Tänään harjoittelupaikassa oli käymässä "pääjehu" ja siinä keskusteltiin kaikesta, että mitä pitäis kehittää jne. Olen työkkärin kautta harjoittelussa ja olen ollut paikassa vasta vähän aikaa. Lisäkseni siellä on kaksi pääohjaajaa.
Mulla on melkeimpä kaikista työkokemuksistani jotain negatiivista sanottavaa, toisista vähemmän ja toisista enemmän. Olen joka paikassa tuntenut olevani riittämätön, tumpelo, nyhverö, laiska, tyhmä, oma-aloitteeton ymsyms, vaikka olen yrittänyt parhaani.
Tänään multa kysyttiin, että onko jotain sydämellä. Noh, vaikka jotain valittamisen aihetta oliskin ollut, enhän minä harjottelijana kehtaa sanoa mitään. Sitten se taas alkoi. Toinen ohjaaja vihjaili että olen oma-aloitteeton, että mua pitää aina käskeä tekemään asioita. Normaalisti selitin, että entisistä paikoista on tullut valitusta tekemisistä (kun on tehnyt heidän mielestään väärin), että eipä paljoa uskalla olla oma-aloitteinen (vaikka olenkin ollut tuolla oma-aloitteisempi kuin missään ikinä). Alku sujui hyvin, kunnes tunsin tulevan itkun kurkkuun ja sieltä se sitten tuli oikein nopeasti. Juoksin vessaan ja varmaan itkin siinä vaiheessa jo häpeästäkin. Olen melko herkkä ihminen ja jotenkin tuli vanhat kokemukset vahvana mieleen ja se riittämättömyyden tunne. Se itku ei tuntunut loppuvan millään. Nolasinko itseni ihan totaalisesti? En varmaan tule saamaan tuolta noiden alan töitä enää ... Toisaalta olen ilmaista työvoimaa, niin kai siinä saa vähän tihrustella. -.- Tosin kyllähän kritiikkiä pitäisi kestää, enkä mä nuorempana itkenyt vaikka koin jotain paljon pahempiakin asioita kuin joku pieni huomautus. Mutta ehkä ne kaikki sitten purkautu samaan syssyyn, emt.
Niin ja se vielä piti sanoa, että harjoittelun aloitus oli henkisesti aika raskasta, koska itsetunto on potkittu maanrakoon. En myöskään tykkää koko alasta, vaikka olenkin siihen opiskellut. Ehkäpä en tykkää siksi että joka paikassa joku valittaa, enkä siksi tunne olevani hyvä. Tunteja on tosi vähän, mutta silti olen poikki.
Mulla on melkeimpä kaikista työkokemuksistani jotain negatiivista sanottavaa, toisista vähemmän ja toisista enemmän. Olen joka paikassa tuntenut olevani riittämätön, tumpelo, nyhverö, laiska, tyhmä, oma-aloitteeton ymsyms, vaikka olen yrittänyt parhaani.
Tänään multa kysyttiin, että onko jotain sydämellä. Noh, vaikka jotain valittamisen aihetta oliskin ollut, enhän minä harjottelijana kehtaa sanoa mitään. Sitten se taas alkoi. Toinen ohjaaja vihjaili että olen oma-aloitteeton, että mua pitää aina käskeä tekemään asioita. Normaalisti selitin, että entisistä paikoista on tullut valitusta tekemisistä (kun on tehnyt heidän mielestään väärin), että eipä paljoa uskalla olla oma-aloitteinen (vaikka olenkin ollut tuolla oma-aloitteisempi kuin missään ikinä). Alku sujui hyvin, kunnes tunsin tulevan itkun kurkkuun ja sieltä se sitten tuli oikein nopeasti. Juoksin vessaan ja varmaan itkin siinä vaiheessa jo häpeästäkin. Olen melko herkkä ihminen ja jotenkin tuli vanhat kokemukset vahvana mieleen ja se riittämättömyyden tunne. Se itku ei tuntunut loppuvan millään. Nolasinko itseni ihan totaalisesti? En varmaan tule saamaan tuolta noiden alan töitä enää ... Toisaalta olen ilmaista työvoimaa, niin kai siinä saa vähän tihrustella. -.- Tosin kyllähän kritiikkiä pitäisi kestää, enkä mä nuorempana itkenyt vaikka koin jotain paljon pahempiakin asioita kuin joku pieni huomautus. Mutta ehkä ne kaikki sitten purkautu samaan syssyyn, emt.
Niin ja se vielä piti sanoa, että harjoittelun aloitus oli henkisesti aika raskasta, koska itsetunto on potkittu maanrakoon. En myöskään tykkää koko alasta, vaikka olenkin siihen opiskellut. Ehkäpä en tykkää siksi että joka paikassa joku valittaa, enkä siksi tunne olevani hyvä. Tunteja on tosi vähän, mutta silti olen poikki.
Vastaukset 7
Vanhimmat
koska töissä ollaan töissä ei mielyttämässä muita. Harjoittelijankaan ei tarvitse kaikkeen suostua. Itse teen sen mistä maksetaan ja kotiin lähtiessä unohdan koko paikan.
