Elämä hajoaa käsiin

Kiitos vastauksesta ja linkistä.

Pääsin nyt viimein terapeutille puhumaan. Harmittaa vain, kun en koe olevani itse sairas. Tätä ei voi parantaa pillereillä. Helpottaahan se, kun on joku jolle puhua, mutta tuntuu ettei nämä ongelmat vain poistu elämästäni. Eniten kaipaisin sitä, että lähipiirini voisi hyvin. Silloin ei tarvitsisi jatkuvasti elää siinä pelossa, että menettää jonkun läheisen. Tuntuu vain hirveän epäreilulta, että oma elämä menee mönkään, koska en voi vain kylmästi jättää läheisiä ja kuolettaa tunteitani heitä kohtaan.

Kalkkitabletti kirjoitti:

Kiitos vastauksesta ja linkistä.

Pääsin nyt viimein terapeutille puhumaan. Harmittaa vain, kun en koe olevani itse sairas. Tätä ei voi parantaa pillereillä. Helpottaahan se, kun on joku jolle puhua, mutta tuntuu ettei nämä ongelmat vain poistu elämästäni. Eniten kaipaisin sitä, että lähipiirini voisi hyvin. Silloin ei tarvitsisi jatkuvasti elää siinä pelossa, että menettää jonkun läheisen. Tuntuu vain hirveän epäreilulta, että oma elämä menee mönkään, koska en voi vain kylmästi jättää läheisiä ja kuolettaa tunteitani heitä kohtaan.

Lue lisää

Hei
Muita et voi muuttaa, et voi parantaa. Pelkosi heidän kuolemastaa ei auta heitä eikä sinua.
Ei sinun tarvitse jättää heitä. Voit ottaa itsellesi ja omille aikeillesi tilaa ja tukea heitä-kuitenkin niin että et uhraa itseäsi. On kohtuuton vaatimus antaa kaikkensa toisten elämän hyväksi. Oman elämän eläminen ei
ole jättämistä tai tunteiden kuolettamista.

Jos otat itsellesi tilaa, voit saada itsellesi tervettä lähipiiria, joka tuo sinulle iloa.
Jos et uskalla elää elämääsi pelkäämmättä läheistesi puolesta, voisit hyötyä
keskusteluavusta terapeutilla tai rymässä.

nähty on kirjoitti:

Hei
Muita et voi muuttaa, et voi parantaa. Pelkosi heidän kuolemastaa ei auta heitä eikä sinua.
Ei sinun tarvitse jättää heitä. Voit ottaa itsellesi ja omille aikeillesi tilaa ja tukea heitä-kuitenkin niin että et uhraa itseäsi. On kohtuuton vaatimus antaa kaikkensa toisten elämän hyväksi. Oman elämän eläminen ei
ole jättämistä tai tunteiden kuolettamista.

Jos otat itsellesi tilaa, voit saada itsellesi tervettä lähipiiria, joka tuo sinulle iloa.
Jos et uskalla elää elämääsi pelkäämmättä läheistesi puolesta, voisit hyötyä
keskusteluavusta terapeutilla tai rymässä.

Lue lisää

Käyn nyt jo terapiassa tämän asian kanssa. Onneksi. Se on jopa hieman helpottanut oloa, kun olen uskaltanut hiukan purkaa kuormaa puhumalla tilanteesta jollekin täysijärkiselle ihmiselle.

Olen yrittänyt puhua asiasta, mutta tällä hetkellä läheiseni eivät kykene käsittelemään asiaa. Sanoin tarvitsevani vähän omaa tilaa, ja että nyt olisi hyvä että jos he itse vaikka huolehtisivat lääkäriin menosta ja muusta vastaavasta. Sanoin että oikeasti kaipaan pikkuisen huoletonta aikaa ja seuraa, jossa voin puhua vaikka vaatteista, tekokynsistä ja kaikesta aivan tyhjänpäiväisestä. Kun niin paljon kuin läheisistäni välitänkin, en jaksa sitä että joka ainut keskustelu on aina vakavasta aiheesta ja hetkeksikään en voi irrottautua todellisuudesta, jota pyörittävät velkakuopat, mielialalääkkeet ja itsemurhakeskustelut.

