Poikani kuoli...

Emme tiedä vielä mihin kuoli kun emme ole saanut ruumiinavaus pöytäkirjoja, kun vasta perjantaina 11.6 avattiin. Ambulanssi mies sanoi minulle vaan että mitään ei ollut tehtävissä ja että sydän jostain syystä petti :( Kiitos osaanotostasi

Kiitos

carmelisa kirjoitti:

Kiitos

otan osaa;(( tuntuu hirveälle kun tietää kun pidät hauskaa että poika ei olekkaa nauramassa mukana tuntuu niin väärälle että juuri kun on saamassa perheen kokoon joku vie sen sunulta ;((

Osanottoni carmelisa ja voimia, voimia... Meitä on täällä monta saman kokenutta. Meillä on ollut täällä jo lähes kahden vuoden ajan useampi ketju, jossa jatkuvasti on kirjoittanut monia lapsensa menettäneitä ja lähes kaikilla aikuinen lapsi kysymyksessä. Nyt on ketju menossa nimellä Eteenpäin Surussa ja rakkaudessa.
Osan menetyksestä on kulunut vain pieni aika, osan jo kauemmin. Ketjut aloitti lokakuussa 2008 nimimerkki Turvamies. emme ole koskaan tavanneet, mutta hän on kuin vanha tuttu. Olen saanut paljon lohtua ketjuista, lukemalla ja kirjoittamalla itse.

Minun poikani kuoli joulun alla 2007, joten tässä kuussa 2 v 6 kk. Poikani oli kuollessaan melkein 34 v.
En oikein tiedä,mitä tarkoittaa se menetyksestä selviäminen. Kyllä lapsen kuolema on vedenjakaja. Elämä ei muutu enää samanlaiseksi, tai entisenlaiseksi koskaan, se on ihan selvää. Ihminen on kuitenkin kummallinen, suruun "tottuu", menetys tulee osaksi itseä, se kulkee rinnalla osana minua ja sen kanssa voi elää ja jopa taas iloita siitä, että on olemassa. Poikani kuolemaa en voi koskaan unohtaa, en koskaan hyväksyä sitä, että hän kuoli ennen minua, minun on ollut pakko alistua siihen. Olen paljon lukenut kuoleman jälkeistä elämää käsittelevää kirjallisuutta ja se, että uskon vielä näkeväni poikani jonakin päivänä, kun oma aikani tulee, auttaa minua jaksamaan päivästä päivään. Olen oppinut iloitsemaan pienistä asioista, huomioimaan niitä.

Ensimmäisenä kesänä poikani kuoleman jälkeen satoi koko kesän. Se oli kesä 2008. Olin enimmäkseen sisällä ja olin ihan hyvilläni sateestä. Ajatttelin, että taivaskin itkee poikani kuolemaa. Näin jälkeenpäin ajatellen, en oikeastaan muistakkaan koko kesästä muuta kuin sateen.

Koeta nyt aluksi mennä vain yksi hetki kerrallaan, tunti, päivä kerrallaan. Nyt ei ole suurten asioiden aika. Koeta syödä ja juoda, pakota itsesi siihen. Hae apua,jos omat voimat eivät riitä. Perheessäkin perheenjäsenten suru on kaikilla omansa , perheenjäsenet antavat turvaa, mutta jokainen suree kuitenkin omaa suruaan ja monesti joku perheessä tuntee, että hänen on oltava se vahva. Muistan alkuajoilta, että mieheni kanssa aallonpohjat tulivat meillä eri aikoina, joten toinen pystyi tukemaan kuitenkin toista.

Lapseni mukana elämäni meni sirpaleiksi. Sydämeni on vieläkin vereslihalla. Haavat ovat menneet kiinni, osa arpeutunut hyvin, osan päällä on vain pieni kuori. Ne avautuvat helposti ja vuotavat verta. Tänä päivänä olen kuitenkin vahvempi, tiedän, että tuska kestää hetken ja häipyy taas. Monet muistot, hyvätkin saattavat yhtäkkiä vihlaista. Välillä elämä on ollut yhtä ajelehtimista.

Rakkaus tekee kipeää. Poikani oli kuitenkin kaiken tuskani arvoinen.Olen onnellinen siitä, että sain hänet ja sain pitää hänet lähes 34 v.

Viole kirjoitti:

Osanottoni carmelisa ja voimia, voimia... Meitä on täällä monta saman kokenutta. Meillä on ollut täällä jo lähes kahden vuoden ajan useampi ketju, jossa jatkuvasti on kirjoittanut monia lapsensa menettäneitä ja lähes kaikilla aikuinen lapsi kysymyksessä. Nyt on ketju menossa nimellä Eteenpäin Surussa ja rakkaudessa.
Osan menetyksestä on kulunut vain pieni aika, osan jo kauemmin. Ketjut aloitti lokakuussa 2008 nimimerkki Turvamies. emme ole koskaan tavanneet, mutta hän on kuin vanha tuttu. Olen saanut paljon lohtua ketjuista, lukemalla ja kirjoittamalla itse.

Minun poikani kuoli joulun alla 2007, joten tässä kuussa 2 v 6 kk. Poikani oli kuollessaan melkein 34 v.
En oikein tiedä,mitä tarkoittaa se menetyksestä selviäminen. Kyllä lapsen kuolema on vedenjakaja. Elämä ei muutu enää samanlaiseksi, tai entisenlaiseksi koskaan, se on ihan selvää. Ihminen on kuitenkin kummallinen, suruun "tottuu", menetys tulee osaksi itseä, se kulkee rinnalla osana minua ja sen kanssa voi elää ja jopa taas iloita siitä, että on olemassa. Poikani kuolemaa en voi koskaan unohtaa, en koskaan hyväksyä sitä, että hän kuoli ennen minua, minun on ollut pakko alistua siihen. Olen paljon lukenut kuoleman jälkeistä elämää käsittelevää kirjallisuutta ja se, että uskon vielä näkeväni poikani jonakin päivänä, kun oma aikani tulee, auttaa minua jaksamaan päivästä päivään. Olen oppinut iloitsemaan pienistä asioista, huomioimaan niitä.

Ensimmäisenä kesänä poikani kuoleman jälkeen satoi koko kesän. Se oli kesä 2008. Olin enimmäkseen sisällä ja olin ihan hyvilläni sateestä. Ajatttelin, että taivaskin itkee poikani kuolemaa. Näin jälkeenpäin ajatellen, en oikeastaan muistakkaan koko kesästä muuta kuin sateen.

Koeta nyt aluksi mennä vain yksi hetki kerrallaan, tunti, päivä kerrallaan. Nyt ei ole suurten asioiden aika. Koeta syödä ja juoda, pakota itsesi siihen. Hae apua,jos omat voimat eivät riitä. Perheessäkin perheenjäsenten suru on kaikilla omansa , perheenjäsenet antavat turvaa, mutta jokainen suree kuitenkin omaa suruaan ja monesti joku perheessä tuntee, että hänen on oltava se vahva. Muistan alkuajoilta, että mieheni kanssa aallonpohjat tulivat meillä eri aikoina, joten toinen pystyi tukemaan kuitenkin toista.

Lapseni mukana elämäni meni sirpaleiksi. Sydämeni on vieläkin vereslihalla. Haavat ovat menneet kiinni, osa arpeutunut hyvin, osan päällä on vain pieni kuori. Ne avautuvat helposti ja vuotavat verta. Tänä päivänä olen kuitenkin vahvempi, tiedän, että tuska kestää hetken ja häipyy taas. Monet muistot, hyvätkin saattavat yhtäkkiä vihlaista. Välillä elämä on ollut yhtä ajelehtimista.

