Olenko tarkkanäköinen vai skeptinen?

Mustasukkaisuus on vaivannut minua kaikissa suhteissani. Oikeastaan lapsesta asti.
Haluaisin luottaa, mutten osaa. Se tuntuu kuin tekisi kermakakun koiranpaskan päälle ja koettaisi nauttia siitä ja tarjota muillekin. En näe myöskään syytä luottaa väkisin, sillä se tuntuu vielä pahemmalta.
Tulen hulluksi kun en tiedä, mikä on mielikuvitustani, mikä totta.

Olen tällä hetkellä mustasukkainen kumppanini naispuolisesta kaverista. He tapaavat usein koulun jälkeen, ja ovat viettäneet pitkiäkin aikoja kahdestaan. Miekkoseni on ollut ihastunut tyttöön aiemmin, mutta väittää ettei ole enää. Itse taas olen huomaavinani, että heillä synkkaa ja on jokin jännite. Etenkin tyttö vaikuttaa kiinnostuneelta.. Hän ei ole seurustellut kenenkään kanssa, se onkin yksi peruste miksei poikaystäväni ole muka hänestä kiinnostunut: "ei se minusta kiinnostuisi, ei se ole kenestäkään muustakaan kiinnostunut ikinä. Sitä paitsi se muuttaa kohta pois. Enkä tulisi sen kanssa toimeen varmaan pidemmän päälle". Selittelyjä, jotka useimmat tuntuvat olevan vain olosuhteiden pakosta, ei siksi että tytössä olisi mitään vikaa. Ihan kuin kumppanini selittelisi itsekin itselleen, ei haluaisi myöntää. Mitään he eivät ole kuitenkaan tehneet, ainakaan vielä mutta pelkään sitä päivää.. En saa ajatuksiltani rauhaa, yölläkään. Ja mies väittää että minussa on vika, ärtyy miksi olen mustasukkainen. Itse en ärtyisi, jos toinen olisi ilman syytä, vaan naurahtaisin että höpsö, ei siinä ole mitään. Minä olisin jopa imarreltu jos hän olisi minusta mustasukkainen. Ja minusta olisi enemmän syytä olla mustasukkainen, sillä moni on minusta kiinnostunut. Itse en ole kiinnostunut kenestäkään muusta kuin hänestä.. se raastaa, koska en tiedä tunteeko hän samoin. En ota selvää.

Mitä olette mieltä? Onko syytä huoleen?

Aiemmin olen ollut mustasukkainen, myös turhaan. Edellisessä suhteessa luulin, että mieheni oli rakastunut ystävääni. Eron jälkeen mies sanoi, että ei ole koskaan ollut kiinnostunutkaan hänestä vaan piti minua aina parempana. Koetan lohduttautua ajatuksella, että kaikki olisi taas vain omaa vainoharhaisuuttani ja lapsuuden traumoja, hylkäämisen pelkoa. Mutta toisaalta, en jätä hälytyskelloja soimatta sillä en halua tulla huijatuksi. Haluan olla perillä asioista.

Vai onko se syyllisyys mikä vaivaa? Tämä mies oli nimittäin mustasukkaisuudessani tehty petto..ja jotenkin siitä juttu lähti kehittymään ja ajauduimme suhteeseen. Pelkään, että minulle käy samoin kuin miten tein. Nimittäin itsekään en halunnut tahallani loukata, ja juttu eteni pikkuhiljaa. Näin voisin kuvitella, että miehellenikin kävisi: hän selittäisi, ettei tarkoittanut eikä tajunnut tunteitaan kuin sitten vasta kun oli liian myöhäistä.

Puhuttu on. Ei tunnu auttavan. Mies ei halua jutella vakavista asioista ja hän ärsyyntyy ja toimii juuri päinvastoin kuin haluaisin: menee koneelle pelaamaan tai lietsoo tahallaan pahaa oloani. Aluksi kyllä tulee halaamaan tmv, mutta haluaisin hieman pidemmän käsittelyn ja vakuuttelun kuin nopean halauksen.. mutta jos en heti "lepy" ja muutu aurinkoiseksi, hän "antaa samalla mitalla takaisin".

En haluaisi lopettaa suhdetta. Tämä on paras ja tervein suhde mitä minulla on. En ole koskaan aiemmin kyennyt aidosti rakastamaan. Rakastan liikaakin.. Ja poikaystävälle tämä taas on ensimmäinen suhde..
Mutta kuinka paljon pitää antaa anteeksi ja ymmärtää vain sen takia? Miten syviin tunteisiin ensimmäisessä suhteessa kykenee?