Varovainen vihjauskin tästä johtaa huutoon siitä, miten olen järkyttävän pinnallinen ihminen ja huono ystävä, kun olen valmis hylkäämään sairaat ystäväni ja etsimään parempia ja terveitä yksilöitä ympärilleni. Tästä nyt ei missään nimessä ole kyse, mutta olen vähän turhan herkkä syytöksille. Tilanne päättyy aina siihen, että pyydän anteeksi, sanon olleeni väärässä ja sitten taas puhutaan kaverin ongelmista.

Sairaushan tuossa puhuu, ei kyseinen ihminen. Mutta vaikka tiedänkin sen, olen niin lopussa. En jaksa jatkuvasti varoa sanojani ja vähän väliä havahtua siihen todellisuuteen, ettei ystävyyssuhteissani ole enää yhtään mitään normaalia. Haluaisin vain normaalia ajanviettoa ja edes välillä jotain aivotonta kikattelua opiskelustressin ja läheisten tilanteen vastapainoksi.

Pelkään, että vaikka teen mitä, jään ennen pitkää yksin. Vaikka mitä tekisin, ei ole takuita siitä että ihmiset eivät vain tappaisi itseään. Sitten yhtäkkiä tajuan, että olen käynyt läpi kaikkien läheisimpien ihmisten hautajaiset ja olen yksin maailmassa.

Kalkkitabletti kirjoitti:

Käyn nyt jo terapiassa tämän asian kanssa. Onneksi. Se on jopa hieman helpottanut oloa, kun olen uskaltanut hiukan purkaa kuormaa puhumalla tilanteesta jollekin täysijärkiselle ihmiselle.

Olen yrittänyt puhua asiasta, mutta tällä hetkellä läheiseni eivät kykene käsittelemään asiaa. Sanoin tarvitsevani vähän omaa tilaa, ja että nyt olisi hyvä että jos he itse vaikka huolehtisivat lääkäriin menosta ja muusta vastaavasta. Sanoin että oikeasti kaipaan pikkuisen huoletonta aikaa ja seuraa, jossa voin puhua vaikka vaatteista, tekokynsistä ja kaikesta aivan tyhjänpäiväisestä. Kun niin paljon kuin läheisistäni välitänkin, en jaksa sitä että joka ainut keskustelu on aina vakavasta aiheesta ja hetkeksikään en voi irrottautua todellisuudesta, jota pyörittävät velkakuopat, mielialalääkkeet ja itsemurhakeskustelut.

Varovainen vihjauskin tästä johtaa huutoon siitä, miten olen järkyttävän pinnallinen ihminen ja huono ystävä, kun olen valmis hylkäämään sairaat ystäväni ja etsimään parempia ja terveitä yksilöitä ympärilleni. Tästä nyt ei missään nimessä ole kyse, mutta olen vähän turhan herkkä syytöksille. Tilanne päättyy aina siihen, että pyydän anteeksi, sanon olleeni väärässä ja sitten taas puhutaan kaverin ongelmista.

Sairaushan tuossa puhuu, ei kyseinen ihminen. Mutta vaikka tiedänkin sen, olen niin lopussa. En jaksa jatkuvasti varoa sanojani ja vähän väliä havahtua siihen todellisuuteen, ettei ystävyyssuhteissani ole enää yhtään mitään normaalia. Haluaisin vain normaalia ajanviettoa ja edes välillä jotain aivotonta kikattelua opiskelustressin ja läheisten tilanteen vastapainoksi.

Pelkään, että vaikka teen mitä, jään ennen pitkää yksin. Vaikka mitä tekisin, ei ole takuita siitä että ihmiset eivät vain tappaisi itseään. Sitten yhtäkkiä tajuan, että olen käynyt läpi kaikkien läheisimpien ihmisten hautajaiset ja olen yksin maailmassa.

Lue lisää

Ovatko nämä masentuneet/moniongelmaiset ihmiset ystäviäsi, vai kuuluuko mukaan myös perhettäsi? Onko sinulla lähellä ketään ihmistä, jonka elämä olisi suunnilleen tasapainossa? Kukaan aikuinen (esim. isä, äiti, täysi-ikäinen sisarus) ei voi vaatia sinulta tuollaisen taakan kantamista - jos vaatii, tarvittaisiin kai perheterapiaa? Sinä tarvitset ympärillesi ihmisiä, joiden seurasta saat iloa ja tukea ja voimaa, kuten tuossa muut vastaajat jo totesivat.