Rakkaus tekee kipeää. Poikani oli kuitenkin kaiken tuskani arvoinen.Olen onnellinen siitä, että sain hänet ja sain pitää hänet lähes 34 v.

Lue lisää

Kiitos viestistäsi....ja otan myös osaa sinun suruusi.
Oli mukavaa että jaklsoit vastata noin pitkästi. Meillä kun on ne hautajaiset kohta niin minua pelottaa ne ihan hirveesti että miten ne kestää??? Pakkohan se vaan on. Meillä kanssa mieheni on nyt se vahva ja tukee minua. Toivon että sitten kun tulee hänen vuoronsa olla "heikko" niin minä sitten jaksaisin olla se vahva ja tukea häntä. Toiset lapset surevat kukin omalla laillaan myös. Nuorempi poika itkee kanssani ja paljon muistelemme veljeä ja niitä hyviä hetkiä joita he ovat saaneet kokea yhdessä. Toinen ei osaa näyttää tunteitaan ja varmaankin suree omassa yksinäisyydessään tai hautaa surunsa työhön ja musiikkiin.

Voimia teidän eläämäänne sen teidän surun keskellä...Jumala meitä autakoon surussamme.
Siunausta elämäänne

Kiitos...ja minäkin otan osaa sinun suruusi. Voimia sinulle ja taivaan Isä olkoon kanssasi ja lohduttakoon sinua ja läheisiäsi

Menetin isäni joka oli kaikki kaikessa, ja hän lähti nopeasti ja nuorena, itse olin teini, joten ajattelin aikana kuin hän kuoli että mäkin hyppään arkkuun mukaan, samaan aikaan menetin rakkuteni! Se oli rankkaa, ajattelin että surusta en selviä, mutta 5v eteenpäin, olen tässä, ja elän päivä kerrallaan ja yritän vaikka on tehnyt lähteä pois tästä maailmasta,isäni mukaan joka oli rakkain ja tärkein, mutta olen nuori ja yritän mennä vaan elämän mukana! En ole lasta menettänyt, ja en tiedä miltä se tuntuu,ja suru, mutta en usko että itse kestäisen sellaista kipua tai surua ...koska paljon kestettävää tässä on ollut. Voimia sinulle, ota päivä kerrallaan, anna itkun tulla kun tuntuu, ja päivä kerrallaan se helpottuu... :)

Kiitos sinulle sanoistasi. Pelottaa kyllä ajatellakkaan tulevaa ilman rakasta poikaamme. Onhan meillä kolme muuta poikaa, mutta kukaan heistä ei täytä sitä paikkaa jonka jätti mennyt...eikä tarvitsekkaan.
Ison aukon jätti hän meidän jokaisen elämään ja sydämeen. Onneksi meillä on kaikki ne ihanat ja kauniit muistot joita kukaan ei voi viedä pois :)

w kirjoitti:

Menetin isäni joka oli kaikki kaikessa, ja hän lähti nopeasti ja nuorena, itse olin teini, joten ajattelin aikana kuin hän kuoli että mäkin hyppään arkkuun mukaan, samaan aikaan menetin rakkuteni! Se oli rankkaa, ajattelin että surusta en selviä, mutta 5v eteenpäin, olen tässä, ja elän päivä kerrallaan ja yritän vaikka on tehnyt lähteä pois tästä maailmasta,isäni mukaan joka oli rakkain ja tärkein, mutta olen nuori ja yritän mennä vaan elämän mukana! En ole lasta menettänyt, ja en tiedä miltä se tuntuu,ja suru, mutta en usko että itse kestäisen sellaista kipua tai surua ...koska paljon kestettävää tässä on ollut. Voimia sinulle, ota päivä kerrallaan, anna itkun tulla kun tuntuu, ja päivä kerrallaan se helpottuu... :)

Lue lisää

Kiitos sinulle ja voimia myös sinulle jokaiseen päivään jonka joudut viettämään ilman rakasta isääsi. Sinäkin kerran vielä tapaat varmasti isäsi, kun sinun aikasi tulee...niinkuin mekin tapaamme poikamme kun on meidän vuoromme lähteä

carmelisa kirjoitti:

Kiitos sinulle sanoistasi. Pelottaa kyllä ajatellakkaan tulevaa ilman rakasta poikaamme. Onhan meillä kolme muuta poikaa, mutta kukaan heistä ei täytä sitä paikkaa jonka jätti mennyt...eikä tarvitsekkaan.
Ison aukon jätti hän meidän jokaisen elämään ja sydämeen. Onneksi meillä on kaikki ne ihanat ja kauniit muistot joita kukaan ei voi viedä pois :)

Lue lisää

Otan osaa suruusi se on kuin sillänräpäys lasta ei ole enää.Minulla kaikki edessä silloin kuin sain tietää pojallani eteneväsairaus lapseni oli silloin 5vuotta siitä asti olen elänyt kuoleman kanssa silloin ensimmäiset vuodet tuskaisia.Sairaus on etenyt rakastamme jokaista päivää vaikka sen tietää mitä on edessä.

df kirjoitti:

Otan osaa suruusi se on kuin sillänräpäys lasta ei ole enää.Minulla kaikki edessä silloin kuin sain tietää pojallani eteneväsairaus lapseni oli silloin 5vuotta siitä asti olen elänyt kuoleman kanssa silloin ensimmäiset vuodet tuskaisia.Sairaus on etenyt rakastamme jokaista päivää vaikka sen tietää mitä on edessä.

Lue lisää

Otan osaa suruunne. Elät sokkivaihetta nyt, ja tuhat asiaa tosiaankin hoidettavana.
Itse tavallaan lykkäsin omaa suruani hoitamalla kaikki asiat. Tosin halusinkin hoitaa kaiken, koska se oli viimeinen mitä poikani hyväksi pystyin tekemään. Sitä en ymmärrä miksi minulla oli niin kiire hoitaa kaikki asiat pois päiväjärjestyksestä. Kai sitä kuvitteli jotain ufoa..äiti hoitaa ja kaikki on hyvin.
Sitten iski tyhjyyden tunne kun viralliset asiat oli pois päiväjärjestyksestä. Itse olisin kaivannut enemmän konkreettista neuvoa ennen hautajaisia. Ei sitä kuitenkaan ole oma itsensä. Sitä väsyy väkisin kun aivot kelaa tuhatta asiaa koko ajan.Muisti pätkii jne..eli apua kyllä tarvitsee. Mutta myöskin ihan omaa aikaa omien ajatusten kanssa.
Nyt hoidan vaan poikani hautaa. Kovinkaan monelle ei viitsi puhua pojasta koska se herättää kiusallisia tilanteita monessa. Itse löysin ystävän täältä kenen kanssa puhumme puhelimessa edelleenkin, lähes päivittäin. Kun alussa kaikki oli niin epätodellista oli hyvä puhua saman kokeneen kanssa asioista .Kun aika kuluu ja edelleen haluaa puhua omasta lapsestaan voi aina puhua ystävän kanssa, tuntematta itsensä oudoksi äidiksi jonka jo olisi pitänyt päästä ns. asian yli.
Muista että tunnetpa mitä tahansa nyt , sinulla on oikeus siihen ja se kaikki on oikein.
Jos itket se on oikein, jollei itku tule se on oikein, jos ahdistaa sekin on oikein, jos olet vihainen , herkkä ihan mitä vaan..se kaikki kuuluu suruun.
Menetyksen kanssa on pakko elää. Alkaa uusi elämä. Mikään ei muuta sitä ettei mikään voi palata entiselleen. On luotava omat voimavarat mihin nojata, mistä saa voimia . On uskalletava romahtaa ja olla väsynytkin. Uskon että sinulla ja miehellesi suurin voimavara on muut lapset.
Elämä muuttuu koko ajan , vaikka se nyt tuntuu pysähtyneen. >Määrätyt asiat muuttuu helpommiksi.
Itse kirjoitin paljon, kirjoituksistani huomasin miten oma suruni kehittyi , koska juuri tänään sitä ei ymmärrä. Kahden kuukauden päästä kun luet sen minkä kirjoitit tänään , ymmärrät mihin pisteeseen olet päässyt. Pitkä ja kivinen tie on edessä ja paljon oppimista. Mutta meitä' on paljon jotka olemme valmiit kuuntelemaan ja jakamaan ajatuksia jos siltä tuntuu.
Älä suotta pelkää hautajaisia. hyvin ne menee, usko pois.
Voimia ja rakkautta....

