Olen 21-vuotias nainen, asun vielä vanhempieni luona. Valmistuin juuri lähihoitajaksi ja nyt olen ollut kesän töissä lähihoitajana.
MIetin että onkohan nämä oireet masennuksen, uupumuksen, stressin vai minkä, mutta olo ei ole normaali.
Ensinnäkin lähihoitajan ala ei tunnu omalta ja lasken päiviä koska työni tuolla loppuvat vaikka ei ole edes tulevaisuuden tietoa, pääsenkö kouluun/ei ole muuta töitä tiedossa. Aina töihin mennessä tai ennen kuin pitää lähteä töihin tulee ahdistunut olo ja ei jaksaisi millään mennä töihin ja olen jopa miettinyt, että millä keinolla saisin sairaslomaa: potkaisin jalkani päin seinää, että varvas murtuisin, toivon vatsatautia tai toivon muuten olevani esim kuumeessa tai nuhassa jne.. Aamulla on ponnsiteluiden takana töihin lähtö.. Samoin iltavuoroon mennessä..
Muu perhe on lomalla, itse jäin töiden takia tänne ja olen nyt ollut kohta viikon yksin kotona(harvinaista minulle). On todella yksinäinen olo, tuntuu, että kaverit on kyllästyneitä minuun tai ei halua nähdä minua. Kukaan ei soita. En jaksa enää itse soittaa kavereille, koska tuntuu että häiritsen heitä tai että se on ihan turhaa kun ei kuitenkaan vastaa/ehdi nähdä. Itken joka päivä, olen yksin, tulevaisuus pelottaa, ahdistaa, ei ole kavereita.. Minua pelottaa kamalasti että tulevaisuudessa tulen olemaan yksin ja se pelko on saanut lisäpotkua nyt ehkä viimeisen kuukauden.
On jotenkin todella paha olla, nukkumisen ajankohta menee aina yli klo 24 ja se on paha varsinkin jos on aamuvuoro seuraavana päivänä. Minua ei kamalasti huvita lähteä kotoa mihinkään, en jaksa käydä suihkussa, pitää huolta ulkonäöstä, en jaksa siivota ja en jaksa pestä hamapaita. kotona makaan vain sohvalla/sängyllä ja katson telkkaria tai olen tietokoneella tai nukun.. Välillä on vain sellainen olo etten jaksa.
Stressaa myös se asia, että asun paikassa jossa lääkärin vastaanotolle on TODELLA vaikea päästä, sain aikaisemmin tähän työtä kohtaan tulevan ahdistuksen takia puhelinajan, mutta ei siitä kamalasti apua ollut, neuvoina vain että puhu kavereille, käy kävelyllä työvuoron jälkeen jne.. mutta kun ei ole kavereita kelle puhua. Tuntuu vain niinkuin ketään ei ymmärrä..
mitä on?
8
417
Vastaukset
- miiie89
JA vielä se unohtui, että illalla kun pitäisi mennä nukkumaan niin tulee pelko, että mitä jos en heräkään aamulla, pelkään että sydämessäni on jotain vikaa, illalla tulee sitten sellainen olo että vasen käsi on oudon tuntuinen, jotenkin lihakset rasittuneita tai jotain ja alkaa pistelmään tai tuntuu kipua vasemmalla puolella rinnassa. Välillä tulee sellainen olo niinkuin sydämestä jäisi lyönti välistä, mutta sellaista ei ole nyt vähään aikaan tullut. Ja sitten samalla ihmettelen että miksi pelkään kuolemaa kun eihän minulla täällä mitään ole: ei kavereita, ei hyvää tulevaisuutta ja kun välillä tulee sellainen olo etten oikein sovi tähän yhteiskuntaan, olen vain haitta ja tiellä.
- 19900991
Minulla on miltei samoja "oireita" kuin sinulla. Olen miltei kaksikymppinen nuori mies ja asun vielä vanhempieni luona, haluaisin muuttaa pois ja se toivottavasti onnistuukin, jos kaikki menee hyvin. Pelkään nimittäin että minulla on jokin vakava sairaus, olen epäillyt varmaan kaikkia mahdollisia syöpiä mitä on olemassa, enkä voi sanoa että tuntisin itseäni terveeksi. Aamuisin on vaikea päästä ylös sänkystä. Olen työtön, eikä tulevaisuudesta ole mitään tietoa, tuhlasin kolme vuotta elämästini opiskellen alaa joka ei voisi vähempää kiinnostaa.
Tiedän mitä haluaisin mutta en usko että se koskaan on mahdollista.
