Kitaran säätäminen ja UKK/FAQ!!

Kitaran säätäminen soittopeliksi

Monissa perheissä on soittimena kitara, joka on kyllä mukava soitin, mutta on kyllä hieman konstikas soitin opeteltavaksi soittaa, mutta kaikkeenhan tottuu. En tässä nyt puutukaan mihinkään kitaran soiton opettamiseen, sitä kun en osaa. Mutta kylläkin erääseen toiseen tähän asiaan liittyvään kylläkin.
Kyseessä on kitaran pistäminen sellaiseen tilaan, että sillä soittaminen on mahdollisemman helppoa ja soitto kuullostaa sellaiselta, kuin sen pitääkin. Ja se on sitä silloin, kun se on oikein säädetty. Sattuneesta syystä tämän asian tiedän. Voin senkin sanoa melko puhtaalla omatunnolla, että moni kitara on tälläkin hetkellä melko huonossa "tämmissä".
Yleensähän perheessä nuoremmat soittavat kitaraa ja mielellään tietenkin sähkökitaraa.
Kitara, mistä nyt on puhe, on nimenomaan sähkökitara. Akustinen kitara, mikä tarkoittaa sellaista kitaraa, missä on ontto kaikupohja, on säätöjensä suhteen (yleensä) melko vähän tehtävissä. Sen rakenne on sellainen, että juurikaan säätöjä siihen ei voida tehdä.
Sähkökitaroita, joista siis nyt on puhe, on monen merkkisiä ja monen näköisiä. Niillä on onneksi kyllä yksi yhteinen tekijä, ja se on se, että ne kaikki ovat rakenteeltaan aivan samanlaisia. Kymppitonnin kitara on rakenteeltaan aivan samanlainen, kuin 500 markan kitarakin. Ero löytyykin vain siitä, että kymppitonnin kitara on huolellisemmin tehty ja osatkin ovat tietenkin eri laatuluokkaa.
On nimittäin niin, että "halpa" kitara on tehty eräällä tavalla huolimattomasti. Se ei välttämättä tarvitse olla huono, vain sen "karkea" valmistus ja viimeistelemätön rakenne aiheuttaa monasti sen huonouden.
Tähän "huolimattomuuteen" tässä nyt onkin tarkoitus juuri puuttua. Vähänkin asiasta kiinnostuneen on mahdollista näillä ohjeilla saada kitaransa aivan toisenlaiseen soittotilaan, kuin missä se mahdollisesti on ostettaessa ollut. Työkalut ja välineet on jokaisen helppo hankkia, mikäli niitä ei sattumalta ole jo valmiina, ne kun myöskään eivät mitään kovin ihmeellisiä ole.
Huomattava myöskin on, että kotikonstein kitaraa ei saa huipputarkasti säädettyä, mutta kuitenkin niin paljon, että soittaminen on todella helppoa. Tietenkin se myös riippuu säädön tekijästä, sillä tarkka kaveri sen näillä ohjeilla kyllä pistää viimeisen päälle tämminkiin.

Tässä alkua tähän säätöjärjestelmään.
      
   Kieltä painettaessa, kielen pitää soida puhtaasti. Se ei saa "särähtää". Kieli pitää soida särähtämättä aivan ylempään nauhaan saakka. Siksi kaula on oltava oikeassa asemassa. Kitaran kaulan tulee olla lievästi kaareva, siis keskeltä notkolla. Kuitenkaan tätä kaarevuutta ei saa olla paljon, vain sen verran, että se on juuri ja juuri havaittavissa, kun kaulaa katsotaan sen pituussuuntaan. (Katso kuva). Missään tapauksessa se ei saa olla "kyömyssä". Tämä säätö tehdään kaulassa olevalla säätöruuvilla. Jokaisessa kitarassa sellainen on, se voi olla eri kitaroissa eri tavalla järjestetty. Kielien jännitys, eli kielien normaali viritys on tässä säädössä myös huomioitava, jolloin suoruus on tarkistettava kielien ollessa paikallaan.    

      
   Tallassa olevilla, jokaisen kielen omalla (omilla) säätöruuvilla säädetään joka kielen korkeus oikeaan korkeuteen.(katso kuva) Siihen tarvitaan yleensä erikoista kuusiokoloavainta. Muuta erikoista siinä ei ole, paitsi, että se on pieni.
Säädettäessä kielien korkeutta on huomioitava, että säädettävät tuet tulevat suoraan ja säätöruuvien alapäät tukeutuvat tasaisesti aluslevyyn.    

      
   Kielien korkeus asetetaan siten, että korkein (ohuin) kieli on mahdollisimman lähellä nauhan pintaa. Sopiva on noin 2 mm.nauhan pinnasta. Tällöin se mitataan otelaudan ylimpien nauhojen kohdalta. Tässä on kätevä käyttää tulkkina esimerkiksi poran terää.(katso kuva) Kielien korkeus nousee aina hieman mentäessä vahvempien kielien suuntaan ja on korkeus, matalimman (vahvimman) kielen kohdalla noin 3 mm. Mikäli näihin korkeuksiin päästään, niin että kieli soi ilman särähdystä, niin tulos on hyvä. Näistä korkeuksista voi muussa tapauksessa hieman tinkiä, eli nostaa kieli vähän ylemmäksi.    

Hieman teoriaa, miten äänet saadaan soimaan oikein, kun kieliä painetaan.

Kielien "lähtökohta", alapää on kaulan "lavan" puoleisessa päässä olevassa "satulassa" ja kielien toinen, yläpää on painautuneena "tallassa" oleviin säätöpaloihin.
Kitaran otelauta jakaantuu kahteen osaan siten, että etäisyys A ja B ovat yhtä suuret. (Katso kuva 1). Satulasta kahdenteentoista nauhaan on sama etäisyys, kuin kahdennestatoista nauhasta tallaan. Kuitenkaan etäisyys ei ole aivan tarkasti sama, vaan hieman poikkeaa tästä, mistä syystä tätä väliä ei voida mittanauhalla laittaa oikeaksi, vaan jokainen kieli on säädettävä erikseen oikeaan mittaansa. Säätö tehdään jokaisen kielen omalla hienosäätöruuvilla, jotka ovat tallassa. (Katso kuva 2).
Otelaudan puolessa välissä on sävelasteikon oktaavi, eli sävelasteikon 12. ääni. Tällöin siis 12. nauhaa painettaessa siitä lähtevä ääni on sama kuin sama kieli soi vapaana, mutta on oktaavin korkeampi.
Tallassa olevilla säätöruuveilla tehdään kielien tarkkuussäätö niin, että painettaessa jokaisesta nauhan kohdasta, siitä lähtevä ääni on oikea.
Tässä kohdassa on huomattava, että jos kitara on "halpa"-laatuinen, saattaa otelaudassa olevien nauhojen asemat olla valmistusvaiheessa tehty epätarkasti, jolloin tässä säädössä tämä helposti aiheuttaa sen, että "oikeiden äänien" saaminen saattaa olla vaikeata, tai jopa mahdotontakin. Tämä ei tarkoita sitä, että kaikki halvat kitarat olisivat tältä otelaudan rakenteelta epätarkkoja. Yleensä ne ovat kyllä asiallisesti valmistettuja.

Kielien säädössä käytettävä huiluääni:

Kielien säädössä käytetään hyväksi niin sanottua "huiluääntä". Huiluääni saadaan syntymään siten, että kieltä kosketetaan kevyesti sormella (Katso kuva 3) ja samanaikaisesti kieltä näpätään toisen käden sormella tai plektralla ja välittömästi näpäyksen jälkeen sormi irroitetaan kielestä. Kieltä siis ei paineta lainkaan. Huiluäänen saaminen aluksi saattaa tuottaa vaikeuksia, mutta pienen harjoittelun jälkeen se kyllä onnistuu. Sormi siis asetetaan kielen päälle aivan kevyesti siten, että se juuri ja juuri koskettaa kieltä. Kun tämä sormen kosketus on oikea ja toisen käden sormella, tai plektralla sopivan kevyesti näpätään kieltä, syntyy ääni, (ns. huiluääni) jonka avulla kielen tarkka säätö tapahtuu. Tässä yhteydessä voidaan käyttää kitaravahvistinta tai kuuluu se kyllä ilman vahvistintakin, tosin tietenkin heikommin.
Huomattava on: että tämä huiluääni syntyy vain määrätyissä nauhan kohdissa. Sitä ei saa syntymään jokaisesta nauhan kohdasta kaulan alueella.

Kielien säätö:

Ennen kuin säätöä aletaan tekemään, on syytä kitaraan laittaa uudet kielet. Lisäksi on tehtävä ne säädöt, jotka olen selvittänyt edellisessä, eli "Kitara tämminkiin 1" osiossa.
Varsinainen kielien säätö tapahtuu siten, että jokainen kieli säädetään erikseen. Yleensä säätö aloitetaan ohuimmasta (korkeammasta) kielestä, mutta voidaan se aloittaa muustakin kielestä..
Kun kielen säätö aloitetaan on kieli viritettävä oikeaan, säädettävälle kielelle tarkoitettuun korkeuteen. Tässä kohtaa oletan, että tämä on säätäjällä tiedossa.
Varsinainen säätö tapahtuu siten, että sormi asetetaan kevyesti kielen päälle 12. nauhan kohdalla siten, kuin edellä olen selvittänyt huiluäänen saamiseksi. Kun huiluääni kuullaan, välittömästi tämän jälkeen painetaan tästä samasta 12. nauhan kohdasta kieltä normaalisti. Tällöin nämä molemmat äänet pitää olla samat. Jos poikkeamaa on, pitää tallassa olevasta säätöruuvista muuttaa kielen pituutta (Kuva 2), niin, että äänet saadaan samanlaisiksi. Kun tätä huiluääntä ja normaali painamista vuorotellaan, niin näitä kahta ääntä kuuntelemalla voidaan säätöruuvin avulla säätämällä saada molemmat äänet aivan samaksi, mikä on tarkoituskin. Jos kieltä painettaessa ääni on matalampi, kuin huiluääni, on tallan säätöruuvista kierrettävä niin, että kieli lyhenee ja vastakkaisessa tapauksessa päinvastoin.
Jos käytössä on viritysmittari, (kuten kuvassa 3) niin sillä on tietenkin helppo tarkistaa äänet oikeiksi, eli samoiksi.