carmelisa kirjoitti:

Kiitos sinulle sanoistasi. Pelottaa kyllä ajatellakkaan tulevaa ilman rakasta poikaamme. Onhan meillä kolme muuta poikaa, mutta kukaan heistä ei täytä sitä paikkaa jonka jätti mennyt...eikä tarvitsekkaan.
Ison aukon jätti hän meidän jokaisen elämään ja sydämeen. Onneksi meillä on kaikki ne ihanat ja kauniit muistot joita kukaan ei voi viedä pois :)

Lue lisää

Kukaan toinen lapsi ei korvaa toisen paikkaa. Olen monta kertaa miettinyt vanhojen sanoja, että lapsissa pitää olla "rikkoontumisen vara". Mitähän sekin tarkoittaa? Sitä kai, että jos yksi lapsi menehtyy, niin toiset jotenkin antavat kuitenkin voimaa jatkaa elämistä ja ponnistelemista. Eihän se voi tarkoittaa sitä, että toinen lapsi korvaisi toisen. Minullakin on vielä kaksi muuta poikaa ja kaksi lapsenlastakin, mutta eivät he korvaa minulle esikoiseni jättämää tyhjää paikkaa. Kaikille lapsille on äidin ja isän sydämessä oma paikkansa ja nyt on meilläkin sydämessämme yhden lapsen paikalla vain sydämenmuotoinen tyhjä paikka. Olen kyllä monesti miettinyt, että miten minun olisi käynyt, jos tämä esikoiseni olisi ollut ainoa lapseni.

Hyvin hautajaiset tulevat menemään, vaikka etukäteen ajatellen tuntuvat ylipääsemättömältä paikalta. Lapsesi viimeinen juhla.
Ajattelen aina, että poikani eli oman elämänsä, kokonaisen elämän, vaikka se jäi ihmisen mittapuun mukaan melko lyhyeksi. Kuitenkin se elämä oli kokonainen elämä, hänen elämänsä. He, lapsemme ovat olleet täällä kanssamme, se on pääasia.
Itse olen myös menossa ensi lauantaina sukulaisen hautajaisiin ja tiedän, että elän siellä myös poikani hautajaisia uudelleen, itken kaikkia kuolleita lähiomaisiani, mutta eniten lastani. Olen menettänyt monta läheistäni,mutta on sanottava, että suru pojastani on ollut niin suuri, kaikki muut kokemani surut ovat valovuoden päässä siitä. Tämän kirjoitan vähättelemättä kenenkään muun surua, kaikki surut ja menetykset ovat ainutlaatuisia, mutta sanotaanhan, että lapsi viedään sydämestä ja siltä se on tuntunut, kuin sydän olisi revitty rinnasta. Kuitenkin tämän asian kanssa pystyy elämään. Veljeni on myös menettänyt aikuisen lapsensa (28 v) ja hän sanoo, että aika ei auta, se vain kuluu.. Aika ei kai sinällään auta, mutta ihminen vain tottuu, suruunkin tottuu ja se muuttuu siedettäväksi. Aluksi sydäntä hiertävät kivet ovat särmäisiä ja repivät,mutta kulmat muuttuvat pyöreiksi ajan mukana ja eivät tee enää niin kipeää. Ihminen tulee vahvemmaksi kantamaan suruakin. Elämä muuttuu vähitellen elämisen arvoiseksi. Nousen nykyän ihan iloisena uuteen päivään, vaikka muistan, että aluksi sain väkipakolla revittyä itseni sängystä, oli kuin pommi olisi jysähtänyt aivoihin heti kun heräsin. "poika on poissa,häntä ei enää ole".

Voimia ja siunausta perheellesi, poikasi on nyt taivaan kauneimpana enkelinä,uutena enkelinä siellä.

Hän jota kaipaamme täällä kyynelin ikävöiden,
Jumalan kämmenen päällä levon sai suloisen.

Rakkaus jonka jaamme ei kuole milloinkaan,
kerran me kohdata saamme toisemme taas uudestaan.

Hän jota kaipaamme täällä saapunut kotiin jo on.
Jumalan kämmenen päällä rauha on pohjaton.

-Anna-Mari Kaskinen-

Nyt olet vielä shokissa. Paljon on edessäsi, mutta uskosi kantaa sinua. Lapsesi on perillä.

Olin itse kuolla 7- vuotiaana aivoverenvuotoon. Kuitenkin jotkut "enkelit"(hoitajat) pitivät minut käsillä elämään. Olen heille ikuisesti kiitollinen elämästäni! (kuin myös OYS:n Läääkäreille) Mikään ei voita sitä tunnetta, kuin heräät läheisten ympäröimänä ja tajuat, että olet elossa! Näinkin nuori tajuaa,mitä on kuolla ja mitä elää!!

Kiitos teille kaikille taas vastauksistanne. Tiistaina meillä on ne hautajaiset edessä, en edes uskalla ajatella niitä. Aika näyttää miten tästä eteenpäin sitten mennään.
Iso hali teille myötäelävät ihmiset

Carmelisa* kirjoitti:

Kiitos teille kaikille taas vastauksistanne. Tiistaina meillä on ne hautajaiset edessä, en edes uskalla ajatella niitä. Aika näyttää miten tästä eteenpäin sitten mennään.
Iso hali teille myötäelävät ihmiset

Lue lisää

te tapaatte poikanne kanssa sitten joskus, ei tää tähän pääty. voimia sulle ja sun perheelle.

minä16v. kirjoitti:

te tapaatte poikanne kanssa sitten joskus, ei tää tähän pääty. voimia sulle ja sun perheelle.

haluat pois minä 16v? Sinulla on elämä edessä ja paljon elämän kokemuksia tulossa.
Meillä on jokaisella elämänkirja ja sinun aikasi ei ole, siksi et pääse pois.
Hae apua fyysselläi kuin henkiselläkin puolella, niin pääset eteepäin elämässä ja saat tasapainoa elämääsi ja opit arvostamaan itse elämää.

Carmelisa* oikein paljon voimia ja ymmärrystä suruusi, kuten teille kaikille ken milläkin tavalla on surun kohdannut.
Kukaan ei koskaan korvaa mennyttä, mutta muistot ja hyväksyntä, että emme määrää aikaamme täällä.
Onneksi sinulla on lapsia, jotka tuovat aika ajoin muutakin ajateltavaa ja pitävät elämässä mukana, vaikka ahdistus on rinnassa ja mielessä.
Voimia saa pyytämällä ja niitä annetaan sen verran, kuin on tarvetta.
Aurongon säteitä ja valoa suruunne ja myöskin iloonne.

auttaja maan kirjoitti:

haluat pois minä 16v? Sinulla on elämä edessä ja paljon elämän kokemuksia tulossa.
Meillä on jokaisella elämänkirja ja sinun aikasi ei ole, siksi et pääse pois.
Hae apua fyysselläi kuin henkiselläkin puolella, niin pääset eteepäin elämässä ja saat tasapainoa elämääsi ja opit arvostamaan itse elämää.

