Raivokohtaus kuraattorin luona

Epätoivoinen opiskel

Opiskelen eräässä ammattioppilaitoksessa toisen vuoden opiskelijana. Olen kärsinyt teini-iästä lähtien masennuksesta sekä sosiaalisten tilanteiden pelosta. Olen jo yli 20- vuotias. Olen ollut melkein kuukauden sairaslomalla masennuksen ja ahdistuksen vuoksi, tuntuu, etten kertakaikkiaan pysty enkä jaksa koulua tällä hetkellä! Kävin kuraattorin luona juttelemassa näistä ongelmista, mutta hän ei tunnu ottavan tilannettani vakavasti!

Minulla on ns. lääkärin paperit siitä, että olen masentunut ja kärsin pelkotiloista joten koulunkäynti on siksi vaikeaa. Tässä lisänä on vielä se, että minun epäillään kärsivän hahmottamisen ongelmista, joka vielä vaikeuttaa koulunkäyntiä lisää. Tutkimuksiin pääsen lähiaikoina. Kuraattorin luona selvisi, että lääkärin kirjoittama A-todistus ei olekaan sairaslomaa varten, vaan Kelalle tarkoitettu ja tätä ei lääkäri vaivautunut selittämään...

Nyt olen sitten ollut luvattomasti pois edelliset 3 viikkoa...Kuraattori totesi lisäksi, etten vaikuta mitenkään erityisen masentuneelta. Oli jutellut psykologini kanssa luvallani ja sanonut, etten psykologinikaan mukaan ole erityisen masentunut. Kerroin, että olen nimenomaan painottanut psykologille, että olen ollut tavallista masentuneempi koko syksyn!

Kuraattori yritti pakottaa minut jäämään siltä seisomalta kouluun, menin täysin paniikkiin ja sanoin, etten missään nimessä suostu ja sain niinsanotusti kunnon raivarit, huusin, että kiva kun ei missään oteta vakavasti ja kiitos vaan vittuilusta ja häivyin ovet paukkuen. Kutraattori naurahteli puhuessaan minulle ja se oli se viimeinen pisara.Tunsin itseni ja ongelmani täysin mitätöidyksi. Erittäin lapsellista, tiedän....

Nyt tilanne pitäisi jotenkin selvittää, mutta en uskalla! En uskalla soittaa kuraattorille enkä käydä hänen luonaan typerän käytökseni takia. Lisäksi pelkään, että opettajat ovat minulle vihaisia poissaoloistani ja jos kerron heille ongelmistani, leimaavat hulluksi ja alkavat syrjiä....Tiedän näin käyneen eräälle tutulleni.Toisaalta minut varmasti erotetaan, jos en tee mitään.Koul on yrittäjyyteen painottunut ja tuntuu, että heikkoja ja hiljaisia halveksitaan täällä avoimesti.

Koulu on muutenkin ollut yhtä tuskaa suurimman osan ajasta, olen tippunut jo pahasti kärryiltä ja kurssejakin on hylättynä. Olisiko vain viisainta keskeyttää, kun tuntuu siltä, etten ikinä tule tekemään päivääkään töitä tällä alalla (en usko pärjääväni) enkö uskalla edes työharjoitteluun? Toisaalta näyttää pahalta cv:ssä kun muutenkin taustalta löytyy keskeytyneitä työkokeiluita ja pitkää työttömyyttä...

Neuvoja? Mitä olette itse tehneet/tekisitte vastaavassa tilanteessa? Olen oikeasti ihan epätoivoinen, kun en tiedä, kumpi olisi parempi ratkaisu, keskeyttää suosiolla vai jatkaa väksin hampaat irvessä...