Huomattava: Kun kieltä painetaan tässä tarkistustilanteessa, sitä on mahdollisuus painaa voimakkaammin tai kevyemmin. Tällöin, riippuen miten voimakkaasti sitä painetaan, äänen korkeus saattaa olla erilainen. Siksi on kieltä pyrittävä painamaan normaali voimakkuudella, eli sillä samalla voimalla, mitä soitettaessakin käytetään, jotta tulos olisi oikea. Yleensä on vältettävä liian voimakkaasti painamasta kieltä.

Kuva 2

Tallassa on jokaiselle kielelle oma pituuden hienosäätöruuvi. Vasemmalle kierrettäessä kieli lyhenee, oikealle kierrettäessä pitenee.
      

Kuva 3

Huiluäänen saamiseksi sormi asetetaan kevyesti kielen päälle 12. nauhan kohdalla niin, että se juuri ja juuri koskettaa kieltä.

Kuvat: Simon video ja vilmi.


      

Viimeisenä vaiheena on yksi tärkeistä toimenpiteistä, mikä vaikuttaa kielien soimiseen puhtaasti ja ilman särähtelyä.
Kun nauhat ovat otelautaan upotettu, jossain tapauksessa niiden asema ei välttämättä aina ole aivan tarkasti oikea. Tämä oikea asema tarkoittaa sitä, että kaikkien nauhojen yläpinta ei ehkä ole täysin samalla korkeudella otelaudan pinnasta. Jos joku, tai jotkut nauhan pinnnat on muita korkeammalla, tämä aiheuttaa sen, että painettaessa vieressä alempana olevaa nauhan kohtaa, saattaa kieli värähdellessään ottaa kiinni tähän korkeampaan nauhaan ja tuloksena on särähtävä ääni. (Sama aiheutuu myös jos kaula ei ole oikeassa suoruudessa ja varsinkin, jos se on "kyömyssä". Katso: (Kitara tämminkiin 1).
Mikäli nauhojen korkeus on epätasaisesti kaulalla, voidaan tämä korjata siten, että "oikaistaan" kaikki nauhat samaan tasoon.
Tämä tapahtuu siten, että hiotaan nauhoja, jolloin korkeammat nauhojen harjat tasaantuvat ja näin saadaan kaikki nauhat saman korkuiseksi.
Kuvasta näkyy, että yksi (keskimmäisen) nauhan pinta on ylempänä muita. Normaalisti näin suurta eroa ehkä ei ole, mutta pienempikin korkeusero saattaa aiheuttaa särähtävän äänen.
Nuolet osoittavat nauhojen normaali korkeuden.    

Hiominen suoritetaan hienolla hiomakivellä. Kielet luonnollisesti poistetaan, tai siirretään sivuun. Kun otelauta on hieman kaareva, on hiomisen aikana hiomakiveä kallisteltava sopivasti otelaudan kaarevuuden mukaan, jotta nauhat hioontuisivat tasaisesti.Hiomakivi ei saa olla liian lyhyt, että mahdollisimman monta nauhaa on samanaikaisesti hiomakiven alla hionnan aikana. Tämä varmistaa tasaisen tuloksen.
Kuvassa hiomakivi on otelaudan päällä. Tässä asennossa hiontakiveä liikutellaan kaulan pituussuunnassa kaulan koko pituudelta. Hionnan aikana kiveä on painettava vain kevyesti ja kallisteltava otelaudan kaarevuuden mukaan. Tulosta tarkkailtava kaiken aikaa, ettei hiota tarpeettomasti nauhoja. Vain niin paljon, että nauhapinta tulee tasaiseksi.    

Tämä hionta voidaan tehdä tietenkin myös ennen muita toimenpiteitä, siis jo heti alkuvaiheessa.
On tietenkin makuasia, missä järjestyksessä se tehdään tai tehdäänkö lainkaan, jos ei ole tarvetta.
Myös samanlainen hionta voidaan tehdä silloin, kun nauhat ovat paljosta soittamisesta kuluneet kielien kohdalta "koloille". Samat asiat on silloin myös huomioitava ja varsinkin, että ei hiota liikaa, jolloin nauhat tulevat liian mataliksi ja soittaminen tästä syystä saattaa vaikeutua.

Korostan, että tässä hiomisessa pitää olla varovainen, ettei pilaa nauhoja!

Myös on syytä varmistaa se, ettei kitarassa olevat mikrofonit aiheuta särähtelyä. Jos ne ovat liian lähellä kieliä (ylhäällä), tällöin kieli saattaa koskettaa mikrofoniin.

Sitten vain virittämään kitaraa. Siihenkin on useita tapoja. Tarkempi virittäminen saadaan juuri aikaisemmin mainituilla "huiluäänillä", jolloin on mahdollisuus saada viritys tarkemmin tehtyä, kuin "normaalilla" tavalla.


Kirjoitan osto-ohjeen akustisille kitaroille YMS! siitä mitä pitää ja kannattaa tsekata ennen ostopäätöstä. Tämä ohje on tarkoitettu aloittelijatason yläpuolelle tuleville kitaroille. Aivan halvimpien ja ensimmäisten kitaroiden kanssa ei tarvitse olla näin tarkka. Yleisesti ottaen kannattaa ensin kytätä käytettyjä soittimia kuin marssia suoraan kauppaan uutta ostamaan, mutta omat etunsa on uudenkin ostamisessa (takuu, varmuus laadun suhteen tai sitten ei). Hyviä löytöjä voi tehdä vain ja ainaostaan käytettyjen kanssa.

Perusohjeet:

1. Kannattaa ostaa akustinen kitara jossa on kokopuinen kansi, ei laminoitukantisia, vaikka ne olisivat miten kauniin vaahteraloimulla päällystettyjä. Laminoinut kitarat ovat yleensä huonosoundisia eikä niissä ole sellaista herkkyyttä, joka tuo soittamisen iloa ja pieniä nyansseja soundiin. Aloittelijan korva ei välttämättä huomaa eroa, mutta kannattaa uskoa viisaampien puhetta ja ostaa heti kokopuukantinen. Sijoitus joka on hintansa väärti.

2. Kokopuiset sivut ja pohja eivät ole välttämättömyys, mutta yleensä myös niistä on etua. Laminointi jossain osassa koppaa vaimentaa aina värähtelyjä ja ääniaallon kulkua, joka kuuluu soundissa sitä huonontaen, mutta nämä ovat loppukädessä myös makuasioita. Esim. Guild on valmistanut 50-luvulta lähtien laminoitu- ja kaarevapohjaisia kitaroita joiden soundi on erittäin hyvä. Toisaalta laminoidut pohja ja sivut eivät vaadi yhtä paljon huolenpitoa ja kosteutusta suomenkaltaisessa kuivassa ilmastossa ja voivat soveltua paremmin keikkailu ym. epäsäännölliseen elämään.
- Jos sinulla on extra parisataa euroa ja jos olet valmis huolehtimaan kitaran hyvinvoinnista talvisin ja keväisin, kun on kuivaa, niin osta kokopuinen.
- Jos akustinen ei ole sinulle hirveän tärkeä asia ja haluat päästä halvemmalla tai kitara tulee kohtamaan kovempaa käsittelyä, niin osta laminoitupohjainen.

3. Yleensä ei kannatta ostaa akustista kitaraa jossa on a) tehtaalla asennettu mikrofonihässäkkä tai b) siinä on mikrofonihässäkkä johon on tarvinnut porata reikiä kylkeen säätöpanelia varten. A)-kohta koska ne ovat huonolaatuisia, tai ainakin yleensä ovat ja käyttäjältä vedetään turhaan lisähintaa euron piatso-mikronista. B)-kohta on henkilökohtainen mielipiteeni, että akustisen kitaran sivut pitävät olla ulkonäön ja soundin vuoksi koskemattomat. Joskin keikkailevan trubaruudin on helppo säätää soundeja keikkatilanteessa kitaran kyljestä olevasta paneelista, joten asiassa on plussia ja miinuksia. Päätä itse!

4. Jos kitaralla ei ole kovaa laukkua, niin osta sellainen mikäli kitara maksaa yli 250euroa. Akustisen ohuet kyljet ja kansi eivät kestä törmäystä pöydän kulmaan tai painoa päällensä. Lisäksi talvella on helpompi huolehtia kosteutuksesta, jos sinulla ei ole huoneilman kostutinta. Myös kun ostaa kokopuista akustista jossa ei ole laukkua mukana, niin hälyytyskellojen pitää alkaa soittaa ja kitaran yleiskuntoon suhtautua epäillen.

Tsekkilista:

1. Äänenlaadusta

Soita kitaralla ja kuuntele sen ääntä. Pidätkö siitä? Jos et pidä, niin voisiko huono sointi johtua vanhoista kielistä tai huonoista säädöistä? Yleensä ihmiset sekoittavat huonon äänenlaadun siihen, että kitaralla on raskas soittaa ja ostavat matala-action laminaattikitaran, joka kuulostaa akustisesti hirveältä, mutta on mahdollisesti kevyt soittoinen. Säätöjä kun on loppukädessä helppo muuttaa.