Carmelisa* oikein paljon voimia ja ymmärrystä suruusi, kuten teille kaikille ken milläkin tavalla on surun kohdannut.
Kukaan ei koskaan korvaa mennyttä, mutta muistot ja hyväksyntä, että emme määrää aikaamme täällä.
Onneksi sinulla on lapsia, jotka tuovat aika ajoin muutakin ajateltavaa ja pitävät elämässä mukana, vaikka ahdistus on rinnassa ja mielessä.
Voimia saa pyytämällä ja niitä annetaan sen verran, kuin on tarvetta.
Aurongon säteitä ja valoa suruunne ja myöskin iloonne.

Lue lisää

saan apua. olen ollut nuorten mielisairaalassa kaksi kertaa ja nyt avohoidossa lisäksi lääkitetään.
kiitos silti. luulen, että apu alkaa pikkuhiljaa tehoamaan.

Carmelisa* kirjoitti:

Kiitos teille kaikille taas vastauksistanne. Tiistaina meillä on ne hautajaiset edessä, en edes uskalla ajatella niitä. Aika näyttää miten tästä eteenpäin sitten mennään.
Iso hali teille myötäelävät ihmiset

Lue lisää

Carmelisa, miten sinulla meni poikasi hautajaiset? Oman poikani hautajaiset pidettiin kuukausi ennen sinun poikasi hautajaisia. Etukäteen minäkin pelkäsi kuinka sellaisen voi kestää. Arkun perässä kulkeminen oli järkyttävän surullista. Hautajaisissa minua kuitenkin lohdutti poikani ystävät, joita oli tullut paikalle kymmenkunta. Ihania nuoria ihmisiä, jotka surivat meidän kanssamme menetettyä ystäväänsä. Heidän halaamisensa toi lohtua surulliseen päivään. Omat sukulaiset ja poikamme koulukaverit olivat myös hautajaisissa ja siitä heille suuri kiitos.
Muutenkin olen todella kiitollinen kaikille niille, jotka ovat meitä muistaneet poikamme kuoleman johdosta. En aiemmin osannut ajatellutkaan, kuinka pienetkin muistamiset tuovat surevalle lohtua.

Surullisena luin juuri uutisista kolmen nuoren menehtyneen auto-onnettomuudessa juhannuksena. Murskautuneen auton kuva tuo mieleen oman lapseni onnettomuuden. Kuinka paljon surua tämäkin onnettomuus tuo taas mukanaan monelle.

Hei

Minun poikani kuoli 18-vuotiaana liikenne onnettomuudessa 10.6.2008. Aloitin sen jälkeen palstan MIKÄ ON AUTTANUT SURUSSA? ja senkin jälkeen olemme jatkaneet parille palstalle. Löydät sieltä kirjoituksia jotka varmasti koskettavat myös sinua. On toki tärkeää kirjoittaa tällekin palstalle missä nyt olet. Kaikki myönteinen vertaistuki olipa se sitten missä tahansa on auttanut ainakin minua. Voimia sinulle. t. Turvamies

Kiitos kirjoituksestasi ja osaanottoni poikasi poismenon johosta :(
Nämä on niin surullisia asioita.
Meillä oli pojan hautajaiset tasan viikko sitten. Eilen olin ekaa kertaa töissä poikani kuoleman jälkeen...
menihän se työpäivä siinä, ja tänäänkin,...mutta, aina kun olen töissä yksin niin aina meinaa itku tulla. Poika on kokoajan mielessä vaika yritän olla häntä miettimättä. Muistan viimeisen näkemisemme, viimeisen puhelun ym...Töissä pyöri päässä koko päivän että jos vaan olisin tiennyt miten vähän meillä on enää aikaa yhdessä niin olisin tehnyt niin tai näin ja sanonut sitä ja tätä.
Välillä jaksaa nauraa ja jutella ystävien kanssa, mutta enimmäkseen on sellainen alakulo päällä kokoajan :(
Aina kun suljen silmäni niin näen poikani edessäni ja on kuin joku löisi lekalla päähän että hän onkin poissa...iäksi mennyt. Ei koskaan enään enään tule käymään, ei soita...ei enään edes yhtä halausta häneltä koskaan...sitä ajatusta on välillä vaikea kestää. Vaikka TIEDÄN että hän on poissa, niin silti en jotenkin tajua sitä, koska se aina yllättää yhtäkkiä että hyvänen aika, T...on kuollut :(
Koitetaan mennä vaan eteenpäin, eihän tässä muutakaan voi. Elämän on jatkuttava kaikestahuolimatta.

Turvamies kirjoitti:

Hei

Minun poikani kuoli 18-vuotiaana liikenne onnettomuudessa 10.6.2008. Aloitin sen jälkeen palstan MIKÄ ON AUTTANUT SURUSSA? ja senkin jälkeen olemme jatkaneet parille palstalle. Löydät sieltä kirjoituksia jotka varmasti koskettavat myös sinua. On toki tärkeää kirjoittaa tällekin palstalle missä nyt olet. Kaikki myönteinen vertaistuki olipa se sitten missä tahansa on auttanut ainakin minua. Voimia sinulle. t. Turvamies

Lue lisää

Kiitos siullekin viestistäsi ja osaanottoni myös sinulle.

Carmelisa** kirjoitti:

Kiitos kirjoituksestasi ja osaanottoni poikasi poismenon johosta :(
Nämä on niin surullisia asioita.
Meillä oli pojan hautajaiset tasan viikko sitten. Eilen olin ekaa kertaa töissä poikani kuoleman jälkeen...
menihän se työpäivä siinä, ja tänäänkin,...mutta, aina kun olen töissä yksin niin aina meinaa itku tulla. Poika on kokoajan mielessä vaika yritän olla häntä miettimättä. Muistan viimeisen näkemisemme, viimeisen puhelun ym...Töissä pyöri päässä koko päivän että jos vaan olisin tiennyt miten vähän meillä on enää aikaa yhdessä niin olisin tehnyt niin tai näin ja sanonut sitä ja tätä.
Välillä jaksaa nauraa ja jutella ystävien kanssa, mutta enimmäkseen on sellainen alakulo päällä kokoajan :(
Aina kun suljen silmäni niin näen poikani edessäni ja on kuin joku löisi lekalla päähän että hän onkin poissa...iäksi mennyt. Ei koskaan enään enään tule käymään, ei soita...ei enään edes yhtä halausta häneltä koskaan...sitä ajatusta on välillä vaikea kestää. Vaikka TIEDÄN että hän on poissa, niin silti en jotenkin tajua sitä, koska se aina yllättää yhtäkkiä että hyvänen aika, T...on kuollut :(
Koitetaan mennä vaan eteenpäin, eihän tässä muutakaan voi. Elämän on jatkuttava kaikestahuolimatta.

Lue lisää

Carmelisa**
Sinun tuntosi ovat aivan samanlaisia kuin minulla itselläni on ja on ollut.
Minä olin sairauslomalla kolme viikkoa poikani kuoleman jälkeen. Töihin palatessa aina kun olin yksin hetkenkin kyyneleet tulvivat silmiini, aina tuli hän mieleen: ruokalassa syödessäni, kävellessäni käytäviä, wc:ssä ollessani ja autossa kotimatkalla itkin jo ääneen.
Nyt olen ollut töissä kolme viikkoa ja hieman on helpottanut.
Minäkin tiedän, että poikani on lopullisesti poissa. Sen tajuaminen, ettei häntä koskaan, ei koskaan tule enää näkemään on musertavaa. Jos elän vaikka 80-vuotiaaksi, joudun siis elämään ilman rakasta lastani yli 30 vuotta!
Hänen tavaroitaan en ole pystynyt vielä laittamaan minnekään pois, ainoastaan hammasharjan olen pystynyt heittämään roskiin ja sekin riipaisi kovin.
Suunnittelin hänen vaatteidensa poisantoa ja sitten alitajuisesti jo mietin, että saahan niitä uusia jos kuitenkin tulisi niitä tarvitsemaan. Mieli ei ole siis vielä täysin hyväksynyt hänen poimenoa.

