Kuolema

että tämä olisi tässä. Minä uskon uudellensyntymiseen; ja toiveena olisi että ensi elämän voisin viettää hemmoteltuna hienostorouvan puudelina.

mitä mieleen tulee kuoleman hetkellä mutta kuten monet tuttavanikin niin todennäköisesti myös minä viimeiseen saakka olen sitä mieltä, että tää oli nyt sitten tässä.
Jos joku haluaa johonkin jälki-elämään uskoa niin ihan sama mulle, jos se kerran lohtua tuo mutta mä en kuolemaa pelkään sen lopullisuudesta huolimatta se on vain luonnollinen loppu elämälle. Ei siihen mitään mystiikkaa liity sitä vain lakkaa olemasta ja sillä selvä.

Jokainen kuolee joskus. En minä kuolemaa pelkää, mutta kitua en haluaisi. Toivon vain että kuolemani olisi nopea, tai että nukahtaisin pois vain. Ja jos mietit miltä tuntui ennen syntymääsi, niin minulle kuolema on sama asia. En minä kuolemani hetkellä (jos se on mahdollista) sen enempää jeesuksia ajattelen kuin nytkään. Luulisin että suurempi huoli olisi läheisieni suru ja ikävä kuin minä itse.

Suhtaudun omaan tulevaan kuolemaani siten, että sen jälkeen en voi enään elää. Se surettaa hieman kun mulla on täällä ihan kivaa ja voimakas halu hommailla kaikenlaista.

Omalla kohdalla kuolema on ollut muutaman kerran tyrkyllä. Mikään VIP-paikka taivaassa ei ole niissä tilanteissa juolahtanut mieleen.


Minua kiinnostaisi tietää, että onko aloittajalle lupaukset kuoleman jälkeisestä elämästä syy uskoa.

Kuolema on luonnollinen jatko elämälle.

Sitä ei tarvitse pelätä eikä ihannoida. Se vain on. Se tulee, teimmepä me mitä tahansa.

Kuoleman merkitys on siinä, että se antaa elämälle arvoa. Jos elämä olisi ikusta, se olisi arvotonta. Koska tiedämme aikamme rajallisuuden, se antaa meille mahdollisuden nauttia siitä täysin rinnoin (jos uskallamme katsoa kuolemaa silmiin, siis vertauskuvallisesti).

Eiköhän siis eletä hyvä elämä.

Olen sen verran ottanut selvää kristinuskosta ja sen alkuperästä, että ei ole minkäänlaisia perusteita pitää sitä totena. Seuraava kysymys: Onko joku muu niistä 10 000 uskonnosta totta? - Tuskin. En voi olla asiasta täysin varma, mutta todennäköisyys lähestyy nollaa..

En halua haaskata elämääni jonkun fiktiivisen kirjan esihistoriallisten näkemyksien palvomiseen. Todellisuus riittää minulle aivan hyvin. Kun kuolen palaan sinne mistä olen tullutkin. Miljardit vuodet ennen syntymääni meni loppujen lopuksi ihan mukavasti ja kuolemani jälkeen todennäköisesti menee yhtä hyvin. En ole omasta mielestäni mikään "kovis". Olen vain hyväksynyt sen tosiasian ettei minua kuoleman jälkeen enää ole. Mikäs siinä jos haluaa hakea lohtua uskonnoista. Se on sellainen uninalle jonka mielikuvituskehdossa ihminen tuntee olevansa turvassa ja saa kaikille asioille helpon selityksen.

Eräs kyyninen filosofi sanoi:
Elämä on sukupuoliyhteydessä tarttuva kuolemaan johtava sairaus.

Voisihan sen positiivisemminkin sanoa :D

Minulla ei ole mitään kuoleman pelkoa. Olen jo kerran ollut niin lähellä ja se on vain niin, että siinä ei ole mitään pelottavaa.
Miksi ihmeessä pitäisi mielipiteitä vaihtaa ennen loppua?
Olen "jatkoajalla" ja hyväksyn täysin tiedon, että kuolema tulee ja hauta kutsuu.

Tuskin alan miettimään mitään uskontoja. Viimeksi viime kesänä kävi kuolema lähellä eikä tulleet uskonnot mieleenkään.

Kuolema on ihan luonnollinen osa elämää; siihen elämä päättyy. Sinänsä sääli, että täältä on joskus lähdettävä, mutta ei sille mitään voi. Ja sehän sinun ja minun elämästä niin hienoa tekeekin, että elämä on meille kaikille ainutkertaista.

