5 vuotias

Me asustellaan Vantaalla. Mikä sun sähköpostiosoite on?

Ensiksi lohdutuksen sana. Ainakin meillä tuo oli kaikkein pahinta aikaa, yletön säntäily alkoi loppumaan tuossa eskari-iässä ja koulun alettua. Tosin tuli sitten uudenlaisia haasteita, mutta niistäkin on monista selvitty.

Tuohon säntäilyyn, ja riekkumiseen. Meillä oli käytössä ihan muutama selkeä sääntö. Lapsen kanssa itse ne laadittiin, ne olivat näkyvillä, lapsi piirsi itse itselleen ohjekuvat, ja me vanhemmat kirjoitimme viereen ihan kirjallisesti (johtuen siitä, että myöskin vieraat ihmiset tietäisivät, mitä lapsi niillä tarkoittaa). Tosi hienosti se nelivuotiaskin osasi miettiä, mikä on ongelmallista. Itse yllätyin ainakin siitä, m illainen ero oli sillä, että sovimme yhdessä, ja sillä, että vanhemmat sanelivat säännöt.

Nuo säännöt pidettiin aika yksinkertaisina, ja niitä ei ollut montaa kerrallaan. Ja ne kerraattiin aina, ennen kuin ulko-ovesta lähdettiin. Siis niin, että lapsi itse sai ne sanoa. oli tosi ylpeä, kun m uisti ne jokaisen ;) Niitä sitten muokattiin sen mukaan, kun lapsi oli jo jonkun säännön oppinut hyvin, eli otettiin uusia sitä mukaa, kun vanhat oli opittu.

Meillä ei ollut varsinaista kannustin järjestelmää, mutta rangaistusjärjestelmä oli- Mitä tapahtuu, jos varoituksesta huolimatta vielä jatkat kiellettyä, ja jos vieläkin jatkoi, niin rangaistus portaittain kasvoi. Ne oli myöskin siinä samassa paperissa. Nalkutus jätettiin pois. Kehut ovat juuri se, mikä lasta kannustaa. Eli kamalasti vaan kehuja, jotta lapsi oppii. Palkinnon ei välttämättä tarvitse olla mikään konkreettinen, mutta alussa se voi auttaa. Meillä on lasikiviä palkintoina, ja niitä saa erityisestä reippaudesta, siis yllättäen. Ja samalla lailla niitä saa jokainen lapsistamme omien ansioiden mukaan. Kun niitä on tarpeeksi, ne voi vaihtaa esimerkiksi pelivuoroon (meillä on ns. vieroitushoito pleikkarista käyty tuskallisesti läpi). Tämä on toiminut kaikista kokeilluista parhaiten, tarrat ym, jutut eivät toimineet, mutta tuo on kai sitten se meidän muksujen "valuutta". Kiviä saa erityisesti rakentavasta yhteistyöstä, kun ongelma on se, että yhteityö ei tahdo sujua. Eli, kun me vanhemmat huomaamme, että yhteityö toimii, niin meidän aloitteesta tulee palkkio. Se voi olla niinkin, että vain sanomme heti, että kotona saat kiven, ja kerromme miksi, eli ei tarvitse olla aina taskut kiviä täynnä, kun ollaan pois ;)

Kauppareissut hoitui niin, että lähtiessä lapselle tehtiin oma ostoslista, eli hänellä oli tärkeä tehtävä. Siis siihen kirjoitettiin vaikkapa, että mandariineja, maitoa jne... Vähän sillälailla, että jokaosastolla olisi ne omat muksulla, ja tietystikin siihen hommaan kuului ne pikkukärryt. Lapsi oli tosi leuhkana, kun sai osallistua, ja tiesi myös sen, että jos kaupassa menee homma hulinoinniksi, niin seuraavilla kerroilla ei mukaan pääse. Alussa tosin me molemmat vanhemmat olimme aina mukana, eli en lähtenyt yksin kauppaan muksujen kanssa.

