Ruumiin katsomis tilaisuus

Oli minullakkin 3-vuotias tytär mukana kun käytiin hakemassa paappa muutama viikko sitten sairaalasta. Joekut ovat kauhistelleet tätä. Ei ollut kenellekään traumaattinen kokemus, vaikka paappa oli selvästi kuolleen näköinen. Itselleni kokemus oli lähinnä puhdistava.

Tuli vaan mieleen, että nykyään mm. ortodoksien hautajaisissa arkku on avoin. Ennen on ollut hyvinkin tavallista, että lapsetkin ovat nähneet kuolleen kotona.

Lapsena sain ikävää traumaa kun mitään varoittamatta vietiin katsomaan kuollutta sinistä isää. Vaikka olisi varoitettukin niin minusta minulle ei sopinut silloin ruumiin katsominen. Minusta lapsille ei sovi sellainen. Asiasta voi toki olla eri mieltä joku

Olen lapsuudessani nähnyt vainajina mummon, vaarin, sedän. Niistä minulle on jäänyt valitettavasti jonkinlaisia traumoja; joskus vieläkin näen painajaisia.

Puolisoni menehtyi vähän aikaa sitten, olin hänen rinnallaan tuolla hetkellä. Kun hänet haettiin sairaalasta, arkku avattiin ja vietin vielä viimeisen hetken hänen kanssaan. Tästä tapahtumasta jäi minulle erittäin kaunis muisto ja sain hyvin levollisen ja rauhallisen tunteen sisimpääni. Lapsemme eivät halunneet nähdä isänsä ruumista, annoin heidän tehdä oman ratkaisunsa tässä asiassa vaikkakin se ehkä olisi ollut hyväksi surutyön kannalta.

Lapselle tulee selvittää mitä tuleman pitää ja kysyä haluaako nähdä. "kylmiltään" ei missään nimessä saa mennä. Se vaatii vanhemmilta paljon aikaa ja kertomista. Itse en suosittelisi jos ulkoisia merkkejä havaittavissa tai alle 15-vuotiaille.

Käypä hakemassa kirjastosta kirja "jospa ukki nukkuukin" siinä on selitetty kuolemaa lapsen näkökannasta.

Miksi sinulla itsellä tuntuu mielikuvissasi pahalta? Etkö olisi halunnut katsoa? Katsomisen tarkoitus ei ole lisätä tuskaa.

pappani kuolleena. Ei tuosta kai mitään traumoja jäänyt mutta muistan tarkkaan tuon päivän.

Isäni tuli katsomaan, kun sanoin, että pappa ei herää. Isäni sitten kertoi että pappa on kuollut ja soitti jonnekkin.
Itse en oikein ymmärtänyt silloin mitä se tarkoittaa.

3 ihmistä jo nähnyt kuolleena. Ystäväni ja rakkaani, jolloin olen itkenyt ja paljon.
Muistan kyllä jokaisen.

Ehkä itkenyt lapsesi käsittää, että täti ei enää tule takaisin?
Ei enää vaikkapa jäätelökiskalle menoa tms. hyviä asioita joita he tekivät yhdessä.

Minä söin pappani kanssa omenoita pappa leikkasi ne linkkarilla 6 osaan.

Kihlattuni menehtyi ja pahin päivä taisi olla 3 päivää sen jälkeen. Sitä ennen oli jokin epätodellinen olo ajattelin, että näen painajaista jne. kaippa tajusin olevani sitten hereillä.

Pyörii mielessä kun kultani sai jotain epilepsian tyylisiä tärinäkohtauksia, niin painoin hoitajat paikalle ja antoivat morfiinia, joka tuntui auttavan niihin...sitten viimeisenä iltana näytti, että kultani nukkuu rauhallisesti kunnes hengitys ja pulssi hiipui.

Vai välkkyy mielessä? oliko pantu jotain koristelakkaa naamaan?
Sama ihminen se on kuin ennenkin, henki on lähtenyt ja kuori jäänyt. Eivät minun lapseni ole kauhistelleet koskaan ja toki näytän heille, jos tuttu ihminen on kuollut.
Kummaa juttua, mutta hyvä kysyä, jos noin outoja ihminen ajattelee ja lapsensakin pelottelee.

Ennen tosiaan lapset näkivät kuolleen, toisille se sopi ja toisille ei, lapsetkin on niin yksilöitä. Minusta lapsi saa tulla katsomaan jos haluaa, ainakaan ei saa kieltää tulemasta missään nimessä. Jos lapsi ei halua, sitten ei. Hyvä kun olit lapsen tukena jälkeenpäin.
Joskus lapset eivät koekaan asioita niin traumaattisesti kun aikuiset kuvittelevat. Tulee mieleen taannoin lehdestä lukemani juttu kun lapset löysivät ulkoa miehen ruumiin, vanhemmat luulivat että nyt lapset saavat kauheat traumat ja järjestivät jo näille koulustakin vapaata että saavat toipua kauheasta järkytyksestään..mutta lapset halusivatkin kouluun eivätkä välittäneet pohtia asiaa enää paljon sen kummemmin.
Yksilöllistä niin. Itse olin 15 kun näin ekan kerran kuolleen, oli enimmäkseen hyvä kokemus, näki miten kuolleesta on henki pois, itse ihminen siis, kuori vaan enää jäljellä.

Kuolema on luonnollinen asia, kyllä, mutta nykyisin se on kauempana meitä kuin ennen. Käytännössä harva enää tekee mitään vainajan hyväksi. Hautaamisen ja ruumiin käsittelyt ym. hoitaa joku ulkopuolinen yrittäjä ja omaisille ainoaksi tehtäväksi jää iskeä euroja tiskiin.

Vielä kun ottaa huomioon kaikki jo lapsiakin stressaavat asiat sekä turvattomuuden tunteen joka on hyvin yleistä lasten keskuudessa, kannattaa todellakin miettiä onko vainajan näyttäminen älykästä lapselle.

Mun mielestä olisi parhaaksi, jos lapselle jäisi kuolleesta hyvät ja elävät muistot. Jos lapsi näkee viimeisen kerran henkilön kuolleena ja selvästi "ruumiin näköisenä" ja tämä järkyttää lasta, voi hänelle jäädä tämä mielikuva loppuelämäksi. Minä ainakin haluan että lapseni muistavat isoisänsä leikkivänä ja hauskana tyyppinä. Ruumiin näkeminen voisi pilata tämän muiston, koska jos he aina isoisää ajatellessa saavat mieleensä kuvan kuolleesta papasta...

Omat lapseni ovat näneet pappansa ja mummunsa sekä muutaman muunkin ystävän ruumiit.Itse nuoruudessa olen nähnyt mummuni kuoleman ja myös molempien vanhempieni kuoleman. Lapsena ollessani oli hyvin yleistä käydä tuttavien ja ystävien avatun arkun vieressä jattämässa heille hyvästit. Miellestäni siinä ei mitään pahaa ole ollut. En olisi pakoittanut kuitenkaan lapsiani tulemaan jos olivat olleet haluamatta nähdä heitä. Kuloema on hyvin arkinen tapahtuma ja varsin jokapäiväinen kuuluen yhteen ihmisen vaiheeseen. Siihen ei mitään mystiikkaa sisälly.siinä vain toivotetaan viimeisen kerran hyvästi tai näkemiin omasta uskosta riippuen.

Luulisin et lapselle ei jää traumoja jos hän on tarpeeksi vanha ymmärtääkseen asian. Kaikki lapset tietenkin erilaisia, osa herkempiä ja toiset kovempia. Hyvä että keskustelitte asiasta, se auttaa moneen asiaan.

Kuolema kyllä on luonnollinen asia, mutta ei sitä mielellään 24/7 ajattelisi. Itse näin kuolleen mummini yläasteikäisenä, itkuhan siinä pääsi kun tiesin ettei mummi enää koskaan herää :S Ja kyllä, muistan edelleen kirkkaasti miltä hän näytti juuri kuolleena. Olivat sairaalassa laittaneet kukkia rinnan päälle ja sytyttäneet kynttilän pöydälle, tunnelma oli kaunis ja harras kun ajattelin et enää ei mummoon koske.

Älä huoli, kyllä se pian lakkaa välkkymästä mielessä. Eihän sitä koskaan unohda, mutta se paha tunne kyllä hiipuu. Tsemppiä!

Näin mummoni ruumiinkatsomistilaisuudessa n. 10 vuotiaana. Sen jälkeen näin mummosta arkussa unia pari kertaa, mutta en koe, että siitä olisi minulle mitään traumoja jäänyt.

Itse menin noin 10 vanhana vanhempien kanssa katsomaan edellisyönä nukkunutta mummoani ja äitini jopa kehotti minua koskettamaan mummon otsaa joka olikin pelottavan kylmä. No ei traumoja jäänyt eikä mitään, mutta kyllä itselle korkeintaan riittäisi, että käydään lasten kanssa rauhallisissa merkeissä lähiomaista pelkästään katsomassa.

itse olen nähnyt mummuni kuolleena,olin n.9v eikä siitä ole jäänyt traumoja.en muista tilannetta 100% mutta jotain pientä mitä voi muistella lämmöllä...
lapselta kannattaa kysyä haluaako lähteä katsomaan ja selittää tilanne..ethän sinä vie lasta hautajaisiinkaan kylmiltään vaan ensin jutellaan mihin mennään ja kerrotaan mikä juhla hautajaiset on jne.
kaikki ei kyllä vie lasta hautajaisiinkaan mutta kyllä se lapsille ok jos on lähisukulainen tai muuten läheinen kenet lapsikin on tuntenut..

vaikuttaa lapsen suhtautumiseen. Kerroit itsestäsi tuntuvan pahalta. Lapsi vaistoaa tämän, huomaa äidin pahanmielen. Hän ei ymmärrä näkemäänsä, mutta koska äiti on "kauhuissaan" on lapsellakin paha olla.
Kannattaa ehkä selvittää asia itselle ja vasta sen jälkeen lapselle.