79

6005

Äänestä

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • wefawefwe

      No mene purkuhommiin, postinjakajaksi. Helppoa hommaa. Purkohommissa voit riehua ja sinunlaisiasi tapauksia myös siellä. Palkkaakin maksetaan jopa 10-13 euroa aluksi

      • tsykoloogi

        Hehheh, todella nokkelaa...Ilmeisesti mielenterveysongelmat ja niiden vaikutukset ovat sinulle täysin tuntematon käsite? Ressukalla ei ole taida olla muuta tekemistä kuin roikkua keskustelupalstoilla vittuilemassa muille? Menepä hankkimaan elämä itsellesi. Voisit vaikkapa aloittaa perehtymällä psykologian perusteisiin :D

      • Stiina -73
        tsykoloogi kirjoitti:

        Hehheh, todella nokkelaa...Ilmeisesti mielenterveysongelmat ja niiden vaikutukset ovat sinulle täysin tuntematon käsite? Ressukalla ei ole taida olla muuta tekemistä kuin roikkua keskustelupalstoilla vittuilemassa muille? Menepä hankkimaan elämä itsellesi. Voisit vaikkapa aloittaa perehtymällä psykologian perusteisiin :D

        ilmeisesti potilaspulella ole ruuhkaa kun täälä roikut asiakkaita etsimässä. Perehtyisit vittuilun sijaan käytöstapoihin, reppana.

      • ******
        tsykoloogi kirjoitti:

        Hehheh, todella nokkelaa...Ilmeisesti mielenterveysongelmat ja niiden vaikutukset ovat sinulle täysin tuntematon käsite? Ressukalla ei ole taida olla muuta tekemistä kuin roikkua keskustelupalstoilla vittuilemassa muille? Menepä hankkimaan elämä itsellesi. Voisit vaikkapa aloittaa perehtymällä psykologian perusteisiin :D

        On että nuoret nykyään valittavat olevansa masentuneita, aloittajallakin on pitkälista mitä on jättänyt kesken ja nyt on taas jotain jättämässä kesken. Nykyään lääkärit kirjoittaa liian helposti masentuneen paperit, vaikka usealla niin kuin aloittajallakin on suunta hukassa. Eli elämän pitäisi olla yhtä juhlaa ja jos vähän vastustaa jätetään kesken.

        Miksi aloittajasta tuntuu ettei kestä päivääkään alallaan ? Väliin jääneet kurssit voi suorittaa vielä ja minä en ymmärrä tuota asennetta, työ on työtä ja opiskelu on työtä, ei koko ajan töissäkään ole kivaa ja mitä jos vaan kokeilisit, etkä ajattele niin negatiivisesti, ajattele positiivisesti.

        Tuolla asenteella et tule ikinä löytämään itsellesi sopivaa ammattia etkä työtä, jos vähän vastustaa niin jätetään kesken. Haluatko todellakin eläkkeelle, ennen kuin elämä on edes kunnolla alkanut ?

      • tanttamäntti
        ****** kirjoitti:

        On että nuoret nykyään valittavat olevansa masentuneita, aloittajallakin on pitkälista mitä on jättänyt kesken ja nyt on taas jotain jättämässä kesken. Nykyään lääkärit kirjoittaa liian helposti masentuneen paperit, vaikka usealla niin kuin aloittajallakin on suunta hukassa. Eli elämän pitäisi olla yhtä juhlaa ja jos vähän vastustaa jätetään kesken.

        Miksi aloittajasta tuntuu ettei kestä päivääkään alallaan ? Väliin jääneet kurssit voi suorittaa vielä ja minä en ymmärrä tuota asennetta, työ on työtä ja opiskelu on työtä, ei koko ajan töissäkään ole kivaa ja mitä jos vaan kokeilisit, etkä ajattele niin negatiivisesti, ajattele positiivisesti.

        Tuolla asenteella et tule ikinä löytämään itsellesi sopivaa ammattia etkä työtä, jos vähän vastustaa niin jätetään kesken. Haluatko todellakin eläkkeelle, ennen kuin elämä on edes kunnolla alkanut ?

