Onko kukaan parantunut paniikkihäiriöstä?

Hei!
Monestihan paniikkihäiriö alkaa jostain tapahtumasta, tai muuten epävarmoilla ihmisillä. Luin kirjan "Rakasta sielustasi" Shepher Hoodwin. Siinä neuvottiin kuinka opit rakastamaan itseäsi ja muita. Minua ainakin se auttoi. Opin ymmärtämään , että olen arvokas ihminen, en sen huonompi tai parempi kuin muutkaan. Kaikki olemme pohjimmiltamme aika samanlaisia. Jokainen kaipaa rakkautta ja tunnustusta.
Nykyään en ole enää saanut paniikkikohtauksia. Ja selvisin kaikesta ilman lääkkeitä.
Tsemppiä.

SSRI-lääkkeillä paniikkihäiriö paranee helposti. Pitää vain luottaa lääkäriin/psykiatriin eikä lannistua, jos alussa tulee haittavaikutuksia.
Itse olen ikuisesti kiitollinen psykiatrilleni. Olen parantunut täysin. Olo on parempi kuin vuosiin. Työelämässä menee hyvin, ihmissuhteissa menee hyvin, mitään haittavaikutuksia ei enää ole. Itsevarmuus on kasvanut, seksi parantunut, alakuloa ei ole, krapulaoireet helpottuneet (juon nykyisin harvoin) ja nukun hyvin.

Parhaiten ja kivuttomammin paniikkihäiriöstä paranee altistamisella. Eli sitkeästi vain niihin paikkoihin missä paniikki iskee. Itse annoin minulle määrätyt Citalopramit takaisin apteekkiin ja aloin altistaa itseäni. Enää ei paniikki vaivaa!
Tsemppiä!

Paras lääke on terapia ja lääkitys. Meinasin tappaa itseni paniikkihäiriön ja masennuksen takia. Päätin viimehetkellä hakeutua avun piiriin. Nyt about 3 vuotta myöhemmin elämä alkaa maistumaan eri kivalta. Tie on vielä pitkä, mutta mikäs tässä tallustellessa, kun elämä tuntuu nykyisin kivalta.

erilaisten lääkkeiden haittavaikutus.Myöskin kahvin kofeiini sekä suklaassa oleva kofeiinin kaltainen aine aiheuttaa paniikkituntemuksia(liiallinen suklaan syöminen).Keltainen elintarvikeväri aiheuttaa levottomuutta.Limsat,keltaiset karkit ym.

Mikä tahansa lääke esim.sydänlääke,astmalääke ym.aiheuttavat herkille henkilöille ahdistusta sekä paniikinomaista tunnetta.Kaikki lääkkeet ovat kemiaa.

Älä huoli kyllä niistä paranee, mutta ajan kanssa. Se on kamalan vaikeaa, mutta itse pääsin niistä ylitse. EN SUOSITTELE kenellekkään mitään lääkkeitä mitä psykiatrit määrää, ennen, kuin olet itse yrittänyt päästä paniikkihäiriöistä. Itse en suostunut käyttämään lääkkeitä ja paniikkihäiriöiden toteamisesta on kulunut jo puoli vuotta, enkä ole saanut ainuttakaan kohtausta kahden kuukauden aikana.
Itse kärsin sosiaalisissa tilanteissa paniikkihäiriöistä ja olen päässyt niistä eroon tuki joukolla, jotka tietävät häröistäni :) He auttavat ja helpottavat oloa jos kohtaus iskee ja silloin huomaa ettei ole hätää :) Myös yhtenä kikkana olen pitänyt jotain tekemistä, esim. autossa ristisanatehtävät tai vaikka stressilelu taskussa, johon voi laittaa keskittymiskykynsä kiinni, kun uskoo kohtauksen saattavan osua kohdalle.
Muista että jossittelu ei auta yhtään, jos meen tuonne ni saan kohtauksen..? Se on JOS. Et voi jäädä neljän seinän sisälle, mene rohkeasti ulos ja niihin paikkoihin, joissa olet saanut kohtauksen aijemmin. :) Rohkeasti eteenpäin.

Hei!

Paniikkihäiriöstä voi hyvin parantua. Itse söin lääkkeitä. Vaikka kuinka täällä ihmiset vaahtoavat, että siitä voi parantua altistut yms.. paras keino on se, että otat yhteyttä joko suoraan yksityiseen psykiatriin, terveyskeskuslääkäriin tai menet psykiatrisen sairaalan päivystykseen.

