En saa elämästä enää kiinni. Sosiaalisten tilanteiden pelko on hallinnut elämääni jo kolmekymmentä vuotta, aina kolmevuotiaasta asti. Kymmenen viimeisen vuoden ajan olen lääkkeitä syönyt, tuloksetta. On kokeiltu niin masennus-, ahdistus- ja psykoosilääkkeitäkin, 17 eri kuuria. Nyt lopetin kaikki lääkkeet, kun en niistä apua saanut. Pelko on ja pysyy. Terapioitakin on käyty monia. Lukuisista työharjoittelu-, koulu- ja työpaikoista ei ole tullut mitään jännityksen ja ahdistuksen vuoksi. Siedätys ei siis ole auttanut. Nyt olen ollut työkyvyttömyyseläkkeellä jo vuoden. Aluksi se oli mukavaa ja helpotti elämää. Paahdoin omassa työpajassani jopa 12 tuntista päivää innosta hehkuen ja lenkkeilin. Nyt ei kiinnosta enää mikään, ei enää puoleen vuoteen. Työpajassakaan en saa mitään tehtyä. Mikään ei tunnu enää miltään. Makaan vaan sisällä, enkä käy missään. Elämässäni ei ole mitään tarkoitusta. Miten asiat saisi muuttumaan? En osaa edes tähän kirjoittaa kuinka paha oloni on. Tuntuu niin turhalta ajatella, että kärsin loppuelämäni näistä peloista ja ahdistuksista, ja joudun elämään yksinäistä elämää, mikä taas sitten masentaa. En pysty harrastamaan mitään, missä on muita ihmisiä. En pysty olemaan ihmisten joukossa. Olen koko ikäni ollut mieluimmin omissa oloissani. Mutta nyt sillekin on tullut piste, totaalinen kyllästyminen ainaiseen yksinolemiseen. Olen miettinyt, miksi kaikki muuttui. Miksi eläkkeen alussa sitten oli niin mukavaa astua työpajaan ja sai paljon aikaiseksi, vaikka se yksinäistä olikin. En jaksaisi enää yhtäkään päivää. En jaksaisi enää yhteenkään päivään herätä tallomaan tässä samassa paskassa. Postilaatikollekin meno jännittää, jos ulkona näkyy muita ihmisiä. Jos menen jonnekin, tulee tunne, että on pakko päästä kotiin. Kun tulen kotiin, alkaa välittömästi masentaa. En pääse tästä kierteestä pois. Monta kertaa olen yrittänyt esim. harjoittelupaikkaa, mutta ahdistus ajaa aina takaisin kotiin. 13 vuotta jaksoin taistella kierrettä vastaan, jonka jälkeen sen eläkkeen sain. Kuinka kauan sitä vielä jaksaa yrittää, löytää elämäänsä otetta? Tuntuu, että kaikkeni jo olen yrittänyt. Tiedän, että on varmasti muitakin samassa tilanteessa olevia, mutta halusin minäkin purkaa sydäntäni, edes jollain tavoin, vaikkei tästä nyt niin tolkkua saanutkaan.
Kyllästynyt elämään
20
1168
Vastaukset
- moikkamoimoi
moi, en oo ihan noin pahassa tilanteessa kuin sinä, mutta itelläni ongelmana maha ja sosiaaliset tilanteet. en uskalla mennä oikeen mihinkään kun pelkää että maha menee sekaisin ja sitten kun sitä pelkää niin johan se tulee. mahalääkkeet ei auta :s molemmat ruokkii toisiaan. inhottavaa kun haluaisi olla ihmisten seurassa muttei sitten kykene ja vaikeuttaa elämää. tsemppiä! itse siis vasta 18v ja ollut jo ala-asteelta saakka.
En keksi oikein muutakaan sanottavaa. Ammatti apua kannattaa kuitenkin yrittää yhä hakea, kuin että luovuttaa lopullisesti.
Samoin se elämän tarkoitus on aikas tärkeä löytää. Jos suinkin vaan voisit vielä käydä ulkona lenkillä, niin olisi varmaan parempi kuin neljän seinän sisällä päivästä toiseen.
Pienistä askelista sitä elämänhalua kaiketi pitää yrittää rakentaa parempaan päin?
Niin, helppoa on ulkopuolisten antaa ohjeita...- Malice
Heips :) Minulla on myös ongelmia ahdistuksen kanssa joka hallitsee elämääni hyvin suurelta osin. Ajattelin että kerron jotain asioita, joilla olen omaa tilannettani saanut helpotettua.
Olen aina hieman karttanut liikuntaa, mutta nyt sain kuitenkin aloitettua uintiharrastuksen ja olo on todella helpottunut joka kerta kun tunnin pari on käynyt polskimassa. Liikunta lieventää tuskastuneisuutta ja vähentää ahdistusta todella paljon. Lenkkeilen myös hieman, mutta hikoamisesta tulee hyvin epämiellyttävä olo ja toisaalta tuntuu etten osaa kävelläkään.. lisäksi vielä ohi menevät autot ja ihmiset häiritsevät keskittymistä. Uidessa on sekin hyvä puoli että korvat menee täyteen vettä eikä kuule kunnolla. Minulla kun ainakin menee pasmat sekaisin jos ympärillä on plajon meteliä.
Rauhoittavat lääkkeet on sitten toinen mikä on selkeästi vähentänyt ahdistusta, mutta samoin kuin sinä jätin kanssa lääkityksen pois, koska bentsoista alkoi olla paljon enemmän haittaa kuin hyötyä ja muista lääkkeistä en nähnyt hyötyä olevan ensinkään. Sanoit että ahdistuslääkkeitä on kokeiltu. Minkä tyyppisiä lääkkeitä ne ovat olleet? Minullakaan ei nämä pitkäaikaiset ahdistukseen käytettävät lääkkeet auttaneet, mm. Lyrica ja Seroquel kokeiltu. Mutta sitten rauhoittavat lääkkeet kyllä tehoaa ja hieman myös Atarax. Että jos vain rauhoittavista on apua, niin harvakseltaan otettuna voisi olla ihan hyvä?
Sitten yksi mistä tiedän olevan hyötyä, mutten vain saa aikaiseksi, on kofeiinin välttäminen. Alkoholia en juuri nykysellään ota, enkä poltakaan kuin harvakseltaan. Kofeiini, alkoholi ja ilmeisesti myös nikotiini ovat aineita jotka nostavat ahdistustasoa. Nikotiinista olen muistaakseni jostain lukenutkin, mutta lähinnä perustan väitteen omalle tuntemukselle.
Sitten ihan elävän elämän esimerkkejä jotka auttavat hillitsemään ahdistusta. Siisti koti helpottaa oloa, omien asioiden hoitaminen helpottaa oloa esim. laskujen maksaminen, hyvä musiikki, kiinnostava kirjallisuus, riittävä uni, ihmiskontakti silloin tällöin, ahdistavaan tilanteeseen meneminen ja siitä hengissä selviäminen, rentoutuminen vaikka hyvän elokuvan katsominen, ulos kämpästä lähteminen esim käy vaikka kaupassa tai kirjastossa, uusien asioiden kokeminen (eikä tarvitse olla iso juttu vaan löydät vaikka kauniin kiven maasta), ja viimeisenä vaan ei vähäisimpänä positiivisiin ajatuksiin keskittyminen. Kaikenlaiset aistimukset ovat tärkeitä koska ilman ärsykkeitä sitä tylsistyy ja menettää mielenkiintonsa.
Ja kun mainitsit tuosta että alkuun olit innostunut työkyvyttömyyseläkkeestä, mutta sitten alkoi tympiä, niin tuli mieleen että veditköhän itsesi piipuun? Kuullostaa vain niin tutulta tuollainen valtava motivaatio alkuun ja sitten täysi romahdus. Ja joka kerta sitä tuntee itsensä kurjemmaksi olennoksi kun ns. epäonnistumiset seuraavat toisiaan, vaikka näillä voimavaroilla kova työtahti ei vain ole mahdollista pitkässä juoksussa.
Tilanteesi on niin kovasti samanlainen kuin omani että huh huijaa. Varsinkin tuo ajatus tulevaisuudesta ja ahdistuksesta jota jatkuu silmänkantamattomiin on hyvin raskas, mutta jaksellaan ;) Ja laitan vielä tämän kun sanoit mainitsit lääkkeiden lopettamisesta.
http://www.sosiaalisairaala.fi/koulutusmateriaalia/bentsodiatsepiini_hoitomanuaali.pdf
Tämä nyt rauhoittavista ja unilääkkeistä kertova juttu, mutta hyvin silmiä avaava. En tiedä minkä aikaa olet ollut ilman lääkkeitä, mutta mikäli lopettamisesta ei ole kovin pitkään on täysin mahdollista että viekkarit jyllää vielä. Ainakin minulla jyllää vielä näin kahden kuukauden jälkeenkin. Jaksele!- mimä..
Hei teille mukavat ihmiset:)
Kyllä minäkin harrastan liikuntaa aina silloin kun ei ahdistusta ole, lähinnä lenkkeilyä. Siinä ei ainakaan tarvitse olla lähellä muita. Enkä minäkään pidä metelistä. Mutta siinäpä se onkin, että vaikka käy lenkillä ja katsoo silloin tällöin elokuvia, tms. olo on kuitenkin niin tyhjä, koska edellämainituissa tekemisissä ei ole mitään merkitystä. Elämässä pitäisi olla jokin merkitys, tai ainakin itse usein ajattelen niin. Työssäkäyvillä on se merkitys, että he tekevät oman osansa jotain tärkeää asiaa kohtaan. Kotona olevat elävät vain itselleen. En oikein osaa selittää...oon aika huono kun pitäisi jotain selittää. Mutta ei siinäkään ole mitään järkeä, jos ei pysty työelämään, niin rääkätä päivästä toiseen itseään.