Ateistinia mennään, ellei jokin jumalista todista olemmassaoloaan elämäni aikana. Ei kai siinä mitään "kovista" ole olla ateisti, tai "nynnyä" olla uskovainen.

Mielestäni uskovaisuus ei välttämättä tee ihmisestä huonompaa, mutta saattaa tehdä. Esimerkkejä on helppo keksiä, enkä ala niitä luettelemaan. Miten on realismin laita? Tekeekö realismi ihmisestä huonomman tai paremman? En haluaisi ainakaan uskoa, että realismi tekisi ihmisestä huonomman.

Muuten äidinkielen opettajani sanoi, ettei lainausmerkkien käyttö pelasta hölmöä sanaa ja hipsuja ei tulisi käyttää jollei lainaa tekstiä. Joko kirjoittaa sanan ilman merkkejä tai vaihtaa siihen paremman. Olen opettajan kanssa samaa mieltä.

"...vai pysyttekö edelleen "kovis" ateisteina ja ootte ylpeitä ateisteja loppuun saakka"

Olen ateisti, mutta en "kovis" enkä ylpeä. Pysyn tietenkin ateistina jollei jotain näyttöä jumalista löydy ennen sitä. Johan näitä asioita on pohdittu aika paljon, eiköhän siinä kuoleman lähestyessä ole tärkeämpääkin mietittävää.

Kuolema on osa normaalia elämän kiertokulkua. Kuoleman pelko on siis elämän pelkoa. Miksi tämä hyvin lyhyt periodi pitäisi elää jatkuvassa pelossa, miten uskovaiset elämänsä näyttävät tuhlaavan?

Elämä itsessään on "ikuinen", joka ei ole riippuvainen minun itsestäni eikä persoonastani. Se pärjäsi hienosti ennen minun syntymääni, ja tulee pärjäämään hienosti minun kuolemani jälkeenikin. Sota ei yhtä miestä kaipaa, sanotaan.

Mitä sinulta puuttuu? Eikö sinulla ole kaikkea yllin kyllin ja vähän liikaakin, kun katsot, kuinka paljon kurjuutta maailmassa oikeasti on; kolmasosa maailman väestöstä kärsii puhtaan veden puutteesta. Pitäisikö SINUN saada vielä "ikuinen elämäkin" kaiken tämän päälle? Eikö tuo ole kamalan itsekästä ja arroganttia?

Nauti tästä ainokaisesta NYT, äläkä odota kuolemaasi pelko perseessä, sillä jos jokin on varmaa elämässä, on se tosiasia, että loppujen lopuksi kuolema on ainoa, joka voittaa, ja tavoittaa meidät kaikki. Hyväksy se ja lopeta taivaspaikkasi lunastaminen sillä, että yrität olla "hyvä ja hurskas ihminen".

Voit olla inhimillinen, lähimmäistään rakastava, hyväsydäminen ihminen, vaikka et uskoisi yhdenkään jumalan eksistenssiin. Jos, siis todellakin paino sanalle JOS, on olemassa taivas, niin eikö se ole vain hyvä plussa kaiken tämän päälle, jos sinne pääset palkinnoksi siitä, että olit oikeasti HYVÄ ihminen, ilman taivasosuuden lunastamisen taakkaa so. hienostunutta itsekkyyttä. Mieti sitä.

Viimeisessä takissa ei ole taskuja, se kannattaa pitää mielessä.

"Toisaalta tekeekö se ihmisestä yhtään huonomman jos kaipaa lohtua ja haluaa uskoa taivaaseen?"

Noh, huonomman ja huonomman... Heikko ihminen räpeltää unirättiään vielä aikuisenakin kun pelkää jotain minkä kaikki kuitenkin kokevat.

"Mitä väliä sillä loppuen lopuks on "jos" ei kerran oo Jumalaa eikä sillä oo mitään väliä mihin uskoo."

Niin, pelkästään sillä, että sinä itse uskot jumalan olemassaoloon ei olekaan mitään väliä. Usko pois vaan jos huvittaa. Mutta sitten jos alat toimia siten, että uskosi alkaa vaikuttaa muihin ihmisiin, sitten sillä alkaa olla väliä.

"Aatteletteko edelleen viime hetkinä että nyt se on sitten tässä, tän jälkeen ei oo enää mitään."

No miksi en ajattelisi? Minä lakkaan olemasta ja energia vapautuu johonkin muuhun käyttöön universumissa.