Paniikkihäiriön aiheuttaa aivoissa tiettyjen välittäjäaineiden vääränlainen toiminta. Se on täysin verrattavissa esimerkiksi syöpään tai mihin tahansa vakavaan sairauteen. Hae apua. Vaikka täällä väitetäänkin, että tee sitä ja tätä, ei pahassa sairauden vaiheessa jaksa tehdä asialle mitään -- eikä välttämättä pystykään. Siksi meillä on terveydenhuolto ja lääkärit. Älä ihmeessä tapa itseäsi.

Itse kävin useinkin lääkärissä, kunnes löysin psykiatrin ja oikeat lääkkeet. Käytin niitä 6 kk ja seuraava paniikkikohtaus tuli vasta 7 vuoden kuluttua muutama viikko sitten. Kärsin kohtauksista 3 viikkoa ja taas menin psykiatrille ja aloitin eilen lääkityksen.

Ota tämä sairautena !!

Noin puolet vastaajista turvautuisi lääkkeisiin ja jos ne ovat auttaneet heitä, hyvä niin. Täytyy vain muistaa, etteivät lääkkeet koskaan poista häiriön syytä! Se on ja pysyy, kunnes poistuu. Lääkityksen keston ajan oireita lievitetään, mutta jos elämänhallinnassa, itsetunnossa tms ei tapahdu käännettä parempaan, oireet uusivat lääkityksen loppuessa. Jos käytät loppuikäsi paniikkihäiriölääkkeitä, voi todeta vain, että elämäsi olisi paljon helpompaa kun hyväksyisit itsesi sellaisena kuin olet. En ole oikein koskaan ymmärtänyt tätä, miksi jotkut haluavat kärvistellä. Siinähän jää elämä elämättä!

Riippuuu niin ihmisestä, miten paranee ja kuinka hyvin. Toisilla voi olla hyvä itseluottamus, vaikka kärsisikin paniikkihäiriöistä, ja paranee ihan ilman mitään terapiaa/lääkitystä. Itse aluksi menin jääräpäisesti tilanteisiin, jossa sain kovat paniikkioireet. Mutta itselläni tämä ainakin laski itseluottamusta ja jätti syviä traumoja. Lääkkeillä sain helpotusta oloon, mutta kaikki nämä tilanteet, jotka ovat jääneet käymättä läpi ovat sitten myöhemmin vaivanneet ja saanet ajatukset ihan lukkoon, mikä on taas johtanu paniikkioireisiin. Kyllä silti olen sitä mieltä, että niihin tilanteisiin pitää mennä, mutta niistä pitää kuitenki puhua jollekkin! ja lääkitys on hyvä apu, muttei poista oireita! Viestin aloittajalle jaksamista!

Ei kannata heti vastaoinkäymisien takia kirvestä kaivoon, sillä onhan positiivisia asioita kumminkin enemmän, kuin negatiivisiä.

Minullakin oli pitkä kausi, ettei tullut mitään pahempia kohtauksia ja sen pohjalta vähensin lääkitystä.

En ole ottannut iltapäivisin ollenkaan lääkettä ja tänään oli eka testi, eli miten pärjään.

Jo ennen lautakunnan kokousta tuntui pikkasen suun kuivumista, mutta menin eteenpäin.

Kokouksen alussa otin kahvia ja heti alkoi hikoiluttamaan.

Piirtelin kukkia ja laskin naapuritalon listoja.

Neuvottelutauolla kerroin omalle ryhmälle, että nyt olo ei ole kohallaan ja saattaa olla, että joudun poistumaan kesken kaiken.

Jotenkin pelkkä kertominen sai jo osan olosta paranemaan ja istuin kokouksen loppuun, joka kesti 2.5 tuntia.

Pidin jopa muutaman puheenvuoronkin.

Jos olisin lähtennyt neuvottelutauolla veke, niin kuinka paljon suurempi olisi kynnys ollut seuraavalla kerralla tulla paikalle.

Eli tahdon nyt sanoa sen, että ei tästä voi kai parantua ikinä, mutta vahvistua voi.

Huomaamalla, että ei siihen viimeksikään kuollut, kun en lähtennyt litomaan vahvistaa vain itseluottamusta, mikä on tärkeintä paniikkihäiriössä.

Loppukevennykseksi kerron, että ajattele.

Lauantaina kävin paikallisella kesäkadulla esittämässä karaokessa laulun esiintymislavalla. (pari kaljaa rohkaisuna) satojen ihmisten edessä ja nyt panikoin kymmentä ihmistä.