Lääkkeet lopetin viikko sitten, neurolepti Zeldoxin. On mullekin kokeiltu Lyricaa ja Seroquelia, ja kaikenmaailman Cipramilit ja Seroxatit, ym. Rauhoittavia käytän onneksi tosi harvoin. Edelleen voin niitä silloin tällöin ottaa jos paha ahdistus on päällä. Mulle ei tullut lääkkeen lopetuksesta mitään muuta vieroitusoiretta kuin kolme päivää kestävä unettomuus. Sekin on jo tasaantunut. Halusin nyt katsoa, millaiseksi olo tulee kun ei syö lääkkeitä. Jos olo muuttuu pahemmaksi, voin vielä jotain kuuria kokeilla, mutta aika toivottomalta näyttää, kun niin monta olen jo kokeillut minäkin. - kuolemaa odotellessa
mimä.. kirjoitti:
Hei teille mukavat ihmiset:)
Kyllä minäkin harrastan liikuntaa aina silloin kun ei ahdistusta ole, lähinnä lenkkeilyä. Siinä ei ainakaan tarvitse olla lähellä muita. Enkä minäkään pidä metelistä. Mutta siinäpä se onkin, että vaikka käy lenkillä ja katsoo silloin tällöin elokuvia, tms. olo on kuitenkin niin tyhjä, koska edellämainituissa tekemisissä ei ole mitään merkitystä. Elämässä pitäisi olla jokin merkitys, tai ainakin itse usein ajattelen niin. Työssäkäyvillä on se merkitys, että he tekevät oman osansa jotain tärkeää asiaa kohtaan. Kotona olevat elävät vain itselleen. En oikein osaa selittää...oon aika huono kun pitäisi jotain selittää. Mutta ei siinäkään ole mitään järkeä, jos ei pysty työelämään, niin rääkätä päivästä toiseen itseään.
Lääkkeet lopetin viikko sitten, neurolepti Zeldoxin. On mullekin kokeiltu Lyricaa ja Seroquelia, ja kaikenmaailman Cipramilit ja Seroxatit, ym. Rauhoittavia käytän onneksi tosi harvoin. Edelleen voin niitä silloin tällöin ottaa jos paha ahdistus on päällä. Mulle ei tullut lääkkeen lopetuksesta mitään muuta vieroitusoiretta kuin kolme päivää kestävä unettomuus. Sekin on jo tasaantunut. Halusin nyt katsoa, millaiseksi olo tulee kun ei syö lääkkeitä. Jos olo muuttuu pahemmaksi, voin vielä jotain kuuria kokeilla, mutta aika toivottomalta näyttää, kun niin monta olen jo kokeillut minäkin.>> Mutta siinäpä se onkin, että vaikka... olo on kuitenkin niin tyhjä, koska edellämainituissa tekemisissä ei ole mitään merkitystä. Elämässä pitäisi olla jokin merkitys.. Työssäkäyvillä on se merkitys, että he tekevät oman osansa jotain tärkeää asiaa kohtaan. Kotona olevat elävät vain itselleen.>>
Älkääkä nyt hyvät ihmiset tulko sanomaan, että aloita vapaaehtoistyö tms. Kokeiltu on! Kun kunto on mitä on (siis jaksaminen), en voi ottaa vastuuta säännöllisestä sitoutumisesta. Kaikki aluksi mukavilta vaikuttaneet hommat ovat lopulta käyneey liian raskaiksi tai muuten kuivuneet kokoon - puhumattakaan syrjinnästä ja jopa kiusaamisesta kun on paljastunut että olen 'latvaeläkkeellä'.
Näin se vain menee, ympäristölle ja sen asenteille ei mahda mitään.
Eläkkeellä ollessani en ole löytänyt edes yhtään ystävää, parisuhteesta en enää haaveile.
- masistäti
Koet häpeää ilmeisesti eläkkeellä olosta tms.
Kannattaisi käsitellä jossain jonkun asiantuntijan kanssa.
Onko perhettä? Joku sellainen harrastus tai pieni työ josta saat rahaa voisi nostaa itsetuntoasi-.
Onko lähiseuduilla mielenterveysyhdistystä? Jos menisit sinne tutustumaan.
Minua kyllä työkyvyttömyyseläkkeelle pääseminen on helpottanut. Ensin olin aivan innossani ja sitten tuli takapakkia, että tässäkö tämä oli. Ja nyt kun olen ollut 2,5 vuotta eläkkeellä elämä on asettunut uomiinsa ja teen jonkin verran työtä.- mimä..
Kyllähän se häpeää on. Tuntee itsensä huonommaksi kuin muut, jos vastaa kysyttäessä että on jo eläkkeellä, ja näin nuorena. Muutenkin olen koko ikäni pelännyt muiden ajatuksia, ajatellut mitä muut minusta ajattelevat. Tuo häpeä-ajatuskin on muuttunut. Työkyvyttömyyseläkkeen alussa mua ei hävettänyt yhtään. Nyt taas hävettää. Se johtuu siitä, kun innostus työpajassa tekemiseen on kadonnut. Silloin oli itsetuntokin koholla, kun oli koko ajan jotain puuhaa. Masennus on sen pilannut. Olen senkin huomannut, että jos masentaa niin silloin ei ahdista, ja jos ahdistaa nii silloin ei masenna. Ahdistuneena ei voi tehdä mitään, ja masentuneena ei jaksa. Masennus alkoi sen takia, kun huomasin lukuisten lääkekokeilujen jälkeen, ettei mikään auta. Siihen asti olin pitänyt toivoa yllä. Tuli vissiin siihenkin toivoon sitten raja vastaan.
Otin äsken rauhoittavan ahdistukseen, mutta ei sekään auta. Siksi syön niitä harvoin, koska en saa niistäkään apua. Mikseivät ne auta!?
Yritin mennä vapaaehtoistyhön pari viikkoa sitten. Neljänä päivänä pystyin olemaan, kun aamuisin taas ahdisti ajatus sinne lähdöstä. Sen takia vähän motivaatio sitäkin työtä kohtaan on laskenut. En tehnyt sitä kuin kolme tuntia kolmena päivänä viikossa, eli ei se paljoa ollut. Joku siinäkin kuitenkin ahdistaa. Voisihan sitä ens kuun puolella kokeilla uudestaan vaikka parilla tunnilla/päivä. - Malice
mimä.. kirjoitti:
Kyllähän se häpeää on. Tuntee itsensä huonommaksi kuin muut, jos vastaa kysyttäessä että on jo eläkkeellä, ja näin nuorena. Muutenkin olen koko ikäni pelännyt muiden ajatuksia, ajatellut mitä muut minusta ajattelevat. Tuo häpeä-ajatuskin on muuttunut. Työkyvyttömyyseläkkeen alussa mua ei hävettänyt yhtään. Nyt taas hävettää. Se johtuu siitä, kun innostus työpajassa tekemiseen on kadonnut. Silloin oli itsetuntokin koholla, kun oli koko ajan jotain puuhaa. Masennus on sen pilannut. Olen senkin huomannut, että jos masentaa niin silloin ei ahdista, ja jos ahdistaa nii silloin ei masenna. Ahdistuneena ei voi tehdä mitään, ja masentuneena ei jaksa. Masennus alkoi sen takia, kun huomasin lukuisten lääkekokeilujen jälkeen, ettei mikään auta. Siihen asti olin pitänyt toivoa yllä. Tuli vissiin siihenkin toivoon sitten raja vastaan.
Otin äsken rauhoittavan ahdistukseen, mutta ei sekään auta. Siksi syön niitä harvoin, koska en saa niistäkään apua. Mikseivät ne auta!?
Yritin mennä vapaaehtoistyhön pari viikkoa sitten. Neljänä päivänä pystyin olemaan, kun aamuisin taas ahdisti ajatus sinne lähdöstä. Sen takia vähän motivaatio sitäkin työtä kohtaan on laskenut. En tehnyt sitä kuin kolme tuntia kolmena päivänä viikossa, eli ei se paljoa ollut. Joku siinäkin kuitenkin ahdistaa. Voisihan sitä ens kuun puolella kokeilla uudestaan vaikka parilla tunnilla/päivä.Ymmärrän tuon elämän merkityksen tarpeellisuuden kun itsellä se on hyvin kadoksissa ollut viimeaikoina. Vaikea on päivästä toiseen tehdä sitä sun tätä jos niistä asioista ei oikeastaan tunnu olevan mitään hyötyä tai ettei mistään saa nautintoa. Olen itse yrittänyt saada ajatuksia sen suuntaisiksi että hoidan nyt itseni kuntoon miten vain suinkin osaan ja jos se tuottaa tulosta, asetun sitten tekemään osani jonkin suuremman hyväksi. Tunnen kyllä itsekin valtavasti syyllisyyttä siitä etten jaksa "riittävästi". Tuossa kun kesänkin saikulla olin niin kylläpä hävetti, vaikka töistä ei varmasti olisi tullut mitään.
Oletko kokeillut useampaakin rauhoittavaa? Esim. minulla ei juuri toimi okstsepaamivalmisteet, varsinkaan Opamox. Kaikki kun ei toimi kaikilla näissäkään. Aika monet ovat tuolla paniikkipalstalla kehuneet Rivatrilia ja minullakin toimii.. tai toimi oikein hyvin. Pitää kuitenkin sanoa että varovainen sen kanssa saapi olla. Xanorin ohella vahvimpia rauhoittavia.