Jos kitara kuulostaa hyvin kuolleelta tai siinä on outoja sivuääniä (rasahduksia, säröä), niin yleensä siinä on jotain vialla, joka vaatii korjausta. Myös se, että joudut käyttämään paljon voimaa äänen saamiseksi kertoo ettei kitara ole hirveän herkkä eikä sitäkautta kovin laadukas. Vaikka herkkyys ei suoranaisesti kerro kitaran laadusta, niin yleensä kaikki parhaat akustiset ovat kohtuullisen tai hyvin herkkiä reagoimaan soittajan laittaessa kielen soimaan. Jos myyjä väittää kitaran huonon äänenlaadun tai jäykkyyden johtuvan vain siitä, että se on vielä uusi, niin hän valehtelee. Vaikka kitarat tietyllä tavalla vanhetessaan paranevat, niin kyllä sen pitää kuulostaa heti uutena hyvältä - valitettavasti.

Mielestäni helpointapa varmistua kitaran laadusta on soittaa sitä erirekistereistä ja kuunnella miten hyvin kansi soi matalalta ja korkealta soitettuna. Hyvin resonoiva ja tukirimoitettu kitara soi yleensä tasapainoisesti ja lujaa soitti sitä mistä tahansa kohtaa/kieleltä/nauhalta. Selvät kuolleet kohdat joissa äänenvoimakkuus tippuu edelliseen tai seuraavaan nauhaan nähden on merkki jostain epäonnistuneesta rakenneratkaisusta, joka tulee pitkällä aikavälillä haittamaan kitaran soittamista eteenkin psykologisesti.

1b. Äänenlaadusta/kopanmallit

Tietyn tyyppiset kopan muodot korostavat tiettyä taajuusaluetta, mutta laadukasakustinen soi aina kuitenkin hyvin sekä matalalta, että korkealta. Tässä lyhyt yhteenveto tietyistä akustisen kopan malleista ja niiden tyypillisestä soundista:

"Martin D-mallit"
- Bassovoittoinen, pitkäsustain, syvä- ja tummasoundi.
Gibsonin "D-malli" on perinteisesti joko Round Shoulder Dreadnought, kuten J-45: http://www.gibson.com/Products/Gibs ... nd Shoulder Dreadnought/J-45/
tai sitten Square Shoulder Dreadnought, kuten Hummingbird:
http://www.gibson.com/Products/Gibs ... Shoulder Dreadnought/Hummingbird/

"Gibson Jumbo-mallit"
- Keskialuevoittoinen, joskin valmistusmateriaaleista riippuen basso tai treble voi olla enemmän tai vähemmän korostettu.
Super Jumbo 17''
http://www.gibson.com/Products/Gibs ... Guitars/Super Jumbos/SJ-200/
Jumbo 16''
http://www.gibson.com/Products/Gibs ... 0Acoustic Guitars/Jumbos/J-185/
- Parempi sorminäppäilyssä ja äänitasapainoisempi kuin isoveljessä.

"Martin Eric Clapton/OM-mallit"
- Tasapainoinen, kaikki taasuusalueet hyvin tasapuoliset, tummasoundi ja pitkä sustain.

"Gibson L-mallit"
- Tasapainoinen, hyvä erottelukyky kielten välillä. Hieman laatikkomainen ja päällekäyvä. Kielen ääni kuoleentuu nopeasti, ainakin jos vertaa Martin D-malliin.
Blues King L-00:
http://www.gibson.com/Products/Gibs ... uitars/Small Bodies/Blues King/

2a. Kuntokartoitus/soitettavuus
Jos kitaralla on tavallista raskaampi soittaa katso kuinka korkealla kielet ovat 12. nauhalta? Normaali ja hyvä korkeus on vähän alle 3mm, n. 2.7mm basso E- ja vajaa 2mm korkea e-kieleltä, muut kielet tältä väliltä. Mikäli kitaralla on raskas soittaa myös kaulan puolesta välistä, niin tarkista kaulan suoruus painamalla 1. ja 14. välistä kieli alas ja katso väliä, joka jää kielen ja 7. nauhan väliin. Raon pitää olla n. korkean e-kielen paksuinen tai alle, kuitenkin olemassa. Kaularautaa on helppo kiristää tai löysyttää ja kieliä laskea alemmas, mutta silloin pitää olla säätövaraa tallaluussa olemassa. Kielet eivät saa levätä lähes tallan tasolla, luun ollessa vain hitusen näkyvissä. Hyvä määrä tallaluuta tallan yläpuolella on n. 3-5mm. Mikäli kielet ovat korkealla ja tallaluusta ei niitä enää pysty säätämään alemmas, niin kitaran kaulankulma on pielessä ja kitara vaatii suuren korjauksen.

2b. Kuntokartoitus/kaulankulma
Katso kaulaa pitkin tallaan päin. Kitaran otelaudan pitäisi olla samalla tasolla kuin tallan, eli molempien yläosat osuvat suurinpiirtein toisiinsa jos vetää viivoittimella suoran viivan otelaudan päältä. Jos suora viiva osuu paljon yllemmäs tai alemmas on kitaran kaulankulma pielessä. Yleensä niin, että otelaudasta vedetty suora viiva osuu tallan puoliväliin tai jopa alle, mutta joskus toisinpäin, niin että talla on vajonnut. Jälkimmäinen voi johtua siitä, että kitara on päässyt pahasti kuivumaan ja ongelma voi korjaantua kostuttujaa käyttämällä parissa viikossa. Jättisin kuitenkin kitaran ostamatta ellei myyjä lupaa rahoja takaisin jos ongelma ei korjaannu. Ensimmäinen tapaus johtuu myös kuivuudesta, mutta ei välttämättä. Kitaroiden yksi ominaisuus on se, että niiden kaulankulma menee hiljalleen pieleen ja lähes kaikissa vanhoissa akustissa tulee eteen aika jolloin tälläinen korjaus pitää tehdä. Myös niissä $100 000 maksavissa 30/40-luvun Martineissa. Omien kokemusteni mukaan halvassa akustisessa kaulankulma voi mennä pieleen alta kymmenessä vuodessa ja parempilaatuisessa vähän yli kymmenessä. Joskus vialliset materiaalit voivat saada kaulankulman menemään pieleen muutamassa vuodessa, mutta tämä on harvinaista ja sen korjaus menee takuun piikkiin.

Kitaran kaula pitää irrottaa ja liimata paremmassa kulmassa takaisin. Kohtuullisen suuri työ, mutta tehtävissä. Jättäisin kuitenkin kitaran ostamatta jossa on tälläinen vika ellei se ole tavallista parempi, laadukkaampi tai sillä on vintage-arvoa. Yleensä kitarat kuulostavat paremmilta mitä huonompi kaulankulma niissä on. Kielet kun ovat korkeammalla ja voluumi suurempi, mutta kielten madaltaminen on jatkossa mahdotonta ja kitarasta tulee soittokelvoton muutamassa vuodessa, ennemmin tai myöhemmin. Tälläinen vika on usein kitaroissa, jotka ovat roikkuneet muutaman vuoden musiikkiliikkeessä missä ei ole huolehdittu huoneilmankosteudesta kuivina aikoina. Eli, lähes kaikissa pikku- ja isommissa suomalaisliikkeissä joissa ei ole osaavaa henkilökuntaa.

2c. Kuntokartoitus/yleiskunto
Halkeamat:
Etsi kokopuisesta kitarasta halkeamia ja katso onko talla kunnolla kiinni kannessa. Voit koittaa ohuella paperin siivulla mahtuuko se tallan alle. Jos mahtuu, pitää talla irroittaa ja liimata uudestaa kiinni. Mikäli talla on irti vain osasta ja hyvin vähän, niin asialla ei ole kiirettä. Sen voi korjauttaa kun tulee muuta asiaa osaavan henkilön puheille, mutta ei kannata pelästyä, koska tämä ei ole kovin suuri juttu.

Halkeamat eivät ole kivoja ja vaativat korjausta, mutta eivät myöskään ole katastrofi tai estä kitaran ostamista. Puulla on tapana elää ja halkeamia valitettavasti syntyy, mutta yleensä ne eivät vaikuta kitaran soundiin. Ehkä päinvastoin, yleensä kitarat joissa niitä on, ovat herkimpiä ja kuulostavat parhaalta. (Huom. tämä viimeisin väite ei ole tiedettä, mutta perustuu siihen yleisesti huomattuun piirteeseen, että kitaran kannessa olevat jännitteet voivat vaikuttaa negatiivisesti kitaran soundiin. Halkeaman syntyessä tälläinen "jännite" purkautuu ja kansi reagoi sen jälkeen paremmin kielen aiheuttamiin värähtelyihin. Halkeama syntyy juuri siihen kohtaan kantta, joka on rakenteellisesti heikoin ja johon jännite pyrkii kasautumaan.) Ulkonäöllisesti ne ovat tietenkin vähemmän kauniita.

Pahimpia halkeamat ovat kannessa tallan ja kaikuaukon välissä, sitten tallan ja perän välissä ja vähiten merkittäviä kitaran etuosassa. Kylkien ja pohjan pienet halkeamat eivät ole rakenteellisesti merkittäviä, mutta myös ne voidaan ulkonäön vuoksi korjata, usein jäävät myös ilman korjausta. Kannen halkeamat pitäisi yleensä korjata heti. Eteenkin jos niitä on osissa joihin kohdistuu tallan veto, kuten kaikuaukon ja tallan välissä. Jos kitaran tallan ympärillä on korjaamaton halkeama, jättäisin kitaran ostamatta, vaikka myyjä lupaisi maksaa korjauskulut. On parempi antaa myyjän hoitaa korjaus ja katso kitaraa korjauksen jälkeen kokonaisuutena, muuten halkeamat eivät estä ostamista ja korkeintaan vähän alentavat kitaran hintaa.