Minulla on sukulaisia jotka on parantuneet paniikkihäiriöstä muutamassa vuodessa tai nopeammin, myös niitä jotka ei ole kokmonaan parantuneet. itsekkin olen nyt oireeton ollut eli vaan muutama kohtaus vuodessa. agorafobiasta parantuminen on isompi prosessi. kyllä näitten kanssa oppii elämään, älkää nuoret luovuttako ja masentuko niin kamalasti! tsemppiä kaikille! kokemusta 25vuotta..osastolla 3 kertaa, ei nyt niin kamalaa miltä tuntuu. puhkaa reilusti, se auttaa aina!

Inositolista on kuulemma hyviä kokemuksia paniikkihäiriön hoidossa. Itsellä ollut pari kohtausta, melko pitkään meni siinä välissä. Nyt olen käyttänyt inositolia n. 3 viikkoa, ja olo on täysin rauhoittunut. Mutta kannattaa tosiaan myös miettiä niitä paniikin psyykkisiä ym. syitä, ja tehdä elämässä tarpeellisia muutoksia.

Tarvitsee olla oikeasti sitä mitä on. Lopettaa esittäminen ja pinnistely. Paniikissa keho yrittää viestittää mielelle että "älä ole tuollainen, koska en voi hyvin".

Elämänarvot uusiksi tai se tapa millä elämäänsä elää.

En nyt jaksa kirjottaa pitkään, mutta yksinkertainen vastaus tässä: Voi parantua! Mä luulin etten pääse ikinä eroon vakavasta paniikkihäiriöstä, mutta nyt vuosien jälkeen tilanne ihan toinen. Se vaatii vaan oikeeta halua muuttaa asioita ja tehdä ne asiat, mitkä mahdollistaa sen muutoksen, esimerkiksi: terapia, päiväkirjan kirjoittaminen, terveelliset elämäntavat, urheilu, ihmisille puhuminen ym. Ihminen on kokonaisuus ja mitä paremmin pidät huolta itsestäs, sitä paremmat mahdollisuudet sulla on voittaa sun paniikkihäiriö. Ihan helvetisti tsemppiä sinne!

totta, itsetään huolehtimalla pääsee jo melko pitkälle.. tosin tässä on vaan se kompastus että usein on masennusta ja fobioita mukana niin ne ikäänkuin vie aikaa enempi saada työstettyä koko hoito.

Ihmisen on musta turhaa esittää mitään muuta kuin on. Silläkin pääsee pitkälle että lakkaa tahtomasta muitten hyväksyntää ja itsetunto kohdilleen sanomalla ihmisille että en halua, en tule enkä jaksa,, me paniikkiset ollaan usein liian kilttejä.. kohtaustakaan ei mukamas saisi saada kun se on niin noloa.. mikä taas johtuu kun moni saanut siitäkin kiusaamista varmana osakseen..

Elämänkokemus, itsetunnon vahvistuminen, hyvät ystävät, elämän tarkoituksen löytäminen, oma paikka elämässä (merkityksellinen)....

tärkeitä lääkkeitä ovat:

1. hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemisen kokemus sellaisena kuin on
2. itsensä hyväksyminen, myös paniikkitunteet
3. usko ja luottamus parempaan tulevaisuuteen

Lääke on apu, että jaksaa selvitellä asioita, ettei jatkuvasti tarvi elää oireiden sekamelskassa. Terapia vois olla hyväksi, jos ei luonnollisesti saa sitä ystäviltä tms.

Elämässä on toivoa, älkäämme sitä heittäkö pois!

Luottamusta! Elämä kantaa.

Lääkkeet auttaa vaikka toiset vastustaa.Ei "kunnon paniikin" kanssa pysty taisteleen ilman lääkkeiden apua,se on vissi se! Pikku paniikit toki selättää ihan tosta vaan altistamalla itteensä!