        Tosiasia on myös se ettei kenenkään ongelmat ratkea lausahduksella "ajattele positiivisesti."

      • *******
        tanttamäntti kirjoitti:

        Tosiasia on myös se ettei kenenkään ongelmat ratkea lausahduksella "ajattele positiivisesti."

        Huviksesi, ettei ole masentuneita, jos vähän v*tuttaa tai väsyttää tai on vähän alakuloa ollaan heti masentuneita. Ja kyllähän tuo kuulostaa siltä ettei aloittaja ole masentunut, psykologit ovat nähneet masentuneita kuin myös kuraattorit, eivätkä ole aloittajaa masentuneeksi todenneet. Olen nähnyt oikeasti masentuneita, kun olin töissä psykiatrisella suljetulla osastolla.

      • Lyppä
        tanttamäntti kirjoitti:

        Tosiasia on myös se ettei kenenkään ongelmat ratkea lausahduksella "ajattele positiivisesti."

        ratkeaa että suhtautuu kuten ap kaikkeen; ei tuostakaan tuu mittään?
        Tämän päivän nuorelle kun opetetaan tarhasta asti ettei elämässä ole kuin oikeuksia tehdä noin tai näin eikä velvollisuuksia lainkaan niin siinä sitä ollaan. Elon polkua tasoitellaan lapsesta alkaen siten ettei omista tekemisistä tarvitse kantaa vastuuta, kyllä yhteiskunta auttaa. Sitten kun nuori alkaa kokeilla rajojaan ja yllättäen tuleekin turpaan maailmalla, niin jo ollaan masennuksen kourissa.
        Turpaan pitääkin tulla jotta osaa etsiä oikeat keinot sen välttämiseksi. Tuntuu sille että nykyään on vaanniin helvetin cool olla masentunut ja kärsiä burnouteista sun muista.
        Ap on masentunut koska haluaa olla, on vaan niin helppo luovuttaa.

      • tanttamäntti
        Lyppä kirjoitti:

        ratkeaa että suhtautuu kuten ap kaikkeen; ei tuostakaan tuu mittään?
        Tämän päivän nuorelle kun opetetaan tarhasta asti ettei elämässä ole kuin oikeuksia tehdä noin tai näin eikä velvollisuuksia lainkaan niin siinä sitä ollaan. Elon polkua tasoitellaan lapsesta alkaen siten ettei omista tekemisistä tarvitse kantaa vastuuta, kyllä yhteiskunta auttaa. Sitten kun nuori alkaa kokeilla rajojaan ja yllättäen tuleekin turpaan maailmalla, niin jo ollaan masennuksen kourissa.
        Turpaan pitääkin tulla jotta osaa etsiä oikeat keinot sen välttämiseksi. Tuntuu sille että nykyään on vaanniin helvetin cool olla masentunut ja kärsiä burnouteista sun muista.
        Ap on masentunut koska haluaa olla, on vaan niin helppo luovuttaa.

        Turha teidän dinosaurusten aikaan eläneiden on tulla moittimaan nykyistä nuorta sukupolvea ja väitellä siitä, kuka on oikeasti masentunut ja kuka ei. Turhaa pätemistä, joka ei hyödytä ketjun aloittajaa millään tavalla.

      • Kympin tyttö
        ****** kirjoitti:

        On että nuoret nykyään valittavat olevansa masentuneita, aloittajallakin on pitkälista mitä on jättänyt kesken ja nyt on taas jotain jättämässä kesken. Nykyään lääkärit kirjoittaa liian helposti masentuneen paperit, vaikka usealla niin kuin aloittajallakin on suunta hukassa. Eli elämän pitäisi olla yhtä juhlaa ja jos vähän vastustaa jätetään kesken.

        Miksi aloittajasta tuntuu ettei kestä päivääkään alallaan ? Väliin jääneet kurssit voi suorittaa vielä ja minä en ymmärrä tuota asennetta, työ on työtä ja opiskelu on työtä, ei koko ajan töissäkään ole kivaa ja mitä jos vaan kokeilisit, etkä ajattele niin negatiivisesti, ajattele positiivisesti.

