Kiusaamisen seuraukset uhrille ja kiusaajalle?

No mä oon ollu koulukiusattu 8ja 9 luokan.
Meit oli noin 16 henkee luokalla ja oli se mun mielest vähä ilkkiä ol ko ei voinnu oikeestaa kellekkään puhuu... Mut niinku leikattiin pois siit ryhmästä, menin rehtorin juttusille mikä oli myös meidän luokanvalvoja, en saannut oikeen apua tosin pintapuolista apua tuli... reksi ja sen jälkeen muutamat muut piti puhuttelun kiusaamisesta mutta eipä se auttanut juurikaan mitään.

Arvet ? no luottamus menny ihmisiin , sosiaalinen elämä kuihtunut ja masentuneisuus.

Musta paras ratkasu olis et vanhemmat ja erintoten opettajat tekis radikaallisempii tekoja, luokan vaihtoja ja sen sellaista tosin siitä voi syntyä lisää kiusaamista ja syrjimistä.
Eli toimivin olisi varmaa KUNNON puhuttelu kiusaajille !

Millaiset arvet kiusaaminen on jättänyt teihin?
- Itsetunnon rajua laskua, synkkiä ajatuksia, masennusta, katkeroitumista ja yksinäisyyttä. Vuoden alussa oli päivien päättäminenkin erittäin lähellä.

Oletteko päässeet kokemuksistanne yli? Jos olette, miten?
- En oikeastaan. Sama peli jatkuu edelleen, mutta vain siksi että välttelen heitä ja pysyn poissa silmistä.

Minkä tyyppistä kiusaaminen on ollut?
- Henkistä ja joskus fyysistäkin. Voitte kuvitella miltä se tuntuu kun sinulle tutut sekä tuntemattomat ihmiset tuntevat sinut pelkästään haukkumanimilläsi? Tämä alkoi ala-asteella ja jatkuu edelleen.

Auttaako kiusaajilleen anteeksi antaminen millään tavoin?
- Vaikka olen hyvin kärsivällinen ja anteeksiantavainen, en ikinä tule antamaan anteeksi heille.
Näistä vuosista kuuluisi nauttia, mutta he tuhosivat nuoruusvuoteni kenties koko loppuelämäni.
Kaikki se viha ja katkeruus kulkevat mukanani minne menenkin.

Pitäisikö myös alaikäisille voida antaa sakkorangaistuksia henkisten, mahdollisesti elinikäisten vammojen tuottamisesta? (Vanhemmat eivät olisi millään tavoin velvollisia maksamaan näitä sakkoja)
- Mikään rahamäärä ei toisi sitä takaisin mikä he ovat jo teiltä vieneet.

Mitkä olisivat parhaat tavat ehkäistä kiusaamiskierteen syntyminen?
- Kouluilla pitäisi olla enemmän vastuuta ja kovemmat keinot ehkäisyyn.

Ja millä keinoilla lopettaa jo alkanut kiusaaminen?
- Ne kovemmat keinot, mitä ne ovatkaan.

Toivotan onnea ja rohkeutta teille muille hengenheimolaisille.
Toivotaan että tuulet vielä puhaltavat myötätuuleen :)

"Millaiset arvet kiusaaminen on jättänyt teihin?"

Ainoa "arpi", jonka nykyisin saatan tunnistaa kiusaamisen seuraukseksi, on totaalinen pettymys ja epäluottamus muihin ihmisiin. Aiemmin oli paljon muitakin ongelmia (en esim. uskaltanut kävellä kaupungilla tms.), mutta ne ovat hälventyneet vuosien varrella. Olen myös tullut siihen tulokseen, että suurin osa ongelmistani on johtunut pakko-oireisista häiriöistäni, pikemminkin kuin kiusaamisesta. Joskaan en sulje pois mahdollisuutta, että kiusaamiskokemukset ovat voineet vahvistaa oireita.

"Oletteko päässeet kokemuksistanne yli? Jos olette, miten?"

Pääsin kokemuksista yli analysoimalla menneisyyttäni objektiivisesti. Syytän asiasta paljolti itseäni. Olisi pitänyt olla fiksumpi ja sulautua paremmin massaan. Erilaisuudellani annoin muille sytykkeen kiusaamiseen. Jos elämästä haluaa selviytyä mahdollisimman kivuttomasti, täytyy suuressa joukossa olla (tai ainakin esittää olevansa) samanlainen kuin kaikki muutkin.

Tukea ja turvallisuudentunnetta löysin kuntoilusta, filosofiasta ja yksinäisyydestä. Harrastin paljon mentaalisia harjoituksia, ja altistin itseni pienin askelin silloin ahdistavilta tuntuneisiin, arkipäiväisiin tilanteisiin. Kiinnitin huomioita pienimpiinkin yksityiskohtiin, ilmeisiin, eleisiin, puhetyyliin jne. Laadin itselleni etukäteen ohjesääntöjä siitä, mitä kannattaa sanoa ja mitä ei.

Pienet onnistumisen tunteet söivät pelkoa pala palalta - joskin aikansa se vei. Enää en pelkää ketään, ja tulen toimeen itsenäisesti. Luotan kykyyni kontrolloida itseäni ja käyttäytymistäni silloin, kun joudun ihmisten kanssa tekemisiin. Koen tulleeni keitetyksi jo niin monessa liemessä, että pysyn rauhallisena enkä panikoi. Mutta esim. esiintymisiä en voisi silti kuvitella vieläkään.

"Minkä tyyppistä kiusaaminen on ollut?"

Nimittelyä, joukon ulkopuolelle sulkemista, uhkailua, valehtelua, nöyryyttämistä, omaisuuden vahingoittamista sekä pahimmillaan fyysistä väkivaltaa, kuten lyömistä ja potkimista isolla joukolla.

"Auttaako kiusaajilleen anteeksi antaminen millään tavoin?"

En tiedä, en ole antanut anteeksi (joskaan en tuomitse ketään). En sen paremmin itsellenikään, koska kiusasin toisinaan "kostoksi" muutamia henkilöitä. Halusin olla edes jonkun yläpuolella. Toivoin, että kiusaajani olisivat vainonneet heitä minun sijastani. Tunsin siitä huonoa omaatuntoa jo tuolloin, mutta tehtyä ei enää saa tekemättömäksi. Näen, ettei minulla ole oikeutta valittaa tai osoitella ketään sormella, koska syyllistyin itsekin samaan.

"Pitäisikö myös alaikäisille voida antaa sakkorangaistuksia henkisten, mahdollisesti elinikäisten vammojen tuottamisesta? (Vanhemmat eivät olisi millään tavoin velvollisia maksamaan näitä sakkoja)"

Jos kiusaaminen on jatkuvaa ja suunnitelmallista, ilman muuta. Ongelmahan vaan on, että sakkoja/korvauksia on vaikea laittaa perintään, ennen kuin lapsi on aikuinen ja ansiotyössä. Joten vanhempien tai veronmaksajien vastuulle ne sakot ainakin väliaikaisesti jäisivät.