Kyllä ne hommat siitä lähtee sujumaan. Voin myöskin suositella, että perhekoulu on tosi hyvä juttu, jos teidän lähistöllä sellaista järjestetään. Meillä se vaati lähetteen neurologilta, mutta käytännöt vaihtelevat kai kunnittain, joissakin paikoissa neuvolakin voi laittaa sen lähetteen. Tuolla nimenomaan me vanhemmat saimme vertaistukea, kokoonnuimme säännöllisesti, ja toisilta vanhemmilta löytyi ihan loistavia vinkkejä. Minulle oli myöskin erittäin tärkeää tavata ihmisiä, joilla oli täysin samoja kokemuksia, mm juuri ympäristön reagointi oli aika raskasta. Asennevammaisuutta on edelleenkin, ja mm. päivähoito on yksi asennevammaisuuden tyyssija, ainakin täällä päin.

Netissäkin toimii vertaisryhmä, mutta en muista millään, mikä sen nimi on. Se on kuitenkin sellainen, että ei mikään avoin, ketä tahansa ei "huolita" mukaan.

Meillä kans 4,9 vuotias ylivilkas poika. Juuri namä kauppa ym. tilanteet on haastavia.
Ennakointi on ainoa tapa, mikä auttaa ainakin meidän pojan kanssa.
Aina kun mennään johonkin haastavaan paikkaan, piirrän sarjakuvan pojalle. Kaikki eri tilanteet kuvina,noin 6-8 kuvaa. Meillä kerätään sydämiä tauluun, ja laitan aina sarjakuvan puoleenväliin yhdelle sydämelle paikan valmiiksi ja sitten kuvien loppuun. Sarjakuva käydään aina huolellisesti läpi ennen lähtöä. Eli tässä yksi esimerkki, kun kävimme tällä viikolla kirjastossa:
Ensimmäiseen kuvaan piirsin(ihan tikku-ukoilla) minut ja pojan kävelemään käsi kädessä, ja selitin että autolta kirjastoon kävellään käsi kädessä. Seuraavaan kuvaan piirsin meidät hissiin ja nuolen ylöspäin, ja selitin, että hissillä mennään toiseen kerrokseen.Sitten piirsin kirjaston lasten-osaston, johon pöydän ääreen pojan lukemaan kirjoja, ja minut kirjahyllyjen luo.Selitin, että sillä välin kun valitsen kirjoja, poika istuu pöydän ääressä ja selailee kirjoja. Sitten piirsin sydämen, ja otin myös sydäntaulun mukaan. Selitin että jos tähän asti on mennyt sovitusti, saa yhden sydänmerkin.(Taulun otin sen takia mukaan, että palkinto täytyy antaa minuutin sisällä, sanoi meidän psykologi.)Seuraavaan kuvaan piirsin kirjastonhoitajan pöydän taakse, minut pakkaamaan kirjoja kassiin ja pojan kuitti kädessä. Selitin pojalle, että kirjoja lainatessa mun tehtävä on laittaa kirjat kassiin ja pojalla on erittäin tärkeä tehtävä odottaa, että kuitti tulee koneesta ja sitten laittaa se talteen taskuun. Seuraavaan kuvaan piirsin meidät taas hissiin ja seuraavaan kävelemään autolle käsi kädessä. Ja sitten olin taas piirtänyt sydämen, ja heti autossa annoin pojan tauluun toisen sydämen.