        Tuolla asenteella et tule ikinä löytämään itsellesi sopivaa ammattia etkä työtä, jos vähän vastustaa niin jätetään kesken. Haluatko todellakin eläkkeelle, ennen kuin elämä on edes kunnolla alkanut ?

        Kuulepas, toivon täydestä sydämestäni, että sairastut masennukseen - oikein raskaaseen ja voimatvievään.

        Sitten, kun tulet tänne ruikuttamaan omaa elämäsi kurjuutta, niin toivon muiden kirjoittajan suhtautuvan sinun kirjoitukseesi samalla ilkeydellä, kun mitä itse latelet toiselle "faktoja".

      • Orpo vm 63
        tanttamäntti kirjoitti:

        Turha teidän dinosaurusten aikaan eläneiden on tulla moittimaan nykyistä nuorta sukupolvea ja väitellä siitä, kuka on oikeasti masentunut ja kuka ei. Turhaa pätemistä, joka ei hyödytä ketjun aloittajaa millään tavalla.

        veroinen, todellakin. Ei sitten tullut itsellä sinne ahdistuneeseen mieleen, jotta nuo vanhemmatkin ihmiset ovat joskus olleet aloittajan ikäisiä. Suurin ero lienee siinä, että nuo joita kutsut dinosaurusten aikana eläneiksi, eivät ole omanneet sellaista yhteiskunnan sääli- ja tukiverkkoa mihin sinun kaltaisillasi on mahdollisuus heittäytyä jos ei meno huvita. He ovat ottaneet itseään niskasta kiinni ja selvinneet. Kaikilla ei tietenkään ole edes lähtökohtaisesti menestymisen mahdollisuuksia mutta niiden joilla on soisi edes yrittävän. Kuten edellinen sanoi, on vaan niin helppo luovuttaa ja olla luuseri.

      • 435457578679

        "Kas kun ennen ei ollut tuollaista. Miksi se on tullut NIMENOMAAN 2000- luvulla! Niinpä?"

        Aloitetaan nyt ensinnäkin siitä miksi näistä tapauksista voi edes kuulla enemmän: internet. 2000-luvun alussa leimattiin kevyesti nörtiksi jos edes osasit käyttää nettiä, muista tietotekniikan jutuista puhumattakaan. Nykyisin netti on helppokäyttöisempi, laajempi ja muutenkin enemmän "mainstream" joten normaalit ihmiset voivat tulla tänne ja kertoa elämästään. Kerro toki miten olisit toteuttanut vastaavan 90-luvun alussa ja saanut yhtä suuren lukijakunnan vartin kirjoittamisella?

        Sitten on myös bisneksen ainaisesti muuttuva luonne. Työelämää ajatellen:
        - Kiristyvä kilpailu.
        - Yllä olevan tuomat uudet vaatimukset työntekijälle, haluttomuus kouluttaa nuoria.
        - Esimerkiksi pätkätöistä johtuva epävarmuus ja sen aiheuttama stressi. Jos olet ollut 30 vuotta samassa työpaikassa, ovat pullat olleet hyvin uunissa. Käytönnössä kuitenkin mahdotonta nykypäivänä. Ota myös huomioon AP:n olevan juurikin yrittäjyyttä painottavassa koulussa.