"Mitkä olisivat parhaat tavat ehkäistä kiusaamiskierteen syntyminen?"

Kokonaan kiusaamista ei tulla koskaan saamaan kitkettyä, mutta vähentää sitä varmasti voidaan.

Ihan ensimmäiseksi jokaisen soisi omalta kohdaltaan miettivän, voisiko tehdä jotain asian hyväksi, ja millaisen esimerkin antaa omille/lähipiirinsä lapsille. Niin sadistinen laji kuin ihminen onkin, mieleltään tasapainoiset lapset harvemmin tuntevat konkreettista tarvetta lajitoverinsa nöyryyttämiseen. Se kaikkein tärkein oppiaine lapsesta saakka pitäisi olla empatiakyky muita kohtaan, sillä samassa veneessä (jota myös Maapalloksi kutsutaan) tässä kaikki lopulta ollaan.

Yksi ihminen ei voi tietenkään vielä asiaan paljon vaikuttaa, ja siksi talkoisiin tarvittaisiin myös valtiota - kun kerran sellainen on ihmisten "hyödyksi" ja "hyvinvoinniksi" perustettu. Kiusaamisen ytimeen päästäisiin useimmiten puuttumalla ihan perusasioihin, eli millaiset lähtökohdat elämään lapset saavat perheissään. Vyyhti vaan on kovin monimutkainen, ja siinä on yhtä monta solmua kuin ihmistäkin. Miten torjua köyhyyttä, perheväkivaltaa, alkoholismia, lasten ja nuorten masennusta ym. kun ei ole varmuutta keinoista, ja samaan aikaan valtion varoja pitäisi käyttää moneen muuhunkin "välttämättömään"? Joku tahohan valittaa aina jostain. Toisaalta laiminlyömällä lapset ja nuoret uhraamme tulevaisuuden nykyhetken alttarilla. Ja jos näin valitsemme, miksi ylipäätään enää teemme lapsia maailmaan? En yhtään ihmettele Pekka-Ericin ja kumppaneiden ratkaisuja - kukapa haluaisi syntyä yhteiskunnan sijaiskärsijäksi?

5000 merkin raja tuli vastaan... (jatkan saarnaani toisessa viestissä)

Poliittiset päättäjät mielellään leikkaavat sieltä päästä, mistä ei ole tiedossa nopeita, näkyviä vaikutuksia. Mielenterveystyöhön satsatut resurssit näkyvät positiivisina taloudellisina vaikutuksina (ja sillähän kaikkea nykymaailmassa mitataan) vasta vuosien ja vuosikymmenien kuluttua. Siksi ongelmat lakaistaan mieluusti maton alle, ja toivotaan parasta. Kuinkahan moni suomalainen kunta lie tämänkin taloustaantuman aikana leikannut lasten ja nuorten psykiatrisia palveluita?

Hintana on tietenkin se, että jossain vaiheessa jollakin kiusatulla pimahtaa, ja sitten jossain pamahtaa. Mutta ei hätää: tällöin poliitikko kerää äänestäjiltä pisteet kotiin ehdottamalla jotakin populistista pikaratkaisua, kuten esim. käsiasekieltoa (niin kuin käsiaseet muka olisivat ainoa tapa aiheuttaa toisille vahinkoa) tai valvontakameroita kouluihin (mikä on tehotonta, koska iso osa kiusaamisesta tapahtuu jo nyt verkossa). Tämä on valitettavaa - ja valitettavan yleistä ympäri maailman.

Edustuksellisessa demokratiassa paras keino ehkäistä kiusaamiskierrettä on ÄÄNESTÄÄ päättäjiä, jotka ovat sitoutuneet ratkaisemaan ongelman oman uransa pönkittämisen sijasta. Ongelmaksi vain muodostuu, miten erottaa katteettomia vaalilupauksia latelevat paskanjauhajat todellisista tekijämiehistä ja -naisista. Mistä löytyisi poliittista tahtoa uida vastavirtaan?

Koko koulujärjestelmä olisi myös perusteellisen remontin tarpeessa. Peruskoulun pakollisia aineita voitaisiin karsia isolla kädellä ja valinnaisten aineiden määrää kenties lisätä. Näin ryhmäkoot pysyisivät pienempinä, ja samanhenkiset, samoista asioista kiinnostuneet lapset hakeutuisivat toistensa joukkoon. Joku voi tietysti kritisoida tätä kuppikuntien syntymisellä, mutta itse en näe sitä negatiivisena asiana. Kieliä ja matemaattista ajattelukykyä lukuunottamatta ei myöskään ole mitään, mitä ei voisi helposti omaksua vielä lukioiässä - ja myöhemminkin. Opetuksen painopiste pitäisi siis olla ensimmäisinä vuosina lähes pelkästään edellä mainituissa "kulmakivissä". Muut aineet voisivat olla pitkälti valinnaisia, ja niihin voisi osallistua oman jaksamisen mukaan.

Parhaimmillaan lapsille jäisi näin enemmän aikaa leikkiin (joka kehittää yksilöä vähintään yhtä paljon kuin oppikirjojen pänttääminen), heille karttuisi paremmat kielelliset valmiudet (jotka ovat yksi analyyttisen ajattelun perusehto), ja he saisivat keskittyä jo varhain aineisiin, joissa he parhaiten pärjäävät ja jotka heitä eniten kiinnostavat. Kun tuntee osaavansa jotain, ei välttämättä tarvitse yrittää päteä kiusaamalla ja alistamalla muita. Myös opettajille jäisi enemmän aikaa lasten yksilölliseen opetukseen sekä mahdollisten kiusaamistapausten havaitsemiseen, ja heidät pitäisi myös sakon uhalla velvoittaa puuttumaan niihin.

Karsimalla aineita ala- ja yläaste voitaisiin yhdistää ja typistää 6 vuoteen. Jos mallia visioi eteenpäin, 6-vuotisen peruskoulun jälkeen lapset voisivat esim. jatkaa automaattisesti seuraavat 3 vuotta yleissivistävillä opinnoilla lukion "esiasteella", jossa vasta otettaisiin mukaan enemmän pakollisia lukuaineita (biologia, maantieto, historia jne...). 3 vuoden jälkeen olisi mahdollisuus valita, jatkaako loput 3 vuotta lukiossa tähdäten ylioppilastutkintoon vai vaihtaako esim. ammattikouluun. Valmistuminen ammattiin ja ylioppilaaksi tapahtuisi siis yhtä nopeasti kuin nykyisinkin.

Malli ehkäisisi - uskon niin - kiusaamista, syrjäytymistä ja luokallejäämisiä, eikä opiskelutahti tuntuisi niin stressaavalta ja hektiseltä kuin se nyt tutkimusten mukaan monista tuntuu. Päinvastoin oppilaiden motivaatio ja tulokset olisivat luultavasti paremmat. Tämä vaan lienee utopiaa. Jos ja kun nykymallilla jatketaan vielä pitkään, pitäisi opetusohjelmassa ainakin uskonnonopetus ehdottomasti korvata filosofialla ja etiikalla, mielellään mahdollisimman varhain.