Nyt on pakko lähteä nukkumaan.. Olisi ollut vielä kaikennäköistä pohdiskelua pään sisällä mutta seuraavaan kertaan sitten ;) - mimä..
Malice kirjoitti:
Ymmärrän tuon elämän merkityksen tarpeellisuuden kun itsellä se on hyvin kadoksissa ollut viimeaikoina. Vaikea on päivästä toiseen tehdä sitä sun tätä jos niistä asioista ei oikeastaan tunnu olevan mitään hyötyä tai ettei mistään saa nautintoa. Olen itse yrittänyt saada ajatuksia sen suuntaisiksi että hoidan nyt itseni kuntoon miten vain suinkin osaan ja jos se tuottaa tulosta, asetun sitten tekemään osani jonkin suuremman hyväksi. Tunnen kyllä itsekin valtavasti syyllisyyttä siitä etten jaksa "riittävästi". Tuossa kun kesänkin saikulla olin niin kylläpä hävetti, vaikka töistä ei varmasti olisi tullut mitään.
Oletko kokeillut useampaakin rauhoittavaa? Esim. minulla ei juuri toimi okstsepaamivalmisteet, varsinkaan Opamox. Kaikki kun ei toimi kaikilla näissäkään. Aika monet ovat tuolla paniikkipalstalla kehuneet Rivatrilia ja minullakin toimii.. tai toimi oikein hyvin. Pitää kuitenkin sanoa että varovainen sen kanssa saapi olla. Xanorin ohella vahvimpia rauhoittavia.
Nyt on pakko lähteä nukkumaan.. Olisi ollut vielä kaikennäköistä pohdiskelua pään sisällä mutta seuraavaan kertaan sitten ;)No mullakin juuri on tuota opamoxia. Muita en ole kokeillut kuin diapamia tuon lisäksi. En haluaisi niinkään rauhoittavia syödä, koska taustalla on nimenomaan se pelko, että jää koukkuun.
Kun pääsisi tuosta pelosta eroon. Mun koko elämä on perustunut pelolle. Olen tehnyt päätökset ja valinnat vain sen mukaan: mennyt kouluttautumaan itseäni sellaiselle alalle, minne paras ystävänikin meni, kun en muuta uskaltanut. Koulussa kaikki valinnaiset aineetkin valitsin sen mukaan, mitä kaverikin valitsi. Jopa miehenikin valitsin pelon perusteella, kun en uskaltanut olla yksin, niin oikeastaan otin tyyliin ensimmäisen miehen joka vastaan tuli (ei nyt kuitenkaan ihan kirjaimellisesti). Sen vuoksi parisuhteesakin on ongelmia todella usein. Toki sitä on oppinut rakastamaan sitä suhdetta missä on, koska luojan kiitos mies hyväksyy mut tällaisena.
Tuntuu siis, että elän ns. väärää elämää. Elän pelolle, se on kumppanini, joka pitää minua kahleissa, ja ne kahleet haluaisin katkeavan. - Malice
mimä.. kirjoitti:
No mullakin juuri on tuota opamoxia. Muita en ole kokeillut kuin diapamia tuon lisäksi. En haluaisi niinkään rauhoittavia syödä, koska taustalla on nimenomaan se pelko, että jää koukkuun.
Kun pääsisi tuosta pelosta eroon. Mun koko elämä on perustunut pelolle. Olen tehnyt päätökset ja valinnat vain sen mukaan: mennyt kouluttautumaan itseäni sellaiselle alalle, minne paras ystävänikin meni, kun en muuta uskaltanut. Koulussa kaikki valinnaiset aineetkin valitsin sen mukaan, mitä kaverikin valitsi. Jopa miehenikin valitsin pelon perusteella, kun en uskaltanut olla yksin, niin oikeastaan otin tyyliin ensimmäisen miehen joka vastaan tuli (ei nyt kuitenkaan ihan kirjaimellisesti). Sen vuoksi parisuhteesakin on ongelmia todella usein. Toki sitä on oppinut rakastamaan sitä suhdetta missä on, koska luojan kiitos mies hyväksyy mut tällaisena.
Tuntuu siis, että elän ns. väärää elämää. Elän pelolle, se on kumppanini, joka pitää minua kahleissa, ja ne kahleet haluaisin katkeavan.Sehän tässä ahdistuksessa onkin niin hankalaa kun ei oikein ole mitään helppoa tietä. Pitää vain kokeilemalla löytää oikeat keinot millä ongelman saisi siedettävämpiin rajoihin. Aloitin tänään lukemaan sellaista isoa käsikirjaa aiheesta ja huomasin että se arkipäiväinen lähestymistapa on hyvin puuduttava, syö hyvin, käy lenkillä.. mutta kai se ylämäki lähtee juuri noista asioista. Voin kirjoittaa aiheesta lisää jos löydän jonkun uuden kikan sieltä. Kirjassa myös sanottiin ettei siedättäminen juuri auta yleistyneeseen ahdistumiseen. Ei se minullakaan ole auttanut. Vaikka huomaisin ettei minulle käy kuinkaan kun käyn kaupassa tai soitan jollekulle, seuraava kerta on kuitenkin eri ja ahdistus yhtä voimakas kuin edellisellä kerralla. Olen esimerkiksi ollut kuusi kuukautta asiakaspalvelussa eikä sinä aikana pelko ole hiukkaakaan vähentynyt.
Mutta minusta ratkaisu ei löydykään siitä että huomaisi tilanteet turvallisiksi vaan siitä että oppisi hallitsemaan oloaan. Vaikka ahdistus tulee, sen voisi siirtää taka-alalle ja toimia siitä huolimatta. Kun alkaa löytää keinoja itsensä hallitsemiseen itse ahdistumisen pelko vähenee ja sitä kautta myös ahdistus lievittyy. Ainakin itse pelkään kovaa ahdistusta vielä enemmän kuin sitä tilaa itsessään.
Halusin myös miettiä aiemmin sitä kun mietin miksi alkuun pystyit olemaan työpajalla pitkää päivää, mutta sitten tyssäsi. Mieleen tuli sama ongelma mikä itselläni on. Innostuksen loppuminen yleensä johtuu siitä etten näe tulevaisuuden kannalta mitään syytä jatkaa. Tein nyt sitten mitä hyvänsä, menetän uskoni siihen että työ oikeasti johtaisi johonkin. Ongelmaan liittyy hyvin läheisesti se, ettei saa mitään palautetta. ei kritiikkiä eikä kannustusta. Itse ei osaa muodostaa enää kuvaa omasta työstään tai sen merkityksestä, kaikki kulutettu aika vaikuttaa valuneen hukkaan.. ja joskus työtään alkaa lisäksi hyvin syvästi hävetä ja vihata, minkä jälkeen ei tee mieli tehdä enää mitään.
Mainitsit omista valinnoistasi, että olet tavallaan mennyt pelkosi mukana. Eikö itsetuntoasi kohenna sellaiset asiat, joita päätät tehdä siksi että haluat, vaikket välttämättä onnistuisi? Minä kun en voi tarjota muuta apua kuin oman näkökulmani, mutta itse ainakin hyödyn myös niistä kokemuksista jotka ovat menneet mönkään. On sentään uskaltanut kokeilla ja sehän se suurin askel on.
Nyt pitää taas lähteä, mutta sanon vielä yhden asian mikä ei välttämättä tunnu kovin helpolta, mutta mikä on kuitenkin ehdottoman tärkeää toipumisessa. Täytää olla päättäväisyyttä.. ehkä toisinaan jopa itsepäisyyttä. Minä ainakin annan itseni mennä usein sieltä mistä aita on matalin ahdistuksen takia, mutta se on suurin karhunpalvelus jonka itselleen voi tehdä. Välillä on ihan hyvä ravistella itseään :) - mimä..
Malice kirjoitti:
Sehän tässä ahdistuksessa onkin niin hankalaa kun ei oikein ole mitään helppoa tietä. Pitää vain kokeilemalla löytää oikeat keinot millä ongelman saisi siedettävämpiin rajoihin. Aloitin tänään lukemaan sellaista isoa käsikirjaa aiheesta ja huomasin että se arkipäiväinen lähestymistapa on hyvin puuduttava, syö hyvin, käy lenkillä.. mutta kai se ylämäki lähtee juuri noista asioista. Voin kirjoittaa aiheesta lisää jos löydän jonkun uuden kikan sieltä. Kirjassa myös sanottiin ettei siedättäminen juuri auta yleistyneeseen ahdistumiseen. Ei se minullakaan ole auttanut. Vaikka huomaisin ettei minulle käy kuinkaan kun käyn kaupassa tai soitan jollekulle, seuraava kerta on kuitenkin eri ja ahdistus yhtä voimakas kuin edellisellä kerralla. Olen esimerkiksi ollut kuusi kuukautta asiakaspalvelussa eikä sinä aikana pelko ole hiukkaakaan vähentynyt.
Mutta minusta ratkaisu ei löydykään siitä että huomaisi tilanteet turvallisiksi vaan siitä että oppisi hallitsemaan oloaan. Vaikka ahdistus tulee, sen voisi siirtää taka-alalle ja toimia siitä huolimatta. Kun alkaa löytää keinoja itsensä hallitsemiseen itse ahdistumisen pelko vähenee ja sitä kautta myös ahdistus lievittyy. Ainakin itse pelkään kovaa ahdistusta vielä enemmän kuin sitä tilaa itsessään.