Vastakysymys:

Miltä luulet sinusta tuntuvan kuollessasi jos uskosi ei olekaan niin vahva ja viimeisillä hetkillä tajuatkin uskoneesi satuihin koko ikäsi ja kuoltuaisi tarjolla on vain täydellinen olemattomuus.

Pysyn ateistina siihen saakka, kunnes saan niin pitäviä todisteita jostakin jumalasta, että siihen on pakko uskoa (palvonta on tietysti aivan toinen asia). Mikäli näitä todisteita ei elämäni aikana ilmaannu, kuolen ateistina. Ainoa, mitä kuolemassa pelkään on mahdollinen kipu. Mieluiten kuolisin nukkuessani.

Mielestäni elämä kuuluu elää siten, että on aina valmis lähtemään. Koskaan ei tiedä, mikä päivä on viimeinen, joten ei välttämättä kannata lykätä asioita tuonnemmaksi.

En pelkää kuolemaa. Kuoleman jälkeen lakkaan olemasta ja silloinhan ei ole enää minua joka surisi kuolleenaoloaan. Kuoleman lähestyessä ajattelen varmaan enemmän läheisiäni kuin omia jatkosuunnitelmiani. Pidän kyllä elämisestä mutta ymmärrän aivan selvästi että se minunkin kohdallani jossain vaiheessa päättyy. Ajatus ikuisesta olemassaolosta kuulostaa minusta jotenkin ahdistavalta, ei ollenkaan tavoiteltavalta. Ikuisuus on pitkä aika...
Minä jatkan elämääni tässä maailmankaikkeudessa alkuainetasolla. Kaikki me olemme tähtien lapsia, olomuoto vain vaihtelee.

"Toisaalta tekeekö se ihmisestä yhtään huonomman jos kaipaa lohtua ja haluaa uskoa taivaaseen?"

Kyllä meistä varmaan itse kukin ajoittain kaipaa lohtua. Minusta on kuitenkin huolestuttavaa jos aikuinen ihminen päättää uskoa todeksi jotakin vain siksi että se tuntuu hänestä mukavalta. Miten sellainen ihminen sitten muissa asioissa erottaa toden ja kuvitelmat?

Huolestuttaa varsinkin jos tuota itsetyydytyksenomaista uskomista tyrkytetään väkisin muille ja kyseenalaistetaan muiden moraali jos he eivät hivele itseään samalla tavalla samasta paikasta.

Minusta on parempi elää yhdenlaisen totuuskäsityksen mukaan eikä keksiä valinnaisia totuuksia mielihalujeni mukaan.

"Sitten kun kuolema on lähellä niin alatteko siinä miettimään että mitäs jos Jumala on sittenkin olemassa ja Jeesus on kuollu mun puolesta."

Kyllä oma kuolemansa pitäisi ennakoida aika hyvin jos vielä ehtisi ennen sitä pohtia kaikki tuhannet uskonnot ja uskonlahkot ja niiden totuudellisuus - siksi olenkin miettinyt eri uskontoja tässä elämäni aikana sen mukaan mitä niistä olen kuullut ja lukenut enkä vielä ole törmännyt yhteenkään johon uskoisin.

"...vai pysyttekö edelleen "kovis" ateisteina"

En ole missään mielessä kovis, olen tuntemistani ihmisistä hellämielisimpiä. En vain usko mihinkään jumalaan, aivankuin sinä ilmeisesti et usko muihin jumaliin kuin siihen mihin uskot.

Elämä on kokonaan tanssia kuoleman tanssia, jossa viimeisten tahtien soidessa ihminen rääkyy tuskasta yrittäen pitää pinnistellen kiinni elämänrippeistään tahtoen pysyä edelleen elossa.

Elämä on sattumanvaraista, jossa kuolema on ainoa varma totuus, sillä kukaan, ei yksikään ihminen, pysty hallitsemaan omaa elämäänsä missään määrin, tai sitten hän on antaunut harvakuvitelman valtaan ja pitää siitä tiukasti kiinni. Elämän tarkoitus on kuolla, elämme kuollaksemme, ihminen syntyy yksistään kuollakseen.