Jos kyse on ystävistä, muista että ystävyys on aina antamista JA saamista. Jos saat pelkkää huutoa ja haukkuja siitä, että tuot omat tarpeesi esille, ja jos tämä jatkuu pitkään, mieti tarkkaan olisiko aika erota näistä ystävistä. Kirjoitat todella osuvasti siitä, että sairaus saa nämä ihmiset käyttäytymään näin, mutta vaikka he olisivatkin "syyntakeettomia", sinulla ei ole velvollisuutta pitää heitä pystyssä loputtomiin. Silloin kun ihminen ei enää jaksa, hän ei enää jaksa. Sinä et ole toisten ihmisten roska-astia etkä jätesäkki, sinun tehtäväsi ei ole kantaa kaikkien läheistesi ongelmia. Kun luin kirjoituksiasi, toivoin heti että sinut voisi jollain lailla nostaa tuosta suosta rannalle katsomaan, kuinka mahdoton tilanne on, ja kuinka törkeästi liikaa läheisesi (ja ehkä sinä itsekin) vaadit itseltäsi.

Nuoren ihmisen maailmaan pitää kuulua muutakin kuin velkakuopat, mielialalääkkeet ja itsemurhat. Täytyy olla ihmisiä joiden kanssa saa puhua "pinnallisuuksia" ja vaikka shoppailla tai mitä vaan. Ei elämän ole tarkoitus olla yhtä helvettiä - välillä on vaikeita aikoja, mutta ei se sitä voi koko aikaa olla.

En osaa kirjoittaa jäsennellysti, koska kirjoituksesi herättää minussa niin paljon myötätuntoa sinua kohtaan ja raivoa läheisiäsi kohtaan. Olen itse joutunut olemaan tyttöystävän ja kaverin sijaan muutamassa suhteessa terapeutti, ja joistakin näistä suhteista olen itse irrottautunut. Jälki ei ole nättiä, mutta siinä vaiheessa kun on viillellyt itseään kuukausikaupalla ja itse juossut terapiassa vuosia siksi että joku toinen ei ole osannut hakea ammattiapua, niin peli on pakko viheltää poikki. Tosi usein nämä vaiheet liittyvät aikuistumiseen - oma tilanne ja kavereiden/poikaystävien ongelmat kasautuvat kunnes kasa kaatuu jonkun niskaan...

Toivon sinulle kovasti voimia ja parempaa elämää. Yritä miettiä, mikä on itsesi kannalta parasta. Ystävyyssuhteen ja seurustelusuhteen poikki pistäminen on karseeta touhua, mutta joskus välttämätöntä, ja kaiken tuon jälkeen sinä todella ansaitset tasavertaisia suhteita, jotka tuottaa sulle iloa!

Kalkkitabletti kirjoitti:

Käyn nyt jo terapiassa tämän asian kanssa. Onneksi. Se on jopa hieman helpottanut oloa, kun olen uskaltanut hiukan purkaa kuormaa puhumalla tilanteesta jollekin täysijärkiselle ihmiselle.

Olen yrittänyt puhua asiasta, mutta tällä hetkellä läheiseni eivät kykene käsittelemään asiaa. Sanoin tarvitsevani vähän omaa tilaa, ja että nyt olisi hyvä että jos he itse vaikka huolehtisivat lääkäriin menosta ja muusta vastaavasta. Sanoin että oikeasti kaipaan pikkuisen huoletonta aikaa ja seuraa, jossa voin puhua vaikka vaatteista, tekokynsistä ja kaikesta aivan tyhjänpäiväisestä. Kun niin paljon kuin läheisistäni välitänkin, en jaksa sitä että joka ainut keskustelu on aina vakavasta aiheesta ja hetkeksikään en voi irrottautua todellisuudesta, jota pyörittävät velkakuopat, mielialalääkkeet ja itsemurhakeskustelut.

Varovainen vihjauskin tästä johtaa huutoon siitä, miten olen järkyttävän pinnallinen ihminen ja huono ystävä, kun olen valmis hylkäämään sairaat ystäväni ja etsimään parempia ja terveitä yksilöitä ympärilleni. Tästä nyt ei missään nimessä ole kyse, mutta olen vähän turhan herkkä syytöksille. Tilanne päättyy aina siihen, että pyydän anteeksi, sanon olleeni väärässä ja sitten taas puhutaan kaverin ongelmista.