Olen luultavasti koko elämäni elenyt niinkuin vanhempani minun toivoisivat eläväni, mutta tuntuu että siitä on ollut enemmän haittaa kuin hyötyä. En käynyt rippikoulua, olen ateisti, ja sekös oli heidän mielestään väärin. Maanantaina minun pitäisi lähteä armeijaan, mutta onnistuin sen välttämään ja sekös isääni harmittaa. He toivovat että tekisin samoin kuin he ovat aikoinaan tehneet. Muiden odotukset tuntuvat välillä olevan liikaa ja ne saavat omat päätökset tuntumaan vääriltä.
Paras kaverini jonka olen tuntenut neljä vuotiaasta lähtien lupailee olemattomia. "Joo, mä voin tulla tänään." odotan turhaan, eikä ketään näy, eikä puhelimeenkaan vastata, sitten parin päivän päästä tulee viesti/ puhelu. "et joo sori töissä meni vähän myöhää enkä kerinnyt enää.. jne jne...."
Oikeastaan pelkään tulevaisuutta, en sitä etten tiedä mitä tekisin vaan sitä että juotuisin elämään kuten jokaisen ihmisen oletetaan elävän, koulu,työt,eläke,kuolema..... Isäni on ollut samassa työ paikassa kohta 40 vuotta, hän sanoo aina että "mitä muutakaan sitä tekisi ja että aika kuluu näin paremmin." minä en halua sitä, enkä edes kestäisi sitä. 40 vuotta päivästä toiseen samaa.....
Ja minusta todellakin tuntuu ettei kukaan ymmärrä. Enkä edes usko siihen itsekkään. Sillä vaikka kuinka hyvin yrittäisin selittää mitä päässäni liikkuu ei toinen ymmärtäisi sitä niin kuin sinä itse ymmärrät.
Tulen toimeen miltei kaikkien kanssa, ja olen nykyään ihan mukavan sosoaalinen. Silti olen usein yksi, eikä siinä oikeastaan ole mitään pahaa. Olen luonteeltani tälläinen hiukan erakko. Eikä yksin ollessa tarvitse selitellä tekemisiään kenellekkään.
Vuosien saatossa minusta on tullut aika paha pessimisti ja synkisteliä, en osaa enää näytää tunteitani, enkä itse oikeastaan tunne enää mitään, en sympatiaa, en suru, en vihaa... kaikki on vain samaa harmaata massaa. Kaikkiin asioihin mitä ihmiset kauhistelevat, minä vain totean, että sellaista se on, pahoja asioita tapahtuu, ne ovat osa elämää.
Olen jo monia vuosia sitten todennut ettei elämlää ole merkitystä ja lopulta menetämme kaiken mitä olemme hankkineet ja saaneet aikaan. Silti olen täysin mielentäni "terve". Mutta se kokonaisuus miten minä maailman ja asiat näen sitä on mahdoton selittää, miltei mahdoton pukea sanoiksi.
Voi olla että tuli hiukan sekavaa tekstiä. - miiie89
19900991 kirjoitti:
Minulla on miltei samoja "oireita" kuin sinulla. Olen miltei kaksikymppinen nuori mies ja asun vielä vanhempieni luona, haluaisin muuttaa pois ja se toivottavasti onnistuukin, jos kaikki menee hyvin. Pelkään nimittäin että minulla on jokin vakava sairaus, olen epäillyt varmaan kaikkia mahdollisia syöpiä mitä on olemassa, enkä voi sanoa että tuntisin itseäni terveeksi. Aamuisin on vaikea päästä ylös sänkystä. Olen työtön, eikä tulevaisuudesta ole mitään tietoa, tuhlasin kolme vuotta elämästini opiskellen alaa joka ei voisi vähempää kiinnostaa.
Tiedän mitä haluaisin mutta en usko että se koskaan on mahdollista.
Olen luultavasti koko elämäni elenyt niinkuin vanhempani minun toivoisivat eläväni, mutta tuntuu että siitä on ollut enemmän haittaa kuin hyötyä. En käynyt rippikoulua, olen ateisti, ja sekös oli heidän mielestään väärin. Maanantaina minun pitäisi lähteä armeijaan, mutta onnistuin sen välttämään ja sekös isääni harmittaa. He toivovat että tekisin samoin kuin he ovat aikoinaan tehneet. Muiden odotukset tuntuvat välillä olevan liikaa ja ne saavat omat päätökset tuntumaan vääriltä.
Paras kaverini jonka olen tuntenut neljä vuotiaasta lähtien lupailee olemattomia. "Joo, mä voin tulla tänään." odotan turhaan, eikä ketään näy, eikä puhelimeenkaan vastata, sitten parin päivän päästä tulee viesti/ puhelu. "et joo sori töissä meni vähän myöhää enkä kerinnyt enää.. jne jne...."