Lock kirjoitti:

Carmelisa**
Sinun tuntosi ovat aivan samanlaisia kuin minulla itselläni on ja on ollut.
Minä olin sairauslomalla kolme viikkoa poikani kuoleman jälkeen. Töihin palatessa aina kun olin yksin hetkenkin kyyneleet tulvivat silmiini, aina tuli hän mieleen: ruokalassa syödessäni, kävellessäni käytäviä, wc:ssä ollessani ja autossa kotimatkalla itkin jo ääneen.
Nyt olen ollut töissä kolme viikkoa ja hieman on helpottanut.
Minäkin tiedän, että poikani on lopullisesti poissa. Sen tajuaminen, ettei häntä koskaan, ei koskaan tule enää näkemään on musertavaa. Jos elän vaikka 80-vuotiaaksi, joudun siis elämään ilman rakasta lastani yli 30 vuotta!
Hänen tavaroitaan en ole pystynyt vielä laittamaan minnekään pois, ainoastaan hammasharjan olen pystynyt heittämään roskiin ja sekin riipaisi kovin.
Suunnittelin hänen vaatteidensa poisantoa ja sitten alitajuisesti jo mietin, että saahan niitä uusia jos kuitenkin tulisi niitä tarvitsemaan. Mieli ei ole siis vielä täysin hyväksynyt hänen poimenoa.

Lue lisää

Minäkin raaskin pois heittää vain poikani hammasharjan ja sekin oli vaikeeta....minunkin mielestä.
Vaatteensa keräsin kaapista ja laitoin hänen omaan isoon kassiin ja kassin vein kellariin (koska meillä ei ole kaappitilaa kun muutimme pienempään asuntoon).Sitä en tiedä milloin pystyn niitä hävittämään...nyt en vielä edes mieti sellaista.
Eilen näin kaupassa töihin mennessä ihan poikani näkösen nuorenmiehen....hyvä ettei itku tullut.
Sillä kaverilla oli aivan samanlaiset fARKUT, LENKKARIT JA HUPPARI JA AURINKOLASIT KUIN POJALLANI....aivan samanlainen ruumiinrakeene ja kaikki. Hyvä etten tuon pojan kaulaan hypännyt.

Tämä tie ikävän kanssa tulee olemaan pitkä ja me ollaan vasta alkutaipaleella, niin sinä kuin minäkin :(

Toivon sinulle voimia ja jaksamista jokaiseen uuteen päivään.

"Jumala suokoon minulle tyyneyttä
hyväksyä asiat joita ei voi muuttaa,
muuttaa ne jotka voi, ja
kykyä eroittaa nämä toisistaan".

Carmelisa** kirjoitti:

Minäkin raaskin pois heittää vain poikani hammasharjan ja sekin oli vaikeeta....minunkin mielestä.
Vaatteensa keräsin kaapista ja laitoin hänen omaan isoon kassiin ja kassin vein kellariin (koska meillä ei ole kaappitilaa kun muutimme pienempään asuntoon).Sitä en tiedä milloin pystyn niitä hävittämään...nyt en vielä edes mieti sellaista.
Eilen näin kaupassa töihin mennessä ihan poikani näkösen nuorenmiehen....hyvä ettei itku tullut.
Sillä kaverilla oli aivan samanlaiset fARKUT, LENKKARIT JA HUPPARI JA AURINKOLASIT KUIN POJALLANI....aivan samanlainen ruumiinrakeene ja kaikki. Hyvä etten tuon pojan kaulaan hypännyt.

Tämä tie ikävän kanssa tulee olemaan pitkä ja me ollaan vasta alkutaipaleella, niin sinä kuin minäkin :(

Toivon sinulle voimia ja jaksamista jokaiseen uuteen päivään.

"Jumala suokoon minulle tyyneyttä
hyväksyä asiat joita ei voi muuttaa,
muuttaa ne jotka voi, ja
kykyä eroittaa nämä toisistaan".

Lue lisää

Minun tytär kuoli kun tämä oli, sydän vain petti,, Koeta jaksaa,, otan osaa..

RedDR kirjoitti:

Minun tytär kuoli kun tämä oli, sydän vain petti,, Koeta jaksaa,, otan osaa..

Kiitos. Milloin sinun tytär kuoli? Otan osaa

Carmelisa** kirjoitti:

Minäkin raaskin pois heittää vain poikani hammasharjan ja sekin oli vaikeeta....minunkin mielestä.
Vaatteensa keräsin kaapista ja laitoin hänen omaan isoon kassiin ja kassin vein kellariin (koska meillä ei ole kaappitilaa kun muutimme pienempään asuntoon).Sitä en tiedä milloin pystyn niitä hävittämään...nyt en vielä edes mieti sellaista.
Eilen näin kaupassa töihin mennessä ihan poikani näkösen nuorenmiehen....hyvä ettei itku tullut.
Sillä kaverilla oli aivan samanlaiset fARKUT, LENKKARIT JA HUPPARI JA AURINKOLASIT KUIN POJALLANI....aivan samanlainen ruumiinrakeene ja kaikki. Hyvä etten tuon pojan kaulaan hypännyt.

Tämä tie ikävän kanssa tulee olemaan pitkä ja me ollaan vasta alkutaipaleella, niin sinä kuin minäkin :(

Toivon sinulle voimia ja jaksamista jokaiseen uuteen päivään.

"Jumala suokoon minulle tyyneyttä
hyväksyä asiat joita ei voi muuttaa,
muuttaa ne jotka voi, ja
kykyä eroittaa nämä toisistaan".

Lue lisää

Askel kerrallaan,

henkäys kerrallaan,

sana kerrallaan,

päivä kerrallaan.

Ole lempeä itseäsi kohtaan.
Anna itsellesi aikaa.

Stuart & Linda MacFarlane

Tätä minä olen itselleni hokenut, kun on oikein pahalta tuntunut. Se helpottaa jotenkin ja antaa aikaa sopeutua.

Lock kirjoitti:

Askel kerrallaan,

henkäys kerrallaan,

sana kerrallaan,

päivä kerrallaan.

Ole lempeä itseäsi kohtaan.
Anna itsellesi aikaa.

Stuart & Linda MacFarlane

Tätä minä olen itselleni hokenut, kun on oikein pahalta tuntunut. Se helpottaa jotenkin ja antaa aikaa sopeutua.

Lue lisää

Kiitos noista viisaista sanoista. Niin se vaan on mentävä jollakinlailla eteenpäin.

