novelli

”Ei, ei, en voi kuolla! Ei, ei! Apua, mitä voisin tehdä? Miten saan pelastettua itseni? Apua! Apua! Huomatkaa nyt joku, olen kuolemaisillani. Tulkaa nyt tänne, en kestä tätä kipua! Tämä on vastenmielistä! Ei! Apua!”

Nämä olivat ainoita sanoja, jotka pyörivät mielessäni. Halusin, että joku huomaa minut ja kutsuu apua, en halunnut kuolla. Kipu, kipu, kipu… ainoastaan se ja avuttomuuden tunne pyörivät mielessäni, enkä voinut muuta kuin rukoilla, että joko kuolisin tai pääsisin äkkiä sairaalaan. En voinut puhua, en voinut liikkua, tunsin ainoastaan kipua, enkä mitään muuta. Mieleni oli sokaistunut kivusta, joka ikinen soluni kirkui tuskissaan. Kaikkialla poltteli, kaikkialla kirveli, kaikkialla kehossani oli pelkkää tuskaa. Halusin kirkua tuskan ulos itsestäni, mutta minulla ei riittänyt voimia siihen, toivoin joutuvani edes tajuttomaksi, mutta kipu oli liian suuri edes siihen. Pystyin vain katselemaan minua ympäröiviä liekkejä ja tuntea niiden kuumuuden ihollani. Selkärankaani piinasi vihlova kipu, toinen jalkani oli vääntynyt kummalliseen suuntaan ja haistoin veren hajun.

Pystyin tuskin hengittämään, enkä nähnyt mitään minua ympäröivän savun ja liekkien seasta, mutta kuulin selvästi raskaita askelia. Oltiinko minua etsimässä? ”Voi, tulkaa ja löytäkää minut!” rukoilin. Yritin päästää äänen suustani, mutta ainoastaan pieni, tukahtunut kähähdys pääsi huuliltani.

Näin tumman hahmon edessäni, se käveli suoraan liekkien lävitse ja aluksi luulin sitä enkeliksi. Kun katsoin tarkemmin, näin miehen kasvot palomiehen asussa. Tässä oli pelastajani. Hän huusi jotain taaksepäin, nosti käsivarsilleen ja juoksi nopeasti liekkien läpi suojaten minua niin hyvin kuin pystyi.

”Täällä vakavasti loukkaantunut, auttakaa minua!” mies huudahti.

Tunsin mieleni tummenevan ja kaiken sumenevan. Pelkäsin kuolevani, joten yritin pinnistellä pysyäkseni hereillä. Minut nostettiin paareille ja sitten ambulanssiin, jossa minuun laitettiin kiinni joku laite, joka helpotti oloani. Pian kipulääkkeet vaikuttivat ja tunsin ajelehtivani uneen, vaikka se ajatus tajuttomuudesta kammotti minua…

Saara antoi pienen peilin käteeni. Käteni olivat punaisia palovammoista. En tahtonut edes ajatella, miltä kasvoni näyttivät. Kun katsoin peiliin, hengitykseni salpaantui ja kyyneleet puhkesivat silmiini. Ulkonäköni, kaunis ulkonäköni oli lopullisesti mennyttä!

Peilissä takaisin tuijottavat kasvot eivät näyttäneet omiltani. Kaikki hiukset, kulmakarvat ja silmäripset olivat palaneet pois, naamani oli käpristynyt, vastenmielisen näköinen ja rupinen. Kosketin varovaisesti kasvojani, enkä tuntenut mitään kipua. Silti kosketus sai kylmät väreet kulkemaan kehossani, kasvoni tuntuivat niin inhottavilta.

”Kasvoni…” minä kuiskasin ja katsoin kauhuissani Saaraa, parasta ystävääni.

”Henna, tiedän että olet järkyttynyt, mutta kyllä tämä tästä. Et usko miten… miten h-huolissani minä olin sinusta! Sinä…” Saara nyyhkytti, eikä pystynyt puhumaan enempää.

Me molemmat itkimme pitkään, ja kasvojeni kuva kummitteli mielessäni. Näytin hirviöltä, joka on tullut suoraan jostain kauhuelokuvasta. Olin nuori, vastan kuusitoista vuotias, ja en ikinä saisi miestä. Ennen kaikki luokkani pojat olivat pyörineet kimpussani, olin ollut koko koulun halutuin tyttö. Nyt se kaikki oli mennyttä. Mitä järkeä oli elää hirviön näköisenä?

”Mitä tapahtui?” minä kysyin.

”Jotkut terroristit pommittivat kouluamme!” Saara vinkaisi.

”Mitä?!” huudahdin.

Muistan, että olin kurottanut koulun toisen kerroksen kaiteen yli ja esitellyt rohkeuttani, kun oli kuulunut jättiläismäinen pamaus ja heti sen jälkeen oli tuntunut kamala kuumuus ja nykäys, kun maa oli allani pettänyt. Tipuin alas ja muistan kun olin tippunut selälleni johonkin ja jalastani oli kuulunut kamala raksahdus. Oppilaat juoksivat ohitseni minusta piittaamatta, kaikki minua ihailevat pojat juoksivat vain kiljuen oman henkikultansa puolesta, eikä heillä käynyt mielessäkään minun pelastamiseni. Oli syttynyt tulipalo ja liekit olivat ympäröineet minut. Ja muistan elävästi sen hellittämättömän tuskan.

”Eikö koulun olisi pitänyt tuhoutua hetkessä?”

”No, eivät he osuneet ihan oikeaan kohtaan”, Saara sanoi ja kyyneleet vuotivat edelleen hänen poskiaan pitkin.