Väkivaltainen lastensuojelu

Tämä kirjoitus voi selittää, miksi niin harvat perheväkivaltaa kokeneet kertovat siitä viranomaisille.
Oman kokemukseni mukaan ongelmien salaaminen saattaa olla viisasta, avunpyyntö viranomaiselle taas itsetuhoista riskikäyttäytymistä.
Uudessa Talentia lehdessä Milja Louhela väittää , että väkivallan vastustaminen on sosiaalialan ammattilaisen eettinen valinta. Sosiaalialan ammattilainen kuulemma pyrkii työssään siihen, että asiakas saa sen avun mikä hänelle kuuluu ja suojaa palvelujen käyttäjiä väärinkäytöksiltä.
Tämä propaganda ei voisi olla kauempana todellisuudesta. Väkivalta kun ei pesi vain asiakkaissa, vaan sosiaalipalvelujärjestelmän työntekijöissä, rakenteissa ja toimintakulttuurissa. Lähisuhdeväkivaltatyöhän perehtynyt Liisa Ewalds myöntää monien muiden tutkijoiden tavoin, että sosiaalipalvelujärjestelmällä on auttamisen sijaan taipumus lisäuhriuttaa apua pyytäviä lähisuhdeväkivallan uhreja.
Tyypillinen lähisuhdeväkivaltaprosessi etenee tosiasiassa näin:
Kun väkivallan uhriksi joutunut äiti tekee ilmoituksen väkivallasta, sosiaalityöntekijät käyvät alkajaiseksi huostaanottamassa lapset ja hyväksyttävät päätöksen fair trial- periaatetta kunnioittamattomassa hallinto-oikeudessa, joka lähes ainaa siunaa huostaanoton. Huostaanotto on usein ensisijainen ja ainoaksi jäävä “ auttamisen” muoto. Kunta kun ei saa valtionapua perheelle suunnatuista tukitoimista vaan ainoastaan huostaanotoista. Sitten äitiä ruvetaan syyllistämään ja hänestä aletaan etsiä ja keksiä vikoja ( tyypillisimmin päihde- tai mielenterveysongelmaa) turhan huostaanoton oikeuttamiseksi, jotta sosiaalityöntekijä saa säilyttää kasvonsa hallinto-oikeuden ja kollegoiden silmissä.
Vaikka vikoja ei löydettäisi, sosiaalityöntekijä kirjaa apua hakeneen asiakkaan papereihin “huolenaiheitaan”, jotka ovat parhaimmillaan huhuja ja perusteettomia epäilyjä, pahimmillaan tietoista valehtelua, vääristelyä ja mustamaalausta. Asiakasäiti ei saa juuri koskaan papereitaan ajoissa luettavaksi eikä hänellä ole lupa korjata virheellisiä merkintöjä, jotka tulevat roikkumaan perheen kiusana vuosikymmenet eteenpäin. Hän voi toki yrittää liittää mustamaalaaviin kirjauksiin oikaisupyyntönsä mutta mitään takeita sen säilyttämisestä tai esilleotosta ei ole.
Vaikka äidistä ei löydettäisi vikaa, lasta ei välttämättä palauteta vaan hänet sijoitetaan yleensä valvomattomaan laitokseen, jossa hän liian usein altistuu päihteidenkäytölle ja saa mallin pikkurikollisuudesta ja koulupinnauksesta. Sosiaalityöntekijät mieltävät huostaanoton auttamiseksi, vaikka kaikki asiasta tehdyt laajat tutkimukset todistavat että huostaanotto on lapselle traumatisoiva hylkäämiskokemus, jolla on negatiivisia seurauksia pitkälle aikuisikään. Mikäli äiti saa huostaanoton purettua, perhe on kuitenkin kaikissa tulevissa viranomaisyhteyksissä leimattu “lastensuojeluperheeksi”, jota kenen tahansa on lupa luokitella ja tarkkailla. Jos ja kun huostaanotossa traumatisoitunut lapsi alkaa oireilla huostaanoton aiheuttamaa vihaa ja katkeruutta., sosiaaliviranomaiset kirjaavat aiheuttamansa trauman seuraavan huostaanoton perusteeksi. Noidankehä on valmis eikä siitä ole poispääsyä.
Kasvava osa lastensuojelun asiakkaista ei luota lastensuojelujärjestelmään eikä sen työntekijöihin. Minäkään en suosittele luottamaan.
Lastensuojelu nykymuodossaan on liian usein asiakkaita, oikeusvaltioperiaatteita ja demokratiaa kunnioittamatonta asennevammaista mielivaltaa. Ja tämän lisäksi kallista ja tehotonta.
Valehtelu ja kauniit pötypuheet eivät hyödytä ketään. Asiakkaille tulisi luoda vaihtoehtoisia auttamisen muotoja ja jos tähän ei pystytä- antaa edes rehellistä tietoa järjestelmän toiminnasta ja puutteista.