Nyt olen huomannut sen että kun se alku shokki on mennyt niin nyt vasta välähdyksittäin alan ymmärtää...enkä kuitenkaan ymmärrä. Elämä on kummallista nyt. Tuntuu ettei mikään enään koskaan palaa ennalleen...eikä tietysti palaakkaan, koska yksi perheestämme on iäksi poissa :(
Mutta olen menyt eteenpäin siinä että, nyt uskallan/pystyn jo esm. ajamaan autoa. Aikasemmin en pystynyt. Pääni sisällä oli kuin iso musta aukko, en pystynyt ajattelemaan oikein mitään, ajatukseni ei pysynyt koossa yhtään. Siksi en uskaltanut ajaa kun en olis tienny kyllä yhtään mistä oisin itteni löytänyt. Suru ja kaipaus kyllä vaanii kokoajan tuossa taustalla...heti jos en "valvo" ajatuksiani niin ajatukset menevät pois menneeseen poikaani ja alan itkemään.
Mutta en ole minäkään ennen tajunnut kuinka paljon tuo lohtua ystävien ja muiden ihmisten lämpimät sanat yms.
Siunausta kaikille läheisensä menettäneille. Koitetaan jaksaa ja mennä eteenpäin...ja tosiaan, ollaan itsellemme armollisia kuin myös muille perheenjäsenillemme vaikka heidän surunsa ei olisi samanlaista kuin omamme. Meillä jokaisella on oma tapamme surra.

Carmelisa** kirjoitti:

Minäkin raaskin pois heittää vain poikani hammasharjan ja sekin oli vaikeeta....minunkin mielestä.
Vaatteensa keräsin kaapista ja laitoin hänen omaan isoon kassiin ja kassin vein kellariin (koska meillä ei ole kaappitilaa kun muutimme pienempään asuntoon).Sitä en tiedä milloin pystyn niitä hävittämään...nyt en vielä edes mieti sellaista.
Eilen näin kaupassa töihin mennessä ihan poikani näkösen nuorenmiehen....hyvä ettei itku tullut.
Sillä kaverilla oli aivan samanlaiset fARKUT, LENKKARIT JA HUPPARI JA AURINKOLASIT KUIN POJALLANI....aivan samanlainen ruumiinrakeene ja kaikki. Hyvä etten tuon pojan kaulaan hypännyt.

Tämä tie ikävän kanssa tulee olemaan pitkä ja me ollaan vasta alkutaipaleella, niin sinä kuin minäkin :(

Toivon sinulle voimia ja jaksamista jokaiseen uuteen päivään.

"Jumala suokoon minulle tyyneyttä
hyväksyä asiat joita ei voi muuttaa,
muuttaa ne jotka voi, ja
kykyä eroittaa nämä toisistaan".

Lue lisää

Suuri, nielemätön möykky kurkussa luen kirjoituksianne ja olen kovin pahoillani menetyksistänne, ihan jokainen.

Menetin äitini 1,5 vuotta sitten, ja tuo kirjoituksesi siitä, kun näit poikasi näköisen pojan ja halusit halata, toi mieleeni yhden tapauksen n. puolen vuoden takaa. Olin käymässä postissa ja näin siellä kuin äitini kaksoisolennon. Samanlainen ruumiinrakenne myös, samanlaiset vaaleat hiukset samalla tavoin kuin äitini piti ja samankaltaiset vaatteet. Se hetki kesti vain lyhyen ajan, hän kävi vain viemässä jotain postin vietäväksi ja lähti samantien pois, mutta niin kovasti toivoin sen kestävän pidempään... Aivan kuin äitini olisi ollut siinä asioitaan toimittamassa, halusin palata siihen ja halusin ajatella niin - vaikka toki tiesin, että näin ei ole. Mieleni teki myös pysäyttää hänet ja... niin, mitä? Sanoa, että anteeksi, näytät vaan niin paljon kuolleelta äidiltäni? :) No, enemmän vain toivoin, että hän olisi viipynyt postissa hieman pidempään. Toisaalta, se ohimenevä hetki ja välähdys olivat aika lohdullisia, ihan kuin olisinkin ollut sivustaseuraajana äitini toimituksia katsomassa, kuten ennen saatoin tehdä, ja jos se oikeasti olisikin kestänyt pidempään, olisin varmasti huomannut tarkemmin katsoessani, ettei heissä ehkä paljoakaan samaa ollut. Se oli kipeä, itkettävä ja samalla jollain tapaa hyvä hetki.

Voimia suruunne.

Se on aikuinen, ei "aikuinen". Hölmö.

Kiitos viesteistänne. En ole muutamaan viikkoon käynyt täällä ja oli kiva lukea viestinne :)
Nyt olis kesäloma loppu ja huomenna pitäisi mennä töihin...pelottaa suunnattomasti. Olintyöpaikallani kun sain silloin tiedon poikani kuolemasta sinne ja jotenkin pelottaa mennä siihen paikkaan missä olin kun tuon kamalan tiedon sain. Muutenkin aina kun muistan sen hetken niin itku tulee heti. Totta on mitä "äiti46" tuossa kirjoitit tuosta ikävästä mikä tulee ihan puuntakaa ihan varoittamatta puuskittain. Minullakin on ollut monia päiviäkin tässä että kaikki sujuu ihan hyvin, sitten yhtäkkiä ikävää iskee sellaisella voimalla että tuntuu ettei sitä kestä. Tässä jokin aika sitten oli sellainen tapaus kun itkin koko illan (kun menin nukkumaan) ptkälle yöhön ja kun sitten joskus olin nukahtanut niin unessakin itkin. Näin unta että olin töissä ja itkin kovasti kun poikani tuli ovesta sisään ja tuli halaamaan mua. Hän ei puhunut mitään vaikka itkin ja kysyin että miksi lähdit pois ja että älä lähde enään. Hän vain halasi lujasti ja oli poissa taas.
En mä oikein vieläkään joetnkin jaksa uskoa että hän on oikeesti kuollut...kokonaan poissa...ei sitä vaan pysty käsittämään :(
Se lohdutti jonkinverran kun sain vielä kerran halata häntä ja tuntea hänen lujan halauksen:) Me halasimme paljon hänen eläessään, ja se on kamalaa aina kuin ajattelen etten enään koskaan saa häntä halata :( No, ehkä hän tulee vielä joskus toistekin minua halaamaan :)
Mun nuoremman poikani poika kyllä eilen sanoi että "mummi, ei T_____ ole kuollut, se vaan nukkuu".
Tuon poikani (joka kuoli) 3v tyttö sanoi mulle hautajaisissa...tai siis siel muistotilaisuudessa..."Mummi, nyt ei tarvii enää itkee, ei tarvii itkee, isi vaan lepää siellä metsässä hetken ja sit enkeli vie isin taivaaseen..."
Lapsille se on jotenkin niin selkeetä :) Onneksi on tuo tyttö jossa poikamme elää aina.

Carmelisa** kirjoitti:

Kiitos viesteistänne. En ole muutamaan viikkoon käynyt täällä ja oli kiva lukea viestinne :)
Nyt olis kesäloma loppu ja huomenna pitäisi mennä töihin...pelottaa suunnattomasti. Olintyöpaikallani kun sain silloin tiedon poikani kuolemasta sinne ja jotenkin pelottaa mennä siihen paikkaan missä olin kun tuon kamalan tiedon sain. Muutenkin aina kun muistan sen hetken niin itku tulee heti. Totta on mitä "äiti46" tuossa kirjoitit tuosta ikävästä mikä tulee ihan puuntakaa ihan varoittamatta puuskittain. Minullakin on ollut monia päiviäkin tässä että kaikki sujuu ihan hyvin, sitten yhtäkkiä ikävää iskee sellaisella voimalla että tuntuu ettei sitä kestä. Tässä jokin aika sitten oli sellainen tapaus kun itkin koko illan (kun menin nukkumaan) ptkälle yöhön ja kun sitten joskus olin nukahtanut niin unessakin itkin. Näin unta että olin töissä ja itkin kovasti kun poikani tuli ovesta sisään ja tuli halaamaan mua. Hän ei puhunut mitään vaikka itkin ja kysyin että miksi lähdit pois ja että älä lähde enään. Hän vain halasi lujasti ja oli poissa taas.
En mä oikein vieläkään joetnkin jaksa uskoa että hän on oikeesti kuollut...kokonaan poissa...ei sitä vaan pysty käsittämään :(
Se lohdutti jonkinverran kun sain vielä kerran halata häntä ja tuntea hänen lujan halauksen:) Me halasimme paljon hänen eläessään, ja se on kamalaa aina kuin ajattelen etten enään koskaan saa häntä halata :( No, ehkä hän tulee vielä joskus toistekin minua halaamaan :)
Mun nuoremman poikani poika kyllä eilen sanoi että "mummi, ei T_____ ole kuollut, se vaan nukkuu".
Tuon poikani (joka kuoli) 3v tyttö sanoi mulle hautajaisissa...tai siis siel muistotilaisuudessa..."Mummi, nyt ei tarvii enää itkee, ei tarvii itkee, isi vaan lepää siellä metsässä hetken ja sit enkeli vie isin taivaaseen..."
Lapsille se on jotenkin niin selkeetä :) Onneksi on tuo tyttö jossa poikamme elää aina.