        Elämää ajatellen:
        - Media ja siitä ylitse pursuva paska moraalin, käytöksen ja tavoitteiden suhteen. Joo, "ei ole pakko katsoa telkkaria", mutta tätäpä ei esim. 14-vuotiaana ajattele. Vasta myöhemmin tajuat missä ympäristössä olet kasvanut ja se voi olla säälimättömyyttä, hyväksikäyttöä, kauneutta ja muita pinnallisia arvoja ihannoiva.
        - Yksi ehkä pahimmista on juurikin se, ettei auttava taho usko. Ihminen voidaan laatikoida esimerkiksi "ongelmanuoreksi" tai "pitkäaikaistyöttömäksi" tai muuksi vastaavaksi, mikä vaikkakin antaessaan helpomman tavan käsitellä suurta asiakasmäärää, myös haittaa tapausten selvittämistä. Yksilöitä kaikki silti, vaikka löytyisikin yhtenäisiä oireita. "Ei minun nuoruudessani.." ja "nykynuoret ovat kaikki sellaisia" ja "se on vaan sellainen kausi" yms. yleistykset nakertavat autettavaa uskomattoman paljon.

        ...mutta ei kai se haittaa, vai mitä? Ovathan kouluammuskelijatkin "sellaisia tietokoneella istuvia peräkammarin poikia" joilla ei ollut selkärankaa selvitä vanhempien erosta, kiusaamisesta ja masennuksestaan. Ne nyt vaan oli sellaisia ongelmanuoria, ei niitä olisi voitu auttaa, vai mitä? Eihän meidän tarvitse murehtia näistäkään yksittäistapauksista, kyllähän omaiset pääsevät yli surusta jos vaan on sitä SELKÄRANKAA mitä vanhoina hyvinä aikoina kaikilla oli, eikö?

        Auttamisen tarpeesta voisin kirjoittaa vaikka kirjan, mutta minun ei onneksi tarvitse koska näitä kirjoja on kasoittain kirjastossakin esimerkkitapauksineen ja kertomuksineen. Kuten joku jo sanoi, kannattaa perehtyä edes niihin psykologian perusteisiin tai lukea mielenkiintoinen kirja hoitotyön ongelmapuolista.

      • *****
        Orpo vm 63 kirjoitti:

        veroinen, todellakin. Ei sitten tullut itsellä sinne ahdistuneeseen mieleen, jotta nuo vanhemmatkin ihmiset ovat joskus olleet aloittajan ikäisiä. Suurin ero lienee siinä, että nuo joita kutsut dinosaurusten aikana eläneiksi, eivät ole omanneet sellaista yhteiskunnan sääli- ja tukiverkkoa mihin sinun kaltaisillasi on mahdollisuus heittäytyä jos ei meno huvita. He ovat ottaneet itseään niskasta kiinni ja selvinneet. Kaikilla ei tietenkään ole edes lähtökohtaisesti menestymisen mahdollisuuksia mutta niiden joilla on soisi edes yrittävän. Kuten edellinen sanoi, on vaan niin helppo luovuttaa ja olla luuseri.

        Ollut 20-vuotias, n. 18 vuotta sitten. Olin silloin jo päiväkodeissa kiertänyt laitosapulaisena ja ensimmäinen oma lapsi syntyi, sitten alkoikin se lama, opiskelin hoitoalaa (opintotuella) kävin työharjoittelussa ja tuolla suljetulla olin töissä silloin kun odotin toista lastani, lopetin kuitenkin hoitoalan opiskelut, kun syntyi lisää lapsia. 90-luvun lopulla ja 2000 luvun alussa luin kaksi ammattia, töihin pääsin sitten 90-luvun alun 2004. Mutta olenkin dinosaurus joka helpolla kaiken saanut, nyt olen ollut työttömänä sen verran pitkään, että liiton rahatkin meni, eli 2,5 vuotta. Mutta enpä kehtaa luovuttaa, asiat voisi olla huonomminkin, tunnen sellaisia jotka ovat olleet työttömänä kohta 20 vuotta, mutta siltikään eivät ole masentuneet, niin miksi minä sitten.
        Lapset ovat terveitä ja minäkin melkein, ulkona paistaa aurinko ja ihana katsella värikkäitä puita (ruska-aika).

      • *Likka***
        Kympin tyttö kirjoitti:

        Kuulepas, toivon täydestä sydämestäni, että sairastut masennukseen - oikein raskaaseen ja voimatvievään.