Koska ihminen kuolee, niin mitä väliä on millään??? Ihminen kuvittelee elämän saavan arvon kuolemasta. Jos elämällä on jokin arvo, niin luulisi silloin lopputuloksen jotain muuta kuin kuolema. Elämällä ei ole sen enempää arvoa kuin kastemadon ulosteella. Ismo Leikolaa lainaten: "Ett oikea elämä on just paljon enemmän niin kuin pornoo, silloin tällöin panemista ja sit niissä väleissä ihan täyttä paskaa." Elämällä on se arvo, että se päättyy kuolemaan ja that's it. Ei muuta eikä valittamista, ei sen suurempaa merkitystä, kuin että kävi jotakuta pylsimässä ja laji jatkui. Elämä meni jo ja tyydy siihen äläkä valita tyhjästä, sillä tyhjää se oikeasti oli. Sillä ei ole niin kuin mitään arvoa tai väliä, miten elit tai muuta, kuolemaan se joka tapauksessa päättyy etkä sitä edes halua.

Saarnaaja toteaa tämän aika osuvasti:
"Vaikka mies saisi sata lasta ja eläisi lukemattomia vuosia -- niin monta kuin ihmisen suinkin on mahdollista elää -- niin jos hän ei kaikesta tästä huolimatta saa tyydytystä elämästään eikä edes kunniallista hautausta, minä sanon: kuolleena syntynyt on häntä onnellisempi. Turhaan se tulee ja pimeään menee, ja pimeään sen nimi peittyy, eikä se ole nähnyt aurinkoa eikä tajunnut mitään; mutta sen lepo on syvempi kuin hänen. Vaikka tuo mies eläisi kaksi kertaa tuhat vuotta, hän ei saisi elämästään iloa: eivätkö kaikki ole matkalla samaan paikkaan? Kaikki ihmisen vaivannäkö menee samaan nieluun, eikä se kita koskaan täyty. Mitä etua viisaalla on tyhmän rinnalla, mitä hyötyä on nöyrälle siitä, että hän elää esikuvana muille? Minkä silmä jo näkee, on parempi kuin se, mitä mieli havittelee. Tämäkin on turhuutta ja tuulen tavoittelua." (Saarn. 6:3-9)

Saarnaajan melankolisuus on toisinaan hilpeääkin hilpeämpää:
- "Sillä ihmisten ja eläinten kohtalo on yhtäläinen: samalla tavoin kuolevat molemmat, yhtäläinen henki on kaikilla. Ihmisillä ei ole etusijaa eläimiin nähden, kaikki on turhuutta." (Saarn. 3:19)
- "Rikkaan oli täältä lähdettävä yhtä alastomana kuin hän oli äitinsä kohdusta tullut, eikä hän voinut viedä mukanaan mitään siitä, minkä oli vaivaa nähden koonnut. Juuri tämä on kipeä kärsimys: sellaisena kuin hän oli tullut, hänen oli myös lähdettävä. Mitä hyötyä oli siis siitä, että hän oli nähnyt vaivaa -- tuulen hyväksi! Kaikki päivänsä hän kulutti pimeässä huolia kantaen, vaivaa ja murhetta kärsien." (Saarn. 5:14-16)

Ah, miksi elää ylipäätään? Mitä tarkoitusta varten? Ei mitään syytä, millään ei ole mitään väliä. Ihminen keksiessään syitä elämälleen tai antamalla arvon vähäisille kituliaille päivilleen pyrkii itselleen luulottelemaan, että kaikella sillä olisi jotain väliä tai vaikutusta, saati merkitystä, ylipäätään mihinkään tai kenellekään. "Tulipa sekin elämäksi kutsuttu ajanjakso sätkittyä, joten heippa vaan! Kävin, näin, nain ja kuolin!"

No eletään elämä sitten, koska sellainen on elettäväksi tullut ja annettu. Luodaan mieleen se itsepetos, että olisi jotenkin onnellista ja arvokasta. Eteenpäin menemisen kannalta sillä ei ole oikeasti mitään väliä, maailma kun ei juuri sinua laisinkaan kaipaa tai tarvitse mihinkään. Juuri tuossa itsepetoksessa elämisellä tulee sentään itselleen parempi mieli... Tulipa jotain tehtyä, josta tuli hyvä olo ja muillakin oli ihan kivaa.

T: Yksi vakaumuksellinen kristitty, joka on tyytyväinen ja onnellinen elämäänsä. Melankolisuus on toisinaan vain hauskaa!

tarkoituksena herättää ne sitten kun lääketiede on kehittynyt niin paljon että heidät voidaan parantaa.
Minä en ainakaan haluaisi asettua takaisin haisevaan vanhaan raatoon.

Toivon, etten dementoidu niin pahasti, että alan kuvitella taivaita ja helvettejä... Vaan eipä se minun, sinun tai kenenkään muunkaan uskominen kuolemaa miksikään muuta. Se on lopullinen loppu.