Nauhat:
Terävät nauhanpäät tuntuvat ikäviltä ja kitara voi olla niiden johdosta soittokelvoton. Mikäli näin on, niin jätä kitara väliin. Myyjän velvollisuus on taas korjauttaa tälläiset puutteet. Mikäli vain muutamassa kohdassa on vähän terävyyttä, niin ne on helppo korjata itse tai korjauttaa ja samalla vaikka hiotuttaa nauhat, jonka jälkeen kitaralla on taas hyvä soittaa. Terävien nauhanpäiden olemassaolo ei kerro kitaran huonosta laadusta vaan kuivuudesta ja puunelämisestä. Niin sadan euron Kiinan kuin tuhansien jenkkipelissä voi olla samoja vikoja.

Yleensä nauhat kuluvat eniten punottujen e- ja H-kielten kohdalta ja eteenkin ensimmäisten kolmen nauhan kohdalta joista kitaraa soitetaan eniten. Nauhan yläpinnat on myös syytä päälisin puolin tarkistaa ja katsoa miten tasaiseksi ne ovat käytössä hioutuneet, jos on ostamassa käytettyä kitaraa. Tiettyyn rajaan asti nauhat saa vielä edullisesti hiottua, mutta täydellinen nauhojen uusiminen tulee kalliiksi ja mikäli tämä on piakkoin edessä pitää se myös näkyä käytetyn kitaran hinnassa. Tasaiseksi hioutuneet nauhat aiheuttavat epävireisyyttä ja kieli särisee helpommin painettaessä tälläistä nauhaa vasten.

Kannenmuoto:
Katso kitaran kantta sivusta kitaran ollessa viritettynä vireeseen. Vetääkö kielet tallaa paljon eteenpäin ja samalla miten paljon talla nousee ylös (tähän ilmiöön kuuluu se, että pahimmassa tapauksessa tallan edestä kitaran kansi vajoaa pahoin)? Normaalisti kielet vetävät tallaa vähän eteenpäin ja tallan taakse muodostoon hienoinen kumpu. Täysin normaalia ja kuuluu olla siellä, mutta suuret epämuodostumat ovat merkki jostain muusta tai sitten eivät esim. medium-kielten käyttö toisissa kitaroissa ei ole sallittua, koska kitara on tukirimoitettu light-kielille, joten ei pidä olettaa, että tälläinen kitaran kestää suurempaa rasitusta. Valmistajat jakavat yleensä tietoa kitaran kestävyydestä medium-kielten käytön suhteen.

Tukirakenteet (kalliimmat kitarat):
Mikäli olet ostamassa tuhansia euroja maksavaa akustista olisi hyvä katsoa, että kannen tukirakenteet ovat kunnossa ja liimaukset kiinni. Tähän tarkoitukseen tarvitset peiliä, jolla katsot kaikuaukosta tallaanpäin olevaa X-rimoitusta ja siitä lähteviä riman päitä ja niiden liimausta. Niiden pitäisi olla täysin kiinni, eikä rakoa saa jäädä kannen ja tukirimojen väliin. Mikäli rakoa löytyy ovat ne lähteneet irti ja kitaran kansi voi mahdollisesti kielten vedon alla menettää muotonsa. Pahimmassa tapauksessa korjaamattomat tukirimat tekevät kitarasta soitto- ja korjauskelvottoman, joskus jopa vireeseen virittäminen riittää kannen periksi antamiseen, mutta tämä on äärimmäinen esimerkki.

Ostaminen netinvälityksellä, ilman testaamista:

Netin välityksellä esim. ebaystä akustisen ostaminen on houkuttelevaa, mutta suosittelen suhtautumaan varauksella ostamiseen. Ota aina se mahdollisuus mukaan, että kitarassa on jotain korjaamista vaativaa ja tee hillittyjä tarjouksia ainoastaan tuotteesta josta on selkeät ja tarkat kuvat. Lisäksi pyydä epäselvissä tilanteissa aina myyjältä lisäselvitystä tai kuvia. Mikäli et niitä saa, niin älä tee tarjouksia!

Voit käyttää ylläolevia listauksia tsekkilistana jo valokuvien perusteella ja huomaat miten opit näkemään puutteita tai mahdollisia epäkohtia myytävissä kitaroissa. Yleensä taidoikkammat myyjät osaavat käyttää kuvakulmia joista ei puutteita näy, mutta silloin pitää kysyä suoraan esim. itse olen käyttänyt seuraavia lauseita:
"Is the neck angle fine? What's the action at 12 fret and is there any saddle space left for lowering the action? Any cracks? Do the truss rod work and are the frets OK?" jne.

Lopuksi:
Nämä olivat vain yleisluontoisia viitteitä, eivätkä ole kiveen kirjoitettuja sääntöjä. Hienoimmat akustiset kitarat ovat käsintehtyjä ja usein niissä näkyy työnjäljet, jopa monen mielestä pienet virheet. Tärkeintä on, että kitara kuulostaa hyvältä ja sillä on hyvä soittaa. Tietenkin selvät rakenteelliset viat voivat muuttaa soitettavuuden ajan kanssa pieleen, mutta on vaikeaa löytää todella hyvältä kuulostava kitara ja täysin virheetön yksilö. Lähes kaikkea pystyy korjaamaan, mutta liian jäykäksi rakennettu tai huonoista materiaaleista tehty, tylsältä kuulostava ja kuollut soitin ei koskaan herää eloon.


Aloittelijan Kitara- ja vahvistinvalinnat

Aloittelijan laitevalinnat on sellainen aihe, joka poukkoilee esiin useamman kerran kuin viikossa kaikkiin aiheeseen liittyvillä foorumeilla. Tästä dokumentista olisi tarkoitus löytää apua kaikille niille, joille tulee mieleen kysyä, mutta ei tule mieleen ottaa itse selvää. Dokumentissa olisi tarkoitus käsitellä sitä, minkä saa vastaukseksi lähestulkoon joka kerta kun kysyy.

Aloittelijalle soveltuvan kitara/vahvistin -yhdistelmän valitseminen ei ole helppo juttu. Välineistön täytyy olla sen verran huokea, että se on mahdollista ostaa ilman erityisen suurta taloudellista riskiä. Toinen mikä pitää ottaa huomioon on se, että soittimen täytyy olla sellainen että ominaisuudet innostavat soittoon ja eivät estä ominaisuuksiensa puolesta.



Soittimet
Mitä ei kannata ostaa?

Niin kuin kaikessa harrastamisessa, etenkin taitopohjaisessa on hyvin tärkeää se, että välineet ovat sellaiset, ettei niistä ole estettä harrastuksen kehittämiselle. Nykyään soittimia ja kaikkea vastaavaa välineistöä löytyy hieman joka paikasta, muun muassa tavaratalot on ottanut valikoimiinsa akustisia ja sähkökitaroita. Näissä laitteissa laatu on säännöllisesti alta arvostelun ja soittimet on pelkästään suorituskykynsä puolesta varsin ala-arvoisia.

Nämä tavaratalokitarat ja vastaavat ovat soitannollisesti jo huonoja ja niiden käyttäminen soittoharrastuksen aloittamiseen ei ole erityisen hyvä ratkaisu. Yleensä esimerkiksi otelaudan viimeistely on sen verran huonoa, että nauhojen päät ovat otelaudan ulkopuolella ja aloittelija otteita vaihtaessaan satuttaa kätensä hyvin varmasti metallisiin nauhojen reunoihin. Lisäksi säädöt näissä halpasoittimissa on epämääräiset, vaikka yleinen sääntö onkin ettei soittimen voi olettaakaan olevan hyvissä säädöissä kun sen kaupasta hakee, niin kaikista edullisimmat soittimet eivät anna edes mahdollisuutta säätämiseen. Toisin sanoen, ne on rakenteeltaan jo niin huonoja ettei niitä voi edes säätää kuntoon.

Ohjenuora on, että mihinkään vakavasti alkavaan harrastetoimintaan ei kannata ottaa soitinta, jonka hinta uutena on alle 200 euron. Yli kyseisen summan maksavista soittimista vain tietyt valitut ovat sellaisia, että niitä uskaltaa suositella ensimmäisiksi soittimiksi.
Mitä kannattaa ostaa?

Paras tapa lähteä liikkeelle on se, että ostaa parhaan mihin on varaa. Jos ei ole varaa riittävään, säästää hieman lisää. 200 - 300 euroa sijoittamalla kuitenkin on mahdollista saada soitin, joka kestää huomattavan pitkän aikaa ja sinällään takaa kaikki edellytykset harrastuksen aloittamiseen. Kun sijoittaa riittävästi kerralla, niin soittoharrastuksessa pääsee miettimään itse suoritusta eikä sitä, että johtuuko huono soundi tai muut ikävät asiat soittimesta vai taidoista. Kyseessä on yllättävän tärkeä tekijä, on tärkeää että tietää soittonsa olevan vain soittajasta kiinni.
Akustinen vai sähkökitara? vai kenties molemmat?

Yksi ensimmäinen kysymys mitä eteen tulee on se, että kannattaisiko ostaa ensimmäiseksi soittimeksi akustinen vai sähkökitara. Yksiselitteistä vastausta tähän ei todellakaan ole, kummankin tyyppisen kitaran kanssa voi oppia soittamaan ja kummallakin voi oppia soittamaan väärin. Käytännössä ei ole olemassa syytä, miksi akustinen kitara olisi yhtään sen huonompi vaihtoehto niin pitkällä kuin lyhyelläkään tähtäimellä, samalla tavalla sen avulla pystyy oppimaan samoja asioita mitä sähkökitarankin.

