen päähän Suomea 19v. ja siinä vaiheessa meni useampikin vuosi, etten käynyt ollenkaan vanhempieni luona. Emme edelleenkään olleet riidoissa, mutta en kaivannut kotiin.

Saatuani lapsen (yksin vieläpä) olisin kaivannut tukea äidiltäni ja olisin jopa ollut muuttamassa kotikonnuille takaisin. Äiti kävi vajaan viikon auttamassa alkuun ja sanoi, että "älä hulluja puhu" muuttoaikeistani. Välimme olivat tällöin hyvin viileät. Noihin aikoihin tekemäni muut elämänvalinnat olivat myös sellaisia, joita äitini ei juuri hyväksynyt. Kävin lapsen kanssa kuitenkin joka joulu mummolassa ennen kouluikää. Vierailuissa ei sinällään mitään vikaa, mutta minua ahdisti kotona olo. Tuntui kuin olisin ollut vankilassa.

Nyt muutama vuosi on mennyt siten, että käymme kotonani n. kerran kahdessa vuodessa. Osin syynä on matka 900km, sen rasittavuus ja hinta, ja se, etten koe tarvetta mennä sinne. Myöskään vanhempani eivät ole käyneet meillä täällä etelässä kuin pari kertaa (ovat täysin liikkumiskykyisiä). Kun käymme mummolassa, vanhempani passaavat meidät viimeisen päälle, mutta pari päivää jo saa minut ahdistumaan. Ehdoton edellytys vierailuille on se, että menemme omalla autolla. Vaikka en kävisi missään, minulla täytyy olla mahdollisuus päästä liikkumaan vapaasti.

veljiini (3) minulla on melko pitkät ikäerot (-4, -8 ja -17v). Kun muutin pois kotoa, veljeni olivat 14, 8 ja 1v. Ikäeroista johtuen en juurikaan ollut veljieni kanssa kotonakaan. Olemme vanhimman veljeni perheen kanssa jonkin verran tekemisissä. He muuttivat 200km:n päähän ja kävimme muutaman kerran kylässä, mutta nyt hekin ovat muuttaneet kauemmas pohjoiseen. Nuorempien veljien kanssa soitellaan ehkä kerran vuodessa lähetämme joululahjat.

Olen vieraantunut vanhemmistani ja perheestäni ajan saatossa. (Lisäksi muun suvun kanssa en ole missään tekemisissä joitakin joulukortteja lukuunottamatta.) Meillä ei ole oikeastaan mitään yhteistä. Elämänarvomme ovat hyvin erilaiset ja myös elämäntapamme. En kaipaa vanhempiani eivätkä ilmeisesti hekään minua, koska yhteydenpito heidänkään suunnalta ei ole sen tiheämpää. Minulla on oma elämä läheisineen ja ystävineen. Sukua (pieni) on tullut miehen kautta. Myöskään lapsuudenajan kotiseutu ei herätä minussa minkäänlaista kaipausta, vaan nautin eteläisemmän Suomen ympäristöstä.

olen todennut, että toiset perheet vain ovat läheisempiä kuin toiset. Ehkä lapsuudessani oli jonkinlaista tunnekylmyyttä perheemme sisällä, kun sidokset ovat hyvin löyhät. Jossain vaiheessa elämääni olisin tarvinnut tukea vanhemmiltani, mutta en sitä saanut, ennemminkin moitteita. Oman lapseni ja perheeni suhteen toimin täysin toisella tavalla ja olemme hyvin läheisiä ja näytämme tunteita ja halimme paljon. Minun elämäni on täällä, tässä ja nyt, enkä haikaile lapsuuteeni.

Olen tyytyväinen tilanteeseen, vaikkakin jonkinlaisesta velvollisuudentunteesta pidänkin silloin tällöin yhteyttä vanhempiini. Jos lastani ei olisi, en varmaan olisi minkäänlaisissa tekemisissä, mutta lapsella on kuitenkin isovanhemmat. Lapseni saisi matkustaa mummolaansa milloin vain, mutta ei halua mennä ilman minua. Hän ei myöskään soittele tai vanhempani eivät soittele hänelle, vaikka ihan hyvin voisivat.