Ne SSRI lääkket. Vanhat temestat sun muut tuovat helposti riippuvuutta.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Sitalopraami

olen vuoden ollut siinä. Kaipa toinenkin vuosi menee. Taidan lopettaa urani ja rupean jotain helpompaa työtä 3 päivää viikosa.

paniikkihäiriöitä on monenlaisia ja -lähtöisiä, toiset paranevat, toiset eivät. Itse en parane, mutta olen ollut oireeton 18 vuotta eräällä vanhemman polven masennuslääkkeellä, syön sitä ns. estolääkkeenä. Rauhoittavia en tarvitse. Varmasti voit saada apua paniikkiisi, huonolla tuurilla joudut ehkä jonkun aikaa sitä hakemaan, mutta apua on olemassa. Älä jää yksin miettimään. Voit elää hyvän ja onnellisen elämän. Mietin itse aikoinani, kuinka voin elää muistaen ne hirveät vuodet, jolloin en vielä ollut avun ja hoidon piirissä, mutta ihminen unohtaa ajan kanssa nopeasti. Keskusteluapu on myös tärkeää, että saat voimaa ja opit ymmärtämään vaivaasi. Rohkeutta!

HEI . KOKEILE KEITETTYJÄ PAPUJA. siinä on typrofaania joka valmistaa serotoniinia ,jota aivot tarvitsee. aloita jo tänään ja ihuomenna tunnet olosi hyväksi ja ylihuomenna terveeksi.3dl päivässä riittää. möyhemmin riittää 2di päivässä.

minulta parani paniikit ja masennukset tällä keinolla,
elikkä ruokavalio on syy masennukseen ja paniikkiin.
lääkkeitä ei ole tarvinnut käyttää.
papuja saa valmiina purkissa.

justjoo..

Pavuista tosiasoitten ääreen:

25 vuotta kohtauksia saaneena reilut nelikymppisenä naisena sanon että niihin tottuu ja kyllästyy. Lakkaavat häiritsemästä. Lääkkeitä käytän koska mulla on myös epävakaa persoona. Olen huomannut että panikoidun herkemmin mielialojen muuttuessa. Samoin on elämäkin ollut monenkirjava, mutta itseäni en ole alkanut vihaamaan.

Älkää nuoret ottako oloja niin vakavasti, sanotte itse itsellenne että huomenna on se parempi päivä.

Olen miettinyt jonkinlaista auttavaa puhelinta jonne juuri paniikkipotilaat voisi soittaa ja saada oireisiin neuvoja, olisiko kenestäkään tälläinen
"auttava/ tukea antava/puhelin hyvä? Mietin että minusta olisi ja neuvojan tulisi itse olla ph sta ainakin osin toipunut "veteraani", jotta tietää vähän mikä saattaa rauhoittaa oloa..

Mielipiteitä otan vastaan!

Mulla oli 12-vuotiaana paha paniikkihäiriö koulukiusaamisen vuoksi. Niitä kohtauksii tuli useimmiten yksin ollessa, kotona tai erilaisissa tapahtumissa (esiintymiset, leirit yms). Menin 7.luokalle eri kouluun kuin kukaan muu kiusaajani ja mua ei tunnettu siellä. Paniikkikohtaukset väheni nopeesti ja parannuin, kun ei tarvinnut sietää koulukiusaamista :) .Tosin se paniikkihäiriö on semmosta, että se uusiutuu aika helposti. Niinpä 8-luokan keväällä kohtauksia alkoi tulemaan esimerkiksi busseissa, ylittäessä tietä tai autioilla kaduilla, tai suljetuissa tiloissa. Meinasin jättää riparinkin väliin, kun pelkäsin paniikkikohtauksia ihan hirveesti. Onneks sain homeopaattiset lääkkeet ja pieneen kiusaamiseen mua kohtaan puututtiin ajoissa, kiitos kivan ylä-asteeni :). Niinpä kohtauksia ei enää ole tullut 8.luokan jälkeen. Tosin en uskalla varmaankaan ajaa ajokorttia vuoden päästä (olen nyt 17) , sillä on mahdollisuus, että paniikkikohtaus tulee autoa ajaessa, ja silloin se on vaarallista. En ota turhaa riskiä, sillä tuntuu että en pääse koskaan lopullisesti tästä sairaudesta eroon. Se on vähän kuin taustalla kummittelemassa, ja sitä pitää oppia vain sietämään ja sen ehdoille ei kannata myöntyä. Jos paniikkikohtaus tulee, tiedät ainakin, ettet ole kuolemassa sydänkohtaukseen ja eikä se ole vaarallista, eli paniikkia ei kannata jännittää etukäteen. Tosin itse en mielelläni kokisi enää yhtäkään paniikkikohtausta, kiitos :)