Omat lapseni olivat 4 ja 9v kun heidän isänsä kuoli. Vanhemman kanssa jätimme ekat jäähyväiset jo kotona ja lapsi silitteli isin kylmenevää poskea. Pienempi tuli kotiin vasta ruumisauton lähdettyä.
Vein hänet katsomaan isiä kappelille parin vrk kuluttua. Valmistelin asiaa ja puhuimme asiasta ikänsä tasoisesti. Puhuin kuolemasta, ei pois menosta tms..
lapsi halusi piirtää isille muistoksi arkkuun oman kuvansa ja laittoi sinne pikkuauton, jotta isi saisi muistella heidän yhteisiä leikkejään.
Lapsi ei halunnut tulla isin arkun lähelle, joten hän oli veljeni sylissä, kun minä vein nämä muistot arkkuun.

Päivä oli raskas, mutta siitä puhuttiin osana luonnollista elämää -jota kuolemakin on.
Kuvia ei otettu, sillä vaalimme muistoa elävästä isistä. Vanhempi lapsi muisteli joskus sitä, miten isin iho kylmeni nopeasti ja että se tuntui pahalta. Tämä oli minun päätökseni, enkä ole katunut hetkeäkään.

Voimia kaikille omaisensa menettäneille!

Ruumiin näkemisestä saattaa jäädä muisto , mutta se miten käsittelette asiaa kotona poista sen mahdollisen trauman.
Kävin 80 luvulla nuoren (olimme nuoria äitejä molemmat silloin) ystäväni lasta katsomassa ruumishuoneella , olin hänen tukenaan.
Se näky vaivasi minua kuukausia ja heräsin siihen öisin .Lapsi oli menehtynyt hukkumalla ja ruumiissa oli nähtävissä mustuneita kohtia kasvoissa jotka oli syntyneet ilmeisesti laiturista.
Muistan sen vieläkin , mutta en niin selvästi eikä se asia ole vuosiin enään ahdistanut.
Omien lasteni isän kuoltua en vaatinut heitä käymään katsomaan isää, tiesin miten sairaus loppu metreillä oli muuttanut isää ja miltä ruumis näytti.
Tummunut ja pöhöttynyt isä ei olisi jättänyt heille sitä muistoa jonka halusin että heillä on jäljellä.
Syntymän näkeminen saatta olla toisille traumattista ja toisille kuollut , itse en veisi lapsia katsomaan sairauteen tai onnettomuuden uhrina kuollutta henkilöä jonka ulkomuodon tietäisin olevan liikaa heille.
Vaikea kysmys mutta uskon että yhdessä puhumalla asiasta saat lapsillesi muoston joka haalistuu aikanaan.

Uskon että, jos lapselle selittää mitä kuolema on ja kertoo sen olevan luonnollista, niin jo siinä vaiheessa kun lapsi reakoi asian jollakin tavalla, häntä voidaan ohjata pois pelko tilanteesta. Kuulostaa että sinulle itsellesikään tilanne ei ole selvä? Lapsi reakoi aikuisen epävarmuuteen pelkäämällä,jolloin itku on sen ilmenemismuoto. Itse pääsin kyseisestä epävarmuudesta koskettamalla isoäitiäni, hänen ollessaan arkussa. Huomasin että myös lapseni jotka silittivät mummun hiuksia eivät pelänneet tilannetta silloin eikä myöhemminkään. Siis mystisyys pois kuolemasta.

Ihmiselämään kuuluu sekä syntymä, elämä että kuolema. Nykyään kuolema ja sairaus eristetään vanhainkoteihin ja sairaaloihin. "Poissa silmistä, poissa mielestä". Ei ole normaalia ja tervettä, että tietokonepeleissä voidaan ampua ja tapella "mässäilymeiningillä" ja taas normaalia elämän kiertokulkua piilotellaan. Ikuista nuoruutta ei ole olemassa tässä elämässä. Lapset eivät ole tyhmiä ja ymmärtävät, että jotain on tapahtunut, vaikka esim. kuolema-asiaa välttelisikin.

En usko, että lapselle vainajan näkemisestä seuraa traumaa. Kuoleman läpikäyminen on ehkä jopa helpompaa, kun näkee konkreettisesti ruumiin. Tapahtuman läpikäyminen ja lohduttaminen ovat oikea reaktio tuossa tilanteessa. Sinun lapsesikin kasvaa joskus aikuiseksi ja tulee kohtaamaan kuolemaa kuitenkin.

Itse olen käynyt muistaakseni n. 7-vuotiaana keskitysleirillä, joka oli muutettu museokohteeksi. Äiti selitti tilanteen ja oli puhunut siitä jo aiemmin ja osasin varautua. Ainoa ahdistava hetki oli huoneessa, jossa oli tehty "ihmiskokeita". Se oli lapsena ensimmäinen muistamani voimakas tunnereaktio vääryyden puolesta. Olen kiitollinen vanhemmilleni, etteivät he ole sulkeneet minulta ikinä mitään elämästä pois.

pitää vain selittää lapselle miten normaalia kuolema on.se kuuluu osana elämään

Outo kysymys.Kuolema kuuluu elämään,sillei.

Itse olen pienenä nähnyt isoisoisäni kuolleena ja muistan vain kuinka hän makasi tyynenä ja rauhallinen ilme kasvoillaan siinä puhtaassa arkussa.

Luulenpa että lapselle kamalampaa on se aikuisten lohduton itku. Sen näkeminen, varsinkin omien vanhempien itku, oli sen sijaan pelottavaa. Se jäi moneksi vuodeksi hautajaisista ikävänä muistona mieleen.

Itse olin 6-vuotias, kun olin katsomassa kuollutta isääni. Traumoja ei jäänyt, eikä ensimmäinen mieleentuleva muisto isästä näin monen vuodenkaan jälkeen ole se ruumishuoneella nähty näky. Toki se on kokemuksena jäänyt mieleen ja hyvin muistaa millainen paikka oli ja mitä siellä tapahtui.Äiti ja isovanhemmat oli vieressä pitämässä kädestä kiinni ja kehottamassa silittämään poskea. Kaikkien suhtautuminen oli siinä mielessä normaalia, ettei ketään tehny siitä isoa asiaa enkä sitä itekään sitten pitänyt minään "mörkönä".

On ehkä erilainen tapaus siinä mielessä, että ehdittiin jo monen kuukauden ajan valmistautumaan siihen päivään ja tilanteeseen. Vaikka olin nähnyt ne tapahtumat ennen kuolemaa avanteineen ja pyörätuoleineen, isän näkeminen kuolleena antoi kuitenkin pisteen sille mitä oli käynyt. Siinä vaiheessa tajusi ettei tilanne enää muutu.

Asioista kannattaa puhua lasten kanssa niin kuin ne on eikä yrittää liikoja kaunistella. Muuten voi helposti jäädä vääriä mielikuvia ja mörköjä mieleen. Luulen, että lapsesi itku johtuu lähinnä siitä, että hän käsitti todella ihmisen kuolleen. Tilanne tasaantu varmasti aikanaan. Älä tee asiasta liian suurta ja monimutkaista lapselle ja itsellesi. Voimia aloittajalle.

riippuen tietenkin tilanteesta, ihmisestä ja omasta mielestäni myös vainajasta. Itse olin 5 vuotiaana oman isäni hautajaisissa, joka oli todella mieleenpainuva hetki ja jonka tarkasti muistan vieläkin,traumaattista se ei ollut.. Traumaattista tosin oli nähdä kuvia isästäni tapettuna ja ruumiinavaus kuvia :( Ja itse tämän päätöksen tein että haluan ne nähdä, tänään ne ensimmäisen kerran näin ja tapahtumasta on nyt n. 20 vuotta. Mutta mielestäni hautajaiset yms eivät ole niin traumaattisia kokemuksia!

Kyllä elävät ihmiset ovat paljon vaarallisempia. On se tiukkaan istutettu luterilaiseen kulttuuriin tämä kuolemanpelko. Ja mitenköhän se lapsiin tartutetaan? Luonnossa törmää jo pienestä pitäen elämän kiertokulkuun. Sitä oppii pitämään normaalina ja luonnollisena asiana. Kunnes kirkko ja muut laitokset tekevät siitä hirvittävän numeron.

Olin 7v. kun pappa kuoli ja kävimme katsomassa auki olevaa arkkua. Minulle jäi "mukava" muisto, koska hän oli sairastanut, mutta näytti rauhallisesti nukkuvalta. Lapsella asian käsittely riippuu paljolti siitä, kuinka aikuiset asian hänelle selittävät. Kuolema on kuitenkin niin luonnollinen ja väistämätön asia kaikille meistä, ettei sillä kannata lasta ainakaan pelotella vaikka itku ja suru kuuluukin asiaan.

Olen -50 luvun alkupuolella syntynyt ja ihan varhaisimmasta lapsuudestani on muistikuvia lähes kymmenestä hautajaisista joissa vainaja makasi arkussa tai sängyssä kuusenhavuilla somistettuna.
Ei silloin kukaan kiinittänyt huomiota tuliko lapselle traumaa vainajan näkemisestä tai katselemisesta. Muistan ihan pienenä kurkottaneeni että voin koskettaa naapurin mummoa kädestä,,sen muistan että se tuntui kylmältä, vaikka oli kesä.
Ei kukaan kertonut että vainaja on kylmä.
En saanut vainajien näkemisestä mitään unettomuutta enkä traumaa.. Ihmisten luonnollinen suhtautuminen hautajaisissa vainajaan, hyvästien jättö , Kaikki tuntui luonnolliselta lapsenkin näkökulmasta.
Ortodokseilla on arkku avoin hautajaisissa kirkossa vieläkin, ja useat lapset näkevät läheisen kuolleena. Enkä ole kuullut että heilläkään on ollut erityisemmin ongelmia. Sukulaisissa on paljon ortodokseja.

Ehkä tärkein on se luonnollinen suhtautuminen lapsen nähden vainajaan..
Mielestäni juuri vainajan näkemisestä suojeleminen aiheuttaa lapselle enemmän mielikuvitus mahdollisuuksia ja voi olla että elokuvien ja kummitustarinoiden möröt ahdistavat enemmän kuin että on todella ollut kuolemaa näkemässä. Samalla se ehkä auttaa ymmärtämään sen tosiasian peremmin että kuolema on peruuttamaton.

