Kaipaan takaisin

Otan osaa. Voin kuvitella, miltä sinusta tuntuu, minullakin on kuollut lemmikki. Minusta on myös täysin normaalia, että ikävöit ja kaipaat koiraasi. Ikävä ei luultavasti koskaan häviä, ajan myötä se on vain helpompi kestää. Minäkin tulen aina kaipaamaan omaa lemmikkiäni.. Koiran menetys on kuin menettäisi läheisen ja rakkaan perheenjäsenen, onhan se ollut osa arkipäivääsi ja elämääsi. Valitettavasti koirat eivät vain elä yhtä pitkään kuin ihmiset.. Mutta sinulla on vielä muistot rottweileristanne jäljellä, joita ei voi kukaan tai mikään ottaa pois.

Otan vielä kerran osaa ja toivotan sinulle hyvää kesää. :)

Tiedän tunteen, mistä puhut. Itse kaipaan edelleen elämäni ensimmäistä rottista ja se lopetettiin vuonna -82.

Huomenna koittaa surun päivä meillekin, kun viemme rakkaan 11-vuotiaan uros-rotikkamme nukkumaan ikuiseen uneen. Tuossa se nyt vierelläni on viimeistä iltaa. Pitkä ja hyvä elämä sillä on ollut, aivan loistokoira. Sillä todettiin Cushingin tauti nyt keväällä ja viikko sitten se alkoi ontua niin pahasti että hyvä kun pystyy kävelemään ja pissimään. Joten siinä mielessä se tieto lohduttaa että sen ei tarvitse sitten enää kärsiä.

Ja uskossa Jumalaan kun oon ja uskon että ihminen tullaan vielä noutamaan uuteen maahan, heitänpä semmoisen rukouksen taivaan Isälle, että siellä voisi olla myös meidän ja kaikkien muiden rakkaat lemmikit. Vaikka eläimelle ei olekaan asetettu hengellisyyden tajua, yläkerran Isä on niin hyvä tyyppi että se saattaa haluta yllättää meidät ihmiset. No joo, ehkä tän ymmärtää joku muukin joka on uskossa.