Menneisyydestä oppiminen

Jonkin sortin aprikoimisen tuloksena laitan tämän tekstini Historia-osastoon. En löytänyt parempaakaan paikkaa, kun ajatuksena on tarkastella menneisyyden vaikutusta ajatteluumme tilanteessa, jossa tehdään tulevaisuutta koskevia päätöksiä ja sitten saattaakin käydä niin päin, että nuo päätökset eivät välttämättä olekaan parhaita mahdollisia. Ja epäonnistuneeseen päätöksentekoon on keskeisenä osasyyllisenä liian suuri menneisyyden kokemusten painotus, kun ratkaisuja tehtiin.

Kysymys on siis historian painolastista ja taakasta, joka vaikuttaa ajatteluumme ja asennoitumiseemme, estää meitä näkemästä ja analysoimasta tilanteita kirkkaan tervejärkisesti. Toki tasapuolisuuden vuoksi on todettava, että päätöksenteossa on olemassa myös päinvastaisia ilmiöitä eli on mahdollista totaalisesti sulkea silmät historialta ja ryhtyä kuvittelemaan, että nyt on siirrytty johonkin täysin uuteen aikakauteen, jossa vallitsevat uudet pelisäännöt ja historia on pelkää edesmennyttä historiaa. Ja sitten huomataan, että taas on tehty vääriä päätöksiä.

Otetaanpa esimerkiksi Baltian maat. Kun niitten itsenäisyys palautui Neuvostoliiton romahduksen myötä, niin mitä baltit tekivät? Viro, Latvia ja Liettua hakivat uuden ideologian USA:sta ja sieltä tulla tupsahti Baltian maihin myös uusia päällepäsmäreitä, vanhoja balttilaisia pakolaissiirtolaisia ja heidän jälkeläisiään. Jo Neuvostoliiton aikana ihailtu amerikkalaisuus nousi Baltian maissa uudeksi yhteiskunnalliseksi osviitaksi. Myös uudelleen itsenäisyyden saavuttaneet baltit laajasti ihastelivat "Amerikkaa" kaiken kaikkiaankin.

Kun esim. me suomalaiset yritimme tarjota mm. virolaisille omia näkemyksiämme suotuisan yhteiskunnallisen ja taloudellisen kehityksen aikaansaamisesta, niin eipä Viro meitä ja meidän puheitamme erityisemmin noteerannut. Johtavaksi ideologiaksi Viro valikoi kovan sortin kapitalismin ja Chicagon koulukunnan Milton Friedmanin kuplatalousopin. Saman erehdyksen tekivät myös Latvia ja Liettua. Ja on paikallaan todeta, että olihan niitä friedmanilaisuuteen uskovaisia meillä Suomessakin ja tietysti heimokansamme uskoi mielellään heitä, mieluummin kuin meitä muita perinteiseen taloustietoisuuteen luottavaisia.

Nyt on sitten pää vetäneen kädessä. Baltian maitten talous on vielä pahemmassa jamassa kuin julkisen vallan talous meillä Suomessa ja yleensä kansantaloutemme. Kaiken tämän lähikokemuksen keskellä tuntuu jotenkin tragikoomiselta, että Viron entinen päääministeri häärää nykyään Georgian korkeimman johdon ilmeisen keskeisenä neuvonantajana.

Tuo Baltian esimerkki kertoo siis epä-älyllisestä irtiotosta menneisyyteen nähden tilanteessa, jossa syvällistä ja laaja-alaista tietämystä uusista olosuhteista ei kuitenkaan ollut päätöksentekijöillä. Ratkaisut tapahtuivat uskomuksen varassa. Ja pieleen meni. Jos maailmalte edes yritettiin jotain viisautta poimia, poimittiin sinisilmäisesti väärää oppia.

Toisaalta meillä Suomessa vaikuttaa vallitsevan ehkä liian tiukka perinteiseen menneisyyteen uskominen juuri nyt. Kun talouslama on se mikä se on, niin meillä toimitaan kuta kuinkin samaan tapaan kuin ennenkin laman aikana. Esim. valtio rahoittaa lamaelvytystä ottamalla velkaa, kun sitä kerran on saatavana maailmalta. Eikö vieläkään muisteta, että seuraavien vaalien jälkeen alkaa velan lyhentämisen pakko ja se velan lyhentäminen estää ja rajoittaa muuta tarpeellista budjettirahan käyttöä? Vai petaako esim. valtiovarainministeri juuri nyt perusteita kansan kyykyttämiselle seuraavien vaalien jälkeen? Ei sekään ole viisasta politiikkaa yleisen yhteiskuntapolitiikan kannalta katsottuna.

Velan ottamisen vaihtoehtoina olisi ihmisten ja yritysten tavallisen toiminnan helpottaminen käytännön tasolla, elävän elämän tasolla. Siinä suhteessa valtio näyttää kuitenkin tekevän osittain täysin päinvastaisia päätöksiä sekä toisaalta osittain tumput suorana ihmettelevän maailman menoa.