"Ja millä keinoilla lopettaa jo alkanut kiusaaminen?"

Niin vaikeaa kuin se voi ollakin, ottamalla asia puheeksi vanhempien/opettajien kanssa. Ottamalla yhteyttä kiusaajan/kiusaajien huoltajiin. Ja jos kiusaaminen ei vieläkään lopu, haastamalla kiusaaja(t) oikeuteen.


Pahoitellut pitkästä viestistä. Vaikka eipä ole kenenkään pakko lukea.

Millaiset arvet kiusaaminen on jättänyt teihin?
Alkuun lievä masennus, ihmisuhdeongelmat, luottamuspula, syömishäiriö, yksinäisyys. Nykyään vakava masennus, paniikkikohtauset, itsetuhoisuus, edelleen ihmissuhdeongelmat(varsinkin parisuhteessa)

Oletteko päässeet kokemuksistanne yli? Jos olette, miten?
En sanoisi että olen päässyt täysin yli, koska käyn monen vuoden jälkeenkin terapiassa, syön lääkkeitä sekä masennukseen, että kohtauksiin.

Minkä tyyppistä kiusaaminen on ollut?
Nimittelya, ulkopuolisuutta, "hyvät" kaverit pettivät monesti luottamukseni mm. lukemalla 12-vuotiaina päiväkirjaani ja kertomalla siitä koko koululle. Toisinaan väkivaltaisuutta mm. koulun pihalla hakkaamista isolla porukalla. Porukan ulkopuolelle jättämistä ja väheksymistä.

Auttaako kiusaajilleen anteeksi antaminen millään tavoin?
Voi kuulostaa oudolta, mutta kyllä se tosiaan auttaa. Noudatin viisi vuotta kiusaamisen jälkeen äitini neuvoa ja aloin pikkuhiljaa antaa anteeksi osalle kiusaajistani. Uskon että näin tekemällä sain ylilyöntiotteen heitstä tyyliin.. katsokaa, minähän nousin teidän yläpuolellenne ja annoin anteeksi huolimatta siitä kuinka kamalia te olitte ja kuinka olette pilanneet elämäni moniksi vuosiksi eteenpäin. Tuottaa myös tiettyä tyytyväisyyttä ajatella että suurimalla osalla menee todella huonosti: päihdeongelmia, abortteja, vahinkolapsia, väkivaltainen parisuhde, päämäärättömyyttä elämässä joten tässä yhdyn erääseen joka kirjoitti ennen minua että jopa nauttisi jos saisi tietää jotain pahaa tapahtuneen entiselle kiusaajalleen.. minä en tästä omantunnontuskia kanna, olen tyytyväinen että heillä menee huonosti, se on heille aivan oikein.

Pitäisikö myös alaikäisille voida antaa sakkorangaistuksia henkisten, mahdollisesti elinikäisten vammojen tuottamisesta? (Vanhemmat eivät olisi millään tavoin velvollisia maksamaan näitä sakkoja)
Pitäisi mutta kukapa sen todistaa kuka on kiusannut ja ketä kun nuoret harvemmin haluavat aiheesta tunnustaa tai tehdö ilmoitusta lisäkiusaamisen pelossa.

Mitkä olisivat parhaat tavat ehkäistä kiusaamiskierteen syntyminen?
Koulun ja kodin välinen yhtiestyö, vanhempien osallistuminen lapsensa elämään.

Ja millä keinoilla lopettaa jo alkanut kiusaaminen?
aikuisen puuttuminen siihen oikealla tavalla. Ja mikä on sitten muka se oikea tapa, te kysytte. Jaa-a.. kertoisin jos tietäisin, sillä minun kiussamiseeni ei koskaan puututtu. Minua löi ja potki päähän ala-asteen viidennellä luokalla n. 4 oppilasta suoraan opettajainhuoneen ikkunan alapuolella eikä tapaukseen puututtu mitenkään.

Olen ollut koulukiusattu ala-asteen ja ylä-asteen ajan. Minua on haukuttu rumaksi, läskiksi (olin normaalipainoinen), ujoksi, vammaiseksi, huoraksi.. Enpä taida edes muistaa miten pitkä lista tuo onkaan, mutta ulkonäön kommentointi ottaa nuorella tytöllä aika koville ja vaikuttaa eniten itsetuntoon. Kavereita ei ollut juurikaan ja ne muutamat, joiden kanssa tuli hengailtua, olivat epäluotettavia ja aina näiden kiusaajien nähden heidän puolellaan. Myös opettajat korostivat luokan nähden ja kuullen hiljaisuuttani ja sitä, etten ole hyvä urheilussa.

Olen 20-vuotias, opiskelen 1. vuotta ammattikorkeakoulussa ja olen seurustellut vuoden. Minulla on aina ollut huono itsetunto, mutta viimeisen vuoden aikana tilanne on räjähtänyt käsiin. Kärsin erittäin huonosta itsetunnosta, mikä häiritsee todella paljon seurustelusuhdettani ja aina julkisilla paikoilla tunnen itseni valtavan kömpelöksi ja paksuksi. Vaikea selittää, mutta se mikä mättää ulkonäössäni ja itsetunnossani ei ole peilikuva (on sekin hieman =D) vaan jokin "haamutunne". Taidan kantaa ainakin 10kg ylimääräistä vain siksi, että pääkoppaani on jäänyt sellainen tunne. Ihmisiin luoittaminen ja tutustuminen on vaikeaa, koska epäilen jatkuvasti toisia ihmisiä. En voi luottaa poikaystävääni, koska vakaasti uskon, että hän haluaa jotain minua kauniimpia naisia.

Viime syksyllä kärsin niin paljon itku/paniikkikohtauksista ja masentuneisuudesta, että hakeuduin lääkäriin ja sain lääkityksen. Lääkkeet poistavat oireita (itku, paniikki, itsetuhoiset ajatukset, aloitekyvyttömyys ym), mutta eivät syitä eli itsestäni en pidä hirveästi vieläkään tosin kiitos lääkkeiden, en enää märehdi rumuuttani koko aikaa. Olen hakeutumassa terapiaan, vaikka se olisikin vaivalloista ja kallista. Ei tällainen elämä ole mistään kotoisin.

Välillä mietin, että mitä helvetin järkeä tässä oikein on. Tuntuu niin pahalta, olla niiden aikojen vankina vielä monen vuoden jälkeenkin. Ja aikaa ja rahaahan tähän kuluu.

En haluaisi tällaista oloa kenellekään ihmiselle maailmassa. Enkä soisi kenenkään 11-vuotiaan työtn joutuvan ajattelemaan, onko tällä hyvä perse seksikkäässä mielessä vai ei.

Millaiset arvet kiusaaminen on jättänyt teihin?