En näe mitään syytä etteikö lapsi vanhempien kanssa voi kohdata vainajaa.

että vie lapset katsomaan vainajaa. Aikuisten käytös enemminkin vaikuttaa lapsiin, eli jos itse pelkäät kuolemaa yms. vaistoaa lapsesi sen varmasti. Jos kuolemasta ja tilanteesta puhutaan lapselle normaalisti etukäteen, ei se herätä pelkoa. Kuoleman piilottelu ja puheenaiheen välttäminen luovat sitä pelkoa. Tietysti pitää ottaa huomioon jos vainaja on esim. vaikean onnettomuuden uhri, mutta yleensä arkkua ei avata lainkaan, jos ruumis on pahan näköinen.
Pienet lapset suhtautuvat kuolemaan melko luonnollisesti, osittain juuri siksi etteivät vielä ymmärrä kuoleman lopullisuutta. Lapseni näkivät kuolleen veljensä, kun hänet laitettiin arkkuun ja vietiin pois. Myös ennen hautajaisia näimme vielä hänet. Ei se aiheuttanut mitään traumoja, päinvastoin. Kuolema oli heille rauhallinen tapahtuma ja he saivat hyvästellä veljensä rauhassa. Traumoja olisi todennäköisesti tullut, jos he eivät olisi saaneet nähdä veljeään.
Kuolema on tosiaan yhteiskunnassamme suljettu laitoksiin piiloon. Monet nuoret aikuiset eivät ole vainajia nähneet, tai olleet hautajaisissa, lapsista puhumattakaan. Surra ei saisi enää vuotta niin kuin ennen, vaan hautajaisten jälkeen pitäisi olla jo `kunnossa´. Kun kuolemaa ei nähdä, siitä ei puhuta - sitä ei ole. Sekö on sitten normaalia?

Minkähän ikäisistä lapsista on kyse?
Ennen maalla oli tapana tuoda vainaja kotiin ja avata arkku tuvassa tai pihassa. Naapurit ja kyläläiset saivat tulla katsomaan. Me kakarat oltiin mukana jos tahottiin. Monenlaisen kuoleman näkemin oli luonnollista, siihen ehkä asennoitui normaalisti liittämättä siihen mitään mustistä.

Lapsia ja meitä aikuisia on monen sorttista, kuka suhtautuu herkemmin, kuka ei. Silloin, jos vainajaa ei halua katsoa, siihen ei mielestäni ole kenelläkään oikeutta painostaa.

Minun lapseni halusi nähdä läheisen arkussa. Tilanteelle riitti kauhistelijansa. Me pysyimme coolina ja kunnioitimme hänen mielipidettään. Juttelimme asiasta jälkeen päin. Lapseni sanoi, etti omainen ollut enää läsnä, hän ei tunnistanut ruumiista enää tuttua olemusta, mutta oli hyvillään että sai jättää viimeiset hyvästit.

Trauman kokeminen on yksilöllistä. Monikaan meistä ei hautaan laskemisen jälkeen jää kylmäksi tapahtuneelle. Lapsellakin on oikeus läpikäydä koettua ja nähtyä. Jos kyseessä on ongelmaksi tullut tilanne, juttele terveydenhoitajalle tai jos kouluikäisestä on kyse, vaikka opettajalle.

En pidä itseäni kovinkaan herkkänä, mutta joidenkin harvojen sukulaisten kuolman jälkeen menenee kuukausia, että näen heistä unta, juttelen ja selvitän asioita, niitäkin, kuinka kylmiössä vainaja sanoi että palleensa. Puen heille lisävaatteita ja kannan heitä. Aikaa myöten kun unet harvenevat, koen hienoista pettymystä:) Unennäköä en koe pahana. Omat ajatuksenihan niihin sekaantuvat. Joskus perheeni kysyy, mitä hänelle (uneni kohteelle) kuuluu.
Mutta aikuisen on helppo järkeistää, lapsi tarvitsee tukea jos pelkää tai juttelua niin kauan kuin asiat pyörivät mielessä. Turha on nostattaan mitään suurempaa hurmosta, asiallisuus riittää.

Toivon, että löydätte keinon päästä normaaliarkeen.

terve lapsi ja asiallinen kasvatus, kestää ja ymmärtää. ainakin itse 15v sit kun näin papan kuolleena niin ei ollu ongelmia. olin silloin 12v. nuorempikin varmasti sen ymmärtää...kyllähän siinä itku tuli mutta tuli se 22 vuotiaanakin ku mamma haudattiin et ei se ainakaan pitäs olla paha asia. tietty puhun vaan omasta puolestani..

lisää aiheesta:
Elsa Barker,Kirjeitä valon maailmasta

Kaipa se riippuu lapsen iästä ja siitä miten herkkä lapsi.. itse olin hyvin herkkä lapsi. Tuskin kokemus kovin traumaattinen on jos kuollut lepää tyytyväisen nukkuvan näköisenä eikä ole muuttunut.. ensimmäinen oikea kuollut ihminen jonka näin oli oma mummoni hautajaisissa eikä se tuntunut liian pahalta koska mummi oli oman itsensä näköinen, muuten vain että lepäsi kalmanvalkeana rauhallisen näköisenä pedillään. Saman näköisenä kuin eläessään muuten. Tuli hyvä mieli kun sai hyvästellä.

Joskus jos lapsia saan niin en kyllä halua esitellä kuollutta ihmistä jollei henkilö ole ollut hyvin hyvin läheinen ja tärkeä lapsille ja lapset ovat tarpeeksi vanhoja :p

Minä ainakin kiellän ellei oo täysin pakko tekemästä patologisia operaatioita. Siellä ei ole mitään hyapyä meinaa enää siinä toiminnassa!

Faijan mukana kun olin kahdeksan vuotiaana pojankloppina, näin ensimmäisen kerran kuolleen ihmisen. Faija joutui duuninsa takia käymään ruumishuoneella ja minä tottakai uteliaana perässä kulkemassa, pitihän sitä ruumista käydä "silmästä silmään" oikein tuijottamassa.
Eipä tuo tapahtumana merkinnyt oikein mitään, saati että siitä olisin uniani menettänyt. Eiköhän tollaset ole aika yksilökohtaisia, joillekkin tuollainen saattaa olla hyvinkin vastenmielinen tapahtuma...muistan muutan vieläkin sen erikoisen tuoksun, liekkö kuuluisa "kalmankatku".

-Ei ole virhe. Olen itse reilu 50-vuotias ja lapsuudessani kotona kuolleet ruumiit vielä säilytettiin jonkun aikaa ruumislaudoilla kotona.
Itkeskellä saattaa toki jokainen kuoleman kohdatessa ja se on aivan luonnollista. Onhan siinä toisilla kaipaus, huoli jäljelle jääneistä lapsista ja suru kuolleen poismenosta ja kenties siinä tulee parhaiten tietoisuuteen oma kuolevaisuutemmekin. Hyvänä asiana minä olen ruumiin katsomisen kokenut, en pelkää kuolemaa niinkuin ylättävän monet tekevät. Alle kouluikäisestä olen nähnyt niin mammojen ja pappojen kuin pienten lasten arkut avoimina, kuolema on luonnollinen asia ja parhaiten sen pystyy selittämään lapselle siinä,kun ruumista katsotaan. Kyllä minäkin lapsena itkin, olihan siinä oma surunsa kun lempi paappani kuoli ja Mimmi-täti poistui yllättäen. Ikävääni itkin kun rakkat oli poissa ja pahaa oloa kun serkkupoika oli hukkunut ja arkusa niinkuin ikään elävä olisi ollut, pelkäsin että jos ei ollutkaan kuollut ja elävältä haudattiin. Keskustelu lapsen kanssa on toki paikallaan, ettei nyt ainakaan sellaista pelkoa jäisi, että joku elävänä haudataan. Ainahan ruumiin katsomisen muistaa ja jotenkin sen yrittääkin painaa mieleensä , koska se on viimeinen kerta kun kyseistä henkilöä voi katsoa. Painaa mieleensä ja muistaa. Haytajaise ovat jo sinänsä kaunis tapahtuma, olisi hyvä mennä lasten kanssa myös kyseisen henkilön hautajaisiin ja vastata esitettyihin kysymyksiin. Hyvin olet asian hoitanut, otit viereesi ja lohdutit. Juuri niinkuin hyvät vanhemmat tekevät. Älä suotta pelkää virhettä tehneesi. On hyvä että kuolema tulee tutuksi noin. Silloin ei ehkä tule traumoja tulevausuudessa...jos sattuisi vaikka liikenneonnettomuus paikalle,joka on paljon järkyttävämpää nähtävää paikalla, jossa kuolema tapahtuu, verta, hätää, huutoa, kipua. Rauhallisia unia teille.

Itse ollessani ala-asteella, isoisäni teki itsemurhan. Vanhempani kysyivät tuolloin että haluanko mennä katsomaan vaaria ennen siunausta. Minä menin. Näin hetken painajaisia asiasta, mutta nykyään olen hyvillä mielin että kävin katsomassa. Serkkuni joka ei käynyt, harmittelee asiaa vieläkin.

kun mummoni kuoli ja katsomis tilaisuuden tullen,arvelin ettei se olisi sopivaa niin pienelle lapselle vaikka vainaja olikin siistin näköinen.Kysyimme asiaa papilta ja hän oli sitä mieltä että kuolema kuuluu osana elämäämme,on jokaisen edessä oleva kokemus ja sitä ei tarvitse "salata"lapselta.Juttele lapsesi kanssa kuolemasta ja vainajasta.Anna lapsesi esittää kysymyksiä rauhassa ja anna vastaukset rehellisesti,silloin ei jää miettimään pilvenreuna-ihmisiä,vaan sisäistää asian oikein.Meillä poika kyseli aikansa ja vastaukset mieltä askarruttaviin asioihin sai rehellisesti.Nyt vanhempana tietää mitä kuolema oikeasti on,sieltä haudasta ei tullakaan enää ylös,ei ole pilven päällä harppua soittavia enkeleitä yms.Nuo kaikki on vaikuttaneet myös positiivisesti muita kavereita kohtaan kohtelemisessa.Sen asian vanhemmat huomaavat jos ovat antaneet lapsensa "tavata"vainajan.Oliko ruumiissa jotain joka askarruttaa myös sinua?Kelaa tapahtuma uudestaan ja kuuntele tarkoin lastasi,ehkä teillä molemmilla jäi samat ajatukset vainajasta.

jos kuolemasta kulunut aikaa. Ihminen alkaa hajoamaan hyvin pian, elintoiminnot loppuvat.
Jos samana tai seuraavana päivänä katsoo, niin silloin ei vielä välttämättä pahoja muutoksia.