Halusin myös miettiä aiemmin sitä kun mietin miksi alkuun pystyit olemaan työpajalla pitkää päivää, mutta sitten tyssäsi. Mieleen tuli sama ongelma mikä itselläni on. Innostuksen loppuminen yleensä johtuu siitä etten näe tulevaisuuden kannalta mitään syytä jatkaa. Tein nyt sitten mitä hyvänsä, menetän uskoni siihen että työ oikeasti johtaisi johonkin. Ongelmaan liittyy hyvin läheisesti se, ettei saa mitään palautetta. ei kritiikkiä eikä kannustusta. Itse ei osaa muodostaa enää kuvaa omasta työstään tai sen merkityksestä, kaikki kulutettu aika vaikuttaa valuneen hukkaan.. ja joskus työtään alkaa lisäksi hyvin syvästi hävetä ja vihata, minkä jälkeen ei tee mieli tehdä enää mitään.
Mainitsit omista valinnoistasi, että olet tavallaan mennyt pelkosi mukana. Eikö itsetuntoasi kohenna sellaiset asiat, joita päätät tehdä siksi että haluat, vaikket välttämättä onnistuisi? Minä kun en voi tarjota muuta apua kuin oman näkökulmani, mutta itse ainakin hyödyn myös niistä kokemuksista jotka ovat menneet mönkään. On sentään uskaltanut kokeilla ja sehän se suurin askel on.
Nyt pitää taas lähteä, mutta sanon vielä yhden asian mikä ei välttämättä tunnu kovin helpolta, mutta mikä on kuitenkin ehdottoman tärkeää toipumisessa. Täytää olla päättäväisyyttä.. ehkä toisinaan jopa itsepäisyyttä. Minä ainakin annan itseni mennä usein sieltä mistä aita on matalin ahdistuksen takia, mutta se on suurin karhunpalvelus jonka itselleen voi tehdä. Välillä on ihan hyvä ravistella itseään :)Sanoit: "Vaikka huomaisin ettei minulle käy kuinkaan kun käyn kaupassa tai soitan jollekulle, seuraava kerta on kuitenkin eri ja ahdistus yhtä voimakas kuin edellisellä kerralla. Olen esimerkiksi ollut kuusi kuukautta asiakaspalvelussa eikä sinä aikana pelko ole hiukkaakaan vähentynyt." Näin se minullakin menee.
Ja jos lähtee jonnekin innokkain ja päättäväisin mielin, voi ahdistus ja epämukava olo tulla silti. Tänään olin paremmalla tuulella ja lähdin taas innokkaalla mielellä vapaaehtoistyöhön. Aluksi oli helppoa, mutta tunnin jälkeen olo muuttui. Ei onneksi pahaksi, joten 2 tuntia olin paikanpäällä ja sitten lähdin. Tottakai se on hyvä, että sai lähdettyä, mutta taas alkoi masentamaan, kun tuo tuttu epämukava olo kuitenkin taas tuli. Olen muutenkin tässä pitänyt parin viikon tauon, etten ole vapaaehtoistyöhön mennyt. Nyt rupesi vaan niin pahasti kodin seinät tympimään, että oli pakkokin jo tehdä vähän muuta. Mutta jos huomenna taas saisi lähdettyä, ja menisi paremmin. - mimä..
mimä.. kirjoitti:
Sanoit: "Vaikka huomaisin ettei minulle käy kuinkaan kun käyn kaupassa tai soitan jollekulle, seuraava kerta on kuitenkin eri ja ahdistus yhtä voimakas kuin edellisellä kerralla. Olen esimerkiksi ollut kuusi kuukautta asiakaspalvelussa eikä sinä aikana pelko ole hiukkaakaan vähentynyt." Näin se minullakin menee.
Ja jos lähtee jonnekin innokkain ja päättäväisin mielin, voi ahdistus ja epämukava olo tulla silti. Tänään olin paremmalla tuulella ja lähdin taas innokkaalla mielellä vapaaehtoistyöhön. Aluksi oli helppoa, mutta tunnin jälkeen olo muuttui. Ei onneksi pahaksi, joten 2 tuntia olin paikanpäällä ja sitten lähdin. Tottakai se on hyvä, että sai lähdettyä, mutta taas alkoi masentamaan, kun tuo tuttu epämukava olo kuitenkin taas tuli. Olen muutenkin tässä pitänyt parin viikon tauon, etten ole vapaaehtoistyöhön mennyt. Nyt rupesi vaan niin pahasti kodin seinät tympimään, että oli pakkokin jo tehdä vähän muuta. Mutta jos huomenna taas saisi lähdettyä, ja menisi paremmin.jatkoa vielä edelliseen...
Sanoit: "Täytää olla päättäväisyyttä.. ehkä toisinaan jopa itsepäisyyttä. Minä ainakin annan itseni mennä usein sieltä mistä aita on matalin ahdistuksen takia, mutta se on suurin karhunpalvelus jonka itselleen voi tehdä." Niinpä, teen juuri samoin, kun ahdistus ja pelko hallitsevat mua.
Kun jotenkin pääsisi niiden yläpuolelle. Aina tulee luovutettua, kun ei vaan pysty olemaan ihmisten ilmoilla kuten "normaalit" ihmiset.
On tuossa masennuksen alkamisessa sekin, kun puoli vuotta sitten vaihdoin lääkityksen Zeldoxiin, ja kas, se auttoikin heti. Se auttoi niin hyvin, että en pelännyt enää mitään enkä ketään, eikä ahdistanut. Olin kuin toinen ihminen, rohkea ja puhelias. Kiitin luojaa, että nyt vihdoinkinko tuskani loppuivat. Aloin jopa suunnittelemaan kyläpaikkoihin menoa, jota en yleensä mielelläni tee. Mutta kuinka ollakaan, hyvä olo loppui kolmen viikon käytön jälkeen, ja kaikki paska tuli taas niskaan. Petyin todella karvaasti, ja samalla iski masennus, joka siis nyt on kestänyt jo sen puoli vuotta. Sitä jopa toivoisi, ettei olisi saanut kokea noin hyvää oloa, kun se kuitenkin vietiin pois.
Nyt olen ollut ilman minkäänlaista lääkitystä pari viikkoa, ja unettomuus vaivaa. En meinaa sitäkään jaksaa. Toivottavasti se menisi pian ohi. Yhden unilääkkeen otin eilen, kun olin ihan poikki, jalkojakin jo särki. Voikohan niitä unilääkkeitä ottaa muinakin öinä, ettei vaan sitten jää niistä riippuvaisiksi? - Malice
mimä.. kirjoitti:
jatkoa vielä edelliseen...
Sanoit: "Täytää olla päättäväisyyttä.. ehkä toisinaan jopa itsepäisyyttä. Minä ainakin annan itseni mennä usein sieltä mistä aita on matalin ahdistuksen takia, mutta se on suurin karhunpalvelus jonka itselleen voi tehdä." Niinpä, teen juuri samoin, kun ahdistus ja pelko hallitsevat mua.
Kun jotenkin pääsisi niiden yläpuolelle. Aina tulee luovutettua, kun ei vaan pysty olemaan ihmisten ilmoilla kuten "normaalit" ihmiset.
On tuossa masennuksen alkamisessa sekin, kun puoli vuotta sitten vaihdoin lääkityksen Zeldoxiin, ja kas, se auttoikin heti. Se auttoi niin hyvin, että en pelännyt enää mitään enkä ketään, eikä ahdistanut. Olin kuin toinen ihminen, rohkea ja puhelias. Kiitin luojaa, että nyt vihdoinkinko tuskani loppuivat. Aloin jopa suunnittelemaan kyläpaikkoihin menoa, jota en yleensä mielelläni tee. Mutta kuinka ollakaan, hyvä olo loppui kolmen viikon käytön jälkeen, ja kaikki paska tuli taas niskaan. Petyin todella karvaasti, ja samalla iski masennus, joka siis nyt on kestänyt jo sen puoli vuotta. Sitä jopa toivoisi, ettei olisi saanut kokea noin hyvää oloa, kun se kuitenkin vietiin pois.
Nyt olen ollut ilman minkäänlaista lääkitystä pari viikkoa, ja unettomuus vaivaa. En meinaa sitäkään jaksaa. Toivottavasti se menisi pian ohi. Yhden unilääkkeen otin eilen, kun olin ihan poikki, jalkojakin jo särki. Voikohan niitä unilääkkeitä ottaa muinakin öinä, ettei vaan sitten jää niistä riippuvaisiksi?En osaa sanoa tuosta riippuvuuden kehittymisestä oikein muuta kuin että mitä suuremmat annokset ja mitä pidempään käyttää, varsinkin jos lääkkeen ottaa joka ilta, niin tottahan riippuvuuden vaara kasvaa. Mutta jos ottaa nukkunapin vain silloin tällöin ja annokset pysyvät pieninä niin tuskin mitään ylitsepääsemättömiä ongelmia ilmenee. Riippuvuus on vain hyvin salakavala näissä lääkkeissä kun saattaa tuntua, että ongelmat ovat pahentuneet, vaikka lääkkeet itsessään saattavat aiheuttaa ei-toivottuja vaikutuksia. Ainakin minulle kävi näin. Kuitenkin jos uniongelmat ovat pahoja, on todennäköisempää että liian vähä uni on paljon haitallisempaa kuin nukahtamislääke silloin tällöin.
Minulla meni sellainen kaksi viikkoa, että uni alkoi tulla normaalisti kun olin jättänyt Ketipinorin kokonaan pois. On todella erikoisen tuntuista pystyä nukahtamaan ilman lääkettä. Kehoni oli jossain vaiheessa niin tottunut siihen etten enää nukahtanut ollenkaan ilman. Luulen kyllä että se myös vaikutti vahvasti unen laatuun, koska pääni on alkanut pikku hiljaa kirkastua nyt kun jätin sen pois.