Oikeastaan pelkään tulevaisuutta, en sitä etten tiedä mitä tekisin vaan sitä että juotuisin elämään kuten jokaisen ihmisen oletetaan elävän, koulu,työt,eläke,kuolema..... Isäni on ollut samassa työ paikassa kohta 40 vuotta, hän sanoo aina että "mitä muutakaan sitä tekisi ja että aika kuluu näin paremmin." minä en halua sitä, enkä edes kestäisi sitä. 40 vuotta päivästä toiseen samaa.....
Ja minusta todellakin tuntuu ettei kukaan ymmärrä. Enkä edes usko siihen itsekkään. Sillä vaikka kuinka hyvin yrittäisin selittää mitä päässäni liikkuu ei toinen ymmärtäisi sitä niin kuin sinä itse ymmärrät.
Tulen toimeen miltei kaikkien kanssa, ja olen nykyään ihan mukavan sosoaalinen. Silti olen usein yksi, eikä siinä oikeastaan ole mitään pahaa. Olen luonteeltani tälläinen hiukan erakko. Eikä yksin ollessa tarvitse selitellä tekemisiään kenellekkään.
Vuosien saatossa minusta on tullut aika paha pessimisti ja synkisteliä, en osaa enää näytää tunteitani, enkä itse oikeastaan tunne enää mitään, en sympatiaa, en suru, en vihaa... kaikki on vain samaa harmaata massaa. Kaikkiin asioihin mitä ihmiset kauhistelevat, minä vain totean, että sellaista se on, pahoja asioita tapahtuu, ne ovat osa elämää.
Olen jo monia vuosia sitten todennut ettei elämlää ole merkitystä ja lopulta menetämme kaiken mitä olemme hankkineet ja saaneet aikaan. Silti olen täysin mielentäni "terve". Mutta se kokonaisuus miten minä maailman ja asiat näen sitä on mahdoton selittää, miltei mahdoton pukea sanoiksi.
Voi olla että tuli hiukan sekavaa tekstiä.mullakin on tuota pessimistisyyttä aika lailla ja synkistelyä ja sitten uppoan todella paljon itseni vähättelyyn ja itsesääliin, mutta en tarkoita sitä niinkuin monet ihmiset sen ottavat eli että haen kehuja, en halua kehuja vaan haluan muidenkin tietää että itsekin tiedostan sen asian ja minusta tuntuu että valitan todella paljon enkä enää muuta puhuttavaa keksi kuin valittamista, ehkä sekin syy siihen ettei kaverit jaksa.
- 199009911990
miiie89 kirjoitti:
mullakin on tuota pessimistisyyttä aika lailla ja synkistelyä ja sitten uppoan todella paljon itseni vähättelyyn ja itsesääliin, mutta en tarkoita sitä niinkuin monet ihmiset sen ottavat eli että haen kehuja, en halua kehuja vaan haluan muidenkin tietää että itsekin tiedostan sen asian ja minusta tuntuu että valitan todella paljon enkä enää muuta puhuttavaa keksi kuin valittamista, ehkä sekin syy siihen ettei kaverit jaksa.
toisaalta se on ihan hyvä että valitat, sentään purat jollain tavalla mieltäsi.
- ketjua lukenut
19900991 kirjoitti:
Minulla on miltei samoja "oireita" kuin sinulla. Olen miltei kaksikymppinen nuori mies ja asun vielä vanhempieni luona, haluaisin muuttaa pois ja se toivottavasti onnistuukin, jos kaikki menee hyvin. Pelkään nimittäin että minulla on jokin vakava sairaus, olen epäillyt varmaan kaikkia mahdollisia syöpiä mitä on olemassa, enkä voi sanoa että tuntisin itseäni terveeksi. Aamuisin on vaikea päästä ylös sänkystä. Olen työtön, eikä tulevaisuudesta ole mitään tietoa, tuhlasin kolme vuotta elämästini opiskellen alaa joka ei voisi vähempää kiinnostaa.
Tiedän mitä haluaisin mutta en usko että se koskaan on mahdollista.
Olen luultavasti koko elämäni elenyt niinkuin vanhempani minun toivoisivat eläväni, mutta tuntuu että siitä on ollut enemmän haittaa kuin hyötyä. En käynyt rippikoulua, olen ateisti, ja sekös oli heidän mielestään väärin. Maanantaina minun pitäisi lähteä armeijaan, mutta onnistuin sen välttämään ja sekös isääni harmittaa. He toivovat että tekisin samoin kuin he ovat aikoinaan tehneet. Muiden odotukset tuntuvat välillä olevan liikaa ja ne saavat omat päätökset tuntumaan vääriltä.