Jos ruumis huoneenlämmössä, niin muutokset tulevat nopeimmin. Jos kylmässä, niin ei. Ihan maalaisjärkeä voi käyttää ja miettiä minkä muiston haluaa. Itse en suosittele katsomista ja varsinkaan lapsille näyttämistä, kuin samana päivänä kuoleman tapahduttua. Ja jos tapaturmainen kuolema, niin harkittava tosi tarkkaan. Olen sh.

Ennen kuolemaan suhtauduttiin luonnollisemmin ja se oli osa elämää.
Vainajan näkeminen oli luonnollinen asia ja se auttoi ymmärtämään tapahtuman lopullisuuden.
Ei tarvinnut kysellä, että "milloin vaari tulee takaisin".

Taitaa olla niin että kuolema on irrotettu nykyisin liiaksi elämästä eikä sen luonnollisuutta ymmärretä, ainahan on herkkiä meissä jotka tekevät ongelman milloin mistäkin, mutta oma kokemus kuolleen näkemisestä ei ollut koskaan mukavaa. Siinä on vain sen ihmisen kalpea maallinen kuori, itse olen siitä huolimatta halunnut aina pitää muistot ihmisistä kirkkaana millaisia he olivat eläissään vaikka olisin heitä käynyt muistamassa ja katsomassa kuolemansa jälkeenkin.

Toinen asia sitten on vaikka onnettomuuspaikat niisä kuolleen näkeminen tuskin on tarpeellista lapsille, sillä ei niistä hyviä muistoja mieleen jää aikuisellekaan. Kerran olen tullut liikenne onnetomuus paikalle ennen kuin tilanne oli raivattu ja uhrit viety pois ja toisen auton kuljettaja roikkuu takasivuikkunasta. Ei tullut uniin mutta oli muuten aika pysäyttävä näky muuten.

Muuten kuolema on mielestäni osa elämää ja nykyisin aivan liiankin sivuun työnnetty eikä se kuollut ihminen ja hänen näkemisensä pitäisi mitään traumoja jättää jos ihmisellä muuten on suhde luojaansa ja Jeesukseen Kristukseen kunnossa, silloin ei ole mitään pelättävää.

Elämä on elämistä varten!

Joskus pienenä kuljimme Mikkelin Naisvuorella (?), ja siellä reunalla makasi joku mies, joka näytti aivan sedältäni. Sillä oli muistaakseni jotain siteitä myös. Luulin sitä silloin kuolleeksi, mutta saattoihan se olla joku juoppo, joka vaan nukkui siinä. En ole saanut mitään traumoja, vaikka tapaus on muistissa joten kuten säilynyt. Se ei toisaalta ollut niin paha tilanne, koska kuljimme siitä ohi perheen kanssa ihan normaalisti ja "ohimennen" näimme sen...

Mun tyttö halusi nähdä isänsä obduktoidun ruumiin,
halusi olla kahden hänen kanssaan ja "jutella".
Ensimmäiset sanat oli iskä siehän näytät ihan hyvältä.
Halusi viedä ruusun, pitää kädestä ja olla kahden.
Jätin heidät sinne kappeliin ja istuin itse odottamassa aulassa, minulle se teki pahaa.
Jätin oven raolleen ja kuuntelin.
Kauan tyttö haasteli ruumiille, kertoi mitä haluaa elämässään tehdä ja että hän oisi toivonut isänsä näkevän lapsenlapsensa.

Oli jopa katsonut kaikki obduktion arvet.

Se oli kahdenkeskinen hyvästijättö, annoin aikaa niin paljon kun hän halusi. Ei tullut yöunen menetystä; ehkä päinvastoin hänelle jäi semmoinen olo että iskä on rauhallinen ja tyyni,
ikäänkuin unessa.

Minulla tosiaan käänsi sisuksia, kävin kyllä
hetken pitämässä kättä kylmällä otsalla vaan
enempään en pystynyt. Piirteet oli jo muuttuneet
ja arkku näytti niin ahtaalta.

Hänen paras kaverinsa oli käynyt pukemassa; kovin
oli kalpea ja hiljainen mies siinä kun odotettiin arkun kiinnilaittoa, yhdessä sitten nostettiin ruumisautoon viimeiselle matkalle.

Lapsissa on yllättävää vahvuutta kuitenkin,
ja uskon että ruumiin näkeminen tavallaan auttaa
kuolemena hyväksymistä kun näkee sen ihan konkreettisesti että mitä se sitten on kun me
kerran lähdetään tästä maailmasta.

Jos lapsesi itkee; se voi olla järkytystä tai
sitten ihan surua menetyksen johdosta.

Pidä vaan vieressä ja anna surun tulla.

Voimia teille.

Ennen vainaja annettiin olla kotipihalla
kaikkien nähtävillä.

Se on ihan terveellistä nähdä täti tai mummi kuolleena asianmukaisessa ruumiinvalvojaisissa, missä veisataan ja aikuisetkin itkee. Itse opin noista aikoinaan paljon surusta ja kuolemasta, enkä järkyttynyt sillä minulle kuolema tuntui täysin luonnolliselta asialta.

En tiedä minkä ikäinen lapsesi on, mutta itse olin noin 6-vuotias ja tiesin kyllä, mitä kuoleminen tarkoittaa. Ruumis maatuu ja sielu liihottelee taivaaseen tai sitten sinne vähemmän kivempaan paikkaan :) -yksinkertaista.

Minulla oli kaikki kolme lasta mukana, kun käytiin äitini ruumista katsomassa ruumishuoneella. Siellä lapset olivat rauhallisia ja itkivät. Hautajaisissa lapset järkyttyivät, kun arkkua laskettiin maahan. Olimme puhuneet paljon kuolemasta ennen hautajaisia. Olin kertonut heille mitä tapahtuu kun ihminen kuolee. Mutta hautajaisissa he tunnistivat arkun samaksi mikä nähtiin ruumishuoneella. He eivät voineet ymmärtää miksi mummo laitettiin syvään kuoppaan, missä oli pimeää. Heillä oli hirveä hätä, että mummolla tulee kylmä, eikä siellä voi hengittää. Näin meillä reagoitiin vaikka kuinka valmistelin lapsia.

Näkeminen kuolleena arkussa,olis voinut jäädä näkemättä. Oli eri asia nähdä kalmankalpea ruumis,posket lommolla, ruumiinavausompeleet näkyen, siinä arkussa, kuin muistaa hänet elon muistoin. Se on jäänyt ikävänä mieleen. Vaikka sittemmin olen ollut monasti, kuolevien, kuolleiden, kans tekemisissä,(mm pukenut jäisiä omaisiani), ei ne sillälailla ole järkyttäneet. Kuolema on osa elämää. Mutta olen monasti huomannut, että kun esim nostaa arkun kannen, jotkut kavahtavat, ei ole osattu varautua näkymään. Joku kuollut" vain nukkuu", joku ei ole oman itsensä näköinen. Mut mut. Ehkä silloin olis parempi,ettei ainakaan suinpäin mennä katsomaan, vaan esim ensin vähän kauempaa. Ja sit se itku on ihan terveellistä. Suru pitää surra pois.

Ei minulle ainakaan ole traumoja jäänyt. Kävin isäni kanssa katsomassa eräissäkin hautajaisissa kuolleita. Enkä edes enää muista miltä se minusta tuntui. Enemmänkin pelkäsin tenavana tv-ohjelmia. Salaa katselin kauhujuttuja ym.. Riippuu tietenkin ihmisestä. Kannattaa keskustella asiasta. Ainakin oma äitini osasi hyvin selittää kuoleman. Toki hän oli sen polven ihmisiä jotka olivat tottuneet kuolemaan ja vainajia säilytettiin silloin vielä kotona.

lapsesi pumpulissa??? Kyllä elämän faktat on näytettävä myös lapselle, eikä siitä todellakaan jää traumoja. On todennäköisesti parempikin, että lapsi kohtaa kuoleman silmästä silmään, ja voi itse vetää siitä omat päätelmänsä, jonka jälkeen voi alkaa esittämään kysymyksiä vanhemmilleen. Kysymyksiä, jota ovat pahoja jopa vastata, voin kokemuksesta kertoa, mutta sitten kun se on käyty läpi, niin asia unohtuu nuorukaiselta, ja elämä jatkuu.

Miksi nykyään tästäkin asiasta ihmiset vierotetaan... tehdään tabu.
Minun mummoni kertoo oma kohtaista tarinaansa isänsä kuolemasta. Mummo oli silloin 7v. ja äitinsä oli jo aiemmin kuollut. Isänsä kuoli iltayöstä petiinsä ja mummo pikku tyttönä nukkui samassa huoneessa, eivätkä aikuiset halunneet sotkea lapsen yöunia... niinpä vainaja jätettiin vielä odottelemaan pois siirtämistä aamuun asti. Mummo sanoo, ettei hän saanut mitään traumoja vaikka herätessään näkikin kuolleen isänsä.
Kuolema oli tuohon aikaan luonnollinen osa elämää ja vainajat säilytettiin ladossa tai vastaavassa kotona hautajaisiin asti.
Monesti olenkin miettinyt miksi nykyään niin kuolema kuin syntymäkin on tullut meille kauhean vieraaksi ja mystiseksi asiaksi. Viety niin sanotusti pois näkyvistä ja sitä myötä pois mielestä.

