Onko adoptoitu huonompi?

Tuskin kukaan adoptoi niin että perheessä voisi olla ylimääräinen lapsi josta sitten tehtäisiin se 'palvelija'.
Sitäko kysyt?
Vai sitä miksi jotkut jotka ovat saaneet omia lapsia adoptoivat?

Näihin kysymyksiisi ei löydy yhtä oikeaa vastausta. Jokainen perhe on omanlaisensa ja vastaus siis riippuu siitä, keneltä kysyt. Tilastoja ei löydy.

Itselläni on adoptiolapsi ja on vaikea kuvitella, että rakastaisin jota kuta enemmän kuin häntä. Minulla ei kuitenkaan ole vertailukohtaa. Lähipiirissä on sekä bio- että adoptiolapsia enkä huomaa vanhempien oman, siirtyneen dna:n vaikuttavan ainakaan lasten kohteluun. Mistä sitä sitten tietää, mitä jokainen itsekseen miettii.

Mielestäni fiksu vanhempi osaa kohdella kaikkia lapsiaan samanveroisesti, perheeseen tulotavasta huolimatta.

Sellaisessa perheessä jos joutuisi kasvamaan niin ennemmin olisin sitten se adoptio lapsi jota kohdeltaisiin vähempi arvoisena. Siitä biologisesta lapsesta nimittäin kasvaisi suurella todennäköisyydellä semmonen ääliö kusipää ettei oo tosikaan.

Riippuu ihmisistä... Mutta tietysti biologinen lapsi on yleensä "tärkeämpi", mutta ihmisillä ajatukset vaihtelee ja jotkut eivät kiinnitä tuohon asiaan mitään huomiota ja joillakin ajatukset saattaa vaihtua... Varsinkin tilanne voi olla "vaikeampi" jos adoptiolapsi on ensimmäinen ja myöhemmin syntyy biologinen lapsi...

oli adoptoitu, hän kärsi vanhempien suurista odotuksista, liiallinen kunnianhimo voi vaikeuttaa lapsen kehitystä.
Usein sanoimme hänelle, olet liian hieno, kun hän valikoi ystäviään. Olisin kelvannut ystäväksi, mutta vain vertailun vuoksi, meidän tyttö on sinua fiksumpi.
Kuinka hassulta hän näyttikään korostaessaan joka tilanteessa, jopa ruokapöydässäkin, hänellä on ainakin asiat hyvin. Hän ei oppinut vaikka kuinka neuvottiin, loukkaantui vaan.
Kenelläkään ei mennyt hyvin, mutta tämä hienopieruisuus oli yleinen pilkan aihe.
Hän oli kuin vieras omassa kodissaan, selitti kyllä minä saan käydä tässäkin huoneessa, ihmettelin, no tietenkin kotonaan saa olla kuten tykkää.

kokemusta on molemmista. ensin biologinen, ja muutamaa vuotta myöhemmin adoptoitiin sisarus. ihan yhtä rakkaita ovat. jo kysymyksen esittäminen eriarvoisuudesta viittaa siihen, ettei kannata ajatella adoptiota ennenkuin on itselleen selvittänyt mitä ihmisyys on. meillä "lahjaksi saatu" muksu jopa muistuttaa enemmän vanhempia kuin kotitekoinen.

On valitettavasti. Oma on aina oma. Mutta ei se sitä tarkoita, että adoptoitukaan mitenkään huono olisi.

tuskin niin ajattelee mutta muut kyllä..
Itse harkitsen adoptoimista ja sattuu todella paljon kun ystävät VIHAISESTI tivaavat että miksei oma lapsi kelpaa.. eli monen mielestä biologinen on ainoa oma lapsi

Tärkeää on opetella sen maan kieltä mistä lapsi on adoptoitu, jotta ymmärtää sitten kun se alkaa puhumaan.

Myös oma biologinen lapsi voi olla rakkaampi kuin toinen yhtä oma, biologinen lapsi. Ei se aina niin yks yhteen mene.

Tiesin kolmilapsisen perheen jossa se ainoa adoptoitu lapsi vaikutti kaikkein rakkaimmalta. Tosin lapset eivät keskenään tienneet yhden edes olevan adoptoitu, kunnen vanhempien kuoltua heille vasta asia selvisi.
Jossain uusioperheessä lähtökohta on erilainen ja se saattaa vaikuttaa suhtautumiseen toisen lapseen, kun niitä toisen lapsia ei ole yhteisellä päätöksellä hankittu, kuten adoptiolapsi.
Ja onhan se adoptioprosessi vähän sama kuin raskaus kaikkine vaivannäköineen, joten eiköhän sekin lujita vanhempien ja lapsen välejä....