Tällä periaatteella voisi kaikki hankalat tilanteet hoitaa. ja sitten jokaisen kuvan jälkeen muistutetaan lapselle, että hienosti meni kuva ja käydään seuraava kuva läpi. Jos homma on vaarassa lähteä lapasesta, pysäytetään lapsi rauhallisesti, kehutaan kun on mennyt hyvin tähän asti ja muistutetaan kuvaa näyttäen, mikä toiminta on menossa ja muistutetaan tulevasta palkinnosta.
Näillä lapsillahan tämä oman toiminnan ohjaus ja säätely on se haastava juttu, joten lapsi käyttäytyy huonosti, kun ei oikein tiedä miten pitäisi toimia, eli ei osaa suunnitella omaa toimintansa.
Ja kuvien kautta asiat menevät paremmin perille kuin vain suullisesti.
Eli tämä on ihan meidän psykologin meille kertoma menetelmä ja on kuulemma erittäin tuloksellinen adhd-lapsilla. Ja tähän asti on meillä myös toiminut. Tämähän vaatii itseltä tosi paljon, mutta antaa tuplasti enemmän. Lapsesta tulee itsevarmempi, kun hallitsee oman käytöksesnsä, ja itselle tulee ihana olo, kun pystyy hallitsemaan lapsensa käyttäytymisen, alkaa positiivine kierre negatiivisen sijaan.
Kaupassa vois olla hyvä lisänä lapselle kuvallinen ostoslista, johon ihan piirtää ne ostokset, jotka ovat lapses tehtävä hakea kärryyn. Kassajono on joskus myös haastava. Silloin voi lapselle antaa tehtäviä, esim. muovikassien hakemista ja sitten kauheasti kehuu vähän väliä, kuinka hienosti on jaksanut. Samaten voi keksiä jotain, mitä voi lapsen kanssa jutella siinä jonossa. Munpoikaan tehoaa hyvin, jos alkaa levottomaksi jonossa, niin keksin jonkun jutun yht´äkkiä, että saan huomion itseeni. Esim. Arvaas kuule mitä.muistettiinkohan me ottaa ollenkaan riisiä? tule auttamaan, niin tarkastetaan kärrystä. Nämä tarkkaavaisuushäiriöiset on siitä ihania, että niiden huomion saa helposti käännettyä johonkin muuhun asiaan..
Ei muuta kui tsemppiä, ja kai teillä on jotain tukitoimia käytössä? Ei näiden asioiden kanssa yksin selviä...
Ja kuka täällä kyseli Pirkanmaalaisia ylivilkkaita? Täällä siis yksi poika Pirkanmaalta.