Olen nykyään täysin kykenemätön toimimaan sosiaalisissa tilanteissa, itsetunto on olematon ja oma käyttäytyminen itsetuhoista. Kulutn päiväni yleensä alkoholilla läträämiseen ja itseni inhoamiseen, koska olen antanut kiusaajien vaikuttaa elämääni näin paljon enkä kykene korjaamaan sitä. Kiusaamiseni alkoi niin nuorena ja jatkuin koko peruskoulun ja koko sen ajan muutuin yhä enemmän tunnevammaisemmaksi ja arvottomammaksi ihmiseksi. Vihasin kaikkia, koska oletin heidän automaattisesti vihaavan minua.

Pahinta kiusaamisessa oli se ettei minulla ollut aavistustakaan mistä se johtui, mitä minussa oli vikaa? Eikä kukaan koskaan kertonut vaikka yritin sitä usein selvittää.

En usko että voisin antaa anteeksi.

Minua on kiusattu kohta yhteensä 6 vuotta ja olen tällä hetkellä menossa 8 luokalle. Kiusaamisen seurauksena minulla on huono itsetunto ja en pidä itseäni laihana, koska minua on haukuttu läskiksi. Puoli vuotta sitten alennuin viiltelyyn ja koin paljon masennusta kunnes vanhempani pyysivät minua käymään psykologilla. Nyt voin paremmin enkä ole viillellyt enään sen jälkeen. Kiusaamisen takia koulussa minua pelottaa ihmiset jotka huutelevat perääni ja usein minulla on surullinen olo sen takia..

Millaiset arvet kiusaaminen on jättänyt teihin?
-Asenteeni muihin ihmisiin on muuttunut, olen kyyninen ja tuomitseva (en halua päästää muita lähelleni) , sosiaalisiatilanteita pelkäävä, feministinen (kiusaajat melkeen kaikki miespuolisia). Kaikinpuolin nykyään hyvinkin tunnevammanen, joka sinänsä harmittaa koska haluaisin pitää hauskaa, tutustua uusiin ihmisiin, mutta muistot nuoruudesta ovat niin pahoja, että en vain pysty päästämään irti. Seurustelusuhteeseen en usko pystyväni ikinä miesvihani takia.

Oletteko päässeet kokemuksistanne yli? Jos olette, miten?
-Tavallan, mutta en usko että tulen ikinä pääsemään kokonaan yli.

Minkä tyyppistä kiusaaminen on ollut?
-Henkistä ja fyysistä väkivaltaa kaikissa muodoissaan.

Auttaako kiusaajilleen anteeksi antaminen millään tavoin?
- Ei. Tuntisin itseni luovuttajaksi. En antanut, enkä tule ikinä antamaan anteeksi heidän ajatuksilleen.

Pitäisikö myös alaikäisille voida antaa sakkorangaistuksia henkisten, mahdollisesti elinikäisten vammojen tuottamisesta? (Vanhemmat eivät olisi millään tavoin velvollisia maksamaan näitä sakkoja)
- Arpia ei poistettua saa millään rahasummalla. Minua kun ei saa onnelliseksi saa ostettua. Elinikuinen kärsimys heille sen sijaan tuottaisi erittäinkin suurta mielihyvää!

Mitkä olisivat parhaat tavat ehkäistä kiusaamiskierteen syntyminen?
- Kunnon kotikasvatus. Nykyään maailma on täynnä hunoja vanhempia jotka eivät välitä mistään muusta kuin oman lapsensa hyvinvoinnista, ja tästä syystä antavat kaiken periksi ja antavat tehdä mitä lystää, ilman että lapsi joutuu ikinä ottamaan vastuuta mistään tekemästään.

Ja millä keinoilla lopettaa jo alkanut kiusaaminen?
- Lue ylempi. Ja siitä jatkona lapsi huostaanottoon sekä merkintä rikosrekisteriin pahoinpitelystä ja vanhemmille lasten hankkimiskielto tai vastaavasti johonkin vanhemmuuskurssille muutamaksi vuodeksi miettimään vanhemmuutta.

- Millaiset arvet kiusaaminen on jättäny teihin?
Syrjäänvetäytyväisyys, yksinäisyys, huonommuuden ja riittämättömyyden tunteet,
alemmuus muihin verrattuna, huono itsetunto, negatiivinen asenne kaikkeen ja kaikkiin, ajoittainen alakuloisuus..

- Oletteko päässeet kokemuksistanne yli? Jos olette, miten?
En, sillä koen edelleen kiusaamista ja syrjimistä joka paikassa vaikka olenkin jo aikuinen ihminen. Moni vihaa mua niin paljon ja osa haluaa mun jopa kuolevan pois.

- Minkä tyyppistä kiusaaminen on ollut?
Henkistä lähinnä, eli haukkumista, syrjimistä, ulkopuolelle jättämistä, syyllistämistä, arvostelemista negatiiviseen sävyyn, juorujen levittelemistä niin että se vaikuttaa huonolla tavalla koko elämään ja ihmissuhteisiin.

- Auttaako kiusaajilleen anteeksi antaminen millään tavoin?
Ei, sillä vahinkoa on jo saatu aikaan.

- Pitäisikö myös alaikäisille voida antaa sakkorangaistuksia henkisten, mahdollisesti elinikäisten vammojen tuottamisesta? (Vanhemmat eivät olisi millään tavoin velvollisia maksamaan näitä sakkoja)

Kyllä, nuorten pitää oppia että teoilla on seurauksensa.

- Mitkä olisivat parhaat tavat ehkäistä kiusaamiskierteen syntyminen?
Kunnon kotikasvatus sekä valistusta erilaisuuden hyväksymisestä.

- Ja millä keinoilla lopettaa jo alkanut kiusaaminen?
Kotona pitää olla tiettyä kuria, kuten kotiarestit, tavaroiden käyttökielto tai viikkorahan menetys ym. Koulussa esim. jälki-istunto käytäntö, oikeudelliset toimenpiteet jos kiusaaminen aiheuttaa kiusatulle niin pahoja traumoja ettei uskalla enää käydä koulua tai liikkua missään, kiusaajan erottaminen koulusta.


Itse on kokenut kiusaamisen pahempana näin aikuisiällä, lapsuudessa ei paljoa kiusattu mitä nyt välillä nimiteltiin ja haukuttiin tyhmistä asioista.

Olen ollut koulukiusattu, vieläpä lukiossakin, koska samaan lukioon sattui henkilö, jolla oli jonkinlainen persoonallisuushäiriö, ja hän suuntasi minuun ja pariin muuhun ihmiseen vihaa ja väkivallan uhkaa.

Kiusaaminen on jättänyt varmasti pysyvät jäljet persoonaani. Olen synnynnäisesti ujo ja herkkä, mutta olen varma, että kiusaaminen on tehnyt minusta ihmisaran ja minun on osittain siitä syystä vaikea luottaa uusiin ihmisiin.