Lue lisää

niin, ja osaanottoni teidän kummankin "äiti46" ja "Sann80" menetyksiin

lässg kirjoitti:

Se on aikuinen, ei "aikuinen". Hölmö.

Itse olet hölmö. Minulle poikani oli "aikuinen" ei aikuinen. MIkä johtuu siitä että hän vaikka oli aikuinen ikänsäpuolesta ehkä, mutta hän ei silti ollut "aikuinen" vaan ihan kuin joku sellainen teinipoika.
Ikä kun ei tee kaikista aikuisia. Siklsi laitoin aikuisen sitaatteihin.

Mukava kuulla sinusta Carmelisa**.
Minulla on vielä kaksi viikkoa lomaa jäljellä, mutta minä en jotenkin jaksaisi mennä takaisin töihin. En ole osannut lomallani rentoutua ja nauttia lomasta.
Sinulla on niin samoja tuntoja kuin minullakin. Poikani kuoleman jälkeen näin useammankin kerran unta siitä, miten sain halata häntä vielä ja kuinka iloinen unessani siitä olinkaan.

Minä itse istuin kotipihassamme keinussa kun näin, että tiellä on tulossa poliisiauto. Seurasin auton kulkua ja näin, että se kääntyy meidän tiellemme. Se pysähtyi talomme kohdalle, poliisit astuivat autosta ulos. Tiesin silloin, että pojallemme oli sattunut jotakin todella vakavaa. Miehenikin oli pihalla. Poliisit varmistivat henkilöllisyytemme kysymällä ja kertoivat poikamme kuolleen auto-onnettomuudessa. He hoitivat osuutensa ammattitaidolla ja hyvin. Mutta vieläkin, kun olen yksin liikkeellä ja näen poliisiauton alkaa minua itkettämään ja ahdistus tapauksesta tulee pinnalle.

Miten ihanaa, että sinulla on lapsenlapsia. Ikävä kyllä minä en niitä voi koskaan saada. Nauti heistä koko sydämelläsi.

Lock kirjoitti:

Mukava kuulla sinusta Carmelisa**.
Minulla on vielä kaksi viikkoa lomaa jäljellä, mutta minä en jotenkin jaksaisi mennä takaisin töihin. En ole osannut lomallani rentoutua ja nauttia lomasta.
Sinulla on niin samoja tuntoja kuin minullakin. Poikani kuoleman jälkeen näin useammankin kerran unta siitä, miten sain halata häntä vielä ja kuinka iloinen unessani siitä olinkaan.

Minä itse istuin kotipihassamme keinussa kun näin, että tiellä on tulossa poliisiauto. Seurasin auton kulkua ja näin, että se kääntyy meidän tiellemme. Se pysähtyi talomme kohdalle, poliisit astuivat autosta ulos. Tiesin silloin, että pojallemme oli sattunut jotakin todella vakavaa. Miehenikin oli pihalla. Poliisit varmistivat henkilöllisyytemme kysymällä ja kertoivat poikamme kuolleen auto-onnettomuudessa. He hoitivat osuutensa ammattitaidolla ja hyvin. Mutta vieläkin, kun olen yksin liikkeellä ja näen poliisiauton alkaa minua itkettämään ja ahdistus tapauksesta tulee pinnalle.

Miten ihanaa, että sinulla on lapsenlapsia. Ikävä kyllä minä en niitä voi koskaan saada. Nauti heistä koko sydämelläsi.

Lue lisää

Osanottoni kaikille läheisensä menettäneille. Itse elän tällä hetkellä raskasta aikaa. 18-vuotias poikani kuoli oman käden kautta kevättalvella.

Sanotaan että suru ei häviä mutta muuttaa muotoaan. Niin muuttaa, en enää itke läheskään niin paljon. En ole enää hysteerinen ja shokissa. Kun itku tulee, pystyn lopettamaan sen aika lyhyeen. Tajuan jo tapahtuneen ja olen sen hyväksynytkin. Aluksi itkin vain, että miksi hän on kuollut, miksi minullle käy näin. Nyt olen senkin hyväksynyt, että minulle on käynyt näin.

Surullinen olen silti. Syvästi surullinen ja kovasti on ikävä. Pystyn iloitsemaan ja tekemään asioita, mutten täydestä sydämestäni mitään. Tämä ei oikein tunnu siltä että eläisin oikeasti. Olen saanut jonkin verran ammattiapuakin, mutta luulen että vain toiset lapsensa menettäneet voivat ymmärtää miltä tuntuu.

En osaa yhtään katsoa tulevaan, mitä sieltä on tulossa? Kauanko jaksan?

Voimia ja halauksia

Lock kirjoitti:

Mukava kuulla sinusta Carmelisa**.
Minulla on vielä kaksi viikkoa lomaa jäljellä, mutta minä en jotenkin jaksaisi mennä takaisin töihin. En ole osannut lomallani rentoutua ja nauttia lomasta.
Sinulla on niin samoja tuntoja kuin minullakin. Poikani kuoleman jälkeen näin useammankin kerran unta siitä, miten sain halata häntä vielä ja kuinka iloinen unessani siitä olinkaan.

Minä itse istuin kotipihassamme keinussa kun näin, että tiellä on tulossa poliisiauto. Seurasin auton kulkua ja näin, että se kääntyy meidän tiellemme. Se pysähtyi talomme kohdalle, poliisit astuivat autosta ulos. Tiesin silloin, että pojallemme oli sattunut jotakin todella vakavaa. Miehenikin oli pihalla. Poliisit varmistivat henkilöllisyytemme kysymällä ja kertoivat poikamme kuolleen auto-onnettomuudessa. He hoitivat osuutensa ammattitaidolla ja hyvin. Mutta vieläkin, kun olen yksin liikkeellä ja näen poliisiauton alkaa minua itkettämään ja ahdistus tapauksesta tulee pinnalle.

Miten ihanaa, että sinulla on lapsenlapsia. Ikävä kyllä minä en niitä voi koskaan saada. Nauti heistä koko sydämelläsi.

Lue lisää

Toivon sinulle voimia edelleenkin. Mä yritän todellakin nauttia noista pikkusista nitä meillä on

Äitipieni kirjoitti:

Osanottoni kaikille läheisensä menettäneille. Itse elän tällä hetkellä raskasta aikaa. 18-vuotias poikani kuoli oman käden kautta kevättalvella.

Sanotaan että suru ei häviä mutta muuttaa muotoaan. Niin muuttaa, en enää itke läheskään niin paljon. En ole enää hysteerinen ja shokissa. Kun itku tulee, pystyn lopettamaan sen aika lyhyeen. Tajuan jo tapahtuneen ja olen sen hyväksynytkin. Aluksi itkin vain, että miksi hän on kuollut, miksi minullle käy näin. Nyt olen senkin hyväksynyt, että minulle on käynyt näin.