Käytännössä siis, ainoat syyt valita toinen ennen toista on rahalliset ja psykologiset seikat. Kohtuullinen akustinen maksaa rahassa selkeästi vähemmän mitä kohtuullinen sähkökitara/vahvistin -yhdistelmä. Pitkällä tähtäimellä kumpikin näistä on suurin piirtein yhtä kalliita vaihtoehtoja, nimittäin akustisiinkin kitaroihin pystyy laittamaan rahaa huomattavan rahamäärän kun siihen paneutuu. Psykologiset seikat puolestaan kertovat sen, että mitä tahtoo soittaa. Kummallakin soittimella periaatteessa pystyy soittamaan mitä vain, mutta se ei tunnetusti ole sama asia soittajalle itselleen. Jos akustinen ei miellytä ajatuksena soittajaa itseään, ei voida olettaa kovin pitkäaikaista kiinnostusta soittamiseen.

Yhtyesoitossa on loppujen lopuksi aivan sama kumman hankkii. Akustisenkin voi ostaa mikitettynä (elektroakustisena) siten, että sitä voidaan käyttää vahvistimen kanssa. Vahvistin puolestaan on pakollinen menoerä joka tapauksessa, etenkin jos aloitukseen on valittu kotisoittamiseen sopivat välineet.

Jos tahtoo selvitä kaikista halvimmalla mahdollisella tavalla tai on epävarma jaksaako kitaransoittoon perehtyä pitkällä tähtäimellä, on suositeltavaa ostaa nailonkielinen akustinen. Nailonkielisten otelauta on leveämpiä helpottaen soittamista aluksi ja soittaminen yleisesti ottaen on helpompaa pehmeiden kielten takia. Lisäksi huomioitava on myös soittimen edullinen hinta, jolloin taloudellinen tappio ei ole erityisen suuri jos soittamisesta ei jaksakaan kiinnostua tarpeeksi paljoa että harrastus olisi pitkäikäinen.
Sähkökitaran ominaisuudet:

Kun katsotaan sitä, mitä aloittelijalle suunnatussa kitarassa pitäisi olla ja miten, niin ensimmäiseksi eteen tulee seuraavat:

Mikitys - Mikitys on oleellinen osa sitä, miltä soitin tulee kuulostamaan. Jos soitetaan jotakin musiikin lajia mihin vaaditaan säröä, on suositeltavaa että ainakin kitaran tallaa lähinnä oleva mikrofoni olisi kaksikelainen, ns. humbuckeri. Kaksikelainen mikrofoni on jo siinä mielessä kätevä, että se vähentää hurinaa huomattavasti ja sen tuottaman särön valtaosa ihmisistä kokee miellyttävämpänä ja tummempana. Yksikelaisilla ja humbuckereilla on selkeä soundillinen ero, mutta se on käytännössä toissijaista siinä vaiheessa kun kitaran soittamista vasta aloitellaan. Valtaosa aloittelijoista ei sitä eroa pysty suoraan sanomaan ja mikitykseen liittyvät mieltymykset muokkaantuvat sen mukaan mitä soitannolliset kyvyt kasvavat. Tämän vuoksi itse katson, että kaksikelainen mikitys olisi hyvä valinta ensimmäiseen.

Mikkien määrä puolestaan on toinen asia mihin kannattaa kiinnittää huomiota. Alussa ei tälläkään ole suurta merkitystä, periaatteessa pelkkä tallamikki riittäisi, mutta yleensä on myös kaulamikki. Keskimmäisen mikin tarpeellisuuden määrää vasta myöhemmät soittamisen preferenssit ja aloittelijalle siitä ei ole mitään hyötyä eikä haittaa, joten se ei ole oleellinen asia ensimmäistä soitinta hankittaessa.

Talla - Soittimen talla on tärkeä osa sitä kuinka soittimen parissa on mahdollista viihtyä. Nimittäin ensimmäiseen kitaraan on syytä valita joko kiinteä talla tai Vintage-tyylinen tremolo. Niin sanotut kelluvat tallat kannattaa suosiolla jättää sikseen, koska edullisemmissa kitaroissa ne ovat järjestään niin huonolaatuisia ettei niistä ole alussa muuta kuin haittaa. Nämä lisenssillä valmistetut Floyd Rose -tremolot eivät yleensä pidä virettä ja ovat hankalia säätää. Tämä ei tarkoita etteikö niitäkin voisi joku käyttää, mutta aloittelijalle siitä on käytännössä pelkkää päänvaivaa. Vasta sitten kun soittimen rakenteesta ja soittamisesta yleensä on saanut otteen, pystyy jo tyhjentävästi sanomaan tarvitseeko moista laitetta soittimessaan vai ei.

Mojo - Tyhjentävästi sanottuna, mojo on soittimen se jokin. Sitä ei sovi aliarvioida missään nimessä, koska se jokin on kuitenkin yksi tärkeimmistä syistä miksi soittimeen ylipäätänsä tartutaan. Merkki ja malli, esikuvat ja kaikki abstraktit määritteet on sellaisia, mitkä on enemmän tai vähemmän aina mukana soittimen valinnassa. Optimaalinen tilanne tietysti on se, että mojon pystyisi täydellisesti sivuuttamaan siinä kohdassa kun soittimen valinta on ajankohtaista. Harva siihen pystyy käytännössä ja onkin oleellista, että saa sellaisen soittimen kuin uskoo tarvitsevansa. Vaikka aina pidemmälle ehtineet sitä puhuvatkin, niin tärkeintä alussa on se, että soittaminen todella kiinnostaa ja innostaa. Vaikka tämä ominaisuus onkin nyt listattu sähkökitaroiden alle, niin sama perusperiaate pätee minkä hyvänsä soittimen kanssa.
Akustisen ominaisuudet:

Akustisten kitaroiden suhteen, seuraavassa on muutamia aloittelijalle oleellisia yksityiskohtia, jotka kannattaa ottaa huomioon valitessa.

Kielet - Akustisia kitaroita on saatavissa kahdella erilaisella kielityypillä. On olemassa ns. klassisia kitaroita ja western-kitaroita, joista ensiksi mainitussa on nailonista tai vastaavasta materiaalista tehdyt kielet ja jälkimmäisessä teräksiset kielet. Aivan loogisesti ajatellen, näillä on soitannollisia eroja, nailonkielet on helpompi saada soimaan puhtaasti kuin teräskielet, mutta niiden soittotuntuma on erilainen. Teräskielet puolestaan vastaavat enemmän sähkökitaraa soitettavuudeltaan ja sitä myöten teräskielisestä on huomattavasti helpompi siirtyä myöhemmin sähkökitaraan. Yleisesti ottaen, nailonkielisen kitaran soittaminen tapahtuu sormin ja teräskielistä soitetaan plektralla, toisaalta tästä ohjenuorasta joustetaan huomattavasti kaikessa muussa kuin oikeassa klassisessa kitaransoitossa. Käytännön tilanteet ovat osoittaneet, että teräskielinen kitara on pitkällä tähtäimellä monipuolisempi harrastekäyttöön sen takia, että se vastaa hyvin pitkälle sähkökitaraa.

Mikitys - Akustisen kitaran kaikukoppaan voidaan myös lisätä mikrofoni poimimaan soittimen ääni. Tällöin kitarasta käytetään nimitystä elektro-akustinen ja sen avulla pystyy soittamaan myös vahvistimen kanssa ilman erillismikitystä. Elektro-akustinen kitara ei häviä akustisilta ominaisuuksiltaan mitenkään sellaiselle kitaralle jossa ei mikkiä ole, joten periaatteessa tästä lisäominaisuudesta ei ole ainakaan mitään soinnillista haittaa. Luonnollisesti elektroniikka lisää soittimen hintaa jonkin verran ja sen lisäksi mikitys lisää laitteen monimutkaisuutta jonkin verran. Käytännössä on hyvin paljon mieltymyksistä kiinni että haluaako kitaraansa mikin vai ei. Sisäisten kaikukoppaan asennettavien mikkien lisäksi on olemassa myös ns. piezo-mikit, jotka on asennettu teräskielisen kitaran tallaan. Nämä käytännössä toimivat samalla tavalla sähkökitaran mikit, ne eivät siis kerää signaalia akustisesti vaan magneettisesti kielistä. Tämä vaikuttaa siten, että kitaran soundi sähköisesti vaikuttaa enemmän sähkökitaralta kuin akustiselta. Jälleen on vain soittajan omista mieltymyksistä kiinni, katsooko akustisen mikityksen vai piezo-mikkien olevan parempi vaihtoehto.
Muutamia vaihtoehtoja

Tässä kappaleessa on esitelty muutamia hyviä malleja ja merkkejä joista kannattaa lähteä liikkeelle. Lisäksi tarkastellaan myös joitakin huonoja, joskin yleisiä vaihtoehtoja joihin kannattaa siis suhtautua varauksella.
Esimerkkejä sähkökitaroista:

Seuraavassa ne eniten suositellut vaihtoehdot joita kaikkialla tarjotaan eniten.

Ibanez RG321 - Peruskitara, hinta/laatu -suhteeltaan korkeatasoinen. Mikitetty kahdella humbuckerilla ja tallaratkaisu on kiinteä. Rungon malli on hyvin perinteinen ja kaulan paksuus on useimmille ihmisille sopiva. Käytännössä soittimen hinta muodostuu pelkästään tarpeellisista osista, vaikka hinta olisikin hieman keskimääräistä aloittelijan kitaraa korkeampi niin se on toisaalta näkyvissä suoraan laadussa. Käytännössä laatunsa puolesta kitaraa ei täydy vaihtaa ainakaan kovin pian. Kyseinen malli on sellainen instrumentti, joka ei aseta estettä soittamiselle.