Kannatan peruskoulussa kiusaajan erottamista koulusta määräajaksi siten, että hänen toki olisi tehtävä koulutehtävät, jotka koulu tarkistaisi esim. viikoittain. Ensimmäisestä kiusaamistapauksesta tulisi erottaminen esim. kahdeksi viikoksi, toisesta kärystä kolmeksi viikoksi jne. Jos kiusaaminen silti vain jatkuisi, tulisi harkintaan pysyvä erottaminen ja pakkosiirto toiseen kouluun.

Erottamismenettelyllä saataisiin kiusaajan vanhemmat aktivoitua ongelman ratkaisemiseksi, koska he joutuisivat pohtimaan nuorensa olemista ja sijoittamista koulupäivien ajaksi. Jos kiusaajan vanhemmat ovat esim. alkoholisteja, niin asia siirtyisi sosiaalihuollon piiriin ja parhaassa tapauksessa kiusaajan omakin tulevaisuus saataisiin ajoissa siirrettyä terveemmille raiteille.

Teini-ikäisten (yläasteen ylemmät luokat, lukio ja ammattikoulu) toistuva kiusaaminen olisi siirrettävä koulun toimesta (huom. EI kiusatun perheen tms) nuorisorikoksiin erikoistuneen yksikön tutkittavaksi. Sakkorangaistuskin tulisi kyseeseen.

Tärkeä huomio on minusta se, että kiusattua, siis uhria, ei saa millään tavoin vaivata kiusaajan ongelmia pohdittaessa: ei yhteisiä keskusteluhetkiä kiusaajan ja kiusatun ym. kanssa, ei syyn hakemista kiusatusta, eikä millään tavoin hänen koulutyönsä ja henkilökohtaisen elämänsä häiritsemistä!

Tämän menettelyn tarkoituksena on teroittaa kaikille osapuolille, että syyssä valitettaviin tapahtumiin on pelkästään kiusaaja ja hänen yksilöllinen psykologinen problematiikkansa (jossa taustalla saattaakin sitten olla esim. vanhempien alkoholiongelmat); kiusaajalle ja joissain tapauksissa kiusaajan koko perheelle on tarjottava psykologista ja mahd. sosiaalista apua. Koulun tulee vain kohteliaisuudesta pahoitella moista häiriötä kouluyhteisössä. Tällä tavoin saadaan estettyä ylimääräisiä traumoja ja stressiä kehittymästä kiusaamisen uhrille. Kiusaamisen syiden selvittelyn ei tule olla uhrin rasitteena!!

Olen antanut anteeksi kiusaajilleni, vaikka he eivät milloinkaan ole pyytäneet sitä anteeksi. Olen itsekin kohdellut väärin joitakin ihmisiä elämässäni. Kaikki me olemme viallisia ja vääryyteen taipuvaisia. Tärkeintä on tunnustaa tekemänsä paha ja tehdä siitä parannus. Anteeksianto ei ole tunne, vaan tietoinen päätös, jonka vääryyttä kokenut ihminen tekee tietoisena siitä, että vihaisia ja kostonhimoisia tunteita saattaa hetkittäin tulla tulevaisuudessa (esim. jonkin vastoinkäymisen yhteydessä menneisyydessä koetun vääryyden mörkö saattaa yllättäen nostaa päätään). Emotionaalisuus ja ailahtelevuus kuuluu ihmisyyteen. Sen takia anteeksiantoa ei missään nimessä tule sitoa tunteisiin, vaan tietoiseen päätöksentekoon.

Jeesus sanoi, että Hän tulee armahtamaan ja antamaan anteeksi jokaiselle, joka on itse antanut anteeksi kokemansa vääryydet. Ilman anteeksiantoa elämä ei voi jatkua!

Mikä widdu siinä on ku nykyään lepakkoihmiset on niin mielestäsnsä
kiusattuja että. Mun kokemus lepakkoluolalalaisista on että jonkun helvetin
viiden minuutin molemminpuolisen suunsoiton jälkeen teinipissiksestä kasvaa
lepakkomantrainen ja elämäntapainen kostoretkipiru.

Tää piru pyrkii pesiytymään mediaan, entisaikaan sanomalehtiin tms. nykyään
myös muihin mätämedioihin, joista käsin sitten alkaa harjoittaa kostoretkiään.
Näissä sieltä käsin suoritettavissa kostoretkissä tämä mätäpiru sitten käyttää
toisten lepakkoryhmäläisten ryhmästä ammennettavaa tietoutta mitä erinäisemmistä tavoista suorittaa sitä omaa henkilökohtaista kostoaan.
Ja tämmöinen mätipiru voi ottaa siis syyksi jonkun tuollaisen 5 minuutin suunsoiton jossain pa*ska tilaisuudessa vuosia aiemmin, missä suunsoitto molemmin puolista, se riittää näille sittisontiaispirun aluille syyksi.

Sitten sitä alkaa sieltä käsin tulla sitä pirun mantraa muutenkin väännettynä
sille saa tanan muotille, mitä näistä vaan lähtee. Tämmöinen mätipiru ei myöskään
koskaan kostoretkillään tunne sääliä eikä armoa, vaan pyrkii tuhoamaan sen
kohteensa kenties jo ennestäänkin vaurioitunutta elämää entisestään. Ja sitten
nämä saa tanan alut vielä itkevät kuinka heitä on kohdeltu niin julmasti.

Käsitykseni on jokseensakin rajoittunutta pienen otannan vuoksi tämän
tyyppisistä, mutta mun henk. koht. mielipide pohjautuen omiin elämänkokemuksiin
tämänkin tyyppisistä vainoajista on, en yhtään ihmettele esim. Iranin tapaa
hoitaa tätä asiaa, siellä kun homot hirtetään.

Ja voitte alkaa aivan vapaasti sen teinipissis räkäsontiais kostoretkimisen niiden
eri soluttamienne mätämedioiden kautta, minä puolestani pyrin sitten jatkossa
entistä enemmän tuhoamaan kaiken sen missä te alatte toimimaan, jos tarvis
vaatii niin menköön sitten vaikka koko tämä yhä enemmän homoistuva
valtakunta, jos on mennäkseen.

Julistamassa olette omaa paaska mantraanne elämäntapanne erinomaisuudesta,
kun samaan aikaan olette mitä suurimpia kostoretkituhoajia. Te ette ole yhtään
sen kummempia kuin muutkaan, samaa pas kaa uusissa kuorissa.

Olen hieman yli 40- vuotias mies, minua kiusattiin koko ala-asteen ajan.
Ylääasteella sain olla rauhassa, mutta kokemuksieni takia pysyttelin omissa oloissani ja minusta tuli yksinäinen.
Olin kai aika kummajainen, amiksessa minua kiusattiin toinen ja kolmas luokka.

-Millaiset arvet kiusaaminen on jättänyt teihin?