"Kun jotenkin pääsisi niiden yläpuolelle. Aina tulee luovutettua, kun ei vaan pysty olemaan ihmisten ilmoilla kuten "normaalit" ihmiset."
Millaisia asioita sinä koet silloin kun olet ihmisten seurassa ja ahdistut? Voiko tuntemuksiin etsiä jotain helpotuksia? Esim. minä käytän aina hihattomia paitoja hikoamisen takia, ja pitkähihaisten täytyy olla nopeasti pois otettavissa, se vähentää tukaluuden tuntua. Muutenkin miellyttävän tuntuiset vaatteet ovat tärkeät. Pidän myös mukana aina jotain lukemista tai muuta tekemistä mihin keskittyä tilanteissa, kun joutuu olemaan toimettomana hetken, koska yleensä silloin menen helposti paniikkiin ja vain ryntään jonnekin.
Tällaisia pieniä turvakeinoja siis kannattaa etsiä, joilla voi helpottaa oloasi tai vielä ajatukset pois ahdistuksesta.
Ja sitten tuo normaalius.. Minua itseäni usein helpottaa tästä ongelmasta kertominen, koska silloin muut tietävät mistä "outo" käytökseni johtuu.. tai jos ne nyt edes on mitenkään outoa, en tiedä. Jatkuvasti käy esim sitä että ääni vinkuu, punastuu, vaatteet kastuu hiestä, itku tulee, lähden karkuun tai jumitun paikoilleni kun raajoista lähtee voimat. Onhan se hemmetin kiusallista ja pelottavaa kun kontrolli pettää. ja noloa ennen kaikkea, mutta kun purkausten antaa vapaasti tulla ja mennä niin elämä jatkuu. Nyt ilman rauhoittavia ja muita mömmöjä olen paljon paremmassa harmoniassa olojeni kanssa kun en voi turvautua pilleriin. Viime viikollakin murenin julkisesti kaksi kertaa, että alkaa mennä jo ihan rutiinilla ;D
Kummoinenkos sinulla on olo? - mimä..
Malice kirjoitti:
En osaa sanoa tuosta riippuvuuden kehittymisestä oikein muuta kuin että mitä suuremmat annokset ja mitä pidempään käyttää, varsinkin jos lääkkeen ottaa joka ilta, niin tottahan riippuvuuden vaara kasvaa. Mutta jos ottaa nukkunapin vain silloin tällöin ja annokset pysyvät pieninä niin tuskin mitään ylitsepääsemättömiä ongelmia ilmenee. Riippuvuus on vain hyvin salakavala näissä lääkkeissä kun saattaa tuntua, että ongelmat ovat pahentuneet, vaikka lääkkeet itsessään saattavat aiheuttaa ei-toivottuja vaikutuksia. Ainakin minulle kävi näin. Kuitenkin jos uniongelmat ovat pahoja, on todennäköisempää että liian vähä uni on paljon haitallisempaa kuin nukahtamislääke silloin tällöin.
Minulla meni sellainen kaksi viikkoa, että uni alkoi tulla normaalisti kun olin jättänyt Ketipinorin kokonaan pois. On todella erikoisen tuntuista pystyä nukahtamaan ilman lääkettä. Kehoni oli jossain vaiheessa niin tottunut siihen etten enää nukahtanut ollenkaan ilman. Luulen kyllä että se myös vaikutti vahvasti unen laatuun, koska pääni on alkanut pikku hiljaa kirkastua nyt kun jätin sen pois.
"Kun jotenkin pääsisi niiden yläpuolelle. Aina tulee luovutettua, kun ei vaan pysty olemaan ihmisten ilmoilla kuten "normaalit" ihmiset."
Millaisia asioita sinä koet silloin kun olet ihmisten seurassa ja ahdistut? Voiko tuntemuksiin etsiä jotain helpotuksia? Esim. minä käytän aina hihattomia paitoja hikoamisen takia, ja pitkähihaisten täytyy olla nopeasti pois otettavissa, se vähentää tukaluuden tuntua. Muutenkin miellyttävän tuntuiset vaatteet ovat tärkeät. Pidän myös mukana aina jotain lukemista tai muuta tekemistä mihin keskittyä tilanteissa, kun joutuu olemaan toimettomana hetken, koska yleensä silloin menen helposti paniikkiin ja vain ryntään jonnekin.
Tällaisia pieniä turvakeinoja siis kannattaa etsiä, joilla voi helpottaa oloasi tai vielä ajatukset pois ahdistuksesta.
Ja sitten tuo normaalius.. Minua itseäni usein helpottaa tästä ongelmasta kertominen, koska silloin muut tietävät mistä "outo" käytökseni johtuu.. tai jos ne nyt edes on mitenkään outoa, en tiedä. Jatkuvasti käy esim sitä että ääni vinkuu, punastuu, vaatteet kastuu hiestä, itku tulee, lähden karkuun tai jumitun paikoilleni kun raajoista lähtee voimat. Onhan se hemmetin kiusallista ja pelottavaa kun kontrolli pettää. ja noloa ennen kaikkea, mutta kun purkausten antaa vapaasti tulla ja mennä niin elämä jatkuu. Nyt ilman rauhoittavia ja muita mömmöjä olen paljon paremmassa harmoniassa olojeni kanssa kun en voi turvautua pilleriin. Viime viikollakin murenin julkisesti kaksi kertaa, että alkaa mennä jo ihan rutiinilla ;D
Kummoinenkos sinulla on olo?Jos mua ahdistaa ihmisten seurassa, siihen ei auta mikään. "Pidän myös mukana aina jotain lukemista tai muuta tekemistä mihin keskittyä tilanteissa, kun joutuu olemaan toimettomana hetken" - Mulle tuo ei auta, koska keskittymiseni on koko ajan itseni ulkopuolella. Vaikka jotain tekisin ja paikalla on muita, en pysty keskittymään pelkästään siihen mitä teen, vaan seuraan koko ajan myös ympäristöäni, kuin olisi silmät selässä. En oikein osaa paremmin selittää.
Olo on taas niin masentunut. Tekisi mieli jopa viillellä itseäni. En mä osaa päättää omasta elämästäni, oon liian heikko, läheisriippuvainen. Päivät vain kiitävät ohi ilman mitään tarkoitusta. Ei mulla ole edes mitään päämäriä elämässä mitä kohti tavoitella. Itse henkilökohtaisesti kestäisin paremmin jopa syövän kuin tällaisen elämän, jossa pelkää jatkuvasti kaikkea, on ahdistunut, masentunut ja yksin. Jos pitäisi valita lyhyt ja laadukas elämä tai pitkä ja tuskainen, valitsisin ehdottomasti ensimmäisen vaihtoehdon. En tässä mitenkään yritä sanoa, että syöpä olisi jotenkin "pikkujuttu", mutta kuten sanoin MINÄ ITSE HENKILÖKOHTAISESTI vaihtaisin johonkin muuhun sairauteen, jos jostain tässä elämässä pitäisi kärsiä, ja olisin mieluummin sosiaalinen ja ihmisten seurassa viihtyvä. Siis itse HENKILÖKOHTAISESTI kestäisin paremmin muunlaista kipua kuin henkistä tuskaa. Mutta turhaan minä tässä mitään inisen. Ei sitä tilannettaan voi valita. - Malice
mimä.. kirjoitti:
Jos mua ahdistaa ihmisten seurassa, siihen ei auta mikään. "Pidän myös mukana aina jotain lukemista tai muuta tekemistä mihin keskittyä tilanteissa, kun joutuu olemaan toimettomana hetken" - Mulle tuo ei auta, koska keskittymiseni on koko ajan itseni ulkopuolella. Vaikka jotain tekisin ja paikalla on muita, en pysty keskittymään pelkästään siihen mitä teen, vaan seuraan koko ajan myös ympäristöäni, kuin olisi silmät selässä. En oikein osaa paremmin selittää.
Olo on taas niin masentunut. Tekisi mieli jopa viillellä itseäni. En mä osaa päättää omasta elämästäni, oon liian heikko, läheisriippuvainen. Päivät vain kiitävät ohi ilman mitään tarkoitusta. Ei mulla ole edes mitään päämäriä elämässä mitä kohti tavoitella. Itse henkilökohtaisesti kestäisin paremmin jopa syövän kuin tällaisen elämän, jossa pelkää jatkuvasti kaikkea, on ahdistunut, masentunut ja yksin. Jos pitäisi valita lyhyt ja laadukas elämä tai pitkä ja tuskainen, valitsisin ehdottomasti ensimmäisen vaihtoehdon. En tässä mitenkään yritä sanoa, että syöpä olisi jotenkin "pikkujuttu", mutta kuten sanoin MINÄ ITSE HENKILÖKOHTAISESTI vaihtaisin johonkin muuhun sairauteen, jos jostain tässä elämässä pitäisi kärsiä, ja olisin mieluummin sosiaalinen ja ihmisten seurassa viihtyvä. Siis itse HENKILÖKOHTAISESTI kestäisin paremmin muunlaista kipua kuin henkistä tuskaa. Mutta turhaan minä tässä mitään inisen. Ei sitä tilannettaan voi valita.Kyllä pitää saada inistä. Jos tuskastaan vaikenee se saa äärimmäisen valtavat mittasuhteet. Ymmärrän tuon ettet voi keskittyä minkään kirjan lukemiseen. Sanoit hyvin tuon "Mulle tuo ei auta, koska keskittymiseni on koko ajan itseni ulkopuolella."