Hei, tulin itsekkin kertomaan "parantumisestani" eli siitä että opin elämään kohtausteni kanssa niin että pystyn elämään suht. normaalia elämää.
Kaikki alkoi vuonna 2008 kun rupesin saamaan paniikkikohtauksia, vuoden verran häpesin ja peittelin sairauttani, koska en itsekkään tiennyt mitä se kaikki oli, eräänä aamuna heräsin ja olin "kummajainen" omasta mielestäni.
Sain kuitenkin viimein kerrottua muutamalle hyvälle ystävälleni ja he päättivät että en voi elää selllaista elämää etten voi poistua enää 4 seinän sisältä, joten he tilasivat minulle ajan lääkäriin (pelkäsin itse niin paljon että pelkkä puhelu vieraalle ihmiselle laukaisi kohtauksen). Lääkäri määräsi lääkkeitä (Cipralex) ja varasi ajan psykologille. Kävin psykologin juttusilla vain muutamia kertoja, koska en kokenut siitä silloin olevan niin suurta hyötyä, luotin enmmän lääkkeisiin, joita söinkin vuoden verran. Lääkkeet lopetettuani meni aikaa ennenkuin kohtauksia taas alkoi tulla, mutta kun niitä alkoi tulla nin aloin olla taas samassa lähtöpisteessä kuin ennen ekaa lääkärissä käyntiä.
Onnekseni olin tässä kaiken keskellä kuitenkin löytänyt nykyisen miesystäväni, joka päättäväisesti aloitti siedättämään minua, antaen täyden tukensa, käytännössä se tarkoitti sitä että esim. ennen kauppaan ,menoa lupasi että jos saan kohtauksen nin hän ottaa kädestä kiinni ja tarvittaessa vaikka kantaa minut ulos sieltä kaupasta jos itse jähmetyn pelosta. Se oli todella epämukavaa, koska osasin paremmin vältellä kaikkea mikä alkoi vähänkin ahdistamaan, kuitenkin vuoden verran teimme tätä altistamistani yhdessä ja saan enää tosi harvoin pahoja kohtauksia, kun tiedän että tukea on jos niin käy.
Myös se auttoi itseäni että tajusin että se on on minun sairauteni ja se ei kuulu kellekkään jos nyt alan täristä ja hikoilla tuolla jossain ja minun ei tarvi hävetä sitä!
En olisi 4vuotta sitten uskonut että pystyn joskus elämään näin normaalia elämää, käydä esim itse siellä kaupassa!
En ehkä usko että voi täysin koskaan parantua, mutta kun hyväksyy asian osana itseä ja saa läheisimmiltä ymmärrystä ja tukea nin elämänlaatu voi parantua huomattavasti! Toivon jaksamisia kaikkien päivään ja suosittelen itsekkin sitä puhumista! :) (ja selvennys: en pelkää vain kaupassa käyntiä, se oli esimerkki tilanteesta jossa kohtaus tulee)

Hymyilevä asenne elämään ja itseensä ja tekojensa hyväksyminen,liikunta ja hymy heti aamupeiliin

Tämä ketjun Aloitushan on VANHA !
3 v vanha aloitus, joten mitähän aloittajalle nyt kuuluu??
- Halloo, kuinka voit, miten menee?

Tämä ketjukin sen osoittaa että paniikkihäiriöitä on erilaisia eikä yksi sapluuna riitä paranemiseen vaan niitä tarvitaan melkeinpä yhtä monta kun on sairastunuttakin.

Itse olen jo "aikuinen mies" ja nyt alkukesästä ilmaantui ekat oireet joista olin aivan pihalla että mittä tää nyt on?
Yhtäkkiä en pystynyt katsomaan tuntematonta ihmistä suoraan silmiin, rintaa puristi ja tuntui ettei saanut oikeastaan mitään järkevää sanaa suustani, ja halusin vaan pikaisesti irrottautua tilanteesta, siis menin paniikkiin. Sama jos hyppäs bussii niin ekat sekunnit tuntu pahoilta kunnes pääs istumaan.

Olen tullut siihen tulokseen että syy paniikkikohtauksiin on huono itsetuntoni..se huononi huomattavasti parin viimeisen vuoden aikana. ennen sitä olin usein porukan keskiössä ja varsinainen pellekin, puhumattakaan toimiston tyttöjen kanssa vehtaamisesta, siis lyhennettynä sosiaalinen tapaus.
Ja töissä hoidin joskus isojakin projekteja, nyt mun isoin duuni on kattoa et kelan
lappu tulee täytettyä oikein:)

Ensin tuli ero, tosin mun hakemana, ja sitten menetin työni,siis klassiset vituiks meni koko paska.
Nyt mulla on uusi emäntä joka tekee iltaduunia ja opiskelee siinä ohessa, eli mun järjen/kotikasvatuksen mukaan olisin se joka toisi leivän pöytään , ja toinen saisi keskittyä opintoihin,mutta paskat, nyt mua jopa pelottaa työhaastattelut, olisin kesän aikana ehkä päässyt pariinkin paikkaan töihin, mutta en mennyt haastatteluihin koska pelkäsin pahinta.