Yamaha Pacifica 112 - Yamahan malliston halvin stratocaster. Laatusoitin, hintaansa suhteutettuna todella hyvä soitin joka kestää käytössä pitkälle. Mikitys on sellainen, että soittimen tallassa on humbucker ja tämän lisäksi kaksi yksikelaista mikkiä, tallaratkaisuna on vintage tremolo. Kyseinen talla ei käytössä haittaa jos sellainen kitaraan on asennettu, mutta sillä pystyy ottamaan jotakin tuntumaa tremolokammella tehtäviin erityistemppuihin. Virettä tämäkään tremolotyyppi ei pidä rajussa käytössä, mutta se ei myöskään laske virettä lepoasennossa niin kuin halvat Floyd Rose -tyyppiset tremolot. Vaikkei Yamaha kitaravalmistajana olekaan se kaikista uskottavin ja tunnetuin, on soittimet tunnetusti hyviä ja riittäviä vaikka kuinka pitkäikäiseen käyttöön.

Fender Squier Standard- Squier on Fenderin alamerkki, joka tekee käytännössä Fenderin tuotteita kaukomaissa ja ilman suuren luokan brändiä. Squierin stratocasterit ovat jo käsitteitä halpoina ja suhteellisen laadukkaina instrumentteina. Soittimet on perinteisillä ominaisuuksilla varustettu ja turhia lisäominaisuuksia ei ole mukana hintaa nostamassa. Squereita hankkiessa kannattaa huomata, että hankkii juuri Standard-sarjan halvemman Affinity-sarjan laitteiden sijaan, laatuero suhteessa hinnan eroon on huomattavaa Standardin eduksi.

Epiphone (edulliset mallit) - Jos kaikista edullisimmat Epiphonet sivuutetaan ja siirrytään suoraan malleihin, jotka on 250-300 euron hinnassa, saadaan jo kohtuullisia soittimia. Näissäkin osat on juuri kohdallaan, mitään ylimääräisiä hienouksia ei muun muassa tallan suhteen ole. Laskettakoon vielä eduksi se, että Epiphonen mallistosta löytyy ne klassiset Gibsonin runkomallit kuten Les Paul ja SG, jotka on hyviä korvikkeita siihen asti kunnes oikean Gibsonin ostaminen on ajankohtaista.

Jack & Danny - Taiwanissa koottuja edullisia soittimia. Tuotteen brändi ei käytännössä maksa mitään, joten hinta koostuu käytännössä soittimen ominaisuuksista. Soittimet on hyviä hintaisikseen, tasalaatuisia ja niihin on saatavissa yllättävän hyviä ominaisuuksia hinta huomioon ottaen. Muun muassa moneltakaan muulta soitinvalmistajalta ei saa liimakaulaista kitaraa alle 300 euron. J&D merkkinä on hyvä ensimmäiseksi soittimeksi, joskin se ei ole erityisen tunnettu ja "uskottava". Jos kyseinen asia ei haittaa, niin sitten kyseessä on hyvin varteenotettava vaihtoehto.
Huonompia valintoja sähkökitaroista :

Huonoja vaihtoehtoja ei sinällään voi listailla, yleisenä ohjenuorana voisi sanoa, että mitään missä on lisenssi-talla ei kannata ostaa ensimmäiseksi instrumentiksi. Lisäksi suurien merkkivalmistajien kuten Jacksonin sekä ESP:n alamerkin LTD:n halvimpiin kitaroihin ei kannata investoida. Vaikka nämä valmistajat tuottavat laadukkaita soittimia, on niiden tuottamat kaikista edullisimmat kuitenkin huonohkoja vaihtoehtoja. Vasta kun näiden kitaroiden hinnat alkavat nousta 500 euroon ja yli, alkaa kyseiset valmistajat tunnetuksi tehnyt laatu näkyä. Koska Jacksonilla ei ole omaa alamerkkiä kuten Fenderillä (Squier) tai Gibsonilla (Epiphone) edullisemmille soittimille, niin halvoissa Jacksoneissa yllättävän suuri osa hinnasta muodostuu tuotemerkistä. ESP/LTD -puolestaan on jo yleisesti ylihinnoiteltu merkki ja sen vuoksi kaikista edukkaimmat soittimet ovat laadultansa vaihtelevia.

Myös kaikista edullisimmat B.C. Richin mallistot on sellaisia, joihin kannattaa suhtautua varauksella. Vaikka kyseessä on laatumerkki, niin soittimen brändi on todella vahva ja edullisimmat soittimet kärsivät merkin tuomasta suurehkosta hintalisästä, mikä ei puolestaan suoraan heijastu soittimen käytännön laatuun.
Esimerkkejä akustisista kitaroista:

Ibanez AW15LG - Teräskielinen, kokopuukannella varustettu suhteellisen huokea akustinen kitara. Soittimen kansi on seetriä ja koppa muuten mahonkia. Laadukas soitin, ei liian kallis mutta ei kaikista halvinkaan. Merkin ja laadun vuoksi jälleenmyynti arvo on korkea.

Yamaha C40 - Kuusikielinen konserttikitara, jossa nailonkielet. Hinnaltaan huokea mutta yleisesti pidetty todella laadukkaana instrumenttina. Kitaran kansi on kuusesta, mikä on hyvä äänensävyllisesti sopiva, yleismaailmallinen vaihtoehto. Esitetty soitin on hyvä ja halpa soitin kitaraharrastuksen aloittamiseen, jossa soittimen laatu ei tule esteeksi oppimiselle.
Muut tarvikkeet

Harvoin aloittelija tulee ajatelleeksi sitä, että kitaraharrastuksen aloittamisesta koituvat kulut eivät rajoitu pelkästään vahvistimeen ja itse kitaraan. On olemassa koko joukko hyödykkeitä, jotka ovat joko välttämättömiä tai ainakin tulevat tarpeeseen.

Kielet - Soittimessa on aina ostettaessa jonkinlaiset kielet, mutta niiden laatu saattaa olla mitä sattuu. Yleisesti ottaen, soittimen hankinnassa kannattaa ostaa kaksi samanlaista kielisarjaa; heti kun aloitussarjasta katkeaa yksi kieli vaihdetaan koko sarja uusiin parempilaatuisiin. Tästä toisesta avaamattomasta kielisarjasta vaihdetaan yksittäin kieliä katkenneiden kielien tilalle. Menettely on käytännöllinen, koska soittimen hallinnan opettelussa kieliä katkeilee väistämättä.

Viritysmittari - Kitaran vire ei pysy ikuisesti, joten viritysmittari on ainakin aluksi hyvä hankinta. Korvakuulolta oikea virittäminen ei ole erityisen helppoa ainakaan aloittelijalle, joten on parempi hankkia mittari heti alussa. Virittimen toiminnassa ei itsessään ole suurempia eroja, vain niiden ominaisuudet vaihtelee. Keskihintaisissa virittimissä tulee mukaan mahdollisuus vaihtaa virettä, kalliimmissa laitteissa on mukana metronomeja ja muita vastaavia ominaisuuksia. Yleisesti ottaen edullisin vaihtoehto ei ole se kaikista paras koska ennemmin tai myöhemmin näille ominaisuuksille tulee käyttöä. Aloittelijalle voi myös suositella mittarin rinnalle A440-äänirautaa, koska soittimen virittäminen korvakuulolta on pitkällä tähtäimellä erityisen käytännöllinen taito.

Kitarakaapeli - Jotta vahvistimen ja kitaran saisi toimimaan yhteen, tarvitaan niiden väliin myös kaapeli. Instrumenttikäyttöön tarkoitettu, kaksi plugia sisältävä kaapeli on sopiva, pituuden määrää mieltymykset. Kaapelin hinnassa kannattaa ajatella ainakin niin, että ei osta sitä kaikista halvinta vaan vähintään sen toiseksi halvimman. Kaapeleilla on merkitystä paljon, mutta aloituksessa kaapeliin käytettyä rahaa ei kannata myöskään liioitella.

Plektrat - Kitaran soittoon tarvitaan luonnollisesti myös plektra. Omasta mieltymyksestä on aluksi vaikea sanoa, joten näitä kannattaa hankkia monenlaisia ja kokeilla niistä se, mikä vaikuttaa omia sormia miellyttävimmältä.

Hihna - Jos kitaraa ei ajatellut soittaa aina istualtaan, hihna on hyvä olla olemassa. Hihnoja on kaikenlaisia ja hinnat vaihtelee edullisesta aina päättömään hintaan. Valitessa hihnaa oleellista on se, hihna on säädettävissä. Varsinkin harrastuksen alussa se luontevin tapa pitää kitaraa on vielä tuntematon ja paikan hakeminen vaatii liikkumavaraa myös hihnalta. Joissakin hihnoissa on myös pehmusteita ja vastaavia, joiden tarpeellisuus on hyvin soittajakohtaista.

Alussa on myös syytä harkita, olisiko hihnalukot tarpeelliset. Ne ovat eräänlaiset lukkomekanismit, joissa hihnaan itseensä ruuvataan ensin vastakappale ja kitaraan itseensä hihnatapin paikalle toinen. Nämä kaksi lukittuvat toisiinsa ja putoamisen vaaraa kitaralla ei ole. Aloittelijalla yleensä on suurempi riski siihen, että kiinnitys pettää ja kitara putoaa, hihnalukot on hyvin edullinen henkivakuutus kitaralle.