Hyvin tuttu tunne minullekin. Jokaisella uintireissullani vedän vettä henkeen ja unohdan miten se uiminen tapahtuikaan, kun altaaseen tulee ihminen, tai joku ui ohitseni, tai minä uin jonkun ohitse tai vain näen jonkun toisen altaassa.. näin esimerkkinä.
Musiikin kuuntelu on sitten yksi hyvä keino, koska siihen ei mitenkään täysillä tarvitse keskittyä, ja se tavallaan sulkee ulkomaailman pois. Ainakin minulle tulee siitä "koskemattomampi" olo. Kuulosuojaimiakin olen toisinaan päässä pitänyt ja sekin auttaa. Tuntuu hyvältä jos pystyy olemaan toisten tavoittamattomissa, vaikka paikalla olisikin.
Mutta mikä sitten on sinun ahdistuksesi syy? Tiedän että se voi olla hyvin kinkkinen kysymys, koska ahdistus poikkeaa paljon pelosta siinä suhteessa, ettei sille välttämättä ole mitään konkreettista syytä, mikä tekee siitä usein vielä suuremmän mörön. Oma ahdistukseni oli pahimmillaan silloin kun en nähnyt siihen mitään syytä, se tavallaan tarttui kaikkeen. Muistan adistuneeni esim. koivun lehdistä aivan suunnattomasti. Minne vain katsoinkin tai mitä vain ajattelin, ahdistus levisi sinne ja peitti kaiken alleen. Tämä mielikuva viestitti lähinnä sitä, etten pääsisi ahdistusta karkuun vaikka menisin maailman ääriin.
Ja tuossa vaiheessa kun mieleni ei antanut enää mitään pakokeinoa, rauhoittavat lääkkeet olivat mielestäni täysin paikallaan. Niillä oli tarkoitus katkaista se muodostunut ahdistuksen kierre ja muistuttaa, että muutakin elämää on. Kaksi viikkoa niitä oli tarkoitus syödä, joka päivä. Voitko kuvitella kaksi viikkoa ilman ahdistusta? Noh, se kaksi viikkoa sitten venähti useammaksi vuodeksi, mutta ei siksi että olisi niin kova riippuvuus pamahtanut päälle heti alkuun vaan koska siinä vaiheessa tein sen päätöksen jatkaa.
Voisiko sinulla olla samantapainen ongelma? Olet niin tottunut ahdistukseen, ettet oikein edes muista millaista on kun ei ahdista. Ahdistuksesta tulee kierre, muistikuvat hankalasta olosta eri tilanteissa vahvistavat ahdistusta ja vähitellen helpot hetket unohtuvat, elämänpiiri alkaa supistua, mikä voimistaa jälleen ahdistusta. Ja jos ei alunperin ollut masentunut, niin siinä vaiheessa viimeistään masentuu kun alkaa olla henkisesti niin invalidi, ettei ulos kämpästään uskalla mennä, tai ottaa yhteyttä kehenkään. Tilanne syö itsetuntoa todella rajusti kun tuntee elävänsä muiden varassa.
Sekin tuli mieleeni, että monet tilanteet ahdistavat minua siksi, että minulla on hyvin tarkka muistijälki niistä tuntemuksista jotka ovat aikaisemmin päässeet pintaan tietyissä tilanteissa. Pelkään että nuo tuntemukset toistuvat ja koko tilanne toistaa itseään. Se on niinkuin näkisi saman painajaisen joka yö. Pointti onkin siinä etten pelkää itse tilannetta vaan omaa tunnettani, ja jos en saa erillaista kokemusta aikaan tuollaisessa tilanteessa en lopulta enää kykene altistamaan itseäni sille tunteelle. Hyvänä esimerkkinä puhelimet. En pidä oma-alotteisesti yhteyttä kehenkään puhelimitse. Jos joku on soittanut minulle, pystyn aika usein soittamaan takaisin, tai jos joku vaatii minua soittamaan jollekulle, pystyn sen toisinaan tekemään.. monesti päivien jahkaamisen jälkeen mutta kuitenkin. Nytkin tätä kirjoittaessani tunnen sen epämukavan olon, joka tulee jo ajatuksesta että pitäisi soittaa. Puhelimessa puhumisessa ei ole mitään ihmeellistä, mutta tämä tuntemus hallitsee niin täysin etten halua edes ajatella asiaa.
Ja sitten vielä lopuksi, jälleen pitkän lätinän jälkeen.. Tuosta edellä kuvaamastani noidankehästä on mahdollista päästä ulos. Se edellyttää ajatusten kiinnittämistä helppoihin hetkiin, rauhalliseen oloon, pieniin onnenhetkiin. Eikä näiden pienten hyvin hetkien tarvitse olla olla kuin sekunnin mittaisia, kunhan ne pistää merkille. Ideana on että kierre alkaa pyöriä toiseen suuntaan, missä kerätään hyviä kokemuksia. Hyvä synnyttää hyvää samalla lailla kuin paha pahaa.
Tämä sama keino auttaa masennuksen hoidossa. Oma mieli on hemmetin vahva, sitä vain pitää käyttää itselleen hyödyllisellä tavalla. Mikäli koet yhtään samoin kun minä joskus, ajattelet varmaan että ei tuo onnistu ikinä. Minä aina ahdistuin jo ajatuksesta että pitäisi itseään yrittää auttaa, ja ahdistun yhä vieläkin. Entä jos epäonnistun? Sitten on kaikki keinot käytetty ja piina jatkuu loputtomiin tai teen itsemurhan. Ne ovat pelottavia ajatuksia. Olen kuitenkin varma että sinulla on mahdollisuus tehdä elämästäsi siedettävämpää, vaikka ahdistuksesta ei tyäsin eroon pääsisikään. Jo se, että sitä saisi lievitettyä auttaisi sinua uskomaan itseesi, ja sitä kautta voisi sitten mennä vielä parempaan suuntaan. Nyt kuitenkin lopetan, ei ollut tarkoitus alkaa mitään romaania sentään kirjoittaa. Sinun kanssasi on vain niin mukava jutustella :) - mimä..
Malice kirjoitti:
Kyllä pitää saada inistä. Jos tuskastaan vaikenee se saa äärimmäisen valtavat mittasuhteet. Ymmärrän tuon ettet voi keskittyä minkään kirjan lukemiseen. Sanoit hyvin tuon "Mulle tuo ei auta, koska keskittymiseni on koko ajan itseni ulkopuolella."
Hyvin tuttu tunne minullekin. Jokaisella uintireissullani vedän vettä henkeen ja unohdan miten se uiminen tapahtuikaan, kun altaaseen tulee ihminen, tai joku ui ohitseni, tai minä uin jonkun ohitse tai vain näen jonkun toisen altaassa.. näin esimerkkinä.
Musiikin kuuntelu on sitten yksi hyvä keino, koska siihen ei mitenkään täysillä tarvitse keskittyä, ja se tavallaan sulkee ulkomaailman pois. Ainakin minulle tulee siitä "koskemattomampi" olo. Kuulosuojaimiakin olen toisinaan päässä pitänyt ja sekin auttaa. Tuntuu hyvältä jos pystyy olemaan toisten tavoittamattomissa, vaikka paikalla olisikin.
Mutta mikä sitten on sinun ahdistuksesi syy? Tiedän että se voi olla hyvin kinkkinen kysymys, koska ahdistus poikkeaa paljon pelosta siinä suhteessa, ettei sille välttämättä ole mitään konkreettista syytä, mikä tekee siitä usein vielä suuremmän mörön. Oma ahdistukseni oli pahimmillaan silloin kun en nähnyt siihen mitään syytä, se tavallaan tarttui kaikkeen. Muistan adistuneeni esim. koivun lehdistä aivan suunnattomasti. Minne vain katsoinkin tai mitä vain ajattelin, ahdistus levisi sinne ja peitti kaiken alleen. Tämä mielikuva viestitti lähinnä sitä, etten pääsisi ahdistusta karkuun vaikka menisin maailman ääriin.
Ja tuossa vaiheessa kun mieleni ei antanut enää mitään pakokeinoa, rauhoittavat lääkkeet olivat mielestäni täysin paikallaan. Niillä oli tarkoitus katkaista se muodostunut ahdistuksen kierre ja muistuttaa, että muutakin elämää on. Kaksi viikkoa niitä oli tarkoitus syödä, joka päivä. Voitko kuvitella kaksi viikkoa ilman ahdistusta? Noh, se kaksi viikkoa sitten venähti useammaksi vuodeksi, mutta ei siksi että olisi niin kova riippuvuus pamahtanut päälle heti alkuun vaan koska siinä vaiheessa tein sen päätöksen jatkaa.
Voisiko sinulla olla samantapainen ongelma? Olet niin tottunut ahdistukseen, ettet oikein edes muista millaista on kun ei ahdista. Ahdistuksesta tulee kierre, muistikuvat hankalasta olosta eri tilanteissa vahvistavat ahdistusta ja vähitellen helpot hetket unohtuvat, elämänpiiri alkaa supistua, mikä voimistaa jälleen ahdistusta. Ja jos ei alunperin ollut masentunut, niin siinä vaiheessa viimeistään masentuu kun alkaa olla henkisesti niin invalidi, ettei ulos kämpästään uskalla mennä, tai ottaa yhteyttä kehenkään. Tilanne syö itsetuntoa todella rajusti kun tuntee elävänsä muiden varassa.