Alemmuudentunne, eristäytyminen, yksinäisyys, masennus, itsemurha-ajatukset(joihinn olen vasta viime aikoina hakenut apua)
-Oletteko päässeet kokemuksistanne yli? Jos olette, miten?

En mieti kiusaamista usein, enkä tunne katkeruutta, joten olen kai siinä mielessä päässyt yli.
Alemmuudentunne ja masennus, itsemurha-ajatukset ovat jääneet pysyviksi, sikäli
en ole päässyt ja en kai pääsekään.

-Minkä tyyppistä kiusaaminen on ollut?
Nimittelyä, pilkkaamista ja pilkallista suhtautumista, eristämistä porukoiden ulkopuolelle.

-Auttaako kiusaajilleen anteeksi antaminen millään tavoin?
Paljon.
Kun antaa anteeksi, loppuu katkeruus.

- Pitäisikö myös alaikäisille voida antaa sakkorangaistuksia henkisten, mahdollisesti elinikäisten vammojen tuottamisesta?
Ei, koulujen kurinpitotoimet riittävät rangaistukseksi.
Lapset ovat lapsellisia, eikä lapsuuden typeryyksistä pidä rangaista liian ankarasti.

- Mitkä olisivat parhaat tavat ehkäistä kiusaamiskierteen syntyminen?
Vanhempien tulisi ottaa tämä huomioon kasvatuksessa ja antamallaan esimerkillä.
Jos vanhemmat juoruilevat ja panettelevat, lapset tekevät koulussa samoin.

Nykyään asian eteen tehdään paljon, päiväkotien, koulujen, kerhojen ym. henkilökunta puuttuu kiusaamiseen eri tavalla kuin esim. 70-80- luvuilla.
Kiusaamista tuskin saadaan ikinä kokonaan kitkettyä, se on osa ihmisten kamppailua vallasta.
Kiusaamista voi olla myös vaikea erottaa lasten normaalista nahistelusta ja hevosenleikistä.

-Ja millä keinoilla lopettaa jo alkanut kiusaaminen?
Opettajien ja muiden lasten kanssa työskentelevien puuttuminen.
Ketään ei kuitenkaan voi pakottaa kenenkään kaveriksi.

Millaiset arvet kiusaaminen on jättänyt teihin?
- Huono itsetunto, pelko, että kaikki ajattelevat minusta pahaa, vaikea tutustua ihmisiin... Olin ujo ja hiljainen ennen kiusaamista, eikä kiusaaminen ainakaan auttanut siihen.

Oletteko päässeet kokemuksistanne yli? Jos olette, miten?
- En ajattele kiusaamista nykyään juuri koskaan. Lähinnä silloin tulee mieleen, jos näkee entisen kiusaajan tai netissä juttelee aiheesta. Onhan kiusaaminen jättänyt jäljet, mutta en ajattele sitä tai tunne katkeruutta. Ja kaipa ongelmani johtuvat muustakin kuin vain kiusaamisesta.

Minkä tyyppistä kiusaaminen on ollut?
- Henkistä eli haukkumista, naljailua, eristämistä yms.

Auttaako kiusaajilleen anteeksi antaminen millään tavoin?
- Kyllä se auttaa. Ei katkeruus ainakaan mitään hyödytä. Luultavasti itselleenkin tulee vain pahempi olo, jos vuosikaudet kieriskelee katkeruudessa, eikä ole valmis menemään eteenpäin.

Pitäisikö myös alaikäisille voida antaa sakkorangaistuksia henkisten, mahdollisesti elinikäisten vammojen tuottamisesta? (Vanhemmat eivät olisi millään tavoin velvollisia maksamaan näitä sakkoja)
- En ehkä kuitenkaan kannata tällaista. Lapset voivat olla julmia toisilleen, mutta eihän vaikka ala-asteikäisellä ole rahaa maksaa sakkoja. Ja mitä järkeä sitä enää on aikuisena maksaa lapsuuden tyhmyyksistä. Kiusaajastakin on voinut tulla aivan järkevä aikuinen, joka häpeää tekoaan. Koulun keinot pitäisi riittää.

Mitkä olisivat parhaat tavat ehkäistä kiusaamiskierteen syntyminen?
- Kotikasvatus, erilaisuuden hyväksymisen opettaminen, luokkahengen parantaminen, pienemmät ryhmäkoot, puuttuminen kiusaamiseen varhaisessa vaiheessa...

Ja millä keinoilla lopettaa jo alkanut kiusaaminen?
- Vähän sama kuin edellisessä kyysmyksessä. Puuttumalla tilanteisiin ja sovittelemalla.

Millaiset arvet kiusaaminen on jättänyt teihin?

- Mulla on tietty muuri mun sisällä, jonka ohitse pääsee vain hyvin harvat ja valitut ihmiset. En luota ihmisten motiiveihin ja rehellisyyteen. Tarkkailen hyvinkin paljon miten ihmiset käyttäytyvät kun luulevat ettei kukaan huomaa ja erityisesti tilanteissa joista eivät hyödy mitenkään ennen kuin luotan edes himpun verran.

Lisäksi jännitän sosiaalisia tilanteita joskus hyvinkin paljon, vakkei tätä ulospäin huomaa sillä olen tunteiden piilottamisen mestari. Suuressa ihmismassassa pakko olla poispääsyyn suunnitelma. Tilanteet, joissa koen ulkopuolisuuden tunnetta, ovat TODELLA ahdistavia (mutta kestän tämän tunteen kyllä nykyään, ihme kyllä).

Mun on pakko olla paras ja täydellinen että olen tyytyväinen suorituksiini. Ikuinen riittämättömyyden tunne (juontaa juurensa myös lapsuuden perheestä). Tämä asia kuitenkin koko ajan menossa huimaa vauhtia parempaan suuntaan. :)

Oletteko päässeet kokemuksistanne yli? Jos olette, miten?
- Olen siinä mielessä, että itsetuntoni on hyvä muuten, paitsi suoritusteni suhteen. Ajattelen olevani ihana, kaunis ja valloittava, kiinnostava persoona. Miten? Onnekseni olen saanut kuulut turvallisiin yhteisöihin ja tutustua mielettömän, suorastaan uskomattoman, kultaisiin ihmisiin. Olen saanut täysin rikkinäisenä kokemuksen, että musta välitetään juuri sellaisena kuin olen.

Oon myös luonteeltani sellainen, että analysoin ja pohdiskelen paljon asioita. Jo lapsena tajusin ryhmädynamiikan, ettei kiusaaminen ole pohjimmiltaan mun vika, vaikka miten siltä tuntuisi. Selviytymiskeinoina lapsuudessa käytin mm. huumoria, mielikuvaa siitä että olen väärinymmärretty prinsessa, "ruma ankanpoikanen", jonka täytyy vaan kestää tämä vaikea aika ennen kuin pääsee loistamaan, kirjoitin itsestäni listoja joissa listasin hyviä puoliani, tein paljon runoja, maalausta ja muuta luovaa. Teininä ja aikuisena analysoin kiusaamisen ja muut lapsuuden jutut (joita riittää) syineen ja seurauksineen, sain juuri täsmälleen oikeanlaisia ystäviä jotka tietoisesti tai tietämättään tukivat mua juuri oikealla tavalla mun prosesseissa. Oli mulla myös todella huonoja selviytymiskeinoja, mutten niitä listaa tähän.