Säilyttäminen - Kitaraa ei luonnollisestikaan aina soiteta, vaan se täytyy saada johonkin taukojen ajaksi. Kitaralle kannattaa siis hankkia jonkinlainen teline, pussi tai kotelo mihin sen saa luontevasti talteen. Telineen etuja suhteessa pussiin on muun muassa se, että kitara on käden ulottuvilla aina ja pussiin laitettaessa, mallista riippuen, on vaarana että soitin kärsii ja naarmuuntuu. Toisaalta pussissa soitin ei myöskään pölyynny niin kuin telineessä ja pussissa soitinta on hyvä kuljettaa paikasta toiseen. Kotelossa sitten onkin kummankin toisen hyvät puolet eikä huonoja, paitsi korkeintaan se että kotelo vie suhteellisen paljon tilaa. Valitettavasti se on myös kallein vaihtoehto.




Äänentoisto

Tässä osassa puolestaan käsitellään sitä, mitä muistettavaa äänen toistamiseen liittyvien ratkaisujen kanssa on.

Sähkökitara luonnollisesti vaatii itselleen vahvistimen että siitä on jotakin hyötyä. Liian usein näkee myös sellaista vaihtoehtoa, että aloittelija ostaa sähkökitaran mutta ei siihen vahvistinta. Sähkökitaran hallintaan vaikuttaa oleellisesti se miten vahvistin vaikuttaa soitantoon, joten sähkökitaran soittaminen pelkästään akustisesti ei johda mihinkään muuhun kuin ongelmiin pidemmällä tähtäimellä.
Mitä ei kannata ostaa?

Vahvistimien tapauksessa se, mitä ei varmasti kannata ostaa on hyvin kapeampi käsite kuin mitä se on kitaroissa. Käyttökelvottomia vahvistimia ei periaattessa ole, on vain eri laatuisia. Kaikista halvimmat laitteet ovat kyllä huonoja, mutta ei ole nähtävissä mitään syytä sen suhteen miksi huono vahvistin vaikuttaisi negatiivisesti soittamisen tekniikkaan. Vahvistimella on suuresti väliä sen suhteen, millaisen soundin soitto tuottaa ja sitä myöten se kyllä vaikuttaa suuresti soittamisen innostavuuteen.

Vahvistimen ominainen äänenväri on käytännössä huono peruste lähteä ostamaan ensimmäistä vahvistinta. Pienitehoisissa ja edullisissa vahvistimissa valmistajan ominainen äänenväri ei hallitse erityisen voimakkaasti. Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka muun muassa Fender tekee halpoja, kotikäyttöön suunnattuja vahvistimia niillä ei suuremmin ole tekemistä niiden vahvistimien soundin kanssa, mikä on tehnyt Fenderistä tunnetun. Käytännössä siis, vahvistimen valintaan vaikuttaa käytännössä vain vahvistimen ominaisuudet. On olemassa koko joukko halpoja vahvistimia, joiden ominaisuudet ovat kuitenkin korkealaatuisia, näissä tapauksissa on hyvin oleellista se että osaa valita sieltä vahvistimien koko kirjosta juuri sen oikean.
Vahvistimen ominaisuudet

Oletut tarpeet luonnollisesti määrittävät sen, mitä vahvistimelta voidaan vaatia ja odottaa. Seuraavassa tietoa kaikenlaisista asioista, jotka vahvistimen hintaan vaikuttaa. Kannattaa huomata, että tiettyjen ominaisuuksien taso vaihtelee huomattavasti. Jos edulliseen vahvistimeen on laitettu paljon erilaisia ominaisuuksia, yksittäisten ominaisuuksien taso saattaa vaihdella suuresti.

Teho - Teho on käytännössä hyvin yksiselitteinen asia, se on vahvistimen kokonaisteho jolla liikutellaan kaiuttimen kalvoa. Mitä enemmän tehoa, sitä suurempi voima saadaan kalvoon ja sen suuremmalla voimalla ilma liikkuu. Käytännössä siis mitä enemmän tehoa, sen enemmän ääntä. Tehon määrän tarve on luonnollisesti hyvin sidoksissa siihen, missä olosuhteissa vahvistintaan aikoo käyttää. Kotona yksin soittaessa riittää pienet tehot (10 - 20 W) ja bändisoittoon tarvitaan jonkin verran enemmän. Bändisoittoon riittävät tehot ovat olosuhteista riippuen riippuen 50 watista ylöspäin.

Kanavat - Jokainen soundityyppi vaatii oman kanavansa. Halvimmissa vahvistimissä kanavia on kaksi kappaletta, matalammalla gainilla varustettu puhdas kanava ja särökanava. Mitä arvokkaammaksi vahvistin menee, kanavien määrä kasvaa kuten niihin liittyvien säätimienkin määrä. Kanavien määrä ei ole suoraan verrattavissa vahvistimen laatuun, on olemassa hyviä yksi tai kaksi kanavaa sisältäviä vahvistimia ja sopivan kanavamäärän määrä lähinnä vahvistimen käyttötarkoitus, käyttäjän mieltymykset ja musikaaliset preferenssit.

Säätimet - Vahvistimessa on luonnollisesti mukana myös säätimet sitä varten, että ääntä voi muokata. Tämä ei sinällään ole täysin yksinkertainen asia, nimittäin säätimien määrät ja käyttötarkoitukset vaikuttavat suuresti. Jokaisesta vahvistimesta voi olettaa löytyvän ainakin Master-ja Gain-säätimet ja sävynsäätämiseen ekvalisaattori. Vahvistimen hinnasta riippuen, näitä säätimiä on enemmän tai vähemmän, muun muassa arvokkaammissa vahvistimissa jokaiselle kanavalle on omat säätimet aivan portaattomaan sävynsäätöön. Halvemmissa vahvistimissa on tehty kompromisseja säätimien välillä ja muun muassa ekvalisaattori saattaa olla yhteinen kaikille kanaville.

Elementit - Vahvistimen kaiutin-elementtien taso ja määrä vaihtelee hinnan mukaan. Tietyillä merkkielementeillä on tietty tunnettu omaisäänensävy, joka luonnollisesti luo lisää hintaa vahvistimelle. Lisäksi kaiuttimien koko ja määrä vaihtelee. Mitään suoraa ohjenuoraa siihen ei ole, mikä määrä ja koko on optimaalinen, enemmänkin on kyse siitä, mitä soundilta vaaditaan. Tässä kohtaa täytyy huomioida se, että joissakin vahvistimissa ei ole ollenkaan kaiuttimia vaan eräät kaiuttimet ovat ns. nuppimallisia. Vahvistin siis on erillinen rakenteellinen kokonaisuus ja kaiuttimet on erillään kaiutinkaapissa. Mieltymykset vaikuttavat tässäkin asiassa, yhteisrakenteisen combo-vahvistimet eivät sinänsä ole yhtään huonompia kuin nuppi/kaappi-yhdistelmät vaan sopiva vaihtoehto riippuu kaikista eniten soittajan mieltymyksistä.

Efektilenkki - Kyseessä on tapa yhdistää ulkoisia efektilaitteita siten, että laitteet toimivat vasta etuasteen jälkeen. Efektilenkkiin muun muassa tyypillisesti asetetaan kaikki aika-perusteiset efektit kuten kaiku ja viive, joiden lisääminen signaaliin on parempi vasta säröytymisen jälkeen. Mitä arvokkaampi vahvistin on, lisääntyvät myös efektilenkin ominaisuudet.

Kaiku - Vahvistimen oma kaikulaite. Toteutustapoja on useita, digitaalisia kaikuja ja perinteisiä jousikaikuja. Kaiku on käytännöllinen ominaisuus jota ei kannata väheksyä, se on helppo tapa lisätä elävyyttä soittimen ääneen ilman ulkoisia lisäyksiä. Kaiut vaihtelevat suuresti laadultaan vahvistimen mukaan ja sen takia on hyvin vaikea suositella mitään yksittäistä. Kaikuun liittyvät preferenssit vaihtelevat suuresti sen mukaan mistä soittaja itse pitää.

Kytkimet - Vahvistimen etäkytkimet, joiden avulla voidaan vaikuttaa vahvistimeen etäältä ilman että vahvistimen vieressä täytyy seistä tai käyttää käsiään. Mitä arvokkaampi vahvistin on, jalkakytkimen ominaisuuksien määrä kasvaa. Halvimmissa etäkytkimen sisältävissä laitteissa on vain kytkentä kanavien välillä siten, että aktiivisesta kanavasta siirrytään seuraavaan, kun taas kalliimmissa laitteissa voidaan säädellä kaikua, efektilenkkiä ja kanavia yksittäisesti.

Sisäiset efektit - Digitaalisuuden myötä on yhä tavallisempaa, että vahvistin itsessään sisältää jonkinlaisia efektejä, muun muassa tilamallinnuksia, kaikuja, viiveitä ja modulaatioefektejä. Efektien taso vaihtelee ja yleensä efektien taso on verrannollinen laitteen hintaan.
Vaihtoehto: Mallintava etuaste

Digitaalisten laitteiden kasvatettua suosiotaan, kotisoittoon ja harjoitteluun on tullut yksi toimiva vaihtoehto lisää. Mallintava etuaste on yleensä digitaalinen laite, jolla yritetään jäljitellä oikeita vahvistimia. Yleinen keskustelun aihe on se, että kuinka laitteet näissä esikuviensa jäljittelemisessä onnistuvat, mutta joka tapauksessa kotisoittoon laitteet on hyvin käytännöllisiä. Muun muassa mahdollisuus soittaa suoraan kuulokkeisiin soundien kärsimättä on todella hyvä ominaisuus olemassa. Mallintavat etuasteet on huomattavan edullisia ja harkitsemisen arvoinen vaihtoehto soittoharrastuksen aloittamiseen tai hiljaiseen harjoitteluun. Mallintavia etuasteita on tunnetusti myös nauhoitettu levyillekin ja myös siinä ne ajavat asiansa kyllä. Etuasteen ostaminen ei sinällään ole turhaa, koska sitten kun tarve tulee äänekkäämpään soittamiseen, voi etuastetta yhä käyttää vahvistimen kanssa.
Muutamia vaihtoehtoja

Seuraavassa muutamia hyväksitodettuja vaihtoehtoja ensimmäiseksi vahvistimeksi. Kyseiset vaihtoehdot kerätty aihetta sivuavista keskusteluista.