Sekin tuli mieleeni, että monet tilanteet ahdistavat minua siksi, että minulla on hyvin tarkka muistijälki niistä tuntemuksista jotka ovat aikaisemmin päässeet pintaan tietyissä tilanteissa. Pelkään että nuo tuntemukset toistuvat ja koko tilanne toistaa itseään. Se on niinkuin näkisi saman painajaisen joka yö. Pointti onkin siinä etten pelkää itse tilannetta vaan omaa tunnettani, ja jos en saa erillaista kokemusta aikaan tuollaisessa tilanteessa en lopulta enää kykene altistamaan itseäni sille tunteelle. Hyvänä esimerkkinä puhelimet. En pidä oma-alotteisesti yhteyttä kehenkään puhelimitse. Jos joku on soittanut minulle, pystyn aika usein soittamaan takaisin, tai jos joku vaatii minua soittamaan jollekulle, pystyn sen toisinaan tekemään.. monesti päivien jahkaamisen jälkeen mutta kuitenkin. Nytkin tätä kirjoittaessani tunnen sen epämukavan olon, joka tulee jo ajatuksesta että pitäisi soittaa. Puhelimessa puhumisessa ei ole mitään ihmeellistä, mutta tämä tuntemus hallitsee niin täysin etten halua edes ajatella asiaa.
Ja sitten vielä lopuksi, jälleen pitkän lätinän jälkeen.. Tuosta edellä kuvaamastani noidankehästä on mahdollista päästä ulos. Se edellyttää ajatusten kiinnittämistä helppoihin hetkiin, rauhalliseen oloon, pieniin onnenhetkiin. Eikä näiden pienten hyvin hetkien tarvitse olla olla kuin sekunnin mittaisia, kunhan ne pistää merkille. Ideana on että kierre alkaa pyöriä toiseen suuntaan, missä kerätään hyviä kokemuksia. Hyvä synnyttää hyvää samalla lailla kuin paha pahaa.
Tämä sama keino auttaa masennuksen hoidossa. Oma mieli on hemmetin vahva, sitä vain pitää käyttää itselleen hyödyllisellä tavalla. Mikäli koet yhtään samoin kun minä joskus, ajattelet varmaan että ei tuo onnistu ikinä. Minä aina ahdistuin jo ajatuksesta että pitäisi itseään yrittää auttaa, ja ahdistun yhä vieläkin. Entä jos epäonnistun? Sitten on kaikki keinot käytetty ja piina jatkuu loputtomiin tai teen itsemurhan. Ne ovat pelottavia ajatuksia. Olen kuitenkin varma että sinulla on mahdollisuus tehdä elämästäsi siedettävämpää, vaikka ahdistuksesta ei tyäsin eroon pääsisikään. Jo se, että sitä saisi lievitettyä auttaisi sinua uskomaan itseesi, ja sitä kautta voisi sitten mennä vielä parempaan suuntaan. Nyt kuitenkin lopetan, ei ollut tarkoitus alkaa mitään romaania sentään kirjoittaa. Sinun kanssasi on vain niin mukava jutustella :)Kirjoita vaan niin paljon kuin haluat:) Sun kanssa on myös mukava jutustella. Ja sä osaat sanoa kaiken niin hyvin.
Ootko sinä työelämässä, tai jossain? Mikä sinun tilanteesi on?
Mulla on sama homma, jos vastaan tulee ihminen, menen pieneen lukkoon, ja yritän katsoa muualle. Se on niin omituista, miksi sitä pelkää niin paljon kohdata ihmisiä. Olen yrittänyt miettiä, olisiko lapsuudessa tapahtunut jotain, mikä olis pelolle altistanut, mutta en vaan tiedä mitään sellaista.
Enkä oikein vieläkään tiedä, mikä on ahdistuksenikaan syy, mutta aina se liittyy pelkästään muihin ihmisiin. "Pointti onkin siinä etten pelkää itse tilannetta vaan omaa tunnettani" - Minä taas pelkään tilanteita sen vuoksi, kun ne synnyttävät pelkoa ja ahdistusta. Tai no, jos en ikinä olisi kokenut pelkoa ja ahdistusta, en varmaan tilanteitakaan pelkäisi.
Masennuskin on mulle todella rasittavaa, koska olen kärsimätön ihminen, ja koko ajan pitäisi olla tekemistä, mutta masentuneena sitä ei vaan saa tehtyä mitään. Mitä nyt vähän lenkillä käyn koiran kanssa ja yksin. Kovasti kaipaan sitä aikaa, kun joka päivä innolla tein työpajassani. Mutta toivottavasti pääsen tästä noidankehästä ulos, kuten sanoit. Se oli tuo pahuksen lääke, joka masennuksen sai aikaan:( Oon niin vihainen ja katkera, kun sain kokea, millaista on olla pelkäämätön ja vapaa ihminen, sellainen, mikä olen aina halunnut olla, ja joita olen kadehtinut, ja kuitenkaan en saanutkaan olla sellainen. Tunnetta voisi verrata siihen, jos jalattomalle annettaisiin hetkeksi jalat, ja sitten ne vietäisiinkin taas pois. Täyttä kidutusta! - Malice
mimä.. kirjoitti:
Kirjoita vaan niin paljon kuin haluat:) Sun kanssa on myös mukava jutustella. Ja sä osaat sanoa kaiken niin hyvin.
Ootko sinä työelämässä, tai jossain? Mikä sinun tilanteesi on?
Mulla on sama homma, jos vastaan tulee ihminen, menen pieneen lukkoon, ja yritän katsoa muualle. Se on niin omituista, miksi sitä pelkää niin paljon kohdata ihmisiä. Olen yrittänyt miettiä, olisiko lapsuudessa tapahtunut jotain, mikä olis pelolle altistanut, mutta en vaan tiedä mitään sellaista.
Enkä oikein vieläkään tiedä, mikä on ahdistuksenikaan syy, mutta aina se liittyy pelkästään muihin ihmisiin. "Pointti onkin siinä etten pelkää itse tilannetta vaan omaa tunnettani" - Minä taas pelkään tilanteita sen vuoksi, kun ne synnyttävät pelkoa ja ahdistusta. Tai no, jos en ikinä olisi kokenut pelkoa ja ahdistusta, en varmaan tilanteitakaan pelkäisi.
Masennuskin on mulle todella rasittavaa, koska olen kärsimätön ihminen, ja koko ajan pitäisi olla tekemistä, mutta masentuneena sitä ei vaan saa tehtyä mitään. Mitä nyt vähän lenkillä käyn koiran kanssa ja yksin. Kovasti kaipaan sitä aikaa, kun joka päivä innolla tein työpajassani. Mutta toivottavasti pääsen tästä noidankehästä ulos, kuten sanoit. Se oli tuo pahuksen lääke, joka masennuksen sai aikaan:( Oon niin vihainen ja katkera, kun sain kokea, millaista on olla pelkäämätön ja vapaa ihminen, sellainen, mikä olen aina halunnut olla, ja joita olen kadehtinut, ja kuitenkaan en saanutkaan olla sellainen. Tunnetta voisi verrata siihen, jos jalattomalle annettaisiin hetkeksi jalat, ja sitten ne vietäisiinkin taas pois. Täyttä kidutusta!Huh huh.. En ole kerennyt tännekään kun on mielessä myllertänyt niin valtavasti viime päivät. Olen vain kirjoittanut ja kirjoittanut joitakin ikivanhoja tapahtumia auki, kun huomasin tuossa taas montakin asiaa, joita en ole voinut myöntää itselleni. Vapauttavaa, vaikkakin ihan pirun tuskallista.
Joo, sekava aloitus :P Kysyit minun tilannettani. Noh, minulla on amk-opinnot kesken tällä hetkellä ja vaikka ala ehkä on oikea, en usko pärjääväni siinä maailmassa kovin pitkään jos työelämää mietitään.. Ja toisaalta tuntuu niin turhanpäiväiseltä miettiä jotain työelämää, kun olo on niin epävakaa, ettei voi tietää että milloin seuraavan kerran romahdan, väsyn ja menetän elämänhaluni. Minulla kun on vaikeita masennusjaksoja aika ajoin. Näille perustuksille on paha ruveta rakentamaan.. kun ei katsos voi kysyä, että tuleeko romahdus, vaan että milloin se tulee. Mutta pärjäilen :)
Sanoit ettet tiedä mikä ahdistuksen syy on. Mietin että jos ei todellakaan löydy mitään järkevää selitystä menneisyydestä tai omista tavoista ratkoa asioita tai jostain tällaisista, niin onko kaikki kropassa ihan kunnossa? Kilpirauhanen esim. Joku tuolla muistaakseni Lääkkeet veks!? -keskustelussa mainitsi lisämunuaisen toiminnasta jotain, että toimintahäiriöt siellä voivat myös olla syy jonkin sortin henkimaailman oireiluun. En tiedä hirveästi mitkä kaikki fyysiset vaivat voivat ahdistuneisuutta aiheuttaa, mutta oletko kahlannut tällaiset mahdollisuudet läpi?
"Masennuskin on mulle todella rasittavaa, koska olen kärsimätön ihminen, ja koko ajan pitäisi olla tekemistä, mutta masentuneena sitä ei vaan saa tehtyä mitään."
Tuo on kyllä tuttua. En tiedä oletko miten kovasti luova ihminen, mutta minulle itselleni on ainakin hyvin rankaa jos en pysty luomaan mitään. Se on sellainen minuuden peruspilari, jonka poissaolo saa minut tuntemaan etten ole yhtään mitään.
