Isää ikävä

Tätä ajatusta yritän hokea itselleni ja silti ikävä ei tule. En muistele mukavia muistoja vaan kelaan vaan vieläkin kahden ja puolen vuoden jälkeen kaikkea mitä tapahtui jälkeen kuoleman. En ole päässyt eteenpäin. JOka päivä kelaan mitä tapahtui sitten kun kuulin kuolemasta. Mitä tapahtui kun käytiin katsomassa isää. Mitä tapahtui hautajaisissa. En siis mitenkään kiellä tunteita, mutta ikävä ei vain tule. Surullinen olo on päivittäin kun näitä asioita kelaan...haluaisin jo siirtyä eteenpäin...muistella mukavia asioita isästä elossa ja itkeä sen takia. Voimia teille surussanne.

... paljon teille kaikille ja voimia!

isäni kuoli viisi vuotta sitten, syöpään myöskin. vieläkin ajattelen joka päivä isää ja joka päivä tulee se hetki kun valuu kyyneleitä ikävästä. saimme tietää isäni syövästä kun olin 15vuotias. muistan edelleen tuon päivän kun tulin koulusta kotiin ja katsoin telkkaria ja siskon kanssa oli hauskaa. sitten äiti pyysi meidät makkariin ja he kertoivat uutisen. en itkenyt vaan sulkeuduin itseeni, aiemmin olin ollut aina ulospäin suuntautunut iloinen tyttö, tuon jälkeen sisäänpäinkääntynyt ja hiljainen tyttö, olen edelleen.

ei ollut tietoa kauan olisi elinaikaa jäljellä, syövistä yksi pahimpia, haimasyöpä jota ei voinut leikata, oli kyseessä. lääkärit puhuivat kuukausista, isäni eli vielä 1,5vuotta. aina kun oli paremmassa kunnossa, tuli ajateltua että kyllä se siitä paranee, hoidot tehoaa. silti syvällä pään sisällä tiesin että ei isä siitä selviä , en halunnut ajatella sitä. niinhän sitä voisi sanoa että niin kauan kuin on elossa, on toivoa.

viimeiset neljä elinviikkoaan isä oli sairaalassa, melkein joka päivä siellä käytiin katsomassa(eri paikkakunnalla joten ei joka päivä päästy). viimeinen isänpäivä meni sairaalassa. reilu viikko siitä, isä kaatui vessassa ja letkut irtosivat ja n.12tunnin kuluttua kuoli. se oli sinänsä helpotus että isä kuoli, isän ei enää tarvinnut kestää niitä kamalia kipuja, pääsi niistä eroon ja parempaan paikkaan, niin uskon.

mitenkään uskonnollinen en edes ole, en sen jälkeen kun isä sairastui ja kuoli. uskonnolliset on sitä mieltä että jos paranet jostain sairaudesta tai onnettomuudesta pelastut, silloin jumala pelasti. mutta entäs kun ihminen kuolee sairauteensa tai onnettomuudessa, heidän mielestään jumala ei kuitenkaan ole tappanut heitä mutta missä se hiton jumala oli silloin kun sitä olisi tarvittu??? miksi 43vuotias nuori mies kuolee vaikka elämää olisi jäljellä vaikka kuinka paljon??

kun äiti tuli sairaalasta kotiin silloin perjantain aamu kuudelta ja herätti meidät ja kertoi että isä on nyt mennyt pois, en itkenyt heti, shokki tai jotain kai se oli. vasta kun soitin poikaystävälleni ja sanoin asian ääneen, aloin itkeä. ei siihen voinut mitenkään valmistautua vaikka tiedettiin että elossa siitä ei selviä. en puhunut isän kuolemasta kenellekkään moneen kuukauteen, sitten romahdin koulussa, aloin yhtäkkiä itkeä enkä voinut lopettaa. opettaja onneksi lähettin minut terkkarille joka ohjasi minut psykiatrille, siellä sain puhuttua.

kauan aikaa kuoleman jälkeen tuntui että isä on vieläkin siellä sairaalassa. emme nähneet häntä arkussa, kuolleena. halusimme kunnioitta isän toivetta: kun arkku on kertaalleen suljettu, sitä ei enää avata.
muutaman vuoden kärsin masennuksesta, välillä vahvempana, välillä meni paremmin. edelleen välillä tulee masennusta, mutta harvemmin. nyt minulla on mies ja lapsi jotka tuovat iloa elämääni. olen todella surullinen siitä että isäni ei koskaan nähnytkään lastani, eikä lapseni ehtinyt oppia tuntemaan pappaansa. kun tyttö kasvaa,kerron hänelle kaiken papastaan.

muistan edelleen isäni letkuissa sairaalassa, monesti näen unta isästäni, hän on unissanikin sairas. muistan myös sen yhden kerran kun olimme äitini kanssa sairaalassa katsomassa isää, ja isä sanoi ettei jaksa enää kauan. muistan melkein kaiken sairaalassa käynneistä. onneksi muistan myös sen ajan kun isä oli terve,vähittelen tulee enemmän ja enemmän mieleen asioita ajalta kun isä oli terve.

tiedän että sinulla on rankkaa, mutta on tärkeää puhua, jos et halua puhua kenellekkään asiasta, kirjoita siitä, kirjoita miltä sinusta tuntuu, mitä ajattelet. itke kun itkettää, älä välitä oletko silloin kaupassa tms. itke jos siltä tuntuu.

ei ole pakko ajatella uskonnollisesti että isäsi olisi paremmassa paikassa,itse ajattelen että isäni on paremmassa paikassa mutta en ajattele jumalaa. itseäni helpotti hieman ajatella että isäni ei enää tartte kärsiä niistä kivuista ja tuskista.
isäsi ei ole kokonaan poissa, isäsi on sydämessäsi,mielessäsi,ajatuksissasi,ympärilläsi
(isäsi tavarat,tuoksu paidassa...).

ei ole mitään yhtä oikeaa tapaa selvitä menetyksestä, tapoja on yhtä monta kuin on ihmisiä. kyllä se vähittellen tulee sinullekkin se oma tapasi miten vähitellen selviät. koskaan ei tule mikään unohtumaan isästäsi. vielä 5vuoden päästä ja myöhemminkin voi tulla itku silmään kun ajattelet isääsi, niinkuin minulla kun isääni ajattelen.

minulla on oma pikku tapani mitä välillä teen kun ikävöin todella isääni, siis haluan itkeä ja ajatella isääni: kuuntelen apulannan armo kappaletta. se on melkein kuin suoraan siitä hetkestä ja ajasta kun isä oli sairaalassa ja kuoli.

Tätä hetkeä kartoin
Tätä väistin
Tätä niin pelkäsin
Sen on tultava loppuun
Nyt on aika

Viimeiseen tiimaan
Tähän päättyy paljon hyvää
Paljon kaunista
Jonka raajat kuolleet on
Tän täytyy mennä näin
Vaikka tahtoisin kieltää
koittaa säilyttää
Mutta tiedän et on turhaa
Armoo viivyttää


jaksamista sinulle!!!