kuinka varhaisilta vuosilta muistat

todistettuja aikaisimpia muistoja 1,7 vuoden iästä. Ne ovat tulleet ilmi puolivahingossa, kun aikanaan aloin puhua äidilleni näitä muistoja, jotka siis liittyivät tätini häihin, jotka vietettiin kolme kuukautta ennen 2-vuotissynttäreitäni. Äitini kysyi hölmistyneenä, että miten voit muistaa tuollaista. Kyse oli pienistä mutta lapsen mielestä kiinnostavista yksityiskohdista, jotka äitinikin kyllä muisti selvästi, kun niistä puhuttiin. Olen vielä varmistanut asian tädiltäni ja totta se on.

Enemmänkin sitten muistoja on 2-vuotiaasta eteenpäin. Ja siis mediaalinen henkilö olen. Tällä palstalla voit lukea eräistä kokemuksistani tiivistettynä tuolta vähän alempaa.

Mistähän tuo tuollainen 4 v raja tulee? Uskon että tuo raja on täyttä puppua.

Itselläni ensimmäiset muistot ovat jostain 2 ja 3 ikävuoden väliltä. Mieheni sen sijaan muistaa tapahtumia vauva-ajaltaan. Siltä ajalta kun on maannut vaunuissa.

Itselleni aikuisena yhtäkkiä paukahti päähän kuva jossa on ensimmäisen talomme pihamaa ja sillä lastenvaunut, pitäisi joskus kysyä äidiltä että minkä värisissä vaunuissa minua on kuskattu.

Tämä kuullostaa varmasti emävalheelta, mutta muistan kai syntymäni tai jotain. Muistan että makasin kirkkaan valon alla ja huoneessa oli lääkäreitä. Muisto voi olla myös leikkauksesta, johon jouduin noin kuukauden ikäisenä.
Omituista on se, että muistossani ei ole värejä ollenkaan, vaan kaikki on mustavalkoista.

...ovat 1,5-2 ikävuoden väliltä ja niitä on useita. Sitä aiemmista on vain tuntemuksia, jotka liittyvät lähinnä erilaisiin tuoksuihin sekä kuulo- ja tuntoaistiin. En kyllä ole huomannut yhteyttä siihen, että erityisesti herkät ihmiset olisivat kykenevämpiä muistamaan. Mutta voi olla, että herkimmät ja avautuneimmat yksilöt kiinnittävät muistoihin enemmän huomiota. He käyvät kuitenkin intensiivisemmin läpi sisäistä kasvuaan ja sen myötä joutuvat käsittelemään suuria määriä tietoa ja tapahtumia elämästään.

Itselläni muistoja on n.2-3 vuoden iässä, sillä muistan ajan ennen pikkuveljeni syntymää (Olin tuolloin 3v.). MInulla on joiain muistoja, joiden ajankohtaa en osaa määrittää, mutta niistä minun pitää kysyä joskus vanhemmiltani (kävimme jossain huvipuistossa ym.). Siitä kun pikkuveljeni syntyi en muista kuin vain ´epäolennaisia´ asioita: kuinka olimme autolla matkalla sairaalaan ja minulla oli pari kivaa lelua mukana, kuinka sairaalassa mieleeni painui iso laatikko törröttäen ulos seinästä (nyt olen päätellyt sen olleen paloletku) ja kuinka kotiin palatessamme leikin edelleen niillä leluilla ja sitten kotipihalla heitin ne puskaan. :D Joo-o. Kun alkaa tarkemmin analysoimaan, niin värit ovat jääneet parhaiten mieleen. Muistatteko joskus, kun henkareissa oli koot merkitty pienellä pyörivällä muoviosalla? Ne olivat suosikkejani pienenä. Istuin tuolloin kärryissä, enhän muuten olisi ylettänyt näkemään niitä.

Minulla on kaikenlaisia kivoja pieniä muistoja lapsuudesta, mutta niin varmasti kaikilla. Olen herkkä kaikille yliluonnollisille asioille, toisin sanoen tuntuu, että minulla olisi jokin kuudes aisti.

