miten kummilapsen kanssa olla

kaikkien ai tarvi olla hassuttelijoita/hössöttäjiä. Ja koska se mieheltäsi luonnistuu niin sittenhän se puoli on hoidossa:) Odota rauhassa että tyttö kasvaa, käykää kylässä ja opetelkaa tuntemaan hänet. Näin alkuun voit vaikka enemmän äidin kautta kysellä tytön kuulumisi yms. olla vaan tytöstä kiinnostunut. Se on kaikkein tärkeintä. Ja sitten kun kasvaa isommaksi tulee kivat leikit ja "tyttöjen" jutut, menee kouluun. Varmasti osaat jo silloin aktiivisemmin olla tytön kanssa. Ole hänelle rauhallinen ja turvallinen aikuinen jonka seurassa on hyvä olla. Onnea matkaan.

kummityttö vuoden ikäinen (sen ikäinen jo on liki kävelyiässä, ei konttaus.. ) eikä mullakaan ole vielä omia lapsia. Ei se tunnukaan luontevalta leikkiä ja hassutella lapsen kanssa jos ei sen kanssa vietä paljoa aikaa.

Itse näen kummityttöä pitkän välimatkan takia harvoin mutta kun näen, juttelen kyllä "kuulumiset" tytön kanssa sylitellen vaikkei se ehkä paljoa vielä ymmärrä mitä se outo täti juttelee. Siinä me katellaan joka kerta napit vastakkain että kukas se toinen on, eikä siinä sen enempää hössötetä. Tutkitaan ehkä jotain lelua ja "jutustellaan" joutavia vähän aikaa. Tyttö kuitenkaan vielä muista tapaamisistamme mitään, oppinut vähän vierastamaankin jo tapaamisten välillä.

Olen sanonut vanhemmille että kunhan tyttö vähän kasvaa niin tyttö pääsee hoitoon milloin vain ja kunhan voidaan puuhailla jotain yhdessä tytön kanssa. Käydä vaikka vähän "shoppailemassa" tai esim. katsomassa heppoja tallilla, pulkkaretkellä, sorsia syöttämässä.. pieniä asioita, kunhan on lapselle olemassa. Kun muksu alkaa muistaa että tuttu tätihän tämä on niin kyllä se suhde lapsen ja kummin välillä muuttuu. Uskon näin. Lapsi alkaa luonnostaan kommunikoimaan ja siihen juttuun on helppo aikuisenkin lähteä lörpöttämään :) Isompana muksu sitten muistaa että kummi on oikeastaan aina ollut olemassa :) vaikka vähän niin kuitenkin.

Mun mielestä kummilapsi ei kaipaa mitenkään erityistä lahjontaa vaan aikuisen turvallista läsnäoloa. Että on tavallaan aina ovet avoinna lapselle. Siinä lauleskelua tai runonlausuntaa tarvita :) Kunhan vaan on oma itsensä ja antaa omaa osaansa perusturvan tunteesta lapselle.

Itse alan olla lähemmäs kolmekymppinen naisihminen, jolla ei omia lapsia saati kiinnostusta lasten hankintaakaan kohtaan ole. Tämä ei johdu siitä, ettenkö pitäisi lapsista, mutta en vaan ole koskaan ollut lasten kanssa (ollut suvun nuorin, leikkinyt aina isoveljen ja hänen kavereidensa kanssa pienenä jne). No nyt on sitten yhtäkkiä tupsahtanut aviomieheni suvun puolelta kaksi pientä kummipoikaa (eri perheissä siis) ja molemmat ollaan miehen kanssa vähän ihmeissämme että mitenkäs sellaisten pikkupojujen kanssa oikein ollaan. Vauvojen kanssa juttelu, leikkiminen ja pelkkä sylissä pitäminenkin on kaikki ihan uutta. Minusta tuntuu nololta ja kiusalliselta se, että en ole sellainen "hellanlettas"-täti mitä stereotypian mukaan tämän ikäisen ja avioliitossa elävän naisen kuuluisi olla.

Kovasti ollaan mieheni kanssa yritetty tutustua kummipoikiimme. Välimatkaa on sen verran, ettei kovin usein nähdä. Vaikka joskus tuntuu vaikealta olla lasten kanssa, niin kuitenkin olemme aidosti kiinnostuneita kuulemaan poikien kuulumisia ja miten on kehitytty. Ollaan lähetelty kortteja ja soiteltu, yritetty osoittaa että halutaan olla läsnä kummipoikien elämässä, vaikkei ehkä kaikilla osa-alueilla sitä niin taitavasti osatakaan tehdä. Välillä tunnen syyllisyyttä siitä, että olen huono kummitäti kun en osaa pieniä leikittää, mutta yritän ajatella asiaa niin, että ehkä sitten vanhempana kummipojat voisivat saada minusta ja miehestäni perheen ulkopuolisen aikuisen kuuntelemaan ja tukemaan aikuiseksi kasvua. Ehkä kummiutta ei kuitenkaan mitata pelkästään sillä, kuka saa vauvan nauramaan ja vaipat nopeimmin vaihdettua, vaan elämänmittaisella läsnäolemisella.