Kelvoton armeijaan?

Elikkä meikäläisen elämän kaarella on nyt tultu siihen pisteeseen että kutsuntapaperit tipahtivat postiluukusta tossa helmikuussa. Siinä tuli mukana sellainen terveyskysely johon sitten ruksattiin mahdolliset sairaudet ja esteet jotka saattavat olla haittana intin suorittamista varten. Ympyröin siihen listaan sitten kaikenlaista; on ollut depressiota, anemiaa, tavallista nopeampaa hengästymistä liikuntaa harrastaessa, unettomuutta, stressiä yms. Siinä sitten oli lääkärintarkastus terveydenhoitajalla ja se sitten niitä papereita katsottuaan totesi sitten että voi suositella sitten esikunnalle (vai minne tahansa meneekin...) suosituksen C-papereiden myöntämistä meikäläisen kohdalle.

Tätä mahdollista päätöstä tulee luultavasti tukemaan sekin että podetessani aikaisemmassa, toivottomalta tuntuvassa elämän vaiheessani masennusta, niin sittenhän minut oikopäätä passitettiin nuorten psykologille, missä en käynyt viittä kertaa enempää. Mielenterveydessäni ei ole omasta mielestäni mitään vikaan ja koska masennukseni syyt olivat minulle itsestäänselvyys jo valmiiksi, niin eipä tämä "kallonkutistaja" muuhun kyennyt kuin antamaan samoja vastauksia jotka olin paljon aiemmin setvinyt omassa pääkopassani. Eipä noita käyntejä ollut hyvä jos kerran kuussa ja homma toimi joka kerta ikäänkuin kellokorttiperiaatteella, eli aina viittoiltiin uloskäynnille kun se 30 min. tuli täyteen.

Kerran saavuin paikalle melkoisen ahdistuneena (enpä ole juuri ongelmitta selvinnyt tähän astisesta elämästäni) ja siinä sitten tultiin siihen tulokseen että meikäläisen pitäisi alkaa popsimaan jotain mielialalääkkeitä. Tyypillistä suomalaista mielenterveydenhoitoa, kun jonkun valtion palkkaa nauttivan konitohtorin resurssit eivät riitä enempää auttamaan, annetaankin seuraavaksi reseptit kaiken maailman rohtoihin ja siitä seuraava vaihtoehto olisikin ilmeisesti laitoshoito? Lopetin lääkärikäynnit (onneksi) lyhyeen, vaikka psykologi yrittikin oman työnsä tarpeellisuutta mainostamalla jatkamaan "terapiaa". Päivääkään en ole päätöstäni katunut ja mielestäni olen vain vahvistunut sisäisesti.

Toisaalta eipä Talvi-tai Jatkosodan tunnelmissa väkisin fiilistely 2000-luvun Suomessakaan erityisemmin nappaa, kun ydinasevallan naapurina tässä elellään eikä sodan syttyessä varmaan jäisi suomalaisten kansallishenkisestä ylpeydestä muuta jäljelle kuin radioaktiiviset elinolot, jotka ovat kykenemättömät elättämään edes kaatopaikkarottaa? Ja henkistä kehitystä voi haalia paremmillakin keinoin kuin sauvakävelyllä maastopuku päällä jossain jumalan selän takana. Voihan asepalvelus toki tarjota jotakin sellaistakin jota en voi vielä näin kaksi vuotta ennen otollista palvelukseenastumisajankohtaa tietää, mene - tiedä?

Ainoa mikä suuremmin mietityttää on jossakin määrin tapahtuva yhteiskunnallinen leimaaminen. Suomi kun on siinä mielessä tuikiharvinainen maa että täällä miehen ihmisarvon tahtoo vielä tänäkin päivänä määrätä sotilasarvo, tai jollei muuta niin jokainenhan tietää kliseen: "eihän se ole mies eikä mikään joka ei oo armeijaa käynyt". Ehkä en vain ole oikea henkilö puolustamaan itsenäisyyttämme, niinkuin se ilmaistiin meille tuleville asevelvollisuusarmeijan jäsenille lähetetyssä varusmiehen oppaassa. Jos ajassa voisi palata edes 20 vuotta taaksepäin niin uskoisin että menisin armeijaan ilman mukisemista tai tekaistuja esteitä. Nykypäivänä systeemiä on vain varaa arvostella.

Niin, ja jos se tekee mieheksi että viettää kuudesta kuukaudesta vuoteen jossain pierun hajuisessa kasarmilla, jossa meno on kuin amiksen välitunnilla, niin ei se ainakaan ole meikäläisen mielenrauhalle se paras paikka. Itseäni on hyvinkin intensiivisesti kiusattu peruskoulussa ja jos se sama toistuu niin tupakavereiden kuin esimiestenkin osalta, niin häpeällistähän se on ainakin siinä vaiheessa alkaa hakea vapautusta ja maitojunalla kotiinpääsemistä.