Olen ollut jatko-opiskelijana nyt kaksi vuotta, ja koko tämän ajan kyllä tuntenut olevani tosi "yksikseni". Jotenkin maisteriopinnoissa tottui siihen, että oli ns. "koulua" ja näki yliopistolla tuttuja jne., mutta kun jatkoin opintoja, mitä kukaan tutuistani ei tehnyt, jäinkin kyllä aika yksin. Siihen loppui kaikki rutiinit, lähinnä oleskelen vaan himassa ja väsään hommia silloin kun niitä on. Tällä hetkellä hiljaisempi vaihe menossa, ei siis mitään tekemistä edes. Rahoituskuviot ovat kyllä järjestyneet, eli persaukisena ei onneksi tarvitse olla, mutta tämä YKSINÄISYYS todella v-tuttaa.
Laitoksellamme henkilökunta on sitä paitsi jotain 50 -vuotiaita, joten sinne menokaan ei kauheasti houkuta, vaikka voisin tehdä hommiani laitoksella huoneessani. Jos siellä olisi edes muutama lähellä omaa ikääni oleva tyyppi, olisi varmaan hiukan eri meininki.
Onko kellään muulla tuntunut tältä, että tämä on kyllä niin yksinäistä puurtamista kuin olla voi?!!!
Laitoksellamme henkilökunta on sitä paitsi jotain 50 -vuotiaita, joten sinne menokaan ei kauheasti houkuta, vaikka voisin tehdä hommiani laitoksella huoneessani. Jos siellä olisi edes muutama lähellä omaa ikääni oleva tyyppi, olisi varmaan hiukan eri meininki.
Onko kellään muulla tuntunut tältä, että tämä on kyllä niin yksinäistä puurtamista kuin olla voi?!!!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mainitsemasi ongelma on hieman ikävä, ja tosiaan silloin perusopintojen aikana kyllä paljon enemmän on sosiaalista kanssakäymistä. Mutta ei kai väitöskirjatyön mikään "harrastus" olekaan tarkoitus olla? Ei se aina ole kivaa. Saat siitä palkkaa, ja se on työsi tällä hetkellä, näin ainakin itse ajattelen. Vapaa-aikanasi voit sitten rakentaa niitä puuttuvia sosiaalisia suhteita. Omanikäiset työkaverit ovat tietysti mukava lisä, mutta itse ainakin keskityn töissä työhöni siinä määrin, että tuskinpa noiden puuttumista edes huomaisi. Ei myöskään kannata ylenkatsoa niitä nykyisiä työkavereitasi, vaikka ovatkin hieman vanhempia. Meillä nuo vanhemmatkin työntekijät ovat kyllä tosi mukavia, ja heidän kanssaan voi käydä syömässä ja kahvitauoilla.
Suosittelen pientä asennetarkistusta, niin olokin alkaa helpottamaan. :)
Olen maisteriopinnoissa vähän vanhempana opiskelijana. Opiskelen enimmäkseen kotona yksin, kesät olen töissä. Syksyisin on todella vaikea tottua siihen, että ei ole missään mukana ( = töissä jossa on työkaverit).
Mulle olis sama minkä ikäisiä työkavereita, kunhan edes joku.
Ymmärrän erittäin hyvin miltä susta tuntuu. Vaikka olis selvät tavoitteet opiskelulle, niin yksinäisyys nakertaa. Yliopistolla on vain vähän tuttuja, vapaa-aikana tapaan ystäviä harvakseltaan.