Paras kaverini jonka olen tuntenut neljä vuotiaasta lähtien lupailee olemattomia. "Joo, mä voin tulla tänään." odotan turhaan, eikä ketään näy, eikä puhelimeenkaan vastata, sitten parin päivän päästä tulee viesti/ puhelu. "et joo sori töissä meni vähän myöhää enkä kerinnyt enää.. jne jne...."
Oikeastaan pelkään tulevaisuutta, en sitä etten tiedä mitä tekisin vaan sitä että juotuisin elämään kuten jokaisen ihmisen oletetaan elävän, koulu,työt,eläke,kuolema..... Isäni on ollut samassa työ paikassa kohta 40 vuotta, hän sanoo aina että "mitä muutakaan sitä tekisi ja että aika kuluu näin paremmin." minä en halua sitä, enkä edes kestäisi sitä. 40 vuotta päivästä toiseen samaa.....
Ja minusta todellakin tuntuu ettei kukaan ymmärrä. Enkä edes usko siihen itsekkään. Sillä vaikka kuinka hyvin yrittäisin selittää mitä päässäni liikkuu ei toinen ymmärtäisi sitä niin kuin sinä itse ymmärrät.
Tulen toimeen miltei kaikkien kanssa, ja olen nykyään ihan mukavan sosoaalinen. Silti olen usein yksi, eikä siinä oikeastaan ole mitään pahaa. Olen luonteeltani tälläinen hiukan erakko. Eikä yksin ollessa tarvitse selitellä tekemisiään kenellekkään.
Vuosien saatossa minusta on tullut aika paha pessimisti ja synkisteliä, en osaa enää näytää tunteitani, enkä itse oikeastaan tunne enää mitään, en sympatiaa, en suru, en vihaa... kaikki on vain samaa harmaata massaa. Kaikkiin asioihin mitä ihmiset kauhistelevat, minä vain totean, että sellaista se on, pahoja asioita tapahtuu, ne ovat osa elämää.
Olen jo monia vuosia sitten todennut ettei elämlää ole merkitystä ja lopulta menetämme kaiken mitä olemme hankkineet ja saaneet aikaan. Silti olen täysin mielentäni "terve". Mutta se kokonaisuus miten minä maailman ja asiat näen sitä on mahdoton selittää, miltei mahdoton pukea sanoiksi.
Voi olla että tuli hiukan sekavaa tekstiä.Tiedän mitä haluaisin mutta en usko että se koskaan on mahdollista.
Miksi ei olisi mahdollista? - 1990199009919109
ketjua lukenut kirjoitti:
Tiedän mitä haluaisin mutta en usko että se koskaan on mahdollista.
Miksi ei olisi mahdollista?en tiedä... minusta vain tuntuu siltä.
unelmilla ja haaveilla tuppaa olemaan taipumus jäädä todellisen elämän jalkoihin.
- en halua tyrkyttää
Etsi itsellesi seurakunta ja pyydä Jeesus elämääsi
- minjan@
...vertaistukea, niin laita viesti osoitteesen minjan (at) mail.com
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Ja taas ammuttu kokkolassa
Kokkolaisilta pitäisi kerätä pois kaikki ampumaset, keittiöveitset ja kaikki mikä vähänkään paukku ja on terävä.475067- 743265
Helena Koivu on äiti
Mitä hyötyä on Mikko Koivulla kohdella LASTENSA äitiä huonosti . Vie lapset tutuista ympyröistä pois . Lasten kodista.3142057Milli-helenalla ongelmia
Suomen virkavallan kanssa. Eipä ole ihme kun on etsintäkuullutettu jenkkilässäkin. Vähiin käy oleskelupaikat virottarell2651855Kuinka kauan
Olet ollut kaivattuusi ihastunut/rakastunut? Tajusitko tunteesi heti, vai syventyivätkö ne hitaasti?1151709Kun näen sinut
tulen iloiseksi. Tuskin uskallan katsoa sinua, herätät minussa niin paljon tunteita. En tunne sinua hyvin, mutta jotain531296Ja taas kerran hallinto-oikeus että pieleen meni
Hallinto-oikeus kumosi kunnanhallituksen päätöksen vuokratalojen pääomituksesta. https://sysmad10.oncloudos.com/cgi/DREQ951259- 701202
Löydänköhän koskaan
Sunlaista herkkää tunteellista joka jumaloi mua. Tuskin. Siksi harmittaa että asiat meni näin 🥲1331177Purra saksii taas. Hän on mielipuuhassaan.
Nyt hän leikkaa hyvinvointialueiltamme kymmeniä miljoonia. Sotea romutetaan tylysti. Terveydenhoitoamme kurjistetaan. ht2801137