Salaman äiti kirjoitti:

Meillä kans 4,9 vuotias ylivilkas poika. Juuri namä kauppa ym. tilanteet on haastavia.
Ennakointi on ainoa tapa, mikä auttaa ainakin meidän pojan kanssa.
Aina kun mennään johonkin haastavaan paikkaan, piirrän sarjakuvan pojalle. Kaikki eri tilanteet kuvina,noin 6-8 kuvaa. Meillä kerätään sydämiä tauluun, ja laitan aina sarjakuvan puoleenväliin yhdelle sydämelle paikan valmiiksi ja sitten kuvien loppuun. Sarjakuva käydään aina huolellisesti läpi ennen lähtöä. Eli tässä yksi esimerkki, kun kävimme tällä viikolla kirjastossa:
Ensimmäiseen kuvaan piirsin(ihan tikku-ukoilla) minut ja pojan kävelemään käsi kädessä, ja selitin että autolta kirjastoon kävellään käsi kädessä. Seuraavaan kuvaan piirsin meidät hissiin ja nuolen ylöspäin, ja selitin, että hissillä mennään toiseen kerrokseen.Sitten piirsin kirjaston lasten-osaston, johon pöydän ääreen pojan lukemaan kirjoja, ja minut kirjahyllyjen luo.Selitin, että sillä välin kun valitsen kirjoja, poika istuu pöydän ääressä ja selailee kirjoja. Sitten piirsin sydämen, ja otin myös sydäntaulun mukaan. Selitin että jos tähän asti on mennyt sovitusti, saa yhden sydänmerkin.(Taulun otin sen takia mukaan, että palkinto täytyy antaa minuutin sisällä, sanoi meidän psykologi.)Seuraavaan kuvaan piirsin kirjastonhoitajan pöydän taakse, minut pakkaamaan kirjoja kassiin ja pojan kuitti kädessä. Selitin pojalle, että kirjoja lainatessa mun tehtävä on laittaa kirjat kassiin ja pojalla on erittäin tärkeä tehtävä odottaa, että kuitti tulee koneesta ja sitten laittaa se talteen taskuun. Seuraavaan kuvaan piirsin meidät taas hissiin ja seuraavaan kävelemään autolle käsi kädessä. Ja sitten olin taas piirtänyt sydämen, ja heti autossa annoin pojan tauluun toisen sydämen.
Tällä periaatteella voisi kaikki hankalat tilanteet hoitaa. ja sitten jokaisen kuvan jälkeen muistutetaan lapselle, että hienosti meni kuva ja käydään seuraava kuva läpi. Jos homma on vaarassa lähteä lapasesta, pysäytetään lapsi rauhallisesti, kehutaan kun on mennyt hyvin tähän asti ja muistutetaan kuvaa näyttäen, mikä toiminta on menossa ja muistutetaan tulevasta palkinnosta.
Näillä lapsillahan tämä oman toiminnan ohjaus ja säätely on se haastava juttu, joten lapsi käyttäytyy huonosti, kun ei oikein tiedä miten pitäisi toimia, eli ei osaa suunnitella omaa toimintansa.
Ja kuvien kautta asiat menevät paremmin perille kuin vain suullisesti.
Eli tämä on ihan meidän psykologin meille kertoma menetelmä ja on kuulemma erittäin tuloksellinen adhd-lapsilla. Ja tähän asti on meillä myös toiminut. Tämähän vaatii itseltä tosi paljon, mutta antaa tuplasti enemmän. Lapsesta tulee itsevarmempi, kun hallitsee oman käytöksesnsä, ja itselle tulee ihana olo, kun pystyy hallitsemaan lapsensa käyttäytymisen, alkaa positiivine kierre negatiivisen sijaan.
Kaupassa vois olla hyvä lisänä lapselle kuvallinen ostoslista, johon ihan piirtää ne ostokset, jotka ovat lapses tehtävä hakea kärryyn. Kassajono on joskus myös haastava. Silloin voi lapselle antaa tehtäviä, esim. muovikassien hakemista ja sitten kauheasti kehuu vähän väliä, kuinka hienosti on jaksanut. Samaten voi keksiä jotain, mitä voi lapsen kanssa jutella siinä jonossa. Munpoikaan tehoaa hyvin, jos alkaa levottomaksi jonossa, niin keksin jonkun jutun yht´äkkiä, että saan huomion itseeni. Esim. Arvaas kuule mitä.muistettiinkohan me ottaa ollenkaan riisiä? tule auttamaan, niin tarkastetaan kärrystä. Nämä tarkkaavaisuushäiriöiset on siitä ihania, että niiden huomion saa helposti käännettyä johonkin muuhun asiaan..
Ei muuta kui tsemppiä, ja kai teillä on jotain tukitoimia käytössä? Ei näiden asioiden kanssa yksin selviä...
Ja kuka täällä kyseli Pirkanmaalaisia ylivilkkaita? Täällä siis yksi poika Pirkanmaalta.

Lue lisää

lukea tämän ketjun kaikkia viestejä. Olen työssä päiväkodissa ( en mielestäni asennevammainen) ja täytyy sanoa, että kyllä te vanhemmat teette paljon hyvää työtä ylivilkkaitten ja tarkkaavaisuushäiriöisten lastenne kanssa siellä arkielämässä.
Kuvitettu päiväjärjestys on meilläkin käytössä päiväkodissa ja siitä hyötyy koko ryhmä. Tuli tuossa mieleeni, että ostoslistaa varten voisi lapsen kanssa leikata kauppojen mainoslehtisistäkin kuvia ja laittaa vaikka sinitarralla kiinni lappuun, ettei kaikkea tarvitse piirtää. Siinä samalla kehittyy saksien käyttökin. Ja varmasti kaikista lapsista tuntuu mahtavalta se ,että heitä tarvitaan oikeasti, ei tulisi kauppareissustakaan mitään ilman heidän työpanosta! Tsemppiä!