Lisäksi uskon Jumalaan ja tottakai siksi uskon, että pohjimmiltaan Hän on siunannut mua moisella luksuksella, niin että oon saanu parantua.

Minkä tyyppistä kiusaaminen on ollut?
- Kiusaaminen kesti koko peruskoulun ajan, mutta sen tyyli vaihteli. Koko ajan mua eristettiin porukasta ja pidettiin yleisesti jotenkin kummallisena ja huvittavana negatiivisessa mielessä. Aika paljon mun ulkonäköä haukuttiin, mikä on yllättävää, sillä olin hyvin sievä lapsi. Käytännössä mua nimiteltiin, naureskeltiin, eristettiin porukasta, tönittiin, uhkailtiin.. jne. Kiusaaminen tapahtui niin koulussa, kuin naapurustossakin. Osa opettajista osallistui siihen, suurin osa oli passiivisia sivustaseuraajia, joku taisi yrittää puuttua huonolla menestyksellä.

Välillä mulla oli jopa kavereita, joskaan ei kovinkaan luotettavia, vaan nämä "kaverit" kiusasivat myös. Pahinta oli kuitenkin vaihe, jossa olin täysin näkymätön, enkä päässyt mukaan ryhmä- tai paritöihin ilman opettajan pakottamista. Sitä nöyryytystä.

Auttaako kiusaajilleen anteeksi antaminen millään tavoin?
- Tottakai. Itseäni se vaan vahingoittaa kantaa turhaa kaunaa. Toivon kiusaajilleni kaikkea hyvää, sisältäen sen että ymmärtää tekojensa seuraukset ja katuvat niitä, oppivat, eivätkä vaikkapa kiusaa työpaikoilla. Toivon myös että aikuistuessaan nämä ihmiset ovat oppineet aimo annoksen empatiaa, jota opettavat eteenpäin tulevalle sukupolvelle, eikä esim. heidän lapsistaan tule uusia kiusaajia.

Pitäisikö myös alaikäisille voida antaa sakkorangaistuksia henkisten, mahdollisesti elinikäisten vammojen tuottamisesta? (Vanhemmat eivät olisi millään tavoin velvollisia maksamaan näitä sakkoja)
- Toivoisin tieteellistä tutkimusta sakkojen tehokkuudesta. Olettaisin, että jokin muu keino toimisi paremmin. Ylipäätään toivon, että kiusaamiseen suhtauduttaisiin sen vaatimalla vakavuudella, joten siinä mielessä positiivinen ehdotus.

Mitkä olisivat parhaat tavat ehkäistä kiusaamiskierteen syntyminen?
- Hyvä kysymys. Empatiataidot, sosiaaliset taidot, ammattitaitoinen opettaja, kotoa lähtevä kasvatus, aikainen puuttuminen, hyvä ryhmähenki, aktiivinen seuranta.

Ja millä keinoilla lopettaa jo alkanut kiusaaminen?
- Samat keinot. Lisäksi jatkuva tilanteen seuranta ja järeät keinot turhan lätinän sijaan. Esim. muutaman varoituksen jälkeen kiusaaja potkitaan ulos koulusta jne. Kiusaaminen, missään muodossa ei vain käy, piste. Lapset eivät ole tyhmiä ja ymmärtävät kyllä jos aikuiselle tämä ei ole sydämen asia, säästävät aikuista turhalta vaivalta ja kiusaavat niin, että tämä saa rauhassa ummistaa toista silmää.

Tuota ensiksikin niin olen jo 50 v ja kävin kouluni vantaalla myyrmäessä isossa 1000 oppilaan koulussa jossa ei toisia kiusattu millään tavalla. Huonokäytöksisiäkin oppilaita olimuutamia ja heidät siirrettiin erityisopetukseen keskenään häiriköimään ja muutenkin toisia puolustettiin joukolla.

Tästä koulukiusaamisesta ei siis itsellä ole kokemuksia. Järkyttyneenä teidän tekstejä luen täällä. Asun naantalissa ja ihmetyttää alakouluikäisten poikien leikki joka on lähes pelkkää tappelua. Opettajat saattavat minut nähdessään muodon vuoksi käydä huomauttamassa mutta kun kääntävät selkänsä homma jatkuu taas. Pojat käyvät pihalla jatkuvasti toistensa päälle yksin tai porukalla. Porukalla uhri tönitään maahan makaamaan ja potkitaan, hypätään polvet edellä päälle, kuristetaan niskalenkillä liikkumattomaksi. Minusta aivan hirveää seurata. Näistä pojista ei voi mitenkään kasvaa tervepäisiä aikuisia. Sentään tytöt jätetään rauhaan näköjään.

Mutta koska tämä on näin yleistä jatkuvaa ja näkyvää eikä opettajia näytä asia oikeesti kiinnostavan niin tästä ei voi olla ajattelematta että väkivalta kuuluu tietoisesti osana poikien opetusohjelmaan ja kasvatukseen. Opettajat taas näkyvät olevan järjestään naisia.