Tuollaisesta, niin se johtuu kyllä ihan muista syistä kuin kuolleen näkemisestä. Kuolemisestahan on nykyisin tehty tabu ja täysin luonnotonta. Eipä nuo lapset ennenkään saaneet traumoja, vaikka kotiin ihmiset kuolivatkin.

Lapset yleensä suhtautuvat kuolemaan luonnollisemmin kuin aikuiset. Aikuiset tekevät kuolemasta jonkun Jutun, vaikka se on ihan luonnollista. Itkeminenkin on luonnollista enkä oikein tajunnut, miksi ei saisi itkeä kuolleen näkemisen jälkeen - tähänkö on tosiaan tultu? Itsestäni tuntuu, että suhteeni kuolemaan on aikuisenakin vääristynyt, koska en koe sitä luonnolliseksi ja siitä on perhepiirissä ollut kauhea hypetys ja asia on torjuttu eikä sitä ole esitetty osana elämää. Keskustelu ja avoimuus täytyisi mielestäni säilyttää myös vaikeiden asioiden suhteen.

en tiedä mut omakohtasii kokemuksia on ja sen kautta olen tullut siihen tulokseen lapsen on hyvä kohdata totuus jokainen lähtee joskus pois meikäläisen ikä kaverit on poistunnut tästä mailmasta tai yhteiskunnasta joko oman käden kautta tai viinan takia koska ei täällä ole hyvä olla olen sen myös huomannu mutta olen jaksannut ja kasvattannut niistä hyviä aikuisia vaikka tällä hetkellä itse taistelen pyrokraattia vastaan ja aika heikosti menee mut oon kasvattannut lapseni periksiantamattomiksi tämä on vain elämää vaikka välillä meneehuonosti toivon et kasvatat lapsesi niinkui sinä sen katsot

Lapsemme 6v löysi isänsä kuolleena..
Luulen että tilanne sillä hetkellä, jonka lapsemme joutui viettämään isän ruumiin luona, ennen kuin meni naapuriin, oli Tilanne. Siinä hän kävi varmasti monen monta tunnetta läpi, kun isi ei enää herännytkään, vaikka kuinka tökki, halasi, puhui ja kutitti.

En voi edes kuvitella mitä lapsemme on siinä joutunut käymään läpi, mutta pahinta on ollut isän vanhempien, eli mummon ja vaarin sanomiset "Jos olisit aikasemmin soittanut, olisi isi viellä hengissä" Samaa soopaa uskoo myös pikkuveli..

Uskon että mummo ja vaari varmaan kiukuissaan sanonut pahoja asioita, mutta silti.

Ei pieni, juuri 6v täyttänyt lapsemme voinut varmasti edes ajatella että joku noin vain yhtäkkiä kuolee.

Itse olin aluksi vihainen isille, että kehtasikin kuolla juuri silloin, vaikka tokihan tiedän, että tuskin hän sitä itse päätti "Hei mä kuolen nyt, kun esikoisemme on kanssani kotona"

..sanokoot muut mitä sanoo. asia jää pyörimään silmiin. ei kiva.

Länsimaissa ollaan jo niin pirun kauas eksytty elämän/kuoleman realiteeteista, et papankin pitäs kuolleena näyttää elävältä!!!
Ettei vaa kenenkään hauras pikku heikko mieli järky!! XD Voi luoja mitä pelleilyä...

Kuolema ja sen näkeminen on yhtä luonnollista kuin syntymä ja sen näkeminen!
Itse kumpaakin useita kertoja todistaneena en näe kumpaakaan toista järkyttävämpänä/rumempana/kauniimpana...

Suosittelen matkustamista ja elämistä muuallakin ku täällä "lintukodossa", ni saa hiukan perspektiiviä asioihin...
Ei monessakaan paikassa kuolemaa hysterisoida ja yritetä saada yhtä näkymättömäksi kuin Suomessa nykyään...

ole hyvä asia, että saa sanottua jäähyväiset ja käsiteelä asian? Itse yli puolivuosisatasena en ole nähnyt kuollutta, en osaa käytäytyä, kun joku suree omaistaan.

Itse olin noin 6v. kun enoni kuoli yöllä kotonamme. Kaikki lapset näimme ruumiin mutta ei ole koskaan käynyt mielessä että siitä olis jäänyt traumoja. Hyväksyimme sen luonnollisena asiana. Mutta kun aloin opiskelemaan sairaanhoitoa ja näin ensimmäisen ruumiin niin pahalta tuntui, jopa pelottavalta ja näin siitä painajaisiakin. Että lapsena ei pelottanut mutta vanhempana sitten kyllä.

minkä ikäinen tämä lapsi oli?itse olin noin kuuden vuoden tai hiukan vanhempi , kun vanhemmat, minä ja sisko menimme "jättämään viimeiset jäähyväiset" äitimme isälle. olinhan silloinkin aika pieni ja aikaakin siitä on, mutta siitä olen varma että traumoja en siitä saanut.
uni tuli yöllä eikä sitä oikein niin pienenä edes ymmärtänyt että kuolemakin on olemassa.tuntui vain että vaari makaa siinä ja nukkuu.
mutta uskon että se riippuu kovasti ihmisen iästä ja luonteesta. jotkut ovat herkempiä kuin toiset.

eise kyllä minuunkaan lapsena vaikuttanut sen kaksisemmin, tietysti toiset on herkempiä. riippuu kai iästäkin. itse olin 8 kun näin kuolleen.

No jaa. Olen nähnyt niin lapsena kuin aikuisenakin isovanhempien ruumiit. Mielestäni se oli molemmilla kerroilla kaunis kokemus ja antaa perspektiiviä elämään. Tietysti, jos kokee olevansa herkempi, niin joku läheinen on hyvä olla mukana. Aluksi saattaa tuntua oudolta, mutta hetken päästä ymmärtää että kuolema kuuluu luonnolliseen tapahtumaketjuun siinä missä elämäkin. Ruumiin näkeminen saattaa olla jopa suuri helpotus. Tämän viisauden on ymmärtänyt ortodoksinen kirkko, jossa vainajaa pidetään näytillä hautajaisissa. Siunausta.

Minut vietiin katsomaan kuollutta mummoa, kun olin 13. Siitä lähtien mummo on tullut useasti uniini puhumattomana ja tuijottavana olentona. Myöhemmin näin myös toisen mummoni ja yhden papan kuolleena. Nämäkin ovat tulleet uniini haahuilemaan pelottavina. Nuorempana pelkäsin pimeää ja ajattelin, että isovanhemmat tulevat haahuilemaan asuntooni. Joskus kuvitelmani menivät niin pitkälle, että sivusilmällä näin hahmon menevän toiseen huoneeseen. Ahdistavaa. Näyt menivät ajan myötä ohi, kun opin tajuamaan, ettei haamuilla ole asiaa tähän maailmaan. Uskonnon ymmärtäminen auttoi asiassa myös.

Kolmannen kerran jälkeen tajusin, ettei kuolleen näkeminen johda mihinkään hyvään. Toista kuollutta pappaani en sitten enää mennytkään katsomaan. Hän ei esiinny unissani kuolleena, vaan sellaisena huolehtivaisena ja ystävällisenä kuin oli elävänä.

Kuolleen näkeminen voi johtaa vahvoihin traumoihin - oli katsoja sitten lapsi tai aikuinen. Lapsilta ruumiin katsominen pitäisi kieltää.

traumoja lapselle. Lapsethan katselevat telkusta väkivaltaviihdettä ja pelaavat tietsikalla väkivaltapelejä.

Oma mummuni kuoli viime keväänä. Itse en ollut ennen kuollutta ihmistä nähnyt mutta otin tuolloin 3 vuotiaan tyttäreni mukaan
Tilanne oli mielestäni rauhallinen.. Itse en itkenyt. Itketti, mutta en saanut itkettyä. Tiesin että mummu on nyt onnellinen..Hän pääsi pois, kuten oli jo niin kauan odottanut.
Mummu näytti nuoremmalta, ja niin levolliselta ja rauhalliselta.
Lapseni mietti samaa kuin minä.. miksi mummulla oli hampaat suussa. Ei hän pitänyt niitä eläessäänlään.. miksi sitten haudassa..
Lapselle ei jäänyt traumoja, vaan muistelee isomummuaan lämmöllä ja kertoo välillä että on ikävä. Itse elin silloin jossain sumussa enkä pysty nyt haudalle menemään..Menetys iskee vasta nyt

Oli virhe eikä kuolleen näyttäminen ole "luonnollista" vaan täysin edesvastuutonta. Kuolemasta voi puhua ja kuollutta voi itkasta ja kaivata mutta että katsomaan? Tätiä? Tässä maassa on ihan tarpeeksi jo häiriintyneitä lapsia jotta alkakaahan ajatella aivoillanne ja ennakoida tilanteita.
Lapsi käsittää asiat omalla tavallaan ja niitä tapoja eivät aikuiset tunne.
On aiheesta omakohtaista kokemusta kun olin 4-vuotias ja voin vannoa ja vakuuttaa ettei se kokemus ollut hyväksi.
Omaa lastani en pienenä edes hautajaisiin vienyt mutta muistotilaisuuksiin osallistui. Kuollutta katsomaan, miksi? Kerro miksi?

seikasta.
Tyttäreni oli 7v vuotias,kun hänen isäpuolensa kuoli. Kun lähdin siirtämään miestäni sairaalasta kappeliin, niin tytär halusi tulla katsomaan häntä.Pitkän keskustelun jälkeen otin hänet mukaani ja olen siitä vieläkin tyytyväinen. Tytär katsoi pitkään ja tarkkaan "isäänsä" ja totesi: on kuin nukkuisi.Niin kuin olikin. Vaikean sairauden jälkeen oli kivut yms pyyhkiytyneet kasvoilta pois.
Meillä tosin on aina kuolemasta puhuttu osana elämää.
Tyttärelleni ei ainakaan jäänyt traumoja.Mutta ns kylmiltään ei kyl parane lasta viedä vainajaa katsomaan. Näkemisestä hyötyä,varsinkin jos läheisestä ihmisestä kysymys,koska silloin tiedostaa,että asia aivan tosi.
Keskustele ja puhu asiasta lapsesi kanssa.