Tottakai, korvike on aina huonompi kuin oikea

En jaksa perustella, mutta kokemuksesta vastaan.

.

Voi hyvänen aika!!! Minulla on biologinen lapsi( vanhempi) ja adoptiolapsi , siis nuorempi, ja ovat aivan yhtä rakkaita minulle, joten älkää puhuko täällä asiasta, mistä ette tiedä!!

Tämä ilmiö puhuttaa jatkuvasti sijaishuollossa; entä jos perheeseen sijoitettu lapsi ei olekaan vanhemmilleen yhtä rakas kuin biolapset, entä jos jotain jää ainiaaksi puuttumaan? Ilmiöstä jutellaan, se hyväksytään. Joku sijaislapsi voi tulla rakkaaksi, toinen ei. Sijaishuollossa tetysti lapsella on se ikioma vanhempi, mutta monesti hän ei ole todellinen huolenpitäjä, rakastaa ehkä lastaan, muttui voi hänen eteensä paljoakaan tehdä. Ainakin isompi lapsi tämän tietää ja huomaa ja monesti sijaislapsen psykologiset vanhemmat ovatkin sijaisvanhemmat.

Uskon, että adoptiomaailmassa on ihan sama juttu, se vain on _niin_ suuri tabu siellä; kv-adoptio on kallista/hankalaa/rajoitettua.

Asiasta, josta sijaisvanhemmuudenpiireissä jutellaan ihan avoimesti, ei adopiireissä saa hiiskahtaakaan!

Itse sain tietää olevani adoptiolapsi vasta murrosiässä ja senkin vahingossa. olen puoliksi romani, joten minua syrjittiin ja haukuttiin jo pienenä. Ja syytähän en silloin vielä tiennyt. Olen koko ikäni tuntenut olevani vanhemmilleni häpeäksi ja vieläkin toinen vanhemmista minua häpeää. En saa kutsuja sukujuhliin, syntymäpäiville niin että siellä olisi vanhempani vaikutusvaltaisia tuttujaan. Ikäni olen yrittänyt täyttää paikkani. Olen opiskellut ammatin ja ollut töissä. Syrjintä on tietysti jatkunut työpaikoilla. Eivät ole tienneet adoptïosta , mutta kauniit tummat silmäni. ja hiukan tummempi ihon väri riittää vielä nykyaikanakin syrjintään. Aina en jaksa olla vahva . Ja pitää puoleni sillä niin monessapaikassa saan tuta ikävää kohtelua. Myös terveyden huollossa kun joudun kertomaan adoptiosta minuun suhtaudutaan jo tietyllä tavalla.Tämä on raskasta . Nyt vanhana ja sairaana mietin monesti onko minun pakko enää jaksaakkaan.Voisinpa vaan olla ja olla välittämättä. Mutta adoption haamu on niin vahvana vieressäni.En todellakaan voi sanoa että minulla olisi ollut hyvä lapsuus ja elämä. Taistelu tämä on ollut ja on.

Adoptoidut lapset kasvavat kieroon kun eivät saa oman äitinsä maitoa

Alku on erilaista, kun ei voi aloittaa avuttoman vauvan kanssa, mutta meille ja koko suvulle adoptiolapsi on yhtä rakas, kauan toivottu ja kovasti odotettu. Joskus tuntuu, että hän on erityisyytensä vuoksi jopa kaikista rakkain. Jossain toisessa tilanteessa taas biologista lasta on helpompi ymmärtää, hänen joka askeleensa on minun tiedossani. Ei se ole ihan samanlaista, mutta yhtä hienoa vanhemmuutta, yhtä arvokasta ja palkitsevaa.

Olipa rumasti sanottu Sivi H. Monesti me adoptiolapset olemme niitä sisukkaimpia . Haluamme pärjätä ja erityisesti kaikenlaisille epäilijöille näyttää että pärjäämme.

Aika kumma keskustelu. Ihastutaan ja rakastutaanhan me puolisoihin, kiinnytään työkavereihimme, lemmikkeihimme jne. Mielestäni terveellä empatiakyvyllä ja tunne-elämällä varustettu ihminen kykenee kiintymään ja huolehtimaan toisesta, varsinkin pienestä, tai vaikkapa suuremmasta lapsesta. Onhan noita tutkimuksiakin ollut että adoptiolapset ovat monesti persoonaltaan ja tavoiltaan enemmän adoptiovenhempiensa kaltaisia kuin biologiset lapset.

