Musta ritari Ritchie Blackmore-kirja suomennettuna

Samankaltaiset muistot on tuosta Rainbown peruutetusta Finlandia-talon keikasta. Kesätyöpaikasta tienatuilla ja niistä säästetyillä rahoilla hankittu lippu poltteli taskussa. Olin duunissa lähellä Finlandia-taloa ja keikkapäivänä päätin käydä katsomassa, joko maestrot ja kamat olivat saapuneet.

Mitä näinkään? Ovessa oli A4-lappu ja siinä ilmoitus keikan perumisesta. Se on yksi niistä harvoista hetkistä elämässäni, jolloin on tehnyt mieli rikkoa jotain. Iso lasiovi kuitenkin säästyi, kun kiukku purkautui ääneen öristyn kiroilun kera. Saattoi siinä joku ohikulkija ihmetellä nuoren miehen varsin kehittynyttä sanavarastoa.

Tuota keikkaa oli odotettu kuin ensimmäisen lapsen syntymää (joka tosin tapahtui vasta pari vuosikymmentä myöhemmin :) ). Pettymys oli melkoinen, kun ei sen ajan oma sankari Ritchie Blackmore tullutkaan näytille ja kuuluville.

Kuittaantuihan tuokin sitten myöhemmin, kun Rainbow tuli Messuhalliin. Ikinä en ole sellaista metakkaa kuullut, enkä luultavasti tule kuulemaankaan. Keikan volyymi oli lähes järjetön! Muistuu mieleen eräs juttu. Taisi olla Dire Straits (jos en väärin muista) Suomessa keikalla ja joku oli ihmetellyt bändin kovaäänistä soittoa. Bändiin liittyvä kiertuehenkilö oli sanonut, että eihän tuo ole vielä mitään. Odottakaas, kunnes Rainbow tulee tänne keikalle.

Niinpä, se tuli ihan itse koettua. Kuulo oli tuolla keikalla niin kovalla koetuksella, ettei mitään rajaa. Oloa ei yhtään helpottanut keyboardistin soittimestaan loihtimat matalat äänet, jotka saivat sisäkalut kääntymään pariinkin otteeseen.

Se oli sitä aikaa, kun keikoilla käytiin ilman korvatulppia. Ei niitä tainnut keikkapaikoilla ihmeemmin olla tarjollakaan. On varsinainen ihme, ettei silloin tullut mitään kuulovaurioita. Nykyään asiat ovat paremmin ja tulppia saa jo pikkukeikoillakin. Kuulo on tärkeä aisti ja sen voi pilata vain kerran.

Long Live Ritchie kirjoitti:

Samankaltaiset muistot on tuosta Rainbown peruutetusta Finlandia-talon keikasta. Kesätyöpaikasta tienatuilla ja niistä säästetyillä rahoilla hankittu lippu poltteli taskussa. Olin duunissa lähellä Finlandia-taloa ja keikkapäivänä päätin käydä katsomassa, joko maestrot ja kamat olivat saapuneet.

Mitä näinkään? Ovessa oli A4-lappu ja siinä ilmoitus keikan perumisesta. Se on yksi niistä harvoista hetkistä elämässäni, jolloin on tehnyt mieli rikkoa jotain. Iso lasiovi kuitenkin säästyi, kun kiukku purkautui ääneen öristyn kiroilun kera. Saattoi siinä joku ohikulkija ihmetellä nuoren miehen varsin kehittynyttä sanavarastoa.

Tuota keikkaa oli odotettu kuin ensimmäisen lapsen syntymää (joka tosin tapahtui vasta pari vuosikymmentä myöhemmin :) ). Pettymys oli melkoinen, kun ei sen ajan oma sankari Ritchie Blackmore tullutkaan näytille ja kuuluville.

Kuittaantuihan tuokin sitten myöhemmin, kun Rainbow tuli Messuhalliin. Ikinä en ole sellaista metakkaa kuullut, enkä luultavasti tule kuulemaankaan. Keikan volyymi oli lähes järjetön! Muistuu mieleen eräs juttu. Taisi olla Dire Straits (jos en väärin muista) Suomessa keikalla ja joku oli ihmetellyt bändin kovaäänistä soittoa. Bändiin liittyvä kiertuehenkilö oli sanonut, että eihän tuo ole vielä mitään. Odottakaas, kunnes Rainbow tulee tänne keikalle.

Niinpä, se tuli ihan itse koettua. Kuulo oli tuolla keikalla niin kovalla koetuksella, ettei mitään rajaa. Oloa ei yhtään helpottanut keyboardistin soittimestaan loihtimat matalat äänet, jotka saivat sisäkalut kääntymään pariinkin otteeseen.

Se oli sitä aikaa, kun keikoilla käytiin ilman korvatulppia. Ei niitä tainnut keikkapaikoilla ihmeemmin olla tarjollakaan. On varsinainen ihme, ettei silloin tullut mitään kuulovaurioita. Nykyään asiat ovat paremmin ja tulppia saa jo pikkukeikoillakin. Kuulo on tärkeä aisti ja sen voi pilata vain kerran.

Lue lisää

Olin myös, mutta se oli Messukeskuksessa Pasilassa. Olin myös Dire Staritsin keikalla.

Rainbowin keikka meni vähän pilalle, koska järkkärit sytyttivät hallin takaosaan kattovalot ja Blackmore oli uhannut keskeyttävänsä keikan, jos valot eivät sammu. Sammuttivat onneksi.
Syy valojen sytyttämiseen oli, kun joku nuija oli nakannut limupullon yläkatsomosta alas ja se oli osunut jotakin tyttöä päähän. Onneksi ei kuhmua isompaa tullut.

Ei se Dire Straits niin kova ääninen ollut. Rainbowin keikalla oli pumpulitukot korvissa, joten ei melu haitannut. Olin näet oppinut ottaa mukaan, kun olin 70-luvun alkupuolella Kulttuuritalolla tsekkaamassa Status Quota, kun se oli Hello-levyn jälkeisellä kiertueella. Siellä oli niin infernaalinen meteli että kuulo oli vajaa tehoinen neljä päivää kamalan vinkunan kera ja taisi siitä konsertista jäädä jonkin asteinen tinnitus päälle, joka vaivaa vieläkin.
Nykyään on Earit taikka vastaavat mukana.

Oli hyvä ja mielenkiintoinen kirja. Paljon uutta tietoa ainakin minulle. Hyvää oli nimenomaan se, että se ei ollut pelkkää päähenkilön hehkutusta. Sanottiin ja kerrottiin suoraan, miten Ritchien osaa olla ihmissuhteissaan täysi kusipääkin.

Blackmore oli ja on musiikin suhteen melkoinen perfektionisti. Ritchiellä oli tietyt laatuvaatimukset, ja siksi onkin ymmärrettävää, että yhteistyö mm. Gillanin kanssa ei enää sujunut. Gillanin instrumenttihan on ollut epävireessä viimeiset 20 vuotta. Kuten Ritchie itsekin sanoo, niin sehän olisi sama kuin soittaisi epävireessä olevalla kitaralla. Paice, Glover ja kumppanit ei siitä välitä, kunhan rahaa vaan keikoilta tulee vanhalla maineella.

Ritchie taas tekee nykyäänkin uutta hyvää ja menestyvää musiikkia.