Sairaushan tuossa puhuu, ei kyseinen ihminen. Mutta vaikka tiedänkin sen, olen niin lopussa. En jaksa jatkuvasti varoa sanojani ja vähän väliä havahtua siihen todellisuuteen, ettei ystävyyssuhteissani ole enää yhtään mitään normaalia. Haluaisin vain normaalia ajanviettoa ja edes välillä jotain aivotonta kikattelua opiskelustressin ja läheisten tilanteen vastapainoksi.

Pelkään, että vaikka teen mitä, jään ennen pitkää yksin. Vaikka mitä tekisin, ei ole takuita siitä että ihmiset eivät vain tappaisi itseään. Sitten yhtäkkiä tajuan, että olen käynyt läpi kaikkien läheisimpien ihmisten hautajaiset ja olen yksin maailmassa.

Lue lisää

Sun motivaatio auttaa läheisiäs johtuu pelosta ,yksin jäämisen pelosta.. Ehkä tota yksijäämisen pelkoa kannattas työstää terapeutin kanssa.

ElenaX kirjoitti:

Ovatko nämä masentuneet/moniongelmaiset ihmiset ystäviäsi, vai kuuluuko mukaan myös perhettäsi? Onko sinulla lähellä ketään ihmistä, jonka elämä olisi suunnilleen tasapainossa? Kukaan aikuinen (esim. isä, äiti, täysi-ikäinen sisarus) ei voi vaatia sinulta tuollaisen taakan kantamista - jos vaatii, tarvittaisiin kai perheterapiaa? Sinä tarvitset ympärillesi ihmisiä, joiden seurasta saat iloa ja tukea ja voimaa, kuten tuossa muut vastaajat jo totesivat.

Jos kyse on ystävistä, muista että ystävyys on aina antamista JA saamista. Jos saat pelkkää huutoa ja haukkuja siitä, että tuot omat tarpeesi esille, ja jos tämä jatkuu pitkään, mieti tarkkaan olisiko aika erota näistä ystävistä. Kirjoitat todella osuvasti siitä, että sairaus saa nämä ihmiset käyttäytymään näin, mutta vaikka he olisivatkin "syyntakeettomia", sinulla ei ole velvollisuutta pitää heitä pystyssä loputtomiin. Silloin kun ihminen ei enää jaksa, hän ei enää jaksa. Sinä et ole toisten ihmisten roska-astia etkä jätesäkki, sinun tehtäväsi ei ole kantaa kaikkien läheistesi ongelmia. Kun luin kirjoituksiasi, toivoin heti että sinut voisi jollain lailla nostaa tuosta suosta rannalle katsomaan, kuinka mahdoton tilanne on, ja kuinka törkeästi liikaa läheisesi (ja ehkä sinä itsekin) vaadit itseltäsi.

Nuoren ihmisen maailmaan pitää kuulua muutakin kuin velkakuopat, mielialalääkkeet ja itsemurhat. Täytyy olla ihmisiä joiden kanssa saa puhua "pinnallisuuksia" ja vaikka shoppailla tai mitä vaan. Ei elämän ole tarkoitus olla yhtä helvettiä - välillä on vaikeita aikoja, mutta ei se sitä voi koko aikaa olla.

En osaa kirjoittaa jäsennellysti, koska kirjoituksesi herättää minussa niin paljon myötätuntoa sinua kohtaan ja raivoa läheisiäsi kohtaan. Olen itse joutunut olemaan tyttöystävän ja kaverin sijaan muutamassa suhteessa terapeutti, ja joistakin näistä suhteista olen itse irrottautunut. Jälki ei ole nättiä, mutta siinä vaiheessa kun on viillellyt itseään kuukausikaupalla ja itse juossut terapiassa vuosia siksi että joku toinen ei ole osannut hakea ammattiapua, niin peli on pakko viheltää poikki. Tosi usein nämä vaiheet liittyvät aikuistumiseen - oma tilanne ja kavereiden/poikaystävien ongelmat kasautuvat kunnes kasa kaatuu jonkun niskaan...