Mutta välillä olo on hyvä vaikka kuinka isoissa porukoissa, eli silloin kun ei tunne olevansa surkea työtön paska, siis tavallaan unohdan sen, niin silloin kaikki saattaa mennä niinkuin ennenkin. se ajatus että menen työhaastatteluun tuo heti pintaan sen paskan fiiliksen työttömyydestä ja sen tunteen omasta surkeudesta, vaikka järki sanoo ettei toi nyt ole mikään big deal että meitä on paaaljon jotka saa palkkansa kelasta.

Itsetuntoon mä päädyin myös sen takia että kun viikonloppuisänä saan tenavat luokseni, oireita ei ole koska olen muksuistani erittäin ylpeä ja ne jotenki pönkittää itsetuntoa. Ja oltiin nyr elokuussa viikon verran ulkomailla, oireista ei mitään tietoa kun ei tarvinnu kelata asioita.

apua aion ehkä hakea jos näitä parempia päiviä on enemmän kuin huonoja, koska se on merkki siitä että mies elpyy. Tsemppiä kaikille jotka asian kanssa painii!

Thank you very much for listening

Paniikkini katosivat kofeiinin käytön täydellisen lopettamisen jälkeen hyvin nopeasti 2008.

Nyt olen järjestämässä koulutustilaisuuksia sellaisille, jotka haluaqvat parantua, ei vain paniikeista, vaan myös ahdistuneisuudesta, masennuksesta ja mistä tahansa mt-ongelmasta, mutta myös CFS, fibromyalgia, multippeliskleroosi ym "autoimmuunisairaudet" lähtevät samalla hoidolla.

Psyyken ongelmissa hoitovaste on parista tunnista muutamaan vuorokauteen.

Tämän kofeiinimiehen paniikista en osaa sanoa, mutta hän on muilla tavoin erittäin häiriintynyt ihminen.

Olen itse parantunut vaikeasta paniikkihäiriöstä jätämällä viljat ja lisäaineet pois ravinnostani. Suoliston kunto korreloi suoraan aivoihin, kokeilkaa, ei maksa muuta kuin vaivan... saatatte ihmetellä lopputulosta. mukaan maitohappobakteerit, kalaöljy (mulle ei sovi) ja monivitamiinivalmiste. ei enää ikinä lääkkeitä, turruttaa koko tunne-elämän!!

Olen parantunut. Lääkityksen ja psykologi käyntien avulla.

Minä olen saanut Jumalalta parhaan avun. Kristillinen usko kaikkinensa on hyvin turvaa tuova juttu. Altistaminen on toinen tärkeä. Luulen, että alttius/taipumus paniikkiin on minulla jossain määrin pysyvä juttu, mutta mitä paremmin pidän huolta hengellisestä elämästäni Jumalan lapsena, sitä paremmin minulla menee. Riittävä uni olis varmaan kans aika tärkee asia, jos siitä joskus oppisi pitämään huolta... :/

Tämä on vanha ketju, mutta kerron omasta kokemuksestani. Sain paniikkikohtauksia ekan kerran n. 30 vuotiaana. ensimmäinen kerta oli tosi pelottava, kun en tiennyt mistä on kysymys. Itsemurhakin tuli mieleen. Mutta kun syy selvisi, ei ollut mitään ongelmia. Itse en tarvinnut terapiaa, Alprox niminen lääke auttoi. Nyt 55vuotiaana voin todeta, että ei ole vaivannut enää 10 vuoteen. Eli kyllä siitä selviää!

suoraan kysymykseen suora vastaus. Paranin aivan TÄYSIN paniikkihäiriöstä hengellisessä tilaisuudessa antautumalla Jumalalle, sain kokea rauhaa, ja iloa, ja kaikki ne kauheudet joita olin kokenut tuli itkuna ulos, sen jälkeen olin vuosia täysin terve ja parantunut siitä.

Jos on tarpeeksi vanha, niin eläköityminen auttaa. Ainakin minun kohdalla kaikenlainen stressaaminen loppui kertaheitolla.