Varmasti erittäin selkeästi muistan yhden ensimmäisistä asunnoistamme jossa asuimme. Muistan täysin yksityiskohtaisesti kaikki kaappien, julisteiden ja huonekalujen paikat sekä asunnon rakenteen ja tämä täytyi olla jotakuinkin silloin kun olin 2.5 - 3 vuotias. Unet ovat palauttaneet myös mieleeni vieläkin varhaisempia, todennäköisesti oikeellisia muistoja, sillä olen näitäkin kysynyt nyt myöhemmin vanhemmiltani ja he varmistaneet asioiden pitävän suurelta osin paikkansa. Tosin täytyy muistaa, että unessa nähdyt muistot on verhottu osittain myös unimaailmaan eivätkä siksi rakenteellisesti ole välttämättä täsmälleen oikeellisia. Yksi tällainen lucid unen kautta saatu muisto on ajalta jolloin olin noin 0.5 - 1.5 vuotias potkuhousuissa ja vanhempieni ympäröimänä yhteisellä sängyllä yhdessä varhaisimmista asunnoista. Huoneen koko, sängyn, oven ja ikkunan sijainti ja huonekalujen järjestely vaikuttaa olevan tässä unimuistossakin erittäin oikeellinen. Samaten peiton ja potkuhousujeni väri.

Minulla on muistoja ihan vauva ajaltani. Hyvin kirkkaita ja selkeitä. Jopa omasta kaste tilaisuudestani. Hämmästytin niillä aikoinaan omaa äitiäni joka ei ikinä kertonut minulle tälläisiä asioita.
Siis aikuisena kerroin niitä äidilleni, nyt jo kuolleelle. Joitakin asioita tarkistin isältäni kun äitini väitti ettei sellaista voi olla tapahtunut, Isä muisti samoin kuin minä. Enkä suinkaan johdatellut häntä muistamaan.
Näin vain muistan. En tiedä onko sillä mitään suurempaa merkitystä. Sillä mielestäni on että lapsuuden kodissani tapahtui monen moista josta minulla ei ollut aavistustakaan ennekuin vasta aikuisena kun keskustelin vanhempieni ja sisarusteni kanssa.
Välillä tuntuu että asuin ihan eri kodissa kuin he. Että sellaisia muistoja. Sitten sitä opittiin elämään jossain haave maailmassa, kaiketi. Ja se onkin koitunut onnettomuudekseni vai onnekseni. Tästä asiasta haluaisin keskustella mutta en vaan tiedä missä.

Muistan, kun isäni piti minua sylissään peilin edessä ja katsoin peiliin, jossa näkyi itkuinen pikkutyttö pyjamassa ja kädet ja kasvot olivat pilkkuja täynnä. Joskus kouluikäisenä kerroin tuon äidille ja hän sanoi minun sairastaneen tuhka-tai vesirokon(en nyt muista kumman) kun olin 1v 8kk:n ikäinen. Muistan myös isoisäni, joka kävi meillä ollessani 2v. Hän kuoli pian sen jälkeen, mutta muistan hyvin miltä hän näytti ja että vähän ujostelin, sillä hän kävi harvoin.
Eiköhän nykyään lapsipsykologiassa/pedagogiikassa(tai mihin alaan tämä nyt sitten kuuluukaan) jo tiedetä, että muistoja voi olla jo hyvin nuorena, eikö?

Olin hivenen yli 3 vuotta kun sisareni syntyi. Äiti oli kamarissa kätilön kanssa ja sinne ei saanut mennä.
Sitten sai jo mennä. Äiti makasi sängyssä ja lattialla sängyn vieressä olevassa peltiämpärissä oli joku möykky ja muutakin roipetta. Kätilö punnitsi tyttöä ikkunan edessä olevan pöydän päällä pyyheliinan mutkassa tavallisella puntarilla.

Ennen tytön syntymää vanhempani kysyivät kumpi se pitäisi olla, tyttö vai poika. Sanoin jostakin syystä, että se on ruma jos talossa on kaksi poikaa. Tämähän vanhuksia nauratti!