Voit lohduttautua sillä, että ainakaan tuo ohjaajasi ei toiminut lainkaan ammattimaisesti tuossa kertomassasi tilanteessa. Eli häntä pystyssä kohti uusia kokemuksia!
Itse en myöskään ole töissä kovinkaan oma-aloitteinen, uudessa työpaikassa siis. Miksi olisin, kun kokemus nimenomaan on se, että jos lähtee jotain tekemään niin kohta saa kuulla, että "ei tämä näin mene". Mielestäni on yleensäkin typerää odottaa uuden työntekijän olevan oma-aloitteinen. KUITENKINA tekee jotain väärin.
Minusta ohjaajasi sietäisi olla nolostunut kun aiheutti sinulle noin nolon tilanteen. Olen kyllä meilläkin huomannut että työkkäristä tulevat harjoittelijat ovat usein elämän päähän potkimia, joilla on itsetunto hyvin heikoissa kantimissa. Mutta eihän se ole harjoittelijan vika, jos toiset ovat häntä huonosti kohdelleet ja itsetunto on kolhuilla! Hyvässä työharjoittelupaikassa pitäisi saada eheyttäviä kokemuksia, jotta pystyisi harjoitteluajan jälkeen kohtaamaan työelämän paineet ja kolhut.
Ihan näin käytännön neuvo: oma-aloitteinen voi olla myös vaikka ei osaakaan tehdä aina oikein. Oma-aloitteisuutta on, että kun on tehnyt annetun homman loppuun, tulee itse sanomaan ohjaajalle että tämä on nyt valmis, mitä voin tehdä seuraavaksi. Jos olet näin tehnyt, etkä ole homman valmistuttua pyöritellyt peukaloita odottaen että joku tulee käskemään, olet oma-aloitteinen. Pidä vaan asiallisesti puolesi niissä palavereissa.
Melkoista pelleilyä. Se että joku johtajista kysyy onko jotain sydämellä riittää että vastaa kaikki on hyvin, ja jos oikeasti on paljonkin pielessä esim. työilmapiirissä. Voit jutella sen kanssa ihan kahden kesken.
Se että joku isommista "herroista" kysyy onko jotain sydämelle kertoo vain hänen toimivan oikein huolehtiessaan alaisistaan. Läheskään kaikissa työpaikoissa ei näin ole.
Ja tuon toisen "johtajan" kommentit kertoo vain huonoista esimies taidoista. Jos palautetta tarvii antaa, annetaan se kahden kesken rakentavasti, eikä noin piikikkäästi kaikkien kuullen. Varmasti olet hyvinkin tehnyt töitäsi.
Eikä harjoittelijalta voi vaatia edes samaa kuin kauan työssä olleelta!
Tsemppiä.
Hei! Täällä on yksi samanlainen herkkä tapaus. Olen lastentarhanopettaja ja koen, että olen täysin epäonnistunut työssäni. Monet itkut on tullut työpaikalla itkettyä. Tympäseehän se itteä, ettei osaa olla itkemättä. Yritä ajatella, että se herkkyys on myös toisaalta hyvä asia. Ehkä olet erityisen empaattinen ja osaat huomata ihmisten tunnetiloja muita paremmin.
Muistan itsekin olleeni joskus samanlaisessa tilanteessa. Melkein kaikista harjoittelupaikoista on negatiivisia kokemuksia. Ja mullekin on toitotettu paljon tuosta oma-aloitteisuudesta. Ihmettelin sitä aina, koska etenkin yläasteikäisenä sitä ei tiennyt alasta mitään, joten miten ihmeessä sitä olisi edes voinut keksiä itselleen jotain tekemistä. Pystyin aina joten kuten pidättelemään itse tilanteissa, mutta kerran töissä menin vessaan itkemään. Joku työkaveri tulikin koputtelemaan siihen, että oonko kunnossa :)
Ihan oikeassa työpaikassa muistan, kun pomo syytti minua sellaisesta, mitä en ollut tehnyt ja oli todella inhottava ja epäasiallinen. Pahoitin mieleni pahasti ja aloin itkemään siinä tilanteessa. Hän alkoi sitten vaan päivitellä, että Voi hyvänen aika ja sanoi ettei kestä ja lähti pois tilanteesta. Olin todella katkera pomolleni, kun hän ei ollut uskonut minua, vaikka minulla oli pitävät todisteet siitä, etten ollut syyllinen, mutta hän ei silti uskonut minua. Pelkäsin, että hän erottaa minut töistä. En tervehtinyt häntä enkä muita työntekijöitä (jotka olivat samaa mieltä pomon kanssa) moneen päivään, enkä katsonut heitä silmiin. Olin niin suuttunut heille, kun he olivat silloin yhtenä päivänä katsoneet minua niin halveksivasti ja jo seuraavana päivänä tervehtivät kuin ei olis ollut mitään! Pomo ei voinut edes pyytää anteeksi, vaikka jossain vaiheessa vaikutti, kuin hän olisi tajunnut että olikin väärässä. Tilanteeni kyllä rauhoittui parissa päivässä, mutta en enää koskaan luottanut yhteenkään noista ihmisistä. Onneksi en ole siellä enää töissä.