Kyllä olisi asiallista opettaa lapset, niinkuin aikuisetkin tutustumaan kuolemaan.Sehän on yhtä luonnollista ja sivuuttamonta, kuin syntymäkin.
Mikä siinä kuolleessa pelottaa? Ruumishan on vain sielun kuljetusvaunu. Lapsihan ei pelkää, jos vanhemmat suhtautuvat asiaan luonnollisesti.

Kyllä se on nykyajan trendi että kaikki viedään kaapiin piiloon,vanhukset,vammaiset,ym asiat.
Totuus tekee vapaaksi ja kuolema on kuitenkin osa elämää. Josku meidän on kuitenkin kuoltava.
Jos totuudessa mennään niin ei lapsi siitä koskaan vahingoidu,ei ainakaan akuisena pääse syytelee että häneltä on salattu asiota,piiloteltu tietoa.Yleesnä esteenä on meidän ajatus jostain asiasta,joka jonkun kautta saataa muutua.Saadessame uuta tietoa,nääs nääs en kulje tääläkään yksin.
Eiku pohtimaan uusia asioita,moit.

Sinänsä ajattelen, että kuolemaa ei pidä piilotella lapselta. Hyvästien jättö tutulle ja läheiselle vainajalle voi olla aivan normaali elämään kuuluva asia eikä siitä tarvitse tehdä mitään hirvittävää. Eikä siihen pitäisi myöskään pakottaa lasta. Riippuu lapsesta ja lapsen luonteesta. Riippuu tietysti myös siitä, minkä näköinen vainaja on. Arvioisin tapauskohtaisesti ja kysyisin myös vainajaa käsitelleiltä/pukeneilta. En välttämättä menisi itsekään katsomaan vainajaa enää siunauskappelin ruumishuoneelle ennen siunaustilaisuutta, koska silloin on yleensä kulunut pari viikkoa aikaa kuolemasta. Joku vainaja on nukkuvan ja tutun näköinen (ei pelottava?) pari tuntia kuoleman jälkeen, joku toinen on muuttunut jo huomattavasti täysin vieraan näköiseksi (riuduttavan sairauden merkit näkee selvemmin kuolleessa?). Oma kokemus on, että olen ollut 3 - 4-vuotiaana äidin kanssa terveysasemalla vastassa, kun isoäitiä tuotiin sairauskohtauksen jälkeen lääkäriin. En tiennyt siitä mitään edeltä käsin enkä ymmärtänyt kaikkea mitä tapahtui, mutta muistan tapahtumat ja muistan isoäidin kuolleena lääkärin tutkimuspöydällä. Luulin hänen nukkuvan, mutta myöhemmin olen ymmärtänyt hänen olleen jo kuollut. Pelottavaa se ei ollut eikä mikään trauman aiheuttaja. Sen sijaan, jos vainaja on kuollut onnettomuudessa/väkivallan seurauksena, siitä saattaa jäädä niin pahat jäljet, että en haluaisi, että lapsi joutuisi muistamaan sellaista, enkä haluaisi itsekään muistaa sellaista.

Ei ole virhe viedä lapsia katsomaan elämästä lähtenyttä tai kuolevaa läheistä ihmistä. Kuolema on osa elämää ja luonnollinen tapahtuma. Suru, ikävä on normaali tunne, joka poistuu suremalla.

Aikuisena tuohon poismenneen läheiseni suremiseen suhtauduin ajattelemalla: Selvitin, mistä tunteissani oli kysymys. Surussani ei ollut kyse itsesäälistä eli omien odotusteni täyttymättömyydestä, vaan rakkaudesta, minulle lähimmän ihmisen, kuten äitini ja lapsensa, siis minun, välisestä syvästä tunnesiteestä, rakkaudesta.

Vastikään poisnukkuneen lähellä on valoa, lämpöä, rauhaa. Tuosta hyvästä energiasta saa voimaa jatkaa elämää eteenpäin.

Pienenä lapsenakin olin läsnä isovanhempien viettäessä elämänsä viime hetket kotona enkä koe tuosta mitään traumaa saaneeni. Kun näkee ja kokee läheisen kuoleman ilman mitään salailua, tilanne on mitä luonnollisin kaikkine tunteineen.

...että niin on voinut käydä
kyl mua varmaan ällöttäs jos näkisin IHAN OIKEASTI jonkun kuolleen huhhuh mutta puhukaa asioista lapsesi kanssa, se kannattaa

Kuolema kuuluu elämään ja kuolleet ovat normaali ilmiö, johon pitää tottua.

Ihan vastaavanlainen kysymys nykyihmiseltä on, että saako lapselle antaa rintaa.

eikä silti jäänyt traumoja. Mummini kuoli 60-vuotiaana kuukauden sairaalassa olon jälkeen, sattumalta juuri silloin kun olimme katsomassa häntä. Hän katsoi meitä kaikkia vuoronperään, sitten lähti pois. En kerro yksityiskohtia, koska ei ollut kovin kaunis lähtö. Mutta jo siinä iässä ymmärsin asian, enkä nähnyt painajaisia tms. Muistan kylläkin olleeni hämmennyksissäni siitä, miten täältä lähdetään (koska luulin kaikkien kuolevan samalla tavalla). Kotimatkalla itkin ja olin surullinen.

Itseasiassa, tuli vielä mieleen, että en kuitenkaan ole koskaan sen jälkeen halunnut nähdä ihmistä kuolleena. Ehkä siksi, että kuollut ihminen ei näytä enää siltä, joka on ollut eläessään.

mielestäni se riippuu myös siitä miten henkilö on kuollut(se katsominen siis riippuu mielestäni myös siitä). itse en mennyt katsomaan isääni kun hän kuoli(olin silloin 16v.).halusin muistaa isän elävänä, en kuolleena. enkä myöskään halunnut muistaa isääni elottomana "ruipelona", isäni siis kuoli syöpään, sitä 1,5vuotta sairasti ja laihtui todella paljon, kuvaannollisesti sanoen olemattomaksi. ja isäni toive oli myös se että kun arkku suljetaan, sitä ei enää avata. kunnioitimme viimeistä toivetta ja arkku pysyi kiinni.

itse en lastani veisi katsomaan kuollutta. haluan että läheiset muistetaan elävinä, ei kuolleina

neuvoi meitä aikanaan ja olen ollut todella hyvilläni, että tottelin häntä. Vaikka moni vastusti ja sanoi ei kannata noin pientä lasta ainakaan viedä. Perheessämme kuoli keskimäinen lapsi. Koko perhe olimme yhdessä mukana. Psykiatri kertoi ensin millaiselta kuollut näyttää ja mitä kuolema tarkoittaa. Menimme sen jälkeen ruumishuoneelle viemään viimeisen tervehdyksen. Jokainen sai koskettaa joka halusi. Pieninkin sisko,joka oli silloin kolme kosketti ja laittoi kukan hänelle. Eikä hänelle ole koskaan tullut kuin totuus siitä, ettei sisko ole missään matkoilla eikä enää voi tulla kotiin heidän luo. Pieni lapsi ei ymmärrä selittämällä kaikkea vaan elää mielikuva maailmassaan siksi oli hyvä kongreettisesti se nähdä ja kokea. Jos vainaja on ok ettei ole esim.kolarin jäljiltä,mielestäni kuuluu hyvästi jätot aivan luonnollisena. Tässä yhteiskunnassa ollaan vain vieraannuttu siitäkin asiasta.
Kuolema on tosi ja väistämätön asia ihmisten elämässä.

Himppasen aiheen ulkopuolelta ensin:

Olen omakohtaisesti kokenut teinivuosinani sekä isäni, että äidinäitini kuolemat "livenä" kotioloissa (ei ollut selkeästi odotettavissa olevia kuolemia, vaan molemmilta sydän petti yön aikana) - oli se hiukan ahdistavaa, kun poliisienkin on tultava paikalle (se kuuluu käytäntöön, jos joku kuolee ylättäen muualla kuin sairaalahoidossa)!

Ja nyt itse aiheeseen:

Kukin tekee tottakai omat valintansa ja päätöksensä, mutta henk.koht. en ikimaailmassa menisi ruumiinkatselemukseen.
Ajatus siitä, että ruumiista on henki poistunut pahimmillaan viikon pari aiemmin - no thanks,not for me!
Haluan viimeisen muistoni ihmisestä olevan sen, kun tämä vielä eli (tai ääritilanteessa voisin kuvitella haluavani nähdä henkilön, jos hän on vasta ihan äsken nukkunut pois, on minulle äärimmäisen tärkeä ihminen ja minun on saatava "hyvästellä" hänet)!
Muutoin hyvästelen mielummin poisnukkuneen ihan vain ajatuksissani, oikein läheisen ihmisen kohdalla voi vaikka käpertyä hänen vaatteeseen tuntien tutun turvallisen tuoksun, sytyttää kynttilän muistellen yhteisiä rakkaita hetkiä, katsellen valokuvia jne.!
Lapsia en henk.koht. veisi ruumista katsomaan; jos kyse on jo teini-ikäisestä, niin sen ikäinen osaa jo ehkä päättää omasta puolestaan, mutta en ainakaan päästäisi yksin sellaista näkemään ja kokemaan.
Kaikilla on kuitenkin omat ajatuksensa ja tuntemuksensa eri asioista - mikä toiselle sopii, ei toinen voisi ajatellakaan tekevänsä. Se on sitä elämän moninaisuutta!

mä oon muksuna ja vanhempana saanu traumoja ruumiin näkemisestä :( hautajaisissa siis. oon nähny kauan painajaisia ja sillontällön nään niitä vieläkin. riippuu silti varmasti paljon ihmisestä että minkätyyppinen on, herkille on pahempi juttu. omaa lasta en veis avoimelle arkulle..ehkä sitte vähän vanhempana, ei se siinä mitään menetä jos ei kuollutta näe. tietysti jos oikein kovasti haluaa nähdä niin asia erikseen. toisaalta tämä on vasta parin vuoden että eipä se vielä osaa pyydelläkkään...