Tätä ennen olimme muuttaneet metsien halki toiselta paikkakunnalta silloiseen kotiimme. Melkein perillä se reki, jossa äidin kanssa olin, kaatui. Mietin juuri, pitäisikö ruveta parkumaan, kun äiti sanoi "eipä käynyt mitenkään". Selvä, ei tarvitse parkua.

Edellisessä asuinpaikassa leikin pöydän ääressä sarvella, jonka sanottiin olevan ruutisarvi. Saattoi ollakin. Ja oli siellä pieni sininen korukin, joka oli kuulunut äitini siskolle joka oli juuri kuollut Päivärinteen keuhkotautiparantolassa. Radiona oli pieni, musta, bakeliittikuorinen Philipsin "Pikkumatti", josta kovan rätinän seasta kuului vähän muutakin ohjelmaa. Harvoin sitä kuunneltiin. Tanssimusiikkia ei ollenkaan, oltiinhan lestadialaisia. Kuitenkin vanhan tanssimusiikin nimellä soitettu musiikki on aina ollut vanhaa tuttua. Mistä? Ja miksi repeytyvän vaatteen ääni kuului niin karmealta? Oliko esimekiksi sota-ajan lentokoneissa vielä kangasseinät?

Vanhalla paikalla katselin valokuva-albumia kotona ja kysyin yhdestä kuvasta kuka tuo on. Serkkutyttö sanoi, että sehän on sinun äitisi. Minä: "Eikä ole. Se on pitempi ja laihempi". Äitini oli kylläkin lyhyt ja lihava.

Edellisenä kesänä jolloin olin 2,5 vuotias, karkasin kerran naapuriin leikkimään, koska siellä oli samanikäinen poika kuin minä. Äiti tuli hakemaan pois ja oli vihainen, ettei sitä saa omin luvin mennä kylään.

Lienen ollut puolivuotias kun ryömin kesällä pihalla. En osannut vielä puhua enkä kävellä. Totesin vain, että täällä näköjään ei olekaan aitat jalkojen (lyhyet pystytolpat) varassa.

Olisiko ollut tässä välissä kun tulin jostakin kuin valoisasta sumusta ja minä tiesin, että oli tullut taas aika syntyä maan päälle. Olisin halunnut vielä levätä, mutta lähdettävä oli.
Korkean tiskin takana vanha mies käänteli suuren kirjan sivuja ja sanoi, että saat hyvät eväät mutta akkaa ja pysyvää työpaikkaa et saa. Taustalla hääräsi toinenkin vanha mies. Sitten minulle näytettiin (ei kirjasta, vaan muuten) syy siihen ja sen nähtyäni totesin, että se on oikein ja kohtuullista. Tämän jälkeen sen näkemäni syyn muistaminen otettiin minulta pois. Sitten kävelin tiskin luota ovesta ulos pimeään alaspäin vievään portaikkoon ja tiesin meneväni maan päälle syntyvään ihmiseen.
Ja ne luvatut kolme asiaa toteutuivat halusin tai en. Ehkä vähän saatoin tinkiä - minkä kustannuksella?

Olin muutaman vuoden ikäinen poika kun isän kanssa olimme meren jäällä (Ojakylänlahdella?) hevosen vetämässä pankkoreessä. Siinä istuin. Meren jäällä oli isoja tummia läikkiä joitten merkitys selvisi vasta noin 45-vuotiaana kun rannikon asukas sen minulle kertoi.
Jotenkin putosin siitä jäälle jolla oli ehkä 3 senttiä vettä. Kilttinä poikana pidätin hengitystäni kuten opetettu oli veteen putoamisen varalta. Isä sieppasi syliinsä ja minä vain pidätin henkeä. Kyllä tuntui pahalta jonkin aikaa, mutta sitten tuli hyvä olo. Todella autuaallinen olo, sanoinkuvaamaton! Tiesin kuolevani, pääseväni täältä pois! Voi sitä riemua!
Isän olisi vain tarvinnut sanoa, että hengitä niin en olisi siihen hänen käsivarsilleen kuollut.
Oppineet sanoo, ettei näin voi kuolla. Tajunnan alkaessa sammua refleksi vetäisee ilmaa tai vettä automaattisesti. Toimineeko pienellä lapsella vielä tuo refleksi?