Kiusaaminen jätti minuun todella pahat arvet. Olen pelokas jännittäjä, ja sairastan sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Se rajoittaa elämääni paljon, en pysty elämään sitä elämää mitä haluaisin elää. En oikein pysty tutustumaan ihmisiin. Saan sosiaalisissa tilanteissa paniikkikohtauksia, sydän tykyttää, kädet hikoavat, en muista mitä olin sanomassa. Muistissa ei ole kuitenkaan vikaa, se on testattu, ja opiskelen yliopistossa. Oireitten kanssa on hyvin vaikeaa alkaa tutustumaan uusiin ihmisin. Tämä oireilu alkoi, kun olin jonkun aikaa ollut kiusattuna murrosiässä. Ja se ei tunnu häviävän millään. Monet terapiat on tullut käytyä, ja tuntuu että kukaan ei pysty auttamaan minua. Olenkohan tuomittu elämään erakkona koko loppuikäni? Toivottavasti en, jospa tähän joku apu löytyisi.
En ole päässyt kokemuksistani täysin yli. Olen kyllä pohtinut asiaa paljonkin. Sitä, mistä kiusaaminen johtui, mitkä tekijät siihen on voineet vaikuttaa. Olinko vääränlainen, oliko kiusaajilla jotain psyykkisiä ongelmia, oliko kyse vallan tavoittelusta ja pätemisen tarpeesta väkivaltaisin keinoin, en tiedä. Ehkä se oli sekoitus näitä kaikkia. Ehkä tuo oman vääränlaisuuden pohtiminen on johtanut siihen, että olen äärimmäisen varovainen sen suhteen, miten käyttäydyn. Pelkään, että jos teen jonkin virheen, minua aletaan taas kiusaamaan. En pysty olemaan rento tai spontaani juuri ollenkaan. Toisaalta sen ajatteleminen, että kiusatuksi tuleminen olisi minun oma vikani, tuntuu masentavalta ja lannistavalta. En haluaisi ajatella niin. Ja onko se edes niin? Minkä takia se, että joku on erilainen, antaa muka oikeuden kohdella häntä kaltoin? Ja olinko edes erilainen? Tiedän, että kiusaajillani oli vaikeuksia perheessään, esim. köyhyyttä, työttömyyttä ja perheväkivaltaa. Mutta ei sekään tietenkään oikeuta kohtelemaan toista kaltoin.
Kiusaaminen oli henkistä ja fyysistä väkivaltaa, juttujen levittelemistä, varastelua ja kotirauhan häirintää. Siis mukana oli asioita, jotka täyttää rikoksen tunnusmerkit. Mielestäni pitäisikin enemmän korostaa kiusaamista rikoksena, varsinkin jos mukana on esim. fyysistä väkivaltaa. Kiusaajia tulisi pitää nuorisorikollisina, ainakin 13 vuodesta ylöspäin. Sen ikäinenhän on usein aikuisen ihmisen kokoinen, ja kykenee aiheuttamaan yhtä suurta vahinkoa pahoinpitelyllä, kuin täysi-ikäinenkin. Sen takia lakeja pitäisi kiristää, ja alentaa rikosoikeudellinen vastuu koskemaan jossain määrin myös yläasteikäisiä. Rangaistuksena voisi olla esimerkiksi sakko, tosin vanhemmat joutuisi sen maksamaan, mutta kummasti se vaikuttaisi varmaan vanhempien suhtautumiseen, ja sitä kautta nuoreen. Pahemmista rikoksista voisi saada lyhyehkön vankilatuomion nuorisorikollisille tarkoitetussa vankilassa. Tietäisivät sitten kiusaajatkin, ettei heidän käytös kannata. Joka tapauksessa minusta on väärin se, että lapset ja nuoret ovat tavallaan "lainsuojattomia", siis joutuvat kokemaan väkivaltaa tai sen pelkoa ilman mitään turvaa yhteiskunnalta, tai mahdollisuutta saada oikeutta osakseen.

Tunnen paikoin suurtakin vihaa kiusaajiani kohtaan ja minua vituttaa (ei enää niin usein ja paljon), kun elämäni on ollut aika rajoitettua jo monesti edellä mainituista seikoista johtuen.

Olen antanut heille anteeksi, mutta vahinko on päässyt jo tapahtumaan:( Paikoin olen hyvinkin onnellinen ja iloinen, mutta sitten on myös niitä päiviä, kun voisin ilman mitään tunnontuskia kiduttaa heitä mitä monituisimmilla tavoilla vaikka kuinka pitkään.

Anteeksianto ei ole helppoa, mutta se auttaa. Minua auttoi jonkin verran se, että ymmärsin, että heillä on paha olla ja he kanavoivat sen minuun, kun olin heikko ja ujo. Jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt vetää turpaan ja/tai huutaa kurkku suorana, että haistakaa p*ska, lopettaaka kiusaamiseni tms.

En tule itkemään kyyneltäkään, jos sattuisin kuulemaan heidän kuolemastaan tai muusta epäonnesta. Todennäköisesti jopa hurraisin, kuten tein 9/11 kohdalla, ku näin lentokoneen iskeytyvän jälkimmäiseen torniin.

Erittäin paljon jaksamisia kaikille kiusatuille!

Millaiset arvet kiusaaminen on jättänyt teihin?

Minua kiusattiin/syrjittiin koko peruskoulun ajan, olen nyt 39-vuotias ja pikkuhiljaa pääsemässä vasta kiinni elämään. Itsetunnon ja persoonan täydellinen katoaminen, tunne että on epäonnistunut elämässä ja ettei mitään kannata yritä tehdä, epäonnistuu kuitenkin. En pidä ihmisistä, kiusaajat juurruttivat sen toimintamallin, että pidän kaikkia epäilyttävinä/potentiaalisina uhkina. Nyt hankkimassa myös ammattitutkintoa, tosin on jollain tavalla varmistettava että pystyn suorittamaan opinnot loppuun saakka.

Oletteko päässeet kokemuksistanne yli? Jos olette, miten?

En ole vielä täysin päässyt ylitse. Olen kokeillut terapiaa sekä lääkityksiä, mutta parhaimmat tulokset ovat tulleet asian omatoimisesta ja hiljaisesta käsittelystä.

Minkä tyyppistä kiusaaminen on ollut?

Minut jätettiin luokassa kaiken ulkopuolelle, nimiteltiin ja haukuttiin, aina keksittiin jotain uutta kaikesta mitä tein tai jätin tekemättä. Kukaan ei koskaan nähnyt mitään, tai vaikka näkikin ei uskaltanut puuttua siihen millään tavalla. Lapsuudessa ja nuoruudessa minulla ei siis ollut kavereita eikä oikeastaan ole edelleenkään siten, että voisin heidän kanssa aikaa viettää. Toisaalta kiusaajat kasvattivat minut siten, etten oikeastaan kaipaa seuraa.

Auttaako kiusaajilleen anteeksi antaminen millään tavoin?

Ei välttämättä, asioita ei saa tekemättömäksi. Toki varmasti henkilöstä kiinni, mutta omalla kohdalla tietty kauna säilyy edelleen vaikka olenkin yrittänyt jättää kaiken taakse.

Pitäisikö myös alaikäisille voida antaa sakkorangaistuksia henkisten, mahdollisesti elinikäisten vammojen tuottamisesta? (Vanhemmat eivät olisi millään tavoin velvollisia maksamaan näitä sakkoja)

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että ainakin tiukempia rangaistuksia tulisi antaa, henkilöstä riippuen traumat voivat kestää vuosikymmeniä.

Mitkä olisivat parhaat tavat ehkäistä kiusaamiskierteen syntyminen?

Pitäisi olla enemmän valvovia silmiä, valitettavasti nyky-yhteiskunnassa on pula rahasta, jolloin (lähes)kaikesta leikataan(yleensä tärkeistä ja vääristä asioista), eikä ole vara palkata näitä valvovia silmiä.

Ja millä keinoilla lopettaa jo alkanut kiusaaminen?

En tiedä tarkkaa keinoa, mutta toivoisin että kiusaamiseen puututtaisiin kaikissa tapauksissa ilman leimaantumisen pelkoa.

Moi pitää muistaa että kiusaajat ovat sairaita kiusaajien asiat eivät ole hyvin on ollut kiusaamista koulussa ja työpaikalla mutta vastuu kiusaamiseen koulussa on kiusaajien vanhemmilla ja koululla kuten opettajilla ja rehtorilla voi myös ilmoittaa opettajien ja rehtorin esimiehille jos mitään ei tehdä t Jari