Roland Microcube - Rolandin pieni mutta monipuolinen vahvistin. Vaikka laitteessa on vain 2 wattia tehoa ja 5 tuumainen elementti, on vahvistin todettu toimivaksi laitteeksi jo usean tahon toimesta. Muutamia efektejä ja 7 hyvälaatuista vahvistinmallinnusta antavat hyvät soundit näinkin huokeasta ja pienestä vahvistimesta. Lisäksi laitteessa on toimiva lähtö nauhoitukseen, joten hyvät soundit saa vieläpä talteenkin. Mielenkiintoisena yksityiskohtana vahvistimen saa vieläpä toimimaan paristoilla.

Tech21 Trademark 10 - Tech21:n suositun Trademark -sarjan pienikokoisin vahvistin. Vahvistinperhe on kerännyt mainetta sen takia, että vaikka kyseessä onkin mallintava vahvistin on kaikki mallinnukset tuotettu analogisesti. Tämä tarkoittaa että se eräiden tahojen soundissa kuulema digitaalisuus on tiessään. Muutenkin Trademark 10 on hyvä laite, suhteellisen arvokas mutta laitteessa on ominaisuuksia sen edestä. Lähdöt nauhoitusta varten ja jousikaiku ovat kummatkin varsin käteviä ominaisuuksia ja koko laite on erittäin hyvä kokonaisuus. Ei kaikista edullisin aloitukseen, mutta jos harrastuksen aloittamiseen on enemmän rahaa käytettävissä niin tämä kannattaa tarkistaa vaihtoehtona.

Vox PF 10 Pathfinder - Peruslaatuinen 10 wattinen vahvistin, ei sisällä mitään erikoisuuksia mutta on suhteellisen laadukas ja huomattavan edullinen. Yksi varteenotettava vaihtoehto jos haluaa päästä edullisesti laitehankinnoistaan. Tämän laitteen kaveriksi täytyy melkeinpä hankkia myös säröpedaali.

Vox AD15VT - Voxin Valvetronix-sarja on edellämainittua Pathfinderia huomattavasti arvokkaampi laite, mutta ominaisuuksia laitteessa on paljon enemmän. Lisäksi laite on yleisesti ottaen huomattavasti korkealuokkaisempi. valvetronix on pätevä yleisvahvistin, jonka soundimaailma riittää monenlaiseen musiikkityyliin, lisäpedaaleilla vahvistimen kapasiteetti riittää äärimmäisiinkin musiikkityyleihin. Samaa vahvistinta on saatavina useina eri versioina, joissa käytännön muutokset rajoittuvat pelkästään tehon määrään.

Fender Frontman 15 G - Useasti parjattu mutta tästä huolimatta ihan käypäinen laite aloittelemiseen. Ei loista millään osa-alueella, mutta ei myöskään maksa paljoa. Käytännössä jokin säröpedaali on hyvä olla tämän laitteen seurassa.

Orange CR15R - Hieman kalliimpi kuin edellämainitut, mutta toisaalta Orange on laadukkaampi kuin edelliset. Perusvahvistin harjoitteluun ilman mitään erikoisia ratkaisuja, laadukas ja suhteellisen edullinen jolla taipuu puhtaat että säröt. Sisäänrakennettu kaiku on pelkästään positiivista.

Behringer V-Tone - Behringer tunnetaan siitä, että se kopioi muiden valmistajien laitteita eikä V-Tone tässä tee poikkeusta. Käytännössä siis kyseessä on Tech21 Trademark -sarjan kopio, etuasteena toimii GDI21, mikä puolestaan on täydellinn kopio Tech21:n valmistamasta Sansampista. Sansampia käytetään Trademarkin etuasteena. V-Tonessa on tämän lisäksi myös muutamia digitaalisia efektejä. V-tone häviää trademarkille kaiutinelementin laadussa ja hieman tehoissa, toisaalta hintakin on huomattavasti edullisempi.

VOX da5 ja VOX da15
Combot ovat laadukkaita,sekä oveltuvat loistavasti kotitilutteluun 11:sta efektin,sekä 11:sta mallinnuksen kanssa,da5 on kuin microcube,joten senkin saa toimimaan paristoilla tarvittaessa.Erot cubeen tuleekin efektien ja mallinnuksien määrässä,joita VOX tarjoaa huomattavasti enemmän,sekä kaiuttimen koossa(6,5")
VOX da15 on ominaisuuksiltaan identtinen da5:n kanssa,paitsi siinä ei ole paristo-ominaisuutta,sekä da15 on tehoiltaan isompi,sekä elementiltään(8"),hinnoissa ei ole eroa nimeksikään näiden kahden välillä.



Ostaminen

Sitten kun kaikki halutut soittimet on valittu ja tiedetään mitä halutaan ostaa, niin alkaa rahan muuttaminen halutuksi laitteiksi. Helpoimmillaan se onnistuu siten, että kerää kaiken vain mitä tahtoo ja ostaa, mutta tässäkin kohtaa voi käyttää harkintaa jos soittolaitteiden valintaankin uhraa aikaa sen verran paljon.
Uusia vai käytettyjä ?

Luonnollisesti kannattaa miettiä sitä, että ostaako soittimensa uutena vai käytettynä. Käytetyissä on puolensa, nimittäin hinta yleensä on selkeästi halvempi. Uutena ostettuja soittimia puoltaa taas se, että saa takuun että soitin toimii myös pitkään. Jos ostaa uutta tavaraa on huijatuksi tuleminen vaikeampaa, joten aloittelijan olisi suositeltavaa ostaa soittimensa ja muut laitteet liikkeestä. Käytettyinä kannattaa ostaa vain, jos tuntee henkilökohtaisesti jonkun, pitemmälle edenneen harrastajan, joka osaa todella neuvoa laitehankinnoissa ja olla apuna. Täytyy myös muistaa, ettei harrastuneisuus välttämättä tarkoita objektiivisuutta eikä sitä, että tietää ja haluaa ostajana samaa kuin sinä, joten oma mielipide on syytä pitää yllä.
Uusien laitteiden ostaminen

Kun ostetaan soittimet ja laitteet uusina, on paikkoja useita, postimyynti, perinteiset liikkeet ja luonnollisesti ulkomaiset postimyynti. Seuraavassa tarkastellaan kaikkia hieman lähemmin.

postimyynti - Tällä viitataan liikkeisiin, jotka on suomessa ja harjoittavat postimyyntiä jossakin muodossa. Netissä myydyt tuotteet yleensä ovat hieman edullisempia ja vaivattomampia hankkia. Yleensä maksu tapahtuu postiennakolla postin tai matkahuollon välityksellä tai sitten etukäteen maksamalla, joko käyttäen luottokorttia tilisiirtoa. Etukäteen maksaminen on turvallinen tapa, suomessa virallisten liikkeiden kanssa on harvinaista että joutuu huijatuksi, vielä harvinaisempaa on se että huijattu ei ennemmin tai myöhemmin saisi rahojaan takaisin. Postimyynnissä ei ole muuta vikaa kuin se, että neuvotteleminen on hyvin hankalaa ja tinkiminen yleensä mahdotonta.

Liikkeet - Liikkeet on hyvä tapa ostaa soittimia. Liikkeissä hinnat on yleensä kalliimpia kuin netissä, mutta kannattaa myös muistaa että kauppiaat tietävät tämän itse. Aina kannattaa yrittää tinkiä, varsinkin jos on ottanut selvää hinnoista missä laitteet yleensä pyörii. Kannattaa kulkea useampi liike lävitse ja pyytää kirjalliset tarjoukset jokaisesta, niiden avulla on hyvä neuvotella sitten muissa kaupoissa paremmasta tarjouksesta. Liikkeissä ravaaminen on aikaa vievää, mutta loppujen lopuksi edullisin tapa hankkia kaikki tarpeellinen. Aikaisemmin mainitut tarvelaitteet voi muun muassa yrittää neuvotella, ainakin osaksi, kaupan päällisiksi. Näin säästää rahaa, tilanteesta riippuen paljonkin. Yleensä mitä enemmän ostaa, sitä enemmän saa alennusta joten keskittämällä ostokset yhteen kertaan ja yhteen paikkaan on mahdollista säästää, tapaukohtaisesti paljonkin.

Kannattaa muistaa kauppaa tehdessä, että asiakas on aina oikeassa. Maailmassa riittää liikkeitä ja jos kauppias on selkeästi ylimielinen, kannattaa mennä johonkin toiseen liikkeeseen. Tilannetta helpottaa selkeästi se, että ottaa mukaansa jonkun joka tietää laitteista enemmän. Joskus nimittäin käy niinkin, että kauppiaiden ammattitaito, varsinkin pienemmillä paikkakunnilla, on selkeästi rajoittunutta. Asioista kannattaa ottaa selvää laajalti, oma aika harvemmin maksaa juuri yhtään mitään.

Ulkomainen postimyynti - Ulkomainen postimyynti on konstikkaampaa kuin mitä postimyynti suomessa, mutta toisaalta hinta ja valikoima on selkeästi parempia. Oleellista on, että ostoksensa tekee yleisesti käytössä olevien ja tunnettujen kauppiaiden kanssa niin ei tule huijatuksi. Rajojen ylitse mentäessä asiakkaan oikeudet heikkenevät. Suurien alan tärkeimpien kauppia