Kuitenkin jos sitä jollain tavalla haluaa itselleen siedettävämmäksi tehdä, voi ainakin miettiä, ettei se ole ikuista. Laiha lohtuhan sellainen ajatus voi olla, mutta epätoivossa pieninkin lohtu on tärkeä.
Mitä sinä muuten puuhaat siellä työpajallasi? Minäkin haluaisin omat työtilat, muuttaisin sinne asumaan ;) Hankalaa vain kun ei ole millään rahaa mitään vuokria maksaa, ja jos vaikka rakentaisi itse, niin minnekä sen sitten pykäisi. Tuskin tuohon kerrostalon betonipihallekaan on lupa rakentaa :D Eikä tänne kämpällekään voi mitään suurempia latoksia laittaa, ei mahtaisi olla vuokranantaja mielissään.
Nyt on kyllä niin levotonta, ettei yhtään pysy ajatus kasassa. Mutta.. Kuinka sinä voit? - mimä..
Malice kirjoitti:
Huh huh.. En ole kerennyt tännekään kun on mielessä myllertänyt niin valtavasti viime päivät. Olen vain kirjoittanut ja kirjoittanut joitakin ikivanhoja tapahtumia auki, kun huomasin tuossa taas montakin asiaa, joita en ole voinut myöntää itselleni. Vapauttavaa, vaikkakin ihan pirun tuskallista.
Joo, sekava aloitus :P Kysyit minun tilannettani. Noh, minulla on amk-opinnot kesken tällä hetkellä ja vaikka ala ehkä on oikea, en usko pärjääväni siinä maailmassa kovin pitkään jos työelämää mietitään.. Ja toisaalta tuntuu niin turhanpäiväiseltä miettiä jotain työelämää, kun olo on niin epävakaa, ettei voi tietää että milloin seuraavan kerran romahdan, väsyn ja menetän elämänhaluni. Minulla kun on vaikeita masennusjaksoja aika ajoin. Näille perustuksille on paha ruveta rakentamaan.. kun ei katsos voi kysyä, että tuleeko romahdus, vaan että milloin se tulee. Mutta pärjäilen :)
Sanoit ettet tiedä mikä ahdistuksen syy on. Mietin että jos ei todellakaan löydy mitään järkevää selitystä menneisyydestä tai omista tavoista ratkoa asioita tai jostain tällaisista, niin onko kaikki kropassa ihan kunnossa? Kilpirauhanen esim. Joku tuolla muistaakseni Lääkkeet veks!? -keskustelussa mainitsi lisämunuaisen toiminnasta jotain, että toimintahäiriöt siellä voivat myös olla syy jonkin sortin henkimaailman oireiluun. En tiedä hirveästi mitkä kaikki fyysiset vaivat voivat ahdistuneisuutta aiheuttaa, mutta oletko kahlannut tällaiset mahdollisuudet läpi?
"Masennuskin on mulle todella rasittavaa, koska olen kärsimätön ihminen, ja koko ajan pitäisi olla tekemistä, mutta masentuneena sitä ei vaan saa tehtyä mitään."
Tuo on kyllä tuttua. En tiedä oletko miten kovasti luova ihminen, mutta minulle itselleni on ainakin hyvin rankaa jos en pysty luomaan mitään. Se on sellainen minuuden peruspilari, jonka poissaolo saa minut tuntemaan etten ole yhtään mitään.
Kuitenkin jos sitä jollain tavalla haluaa itselleen siedettävämmäksi tehdä, voi ainakin miettiä, ettei se ole ikuista. Laiha lohtuhan sellainen ajatus voi olla, mutta epätoivossa pieninkin lohtu on tärkeä.
Mitä sinä muuten puuhaat siellä työpajallasi? Minäkin haluaisin omat työtilat, muuttaisin sinne asumaan ;) Hankalaa vain kun ei ole millään rahaa mitään vuokria maksaa, ja jos vaikka rakentaisi itse, niin minnekä sen sitten pykäisi. Tuskin tuohon kerrostalon betonipihallekaan on lupa rakentaa :D Eikä tänne kämpällekään voi mitään suurempia latoksia laittaa, ei mahtaisi olla vuokranantaja mielissään.
Nyt on kyllä niin levotonta, ettei yhtään pysy ajatus kasassa. Mutta.. Kuinka sinä voit?Se on hyvä, jos osaat purkaa ajatuksia kirjoittamalla. Mä en sitä taitoa osaa. Tosin, kirjoitan kyllä ajoittain runoutta, kun sille päälle satun. Pitkiin aikoihin ei kuitenkaan nyt ole tekstiä syntynyt. Runoni ovat lähinnä sellaista surrealistista, kielikuvallista.
Mitä alaa opiskelet? Säkin vaikutat sitkeältä ihmiseltä, vaikka joskus pohjalla tuleekin käytyä. Oma aloitusviestini oli ainakin niin pohjalta kuin olla ja voi, mutta onneksi niitä hyviäkin hetkiä on olemassa:) Mielialaani voisi kuvailla sinne tänne puikkelehtivaksi spiraaliksi, eli epävakaa olen minäkin;)
Niin, mulle onkin ehkä vaikein ja tärkein haaste keksiä se syy, mikä ahdistuksen aiheuttaa. Mä olen aika huono ilmaisemaan itseäni. Olen mä kaikenmaailman verikokeissakin ollut, ja aina ne on olleet normaaleja, joten tuskin vaiva mitään kehollista on. Ehkä se liittyy jotenkin siihen, kun aina mietin, mitä muut ihmiset minusta ajttelee, siis kaikki ohikulkijatkin.
Millä tavalla olet luova? Maalaatko kenties? Mulla on oma ompeluhuone, jossa on kunnon koneet, iso työpöytä ja sovitusnukkekin. En mä itse vaatteita kaavoittaa osaa, lähinnä tuunailen, ja muuttelen valmiskaavoista. Kyllä mullakin aikanaan oli sellaisiakin kausia kun piirsin ja maalasin, mutta kärsimättömänä ihmisenä en sitäkään sitten jaksanut, ainakaan pikkutarkkoja töitä tekemään. Ompelu on mukavampaa siinä mielessä, kun siinä saa suht nopeasti valmista aikaiseksi.
Nyt on parempi mieli:) Kävin 25km pyörälenkillä ja 5km kävelylenkillä tänään. Sitten kävin haastattelussa tanssi- ja liiketerapiaa varten. Aluksi pelotti ajatus siitä, kuinka pystyisin tekemään mitään liikkeitä ahdistuneena ja lihakset jännityyneenä muiden ihmisten joukossa, mutta kun kuuntelin mistä on kyse, se kuulostikin oikein hyvältä ja mielenkiintoiselta. Jotenkin sain itseni rohkaistumaan, kun ajattelin, etten ainakaan mitään häviä, vaikka sinne menisinkin. Kaikki muutkin siellä ovat ongelmaisia/jännittäjiä. Ja haluan yleensä kaikkea kokeilla oireideni hoitoon. Terapeuttikin oli niin miellyttävän oloinen.
Ajattelin, että voitaisko me kirjoitella jatkossa sähköpostitse? Jos haluat, voit vaikka vastata seuraavaksi osoitteeseeni: maimai79(ät)luukku(piste)com :)
- saisitpa apua
Onko kukaan koskaan miettinyt, että jos kärsitkin kaksisuuntaisesta (bibolaari) mielenhäiriöstä? Tuli vaan mieleen, kun kerran välillä viihdyit hommissasi. Itse nimittäin sairastan ko. sairautta. Maniaa minulla ei ole ollut koskaan. Lapsena olin poikkeuksellisen kiltti, ei koskaan mitään uhmaa, ei edes murrosiässä. Yksinäinen olen ollut aina ja kiusattu. Sairastuin vakavaan masennukseen, oli haettava apua. Sain lääkkeitä ja terapiaa, mutten osannut kertoa terapiassa syvimpiä pelkojani ja tuntojani. Pelkäsin, että psykologikin nauraa minulle ja hylkää minut. Olin tottunut ainaiseen halveksuntaan. Lääkkeet eivät helpottaneet oloani. Lääkäri, siis psykiatri, alkoi kysellä tarkemmin, ja silloin tajusin itsekin että välillä oli aikoja, jolloin touhusin innolla jotain yhtä lajia, esim. liikunta, maalaus jne. Näin meni yhdestä muutamaan viikkoon ja taas masis. Sain täysin erilaiset lääkkeet ja oloni alkoi kohentua! Lääkäri sanoi, ettei pelkät masennukseen käytettävät lääkkeet auta kaksisuuntaiseen. On miten on, toivottavasti saat apua (ja ethän käytä alkoholia liikaa). Ole ehdottoman rehellinen lääkärissä!
- mimä..
En usko, että mulla olis tuo kaksisuuntainen, kun ajattelee pidemmällä aikavälillä asioita. Yleensä se on sitä jännittämistä ja ahdistumista. Kuten edellisessä kerroin, pettymys elämää kohtaan tuli suuremmaksi, kun tuo lääke ei auttanutkaan, vaikka niin luulin.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Kumpi vetoaa enemmän sinuun
Kaivatun ulkonäkö vai persoonallisuus? Ulkonäössä kasvot vai vartalo? Mikä luonteessa viehättää eniten? Mikä ulkonäössä?972008- 981468
- 1121177
- 761067
- 1211062
Okei nyt mä ymmärrän
Olet siis noin rakastunut, se selittää. Onneksesi tunne on molemminpuolinen 😘57903- 51867
Olen huolissani
Että joku päivä ihastut/rakastut siskooni. Ja itseasiassa haluaisin, ettei hän olisi mitenkään sinun tyyppiäsi ja pitäis58836- 36812
- 33723