Piti vielä lisätä se, että lapset on tässä maailmassa "lainassa", heitä ei kukaan omista.

Se, että minä itse hänet olen saattanut synnyttää, ei tee ihmisenalkua sen arvokkaammaksi kuin se, että joku lähimmäiseni on hänet saattanut synnyttää ja minulla on etuoikeus hänet kasvattaa.

Mielestäni meilla kaikilla aikuisilla on kollektiivinen vastuu kasvattaa lapsistamme yhteiskuntakelpoisia, ja jos joku toinen aikuinen ei kasvatustyöhön kykene, niin remmiin voi astua joku kykeneväisempi. Olen etuoikeutettu jos se olen minä, sillä vastuuhan on silloin vielä suurempi.

Itse rakastan useita ihmisiä (lapsiankin).Kaikki ovat tärkeimpiä maailmassani, jokainen omalla tavallaan. Rakkaus ei lopu, vaikka sitä tuhlaa, vaan se kasvaa.
Lapsetkin ovat kuin mansikoita, kaikki erilaisia, mutta kaikki yhtä hyviä.

En tiedä kohdellaanko vähempiarvoisena vai ei.
Jokatapauksessa jos meidän lasten rinnalle tulisi ihana pikku käärö niin kyllä siihen varmasti kiintyis 100:lla
MUTTA myöhemmin sitä uhma- ja murkkuangstia ei varmaan kestä vieraalta niinpaljo kuin omilta.

"MUTTA myöhemmin sitä uhma- ja murkkuangstia ei varmaan kestä vieraalta niinpaljo kuin omilta" Miten niin omilta? Omahan se adoptoitukin on!

eipä tuo siitä riipu mikä on, adoptoitu/sijoitettu/kaksonen/kuopus yms. ainahan sitä saa vanhemmat ja isommat sisarukset olla tarkkana tasapuolisuuden kanssa. Isovanhemmillani on ja on ollut monia sijoitettuja lapsia joiden oikea suku on lähestulkoon katkaissut yhteydet. kolme ensimmäistä pitkäaikaisemmin sijoitettua ovat nykyään osa meidän sukuamme siinä missä muutkin. (minun kanssani saman ikäisen kanssa olemme aina nauraneet että ollaan ku serkuksia, ja yksi tärkeimmistä serkuista hän minulle onkin) kaksi viimmeisintä lyhyt aikaisemmin sijoitettua tapaavat sukuaan jatkuvasti ja lomailevat yhdessä. kuullostaahan tämä väärältä, mutta itse olen ajatellut asian niin että kaikki saavat yhden suvun, yhden tukiverkoston joka on mukana kun on aika alkaa luoda omaa tulevaisuutta. Asioita voisivat nämä haukkujat ajatella useammasta näkökulmasta! saattaa kuullostaa siltä että yrittäisin nostaa sukuani pelastajaksi mutta sitä se ei ole. yhtälailla suvun sijaislapset ovat minun tukenani kuin minä yritän auttaa heitä.
Esimerkkinä voisin kertoa että kuulin että serkkuni (vajaan vuoden vanha) joutuisi sydän leikkaukseen. olin järkyttynyt mutta edes valokuvat heräämöstä eivät saaneet itkemään.yksi sijaislapsista kaatui laskettelurinteessä menetti tajunsa ja joutui sairaalaan, itkin tunnin vessassa. se kertoo etteivät ihmiset kenenkään ajatuksissa ole aina tasavertaisia sitä ei voi kieltää mutta sen ei kuitenkaan tarvitse vaikuttaa käytökseen, aina voi ja pitää pyrkiä tasavertaisuuteen!!
t. kaksosten isosisko joka on ala-asteella selittänyt sijaislapsi käsitteen toteamalla että "kun niiden vanhemmat ei voinu hoitaa niitä ku niillä oli huolia niin sit ne tuli mummulaan mulle niinku serkuiksi"

En voi puhua muitten puolesta, mutta omassa perheessäni on useampi lapsi, sekä kotitekoisia että adoptoituja. Tunnesuhteessa lapsiin ei ole eroa sen perusteella mikä kenenkin tausta on.