olen miettinyt vanhempieni kuolemaakin, mutta sekään ei herätä minussa minkäänlaisia tunteita. varmasti terapeutit löytäisivät paljonkin pohdittavaa tällaisista vanhempi-lapsi suhteista, mutta en koe asiaa itse mitenkään ongelmalliseksi - enää.

ja nyt kun kirjoutuksesi osui silmiini, tajusin asia todellakin olevan näin. Meillä tosin vanhemmat erosivat, kun olin 4-5 vuotias. Äitini meni uusiin naimisiin, alkuun lapsena en meinannut hyväksyä uutta isäpuoltani, mutta murrosiässä tulin isäpuoleni kanssa paremmin toimeen kuin äitini. No, mitään suuria riitoja ei tosin ollut, tavallista murrosikäistä kiukuttelua ja uhmaa. Isäpuoleni kuskasi minua harrastusten parissa ja suurimmaksi osaksi kustansikin ne.

Isosiskoni on neljä vuotta vanhempi. Nahistelimme ja kinastelimme lapsena kuten ketkä tahansa sisarukset. Pikkuveljeni on 13 vuotta nuorempi. Ja hänenkin kanssa ollaan nahisteltu ja kinasteltu aikamme. Kuitenkin aina on sekä vanhempiini, että sisaruksiini olleet ihan hyvät välit. Kun sitten olemme muuttaneet erillemme, yhteyden pitäminen on harventunut. Siskoni ei soita koskaan mulle. Minä ehkä kerran vuodessa ja tekstiviestin laitan pari kertaa vuodessa. Vanhemmillani käyn kylässä 3-4 kertaa vuodessa. Välimatkaa vajaa 200 km. Pikkuveljeni asuu vielä kotona, joten vietän enimmäkseen aikaa hänen kanssaan. Meillä kun on ollut samat harrastukset, niin kyselen hänen kuulumisiaan. Äidin kanssa puhutaan puhelimessa niitä näitä joka toinen viikko, mutta ikinä läheisempää suhdetta meillä ei ole ollut. Läheisin ja tärkein ihminen mulle on pikkuveljeni. Mutta en silti osaa puhua hänelle muusta kuín urheilusta. Vaikea sanoa, miksi näin on päässyt käymään, ja pahalta se tuntuu, sillä töissä mua pidetään sosiaalisena ja helposti lähestyttävänä, mutta silti en osaa pitää yhteyttä omiin lähisukulaisiini. Miehenikin muistuttaa välillä, että soitappa äitilles, mutta kun se jutustelu on sitä sun tätä, niin onko tuo nyt sit niin tärkeätä? Surullista.

Mulla taas on niin, että äiti soittaa mielestäni minulle liiankin usein. Asutaan samassa kaupungissa, ja haluaisin elää enemmän omaa, itsenäistä elämää. Äiti saattaa soittaa useita kertoja viikossa. Usein en edes jaksa vastata hänelle.

Mielestäni hän ei ole kiinnostunut asioistani eikä kumpikaan vanhemmista ole ollut henkisesti kovinkaan läsnä silloinkaan, kun olen kotona asunut. Tästä syystä kai en tunne useinkaan erityistä lämpöä heitä kohtaan. Koen että heille on ollut tärkeämpää oma työ ja harrastukset. Me lapset ollaan jääty siinä toiseksi. Jatkuva työn teko sitten johti heillä uupumukseen. Musta tuntuu et oon joutunu oleen vanhempieni kannattelija ja perheen toinen äiti, siinä sivussa. Kaipaankin jatkuvasti elämääni jotain aikuista ihmistä, joka joskus kannattelisi minua.

Olen siis elänyt perheessä, johon teoriassa kuuluu neljä hlö:ä, mutta käytännössä on ollut vain kaksi. Minä ja sisko. Silloin harvoin ku me ollaan kaikki koolla, tulee tosi ahdistunut ja jähmeä olo. Pitää olla varpaillaan ja kuulostella toisten tunnetiloja. Pitää miettiä sanomisiaan ja tekemisiään. Pitää miettiä mitä voi katsoa tv:stä, mitä musiikkia kuunnella jne. Muutama yö nyt joulunaikaan kotona, ja tullessani pois oli valtava ahdistus.

Meillä on siis niinpäin, että vanhemmat kyllä pitää yhteyttä ja yrittää joskus keksiä yhteistä tekemistä, kun itse haluaisin vaan olla rauhassa.

Nosto