Olin pieni poika ja istuin äidin oikealla polvella ja leikittiin, että meidän sukunimi on Rantasuomela kun asumme keskellä saarta ja rannalla olevat olivat Suomeloita. Etunimistä ei ollut puhetta. Äiti oli pitkä ja laiha.

Olin pieni poika ja istuin isän vasemmalla polvella kun hän kertoi jännän tarinan Faarestiinasta. Muuta en muista kuin että hirveän mielenkiintoinen se tarina oli ja sen nimen Faarestiina. Nykyisen olomuotoni isä ei ollut kuullutkaan sellaista sanaa kuin Faarestiina, vaikka alle 10 km:n päässä asui minun syntyessäni. Samuli Paulaharjun muistiinmerkitsemistä tarinoista se Faarestiina löytyi sittemmin.

Yli 40-vuotiaana löysin paikan, missä aitat olivat tolppien varassa. Ja se asuintalonkin paikka saattoi löytyä. Nyt tosin uusi talo oli toisin päin kuin se vanha. Maa ja sen kasvillisuus olivat tuttuja, juuri sellaisia kuin "pitikin". En ole tutkinut, onko siinä talossa joskus ollut pienenä kuollut poika.

Jotenkin minulla on hämärä mielikuva jossain kohti ilmeisesti Saksaa (saksan kieli on aina tuntunut kauniilta ja läheiseltä, helpolta oppia) ehkä 1500-luvulla olevasta -kirchen loppuisesta paikkakunnasta, jossa hiekkaisen maan läpi virtasi pieni joki ja joen eteläreunalla oli yksihuoneinen kellertava talo jossa maalattia ja ainut ikkuna joelle päin. Sopisiko Gelsenkirchen kuvaan? Ikkunan edessä pöytä jonka vieressä istuin tuolilla, pöydällä tyhjä puinen lautanen.
Joku otti tukasta kiinni ja sivalsi pitkähköllä suippoteräisen veitsen tapaisella minulta pään irti jolloin siirryin ulos ruumiistani ja näin itseni hopeanvärisenä seisomassa itseni vieressä. Pään irtisivaltaminen ei tuntunut miltään, ei koskenut vähääkään. Sisään ryntäsi muutama muukin ihminen ilmeisenä aikomuksenaan tappaa minut, mutta he pettyivät pahasti nähtyään, että joku toinen oli jo ehtinyt ennen. Muut eivät nähneet tätä hopeanväristä hahmoani. Yritin tahdonvoimallani viestittää, että pane se pää sille lautaselle ja niin se kaveri tekikin.
Olisiko tämä ja ehkä muutakin näytetty minulle silloin, kun minun oli aika tulla taas maan päälle?

En minä osaa sanoa, missä vaiheessa muistikuvat muuttuu mielikuvitukseksi vai muuttuuko ne, mutta vuosikymmenten kuluessa on alkanut tulemaan asioita mieleen sillä tavalla kuin, että minä muistan näin. Ei nuo vanhat asiat vaivaa tai haittaa minua; ne joko ovat totta tai sitten ei.
Jos olen elänyt täällä ennenkin, niin toivon nyt kaiken tulleen sovitetuksi niin ettei minun tänne enää tarvitsisi tulla. Vaikka...