Toivon sinulle kovasti voimia ja parempaa elämää. Yritä miettiä, mikä on itsesi kannalta parasta. Ystävyyssuhteen ja seurustelusuhteen poikki pistäminen on karseeta touhua, mutta joskus välttämätöntä, ja kaiken tuon jälkeen sinä todella ansaitset tasavertaisia suhteita, jotka tuottaa sulle iloa!

Lue lisää

Enimmäkseen ystäviä. Mutta myös osin äitini. En ole esimerkiksi uskaltanut kertoa perheelleni käyväni terapiassa ja sitä miten loppu olen ollut, koska pelkään ettei äitini kestäisi asiaa. Kyseessä on kaikin puolin rakastava äiti, mutta välillä ihan pelottavan herkkä. Olen monesti ollut hänelle se tuki ja turva. Toki isänikin on häntä ollut auttamassa, mutta jostain syystä kaikki tuntuvcat haluavan puhua minulle ongelmistaan. Kuulostaa nyt varmaan ihan hirveän omahyväiseltä, mutta en edes tiedä mistä se johtuu. Puolitututkin saattavat yhtäkkiä alkaa puhua minulle todella henkilökohtaisista asioista. Ja rehellisesti sanottuna aina ei vain jaksaisi, mutta olen todella huono kieltäytymään ja sanomaan ei.

Tiedostan kyllä, että tilanne on myös oma syyni. En osaa sanoa ei, ja välillä taitavat vaatimukset olla myös omien korvien välissä. Ja toisaalta olen ehkä tavallaan jo riippuvainen tästä. Vaikka en missään nimessä nauti tilanteesta, on silti jollain tasolla lohduttavaa tuntea olevansa tarvittu. Valitettavasti muutamat ystävistäni ovat siinä pisteessä, että olen melkein ainut joka on auttamassa. Siinä vaiheessa pakostakin omassa päässä syntyy se ajatusketju, että jos olen nyt ainut joka on tässä perillä tilanteesta ja minä lähden lätkimästä, niin tuolla ihmisellä ei ole enää mitään syytä olla vetämättä itseään hirteen.

Monet näistä ystävistäni olen tuntenut ihan lapsuudesta asti. Se osin kai vaikeuttaa luopumista. Kun takana on seitsemän vuotta yhteistä historiaa ja niistä vain pari vuotta on mielenterveysongelmien värittämää, tuntuu kamalalta joutua sanomaan, ettei ole enää edes varma, onko siitä pitkäaikaisesta ystävästä jäljellä mitään sen kuoren alla.

Nyt on taas pikkuisen helpompi kausi, mutta yhdessä vaiheessa tilanne oli täysin sietämätön. Haluaisin hirveästi vain olla normaali parikymppinen nuori. Shoppailla, lakata kynsiä, käydä elokuvissa ja keskittyä opiskeluihini. Sen sijaan varaan aikoja lääkäreihin, soittelen potilasasiamiehille, kukun pitkin öitä vakuuttelemassa puhelimitse tai ihan fyysisesti läsnäolevana ystäviäni siitä, että jos nyt kuitenkin kokeilisit vielä sitä uutta lääkettä, etkä luovuta ja tapa itseäsi tässä vaiheessa. Muistan jo silloin 16-vuotiaana miettineeni samassa tilanteessa, että jos aikuisuus on tätä niin minä en halua kasvaa enää yhtään.

Aloitin juuri parisuhteen. Poikaystävä on tasapainoinen henkilö ja ollut ihan ystävänä hurjasti tukena kun olen tässä tilanteessa räpiköinyt. Suhde on vain niin alussa, etten uskalla liiemmin odottaa mitään vielä tässä vaiheessa.

Hirveästi kiitoksia sympaattisesta viestistäsi. Välillä auttaa ihan edes tietää, että kaiken ei tarvitse jatkua näin.

aliinas kirjoitti:

Sun motivaatio auttaa läheisiäs johtuu pelosta ,yksin jäämisen pelosta.. Ehkä tota yksijäämisen pelkoa kannattas työstää terapeutin kanssa.

Juu, se on käsittelyssä kyllä. Taustalla on paljon yksin jäämisen pelkoa, mutta toinen mikä terapiassa nousi esiin oli se, että syyllistän itseäni. Jos joku tappaa itsensä, se ei minun päässäni johdu siitä, että kyseinen ihminen oli sairas. Se johtuu siitä, etten minä auttanut tarpeeksi, osannut tarpeeksi, ollut tarpeeksi hyvä ja löytänyt oikeaa apua.