Mitä tuollakin tarkoitat?

Sinä voi unelmoida jostain taivaasta jos haluat, minä en sellaiseen usko.

et olisikaan uskovainen. Niin että heilahtaa, olettaen että et tee itsaria. Niistä näet tulee kummituksia.

Minä en saa lohtua ajatuksesta, että eläisin ikuisesti. Etenkään en saa lohtua taivaspaikkaunelmista, koska niihin sisältyy helvettipaikka niin monelle. Minua ei lohduta ajatus, että lukemattomat ihmiset kärsisivät ikuisuuden.

Kuolema ei mielestäni ole pelottava. Silloinhan vain lakkaa olemasta. Se on kaunista ja se on tärkeää - se, että elämä on rajallista, tekee elämästä niin korvaamatonta.

Kyllä minä saatan miettiä hetkenä jos toisenkin, että mitä jos olisi jotakin muutakin. En minä kuitenkaan usko, että on. Enkä toivo, että olisi. En tiedä, mikä siinä niin 'kovista' on. Mielestäni paljon kovempi täytyy olla ihmisen, joka unelmoi itselleen ikuisesta nautinnosta piittaamatta ikuiseen kärsimykseen uskomistaan.

"Ite oon tällanen perus uskovainen jota lohduttaa usko siitä että mulla on mahdollisuus päästä taivaaseen kuoleman jälkeen."

Miten tämä liittyy ateismiin?

Mitäpä jos olisit ateisti ja yhtäkkiä alkaisit uskoa, että kuoleman jälkeen onkin elämää. Keksisit vaikka päästäsi jotain ja alkaisit uskoa sihen. Olisiko mukavaa?

"Mites te ateistit suhtaudutte kuolemaan?"

En ole täysin ateisti, mutta en silti usko tarinoihin taivaasta ja helvetistä kuoleman jälkeen. Mielestäni tuollainen järjenkieltävä usko on vain psyykkinen vastine alkoholille tai muille mieltä nollaaville aineille. Ja jos noista pitää valita, niin mieluummin kuolen sitten humalassa, kuin hurahtaneena johonkin yliluonnolliseen.

Suhtaudun kuolemaan niin, että se on tämän ruummiilisen elämän loppu, mutta se, pelkääkö sitä vai kokeeko sen luonnollisena osana luonnon kiertokulkua, on jollain tasolla oma valinta. Jollain tasolla sen vuoksi, että vaikka kovastikin haluaisi, ei tuo ajatusmuutos ole suinkaan mikään yksinkertainen asia.

Itse uskon, että paras tie kohdata kuolema on itämaisten viisauksien (buddhalaisuus, taolaisuus) kuvaama tie, jossa kaikki ajatusrakennelmat, ml. tietoisuus kuolemasta nähdään vain harhoina ja oikea tapa suhtautua elämään on kokea se suorana kokemuksena. Jotta tähän pystyisi, on jo elinaikanaan oivalettava, että se mikä kuolee (minkä kuolemaa ihminen pelkää) on lopultakin vain oman mielen luoma kuva itsestä, ego. Tämä ego on se, joka omistaa, haluaa ja nauttii, mutta samalla se, joka kärsii noiden asioiden menetyksestä tai saavuttamattomuudesta. Kärjistäen sanotuna siis rikas menettää kuolemassa enemmän kuin köyhä. Se, joka osaa nauttia elämästä haluamatta mitään, ei lopultakaan koe kuolemaa menetyksenä, koska ei ole ketään, joka menettää. Vain omistaja voi menettää.

Asiaa voi pohtia seuraavala ajatusleikillä. Yritä asettua itsesi tarkkailijaksi ja näe ome kuolemasi samalla tavoin kuin näet kukan kuolevan syksyllä. Ymmärrät oitis, että sen kuolema ja muuttuminen mullaksi on luonnollinen osa tätä elämää, eikä kukka menetä kuolemassaan mitään. Se on tehnyt tehtävänsä, ja uudet sukupolvet nousevat keväällä. Nyt kun käännät katseesi takaisin itseesi, kohtaat heti ahdistuksen, että en minä ole kukka - minä en halua kuolla. Ei halua kukkakaan, mutta ero on siinä, ettei se pohdi asiaa, vaan elää sen ajan, joka sillä on. Me taas pääsääntöisesti emme elä, vaan kulutamme aikamme askartelemalla älyllämme jotain, millä takertua tähän lyhyeen elämään, ymmärtämättä että viisaus on juuri olla siihen takertumatta.