Muistan lapsuudestani jonkin verran. En nyt merkittävän paljon, mutta pieniä yksittäisiä asioita ja yksityiskohtia runsaastikin. Ensimmmäiset selkeät muistikuvat ovat ajalta, jolloin olin ensimmäisessä hoitopaikassani. Ikää oli kolme tai neljä vuotta, koska sen jälkeen en enää ollut ulkopuolisessa hoidossa. Muistan päivähoitopaikassa lelunani toimineen vanhan kameran "filmin" kadonneen. Se oli sellainen suorakaiteen muotoinen muovilaatikko. Etsin sitä kovasti päiväunien jälkeen makuuhuoneesta, mutten löytänyt.
Lisäksi muistan perhepäivähoitajan miehen tavan juoda aamukahvinsa lautaselta. Ensin sokeripala suuhun ja kahvi lautaselle. Muistan asunnon pohjakuvan melko tarkasti. Muistan myös varahoitopaikkani pohjakuvan aika hyvin. Muistan juosseeni alakerrassa olevaa kummitusta karkuun. Alakerta oli hämärä, ja siellä oli lasivitriinejä.

Myös tuolloisen rivitaloasuntomme pohjakuva on hyvin selkeästi mielessä. Muutimme sieltä pois ollessani 4. Muistan, kun sytytin siellä vahingossa kynttilällä paperisen pöytäliinan tuleen.

Nämä ovat tapahtumia ja muistoja, jotka voi varmasti sanoa tapahtuneen oikeasti. Niitä on paljon muitakin, mutta nämä nyt tuli ensimmäisenä mieleen.

Varhaisin muistoni on kyllä oma syntymäni. Kuinka puskin tieni ulos tähän kylmään ja kirkkaaseen maailmaan. Järkyttävä kokemus. Toinen muutama kuukauden päästä kun tätini osti uuden koiranpennun ja minut laitettiin laittella sen kanssa. Yritin huutaa kun koira (en tiennyt mikä mutta jokin kamala) oli kimpussani ja nuoli minua ja oli muutenkin energinen ja lämmin tunne kun minut otettiin pois laittalta aikuisen olkapäälle. Muistan kuinka oli vaikea hengittää ja muutenkin kamala olo. Myöhemmin selvisi että olen allerginen eläimille. Tästä lattialla olosta on kuvakin.

Ensimmäisiä muistikuviani on kun ollessani 3n vanha äitini oli töissä pienessä päiväkodissä suuren kotikerrostalomme alakerrassa ja sain kulkea hänen mukanaan aina hoitoon sinne ja sen kuinka äitini soitti siellä pianoa.Seuraava muisto on saman vuoden talvelta olessani noin kolme ja puoli vuotias kun kerrostalomme ullakko syttyi palamaan keskellä yötä ja muistan katsoneeni sitä ihmeissäni minua kantaneen isäni olkapään yli kun lähdimme turvaan lähellä asuneille isovanhemmille. Muistan sen kun ollessani 4ja puoli siskoni syntyi ja minut vietiin synnytyksen ajaksi hoitoon isoäidilleni. Seisoin puisella pallilla hänen vieressän hänen tiskatessa ja isoäiti lauloi Putte-possun nimipäivä nimistä lastenlaulua!

Kyllä ihminen alkaa muistamaan asioita noin 2 vuotiaana. Jotkut muistaa enemmän asioita tarkemmin ja toiset vähemmän asioita tarkemmin. Itsekkin muistan asioita jotka ovat tapahtuneet ollessani noin 1½-2 vuoden ikäinen.

Varhaisin muistoni on kun istun sellaisessa isossa kodinhoitohuoneen lavuaarissa isän pestessä minua. Muistan nauraneeni ja hänen hymyilleen minulle takaisin. Minun on täytynyt olla hyvin pieni sillä lavuaarin mahtuisi alle vuoden ikäinen lapsi... sellainen tiskiallasta vain hieman isompi ja syvempi.
Sen jälkeisiä muistoja ovat jotkin yksinkertaiset leikit äidin kanssa esim. eräänä vappuna jättimäisten ilmapallojen kanssa, se kun kävelen hoiperrellen ehkä 2 vuotiaana vessanovea kohti. Meillä on paljon valokuvia lapsuudestani, myös tuosta ilmapalloleikistä ja olin silloin luultavasti melkein 2.... kuitenkin hyvin pieni...
mutta tuo allasjuttu tuottaa vieläkin päänvaivaa mikä siitä teki niin merkityksellisen että se on säilynyt selvänä tähänkin päivään asti.