Surullinen olen silti. Syvästi surullinen ja kovasti on ikävä. Pystyn iloitsemaan ja tekemään asioita, mutten täydestä sydämestäni mitään. Tämä ei oikein tunnu siltä että eläisin oikeasti. Olen saanut jonkin verran ammattiapuakin, mutta luulen että vain toiset lapsensa menettäneet voivat ymmärtää miltä tuntuu.

En osaa yhtään katsoa tulevaan, mitä sieltä on tulossa? Kauanko jaksan?

Voimia ja halauksia

Lue lisää

Voi kamalaa...mä otan sydämestäni osaa äitipieni sun suruusi ja tuskaasi. On varmaan sama miten me lapsemme menetämme, aina se sattuu varmaan yhtäpaljon. Siitä selviäminen sitten varmaan riippuu paljon siitä millätavalla hän on kuollut. Mutta ei kukaan joka ei ole kokenut samaa voi täysin tietää miltä tuntuu kun oma lapsi otetaan pois. En tiedä onko iällä jotain merkitystä asiassa.

Minäkin pystyn jo iloitsemaankin ja tekemään asioita, mutta juuri tuo on minullakin että mitään en pysty tekemään täydestä sydämestäni. On tyhjäpaikka elämässä...poikani paikka, eikä kukaan voi juuri sitä paikkaa täyttää koskaan. Mikään ei ole koskaan enään niinkuin ennen. Tänään on kulunut tasan 2kk poikani kuolemasta. Juuri käytiin haudalla ja itku on tuloillaan kokoajan...ahdistaa...en enään koksaan näe lastani :(
Koen paljon samalla lailla kuin sinäkin...niin kai me kaikki lapsemme menettäneet jollain lailla.
Olen kuitenkin kiitollinen kaikista niistä vuosista jotka sain poikani pitää, ja kaikista niistä yhteisistä ihanista muistoista.

Voimia sinulle äitipieni ja muillekin tietysti jotka olette läheisenne menettänyt

carmelisa** kirjoitti:

Toivon sinulle voimia edelleenkin. Mä yritän todellakin nauttia noista pikkusista nitä meillä on

Syksy on saapunut ja kaipaan kaunista auringonpaistetta. Kuinka Carmelisa sinulla on mennyt?
Nyt on kulunut poikani kuolemasta 4½ kuukautta. Sinun poikasi kuolemasta kuukausi vähemmän. Ensin tuntui kaaokselta, sitten kaaos rauhoittui ja tuntui, että asian kanssa pystyy elämää jatkamaan eteenpäin. Kuitenkin elokuussa voimat olivat aivan loppu ja jouduin jäämään sairauslomalle pariksi viikoksi. Nyt elämä taas tuntuu voittavan ja arjestakin pystyy nauttimaan.

Tukenani ovat ollet oma mieheni, ystäväni ja omat lemmikkieläimeni. Paras tukeni on ollut mieheni ja heti sen jälkeen sisareni 18-vuotias tyttö. Hän on omalla olemuksellaan ja vain olemalla oma itsensä auttanut minua eteenpäin paljon. En ole sitä saanut vielä hänelle sanotuksi, mutta kerron sen hänelle kyllä.

Toivottavasti lapsenlapsesi ovat voineet hyvin ja olet voinut heidän kanssaan nauttia syksystä.

Lock kirjoitti:

Syksy on saapunut ja kaipaan kaunista auringonpaistetta. Kuinka Carmelisa sinulla on mennyt?
Nyt on kulunut poikani kuolemasta 4½ kuukautta. Sinun poikasi kuolemasta kuukausi vähemmän. Ensin tuntui kaaokselta, sitten kaaos rauhoittui ja tuntui, että asian kanssa pystyy elämää jatkamaan eteenpäin. Kuitenkin elokuussa voimat olivat aivan loppu ja jouduin jäämään sairauslomalle pariksi viikoksi. Nyt elämä taas tuntuu voittavan ja arjestakin pystyy nauttimaan.

Tukenani ovat ollet oma mieheni, ystäväni ja omat lemmikkieläimeni. Paras tukeni on ollut mieheni ja heti sen jälkeen sisareni 18-vuotias tyttö. Hän on omalla olemuksellaan ja vain olemalla oma itsensä auttanut minua eteenpäin paljon. En ole sitä saanut vielä hänelle sanotuksi, mutta kerron sen hänelle kyllä.

Toivottavasti lapsenlapsesi ovat voineet hyvin ja olet voinut heidän kanssaan nauttia syksystä.

Lue lisää

Hei taas Lock. Mukava kuulla sinusta taas :)
Niin se on syksy lähtenyt käyntiin jollakin lailla. Itse jossain vaiheessa tuossa jo tunsin voivani paremmin, mutta, sitten....
Alkuun katselin paljon poikani kuvia ja tunsin saavani niistä jonkinlaista lohdutusta, mutta nyt en pysty ollenkaan katsoa hänen kuviaan, vaan itku tulee heti. En pysty tällähetkellä oikein puhumaan hänestä kunnolla kun sattuu niin paljon :( Ikävä on aivan mahdoton.

Muutama yö sitten näin ihanaa unta pojastani. Unessa hän ilmeistyi kotiimme ja hänellä oli päällään ne vaatteet mitkä puimme hänelle arkkuun. Hän istui siihen minua vastapäätä ja hän oli niin kaunis, hänen kasvot loistivat ja hän hymyili ja kertoi että hänellä on niin hyvä olla ja että taivasten valtakunnassa on niin kaunista yms, Kysyin häneltä tiesikö hän eläessään kuinka rakas oli meille, miten paljon häntä rakastin ja rakastan edelleen? Hän vastasi tienneensä sen aina, ja sanoi rakastavansa meitä kaikkia ja nyt ei ole enään mitään murheita hänellä. Sanoi nähneensä mumminsakin muutamia kertoja kun sitä kysyin häneltä. Itkin ja hän halasi mua ja sanoi että hän on aina kanssamme. katsoi niin lempeästi ja rakastavasti kasvot loistaen ja hiipui pois. Heräsin siihen ja olin pitkän aikaa hereillä ja mietin untani ja ihmettelin että oliko se todella unta. Niin käsinkosketeltavan toden tuntuinen se uni oli. Olen kiitollinen siitä että jo toisen kerran näin poikani unessa tuli kertomaan minulle että hänellä on nyt hyvin. Koitan olla surematta...tai en oikeastaan sure sitä enään että hän on poissa kun tiedän että hänellä on hyvä olla, mutta ikävä on nniin kova, enkä vieläkän oikein pysty käsittämään sitä että hän on poissa luotamme. Se on niin käsittämätön asia. Alkuun ei itkettänyt siellä haudalla, mutta nykyään kun käydään siellä niin itkettää vaan...ja kokoajan hän on mielessäni muutenkin.

En tiedä missä vaiheessa olen surutyötäni, mutta joku "aktiivi vaihe" ilmeisesti on menossa, Olen ollut sairaslomalla toistakuukautta kun jalassani on tulehdus joka kuulema on pitkittynyt elämässäni olevan surun ja stressitilanteen vuoksi. Toivon todella että elämä tasaantuisi tästä ja voisin nauttia tästä syksyn kauneudesta. Osaltaan varmasti masentaa tämä kipuilukin tässä ja tekee oman osansa tähän kaikkeen.
Toivon sinulle Lock oikein hyvää syksyn jatkoa ja kaikkea hyvää.