toisaaltahan se on luonnollinen asia. itse en kyllä vieläkään halua nähdä ruumista, mitä siinä edes on kattelemista..pelkkä kuori! haluan muistaa ihmisen sellasena kun se on ollut eläessään, monesti kuolleet ei näytä omilta itseltään :( eikä minun mielestäni edes rauhallisilta vaikka joku niin sanookin... no, mielipiteitä on monia! no, mutta eiköhän sinun lapset selviinny tuosta, ei siitä varmasti mitään vahinkoa tapahtunu, ihmisiä tässä vain ollaan :)

Olen elänyt lapsuuden, jossa vainajien katsominen oli yleinen tapa. Minua se ei ole koskaan kauhistuttanut enkä ole kuullut sellaista myöskään ikätovereiltani. Käytin syksyllä 2,5 vuotiaan lapsenlapseni katsomassa omaa isääni, jonka lapsi tunsi hyvin. Lapsi oli sylissäni ja kerroin miksi isoukki oli laatikossa, kuten lapsi arkkua kutsui. Kuulin tänään viimeksi lapsen vanhemmilta, että mitään pelkoja ei ole ilmennyt. Hän on kuulemma ymmärtänyt hyvin mitä peruuttamatonta tapahtuu, kun ihminen kuolee. Lapselle on puhuttava kuolemasta turvallisesti. On myös hyvä kertoa, että ihmiset itkevät ikäväänsä eikä muuta. Mikäli lapsella ei ole turvallista aikuista, jonka kanssa hän voi käydä kuollutta katsomassa on parempi, että katsominen unohdetaan. Rohkaisen aikuisia sekä lapsia katsomaan kuollutta, jolloin voi todeta, että arkussa ei ole se tuttu ihminen vaan hänen ruumiinsa.

Olemme lipuneet niin kauas näistä elämän vaiheista, että kaikki kuolevat viedään mahdollisimman kauas, ettei tarvitse nähdä eikä kuulla koko asiaa. Kaiken kukkuraksi vielä mummon/vaarin hautajaisiinkaan ei mahdollisesti viedä lapsia. Kun lapsi kysyy, miksei mennä mummolle kylään, narrataan, että mummo on sairaanan tai jotain vastavaa.

Olen ollut monien kuolevien vierellä eikä se niin kamalaa ole. Olen myös ollut laittamassa arkkuun omia vanhempiani ja läheisiäni. Mistään ei ole jäänyt kammoa.

Ortodoksit siunataan usein vieläkin arkku avoinna, jolloin vainaja on näkyvillä. Hyvästijättö on todellista ja kaunista.

Olen vienyt oman lapseni huononkin sairaan luo ja
kerran olimme kuolinhetkelläkin paikalla. Poika oli silloin 5 vuotias. Tosin hän itse halusi olla läsnä eikä painajaisia näyttänyt olevan.

Jos viet lasta katsomaan vainajaa, valmista hänet kohtaamaan elottomat kasvot(on kuin valokuva). Jos olet hautajaisissa, mieti, kannattaako viedä katsomaan, varsinkin, jos on rakas mummo tai vaari, joka ei reagoi enää lapsen kysymyksiin, on se järkytys. Samanlainen tilanne tulee hautaan lasketaessa. Olen ollut sellaisissa hautajaisissa, jossa 5v lapsi oli ollut mummon hoidettavana vuosia. Kun arkkua laskettiin hautaan, sai lapsi paniikkikohtauksen, että mummoa ei saa laittaa hautaan eikä laittaa multaa päälle. Lapsi ei kerta kaikkiaan uskonut eikä ymmärtänyt, että mummo oli lopullisesti poistunut.

Ei ne kyllä paljoa helpompia ole polttohautauksetkaan, jos saattajat istuvat vielä penkeissä ja arkku lipuu verhojen taa.

Jokainen käsittelee eri tavalla vainajan kohtaamisen ja jäähyväiset. Siihen ei moni aikuinenkaan ole kovin valmis saati sitten lapsi.
Itsellesi lie ollut läheinen vainaja, kun kävit katsomassa. Kyllä se ajan myötä kuvajainen himmenee ja tilalle tulevat muistot.

Jos lapsen kanssa on käyty katsomassa tuttua vainajaa ja asiasta on etukäteen keskusteltu, en usko siitä vahinkoa tulleen lapselle. Ihan luonnollista se itku mielestäni on ja lapsen kanssa täytyy asiasta keskustella niin usein kun hän sitä haluaa

En jaksa kahlata läpi kirjoituksia joten kerron oman tapauksen ja mielipiteeni.
Vaimoni kuollessa menimme 3 lapsen kanssa katsomaan häntä sairaalaan.
menin edeltä ja otin laput silmien päältä pois että hän näyttäisi nukkuvan.
Vainajan siirto arkkuun ja kirkon ruumishuoneelle oli sen sijaan sellainen tapaus etten halunnut lapsia mukaan.
En myöskään halunnut hautauspäivänä lasten näkevän äitiään vaikka vaimoni äiti yritti lapsiani houkutella katsomaan, onneksi lapseni kieltäytyivät eivätkä halunneet nähdä eneeän äitiään.
Mielestäni lapsilleni jäi kuva äidistään sellaisena kuin hän oli vasta kuolleena, en halunnut heidän näkevän ja kokevan jo kuoleman takia muuttunutta ulkonäköä.

itselläkin lasten kanssa vastaavasta.

Kun lähellä on turvallinen aikuinen, joka selittää lapsille heille ymmärrettävällä tavalla, mitä on tapahtunut, ei lapsille traumoja jää.

Paljon pahemmin saattaa käydä, jos varsinkin joku tuttu/läheinen yhtäkkiä jotenkin vain "katoaa" eivätkä aikuiset viitsi/uskalla tms. kuin korkeintaan mutista jotain epämääräistä, hyvä jos sitäkään.

Ei lasten itkua tarvitse pelästyä. Se voi olla merkki hämmennyksestä ja säikähdyksestä, mutta varsinkin vanhemmalla lapsella se voi olla myös ihan terveen suremisen alkamista.

Paljon tietysti riippuu myös tilanteesta. Pahasti ruhjoutuneen ja/tai ventovieraan kuolleen luo en itse kumminkaan varmaan lapsia päästäisi.

Kuolema on meille nykyihmisille arvoitus joka askarruttaa. Lapsen eteen voi tulla myöhemmin elämässä ja tuleekin ihan varmaan, jos elonpäiviä riittää, läheisten kuolemia. Silloin tämä kuolleen tädin näkeminen aiemmin voi auttaa.

olin jo 13v kun näin läheiseni ruumiin.näin painajaisia kauan ruumiista.
tästä henkilöstä ei jäänyt kaunista muistoa,siis sellaista millainen hän oli elossa olessa.
muistin vain sen sairauden kuhduttaman elottoman vahamaisen ruumiin.

vieläkin muistelen kauhullla tuota näkyä, jonka koin herkässä teini-iässä.jos nyt saisin itse päättää uudelleen menenkö katsomaan ruumista en menisi.

enkä nyt aikuisenakaan menisi kenenkään ruumista katsomaan,se ei anna yhtään mitään,rikkoo vain elävät muistot.

toivottavsati sinä viestin alkuperäiskirjoittaja luit tämän.

tue nyt paljon lapsiasi.puhu asiasta.koita saada pelko pois heiltä.näytä tädistä valokuvia kun hän oli elossa.koita saada lapsille tädistä kivoja muistoja.

ruumiin katselussa ei ole mitään järkeä.jos joku aikuinen haluaa katsoa läheisensä ruumista katselkoon.mutta lapsille ei tälläistä traumaa tarvitse jättää.

miksi veit lapset katsomaan ruumista,miksi????
puhuitko etukäteen mitä olette menossa katselemaan??olivatko he halukkaita näkemään kuolleen tätinsä??

itse näin painajaisia vielä 10v jälkeenkin ruumiista.

kuolema on osa elämää,--mutta ruumiin katselu,
-mitä iloa siitä on kenellekkään?

en haluaisi itsekkään, että kukaan tulisi katsomaan kuoltuani maallisia jäännöksiäni.

se riippuu ihan ihmisestä lapsen iästä ym miten siihen suhtautuu..
itse olen parikymppinen ja menetin mummoni ja pappani muutama vuosi takaperin
mummua kävin katsomassa arkussa viimeisen kerran ennen hautausta ja se helpotti oloa koska se teki siitä "todellista" ja asian pystyi uskomaan ja sisäistämään kun näki mummun siellä arkussa ja koko matkan kirkosta hautausmaan multiin
paapan taas näin vain sairaalassa kuolleena jolloin hän näytti nukkuvalta
lähisuku oli siellä kaikki silloin antamassa viimeiset hyvästit joten arkkua ei enää avattu hautaus päivänä
en ole saanut paapan kuolemaa lopullisesti käsiteltyä vieläkään koska en saanut sitä "tietoa" että paappa oikeasti on siellä arkussa
viimeinen näky vain se että makaa sairaalan sängyssä nukkuvan näköisenä..
joten enemmän on siitä jäänyt traumoja että en nähnyt enää sitä viimeistä kertaa..
sen neuvon äiti antoi noissa hautajaisissa että ikinä ei saa liian lähelle mennä katsomaan koska silloin se kuollut ihminen ei enää niin sanotusti ole itsensä näköinen
mutta kuten sanottu..jokaisen oma asia..
onhan sitä vaikea päättää lastensa puolesta tuota asiaa varsinkin jos nuoria ovat
mutta osaavathan lapsetkin itse sanoa ja monelle voi olla parasta muistaa läheinen elävänä sellaisena kun on viimeksi nähnyt

Itselläni lapset ovat halunneet käydä katsomassa mummujen,papan ja 2 enon ruumiita tapulissa, koska he eivät olisi kuulemma voinut muuten uskoa heidän kuolleen.Eivät ole nähny pahoja unia sen johdosta.Mutta väkisin sitä ei saa tehdä,vaan lapsen ehdoilla.