Yksi suurimmista syistä miksi en uskalla lähteä oravanpyörästä, on juuri se että pelkään löytäväni itseni jonkun ystäväni hautajaisista siitä tilanteesta, että kadun yli kaiken sitä että otin aikaa itselleni. Olen käynyt läpi kaikki mahdolliset kauhukuvat, syyllisyyden ja sen, miten loppuelämäni kantaisin mukana tietoa siitä, että joku läheiseni tappoi itsensä, koska minä olin istumassa kahvilassa tai elokuvissa tai vastaavaa.

Vaikka tiedostan sen, että tämä ei voi jatkua näin, en osaa muuttaa käytöstäni. Joka helvetin kerta löydän itseni kuitenkin puhumasta rauhallisella äänellä, että mitä jos nyt laittaisit sen veitsen sivuun, tulisit pois sieltä vessasta lukkojen takaa ja mentäisiin yhdessä huomenna käymään lääkärillä.

En koe itseäni masentuneeksi tai sairaaksi, mutta vähän tasapainoton fiilis kyllä on välillä. Ei vain riitä ymmärrys siihen, miten yhden ihmisen lähipiiriin on päätynyt näin monta sairasta. Välillä en voi olla ajattelematta, että se johtuu minusta. Kun en keksi muuta selitystä sille, miksi kaikki läheiseni kärsivät ja sairastavat vakavia sairauksia, mietin josko minä jotenkin saan sen aikaan. Tiedän ettei asia ole niin, mutta toisinaan olen itsekin immuuni järkipuheelle.

Kalkkitabletti kirjoitti:

Juu, se on käsittelyssä kyllä. Taustalla on paljon yksin jäämisen pelkoa, mutta toinen mikä terapiassa nousi esiin oli se, että syyllistän itseäni. Jos joku tappaa itsensä, se ei minun päässäni johdu siitä, että kyseinen ihminen oli sairas. Se johtuu siitä, etten minä auttanut tarpeeksi, osannut tarpeeksi, ollut tarpeeksi hyvä ja löytänyt oikeaa apua.

Yksi suurimmista syistä miksi en uskalla lähteä oravanpyörästä, on juuri se että pelkään löytäväni itseni jonkun ystäväni hautajaisista siitä tilanteesta, että kadun yli kaiken sitä että otin aikaa itselleni. Olen käynyt läpi kaikki mahdolliset kauhukuvat, syyllisyyden ja sen, miten loppuelämäni kantaisin mukana tietoa siitä, että joku läheiseni tappoi itsensä, koska minä olin istumassa kahvilassa tai elokuvissa tai vastaavaa.

Vaikka tiedostan sen, että tämä ei voi jatkua näin, en osaa muuttaa käytöstäni. Joka helvetin kerta löydän itseni kuitenkin puhumasta rauhallisella äänellä, että mitä jos nyt laittaisit sen veitsen sivuun, tulisit pois sieltä vessasta lukkojen takaa ja mentäisiin yhdessä huomenna käymään lääkärillä.

En koe itseäni masentuneeksi tai sairaaksi, mutta vähän tasapainoton fiilis kyllä on välillä. Ei vain riitä ymmärrys siihen, miten yhden ihmisen lähipiiriin on päätynyt näin monta sairasta. Välillä en voi olla ajattelematta, että se johtuu minusta. Kun en keksi muuta selitystä sille, miksi kaikki läheiseni kärsivät ja sairastavat vakavia sairauksia, mietin josko minä jotenkin saan sen aikaan. Tiedän ettei asia ole niin, mutta toisinaan olen itsekin immuuni järkipuheelle.

Lue lisää

Minulla ei juuri ole tämän parempaa sanottavaa, mutta minusta on hyvä merkki että osaat kuvata ongelmaasi noin hyvin. Terapiasta tulee sinulle varmaan sen osalta helpompaa, itselläni on useinkin vaikeuksia saada ajatuksesta tarpeeksi hyvin kiinni ja se vaikeuttaakin keskustelua ajoittain.

Onnea matkaan, uskon että selviät kun vain jatkat terapiaa ja puhut huolella peloistasi ja "heikkouksistasi".