Teit oikein. Nyt vaan on pakko hyväksyä se mitä näki. Siitä se lähtee. Olin vieressä kun rakas mieheni veti viimeiset henkäykset. Kuulostaa kornilta eli helpolta . mut mulle vaikeaa. nyt olen paininut lähes 2 JA puoli vuott a. Näin mennään. Hyäksy itse ensin niin lapsetkin hyväksyy sit. Nyt ne kysyy mikä meni pieleen.

Ei ole tullut sen pahempia traumoja. Se ei ole enään ihminen, sen on vain ruumis.

En jaksa uskoa että se tilanne jäisi traumaattisena ainakaan pitkäksi aikaa mieleen. Eikö se ole toki luonnollista ja toivottavaa että lapsikin itkee läheisen poismenoa ja saa olla mukana kokemassa. Tuosta näkee että hiukan on ote elämän normaali-ilmiöihin mennyt nykyaikana. Itse ole alle 10 vuotiaana ollut katsomassa lähisukulaisiani kuolleena ja samalla tietysti myös mukana monissa hautajaisissa. Siihen ei valmisteltu mitenkään, mutta koko suku kävi katsomassa. Ja se nimenomaan antoi näkemystä, että kuolema on osa elämää eikä sitä kauhisteltu mitenkään erikoisesti. Jollain tavalla se katsominen jännitti, mutta turvallisten aikuisten läsnäollessa se antoi paremminkin uskoa että kaikenlaisia asioita voidaan kohdata. Eikä kierrellä ja kielletä. ihmettelen miksi jostkut vievät lapseltaan oikeuden tällaiseen kokemukseen. Ja mahdollisuuden olla hyvästelemässä läheistään. Aivan kuin asia merkitsisi vain aikuisille jotain. Lapsi käsittää tilanteen tavallaan. Itse olen kiitollinen siitä että vanhempani antoivat minulle mahdollisuuden kokea tällainen luonnollinen asia ja luottivat minuun siinä. Jos olisin jäänyt vaikka pihalle tai kotiin silloin, paljon enemmän olisi kysymyksiä mielessä. Tietysti jos tilanteeseen liittyy onnettomuutta ja ruumis on pahasti vahingoittunut, silloin asia pitää harkita uudelleen. Moni (aikuinen tai lapsi) on ruumiin katsomisen jälkeen todennut että asia tuli aivan kuin todemmaksi ja surutyö voi edetä helpommin. Luulis että tuon tilanteen tuntemuksista voisit lapsesi kanssa puhua. Ja vaikka sanoa että itselläsi pyörii hankalalta tuntuvia mielikuvia. Ehkä asia on vain sinulle hankala ja pelkäät turhaan lapsesi puolesta.

Otan osaa kaikkien teidän suruunne, muistan kun vuonna 98 oli tarkoitus mennä isovanhempieni mökille, olin silloin 15-vuotias ja poljin sinne pyörälläni. Perille päästyäni järkytyin nähdessäni mökin saunarakennuksen palaneen ja isovanhempieni palaneet ruumiit. :'( Näen joskus yhä painajaisia siitä.

lasta (10-18 v.) jotka näkivät mummin ja ukin n. puolen vuoden välein arkussa. Samaa mietin minäkin, mutta kun asiasta on keskusteltu paljon, uskoisin sen olevan hyvä kokemus.

Asia kannattaa selvittää lasten kanssa, ehkä parhaiten se onnistuu aloittamalla keskustelua hienovaraisesti, ja katsoa, yrittävätkö lapset päästä pois tilanteesta. Se voi olla, sillä asiasta puhuminen voi tuntua kiusalliselta, väärältä, tai jopa pelottavalta. Kannattaa yrittää kysellä vähän että miltä heistä tuntuu, onko ikävä, ja tuntuiko ruumiin näkeminen ikävältä? Tee selväksi, että he voivat aina kertoa huolensa liittyen tuohon ruumisasiaan sinulle, milloin vain, ettei heille jää inhottavia mietteitä pyörimään päässä.

Jos lapset keskustelevat asiasta ihan normaalisti, eivät ujostele kamalasti, eivätkä yritä paeta tilanteesta, voit yrittää kysyä näkevätkö he painajaisia ruumiista, vai onko ruumiin näkemisestä ollut heille mitään haittaa. Tietenkin voit myös kertoa omia kokemuksiasi lapsillesi, joskus voi jopa olla että se helpottaa, kun joku muu tietää tunteesi, oli se sitten vaikka oma lapsi. (:

Itellä kun äiti kuoli (kotonakin asuin, elikkä sen verran nuori olin) niin isä päätti etten minä tai sisarukseni katsoisi arkkuun, eikä sinne kyllä kukaan muukaan katsonut. Siunaustilaisuudessa arkku oli kiinni, ja siunaajalle oli tiedotettu että halusimme pitää arkun kiinni. Tilaisuuden jälkeen kiukuttelin monia viikkoja että oisin halunnut katsoa, mutta nyt vähän myöhemmin, tuntuu ihan siltä että isä teki oikean päätöksen, niin että parempi oli että äidistä jäi iloinen ja kaunis kuva mieleen, eikä ehkä jopa pelottavat kalpeat kasvot ja kuihtunut vartalo.

En tarkoita että olisit tehnyt jotakin väärin kun annoit lasten katsoa arkkuun, ei tietenkään, se on jokaisen oma päätös, mutta asia kannattaa silti puida läpi lasten kanssa.

asian hoitaa taitavasti.

lastani katsomaan, vaikka vähän epäilyttikin. Kai ne sen aikanaan tajuaa.

jäädä traumoja!

puhunut siitä katsomisesta jo etukäteen lapsillesi, siitä miltä siellä ruumishuoneella näyttää ja miltä se vainaja näyttää ja että miltä tuntuu katsoa ruumista niin ei siitä mitään pitäisi jäädä ainakaan pysyvästi.

Tärkeintä on siis puhua ja keskustella ennen ja jälkeen katsomisen. Ja vastata kysymyksiin.

ahdistaa se.

olin 11-vuotias eikä jäänyt traumoja.

Kävimme saatossa lasten isää katsomassa,rauhallinen ilme oli kasvoilla,suru on musertava ,mutta jää muisto rakkaasta ihmisestä mieleen,tuntee sen todellisuuden mitä tapahtui,ei jää sellainen olo kuin onko se sittenkään totta. Hyvä oli nähdä ja jättää vielä viimeiset jäähyväiset.Elämä on rankkaa ,jaksamisia kaikille läheisen menettäneelle.

olin katsomassa kappelissa ruumishuoneella kuollutta anoppiani pojan 12v ikäsen kanssa arkku avattiin ja siinä anoppi maksasi rauhaisasti,.., sitten 12v poikani jalle sanoi.. kerrankin hän on hiljaa..

Minusta tämä asia ei ole yksioikoinen. Ihmiset ovat erilaisia, lapsetkin. Itse näin ukkini 4v arkussa ja sen jälkeen en ole halunnut ketään katsoa kuolleena. Lapseni ei halunnut vaaria nähdä siinä kun muutama serkkulapsi katsoi ja asia heille ok. Jos vainaja on sellainen että lapsetkin voisivat nähdä niin ainakin mahdollisuus on ok ja valitsevat itse.

Itse kävin katsomassa ukkini arkutuksen teini- ikäisenä. Eikä siitä ole traumoja jäänyt. Se teki vain kuolemasta todellista kun näki että jäljellä oli enää keho muttei se ihminen ja sielunsa enää siinä olleet. Enkä nykyisin kun muistelen ukkia muista sitä ruumista vain iloisen nauravan ihmisen.

"Onkohan se virhe jos vie lapsen katsomaan kuollutta ihmistä? Mulla on kolme lasta ja menin heidän kanssa katsomaan tätiäni ja yksi lapsistani itki illalla olikohan se liikaa hänelle ja voiko siitä jäädä jotain traumaattista. "

Lapsen itku ja suru tilanteessa on täysin luonnollista. Itkua ja surua ei saa yrittää tukahduttaa mutta lasta pitää tukea surunsa käsittelyssä.
Ihan pientä lasta nyt tuskin kannattaa raahata katsomaan vainajaa, mutta jo hieman isomman kanssa pitää kuolemasta puhua ja kertoa rehellisesti. isommat traumat jää jos salaillaan ja asiasta tehdään jotain mystistä ja pelottavaa.
Itse kävin poikamme 4 vuotta silloin ja kälyni kanssa jolla 5-vuotias tyttö sekä anopin sekä mieheni kanssa katsomassa appea sairaalan kappelissa arkussa.
Lapset ei reagoineet oikein mitenkään, eikä mitään traumoja jäänyt. Anoppikin joka ensin pelkäsi tulla mukaan oli valtavan helpottunut kun näki vainajan rauhallisen olemuksen arkussa. Sanoi että oli se hyvä että tuli mukaan, jäi kaunis muisto.

Ennenvanhaan kuolemaan osattiin suhtautua luonnollisesti. Luonnollinen ja väistämätön osa elämäähän se on siinä kuin syntymäkin.
Näistä molemmista on tehty sairauksia jotka piilotetaan steriileihin sairaalahuoneisiin ja salamyhkäisyyden verhoon. Luonnollisuus on kaukana.
Olen itse sairaanhoitaja ja työssäni nähnyt monta kuolemaa ja kuollutta.
Joka kerta se on yhtä iso ja mystinen ja kunnioitusta herättävä tapahtuma, mutta ei pelottava eikä mitenkään kauhea. Kuoleman edessä kuitenkin tuntee suurta kunnioitusta. Se on sellainen suuri tuntematon mitä emme pysty ymmärtämään emmekä selittämään.
On surullista että sekä elämän alku että loppu on tehty steriiliksi ja luonnollisesta elämänkulusta irrotetuksi asiaksi.