        Sitten, kun tulet tänne ruikuttamaan omaa elämäsi kurjuutta, niin toivon muiden kirjoittajan suhtautuvan sinun kirjoitukseesi samalla ilkeydellä, kun mitä itse latelet toiselle "faktoja".

        onko siinä mikä vaikea tajuta että joskus ja aina elämässä tulee se "turha olo" Sinä näköjään teet sen vain toisille, on se kumma ku ei voija olla kohteliaita tai pitää ne pertin paskat mahassa vaan ei, kyllähän se on nyt oikeus ja kohtuus että sinä itse "kympin tyttö" vähän täällä vähättelet ja valitat itse! oletko itse mielestäsi ollut pahemmassa masennuksessa vai mistä toi käytös johtuu?!

      • Viivi Lastenhoitaja
        Stiina -73 kirjoitti:

        ilmeisesti potilaspulella ole ruuhkaa kun täälä roikut asiakkaita etsimässä. Perehtyisit vittuilun sijaan käytöstapoihin, reppana.

        Mene aluksi vaikka siivoojaksi johonkin. Niin eiköhän pian tule koulu mieleen että kyllä siellä sittenkin oli helpompaa . Tiedän mistä kirjoitan. Olin 9 vuotta siivoojana koululla kunnes sain tarpeeksi ja aloin opiskelemaan . Luin lastenhoitajaksi . Nyt ihana työpaikka lastentarhassa jossa tosiaan viihdyn hyvin. ---Tunnen naisen joka pääsi eläkkeelle kun lopetti peruskoulun. Kuulemma masentunut ja työhön sopimaton . Niin aloittaja voi myös anoa eläkettä jo nyt.

      • 1+2=7 ?

        Jos kotona opetetaan, että raha on se mikä sinulla on taskussa, niin se ei ole velkaa, eikä velka.
        Jos taas ei ymmärrä tätä vaan kuluttaa kaikki omansa ja vielä toistenkin, niin se on velkaa niille toisille.
        Tätäkö haluaisit muuttaa ?

        Haluaisitko siis, että saisit kuluttaa toisten rahat ja omasi ja voisit porskuttaa kuten ennenkin ?

        Älä ainakaan minua pyydä mihinkään :)

    • yks pölhö

      Tuo on, tuttu tunne.Minulla on,myös kyseinen sairaus.Tuntuu että,alkoholisteillakin on paremmat hoito mahdullisuus.Epätietoisuus on, kaikkein pahin tälläisessä tilanteessa.En voi kun,toivoa sinulle jaksamista.Vaikka välillä tuntuu,ettei millään jaksa.Samassa jamassa ollaan, mene asiantuntialle.Ota psykiatriaan,yhteyttä kyllä siellä neuvotaan.

      • _.-.

        Vai on alkoholisteilla paremmat hoitomahdollisuudet. Joopa joo. Pahoittelen kiihtymystäni, mutta kyllä kunnon hoitopaikka alkoholisteille MAKSAA. Minnesota hoitola taitaa olla suomen paras hoitopaikka alkoholismista kärsiville, mutta maksaa ja maksaa. Miten työtön alkoholisti yhtäkkiä saa kasaan reilun 6000e?
        Isäni on alkoholisti ja haluaisin auttaa häntä, mutta nyky yhteiskunnassa mikään ei ole ilmaista, eikä mitään saa helpolla. Alkoholisti ei jaksa yksin hoitoja, läheisiä tarvitaan.
        Totta silti on, ettei masennusta välttämättä oteta myöskään tarpeeksi vakavasti. Nykyään ei arvosteta, kuin kovaa työtä ja jos et masentuneisuuden takia sitä jaksa tehdä, sinut punnitaan laiskaksi. MAsennus ei ole tekosyy olla tekemättä jotain, se on taakka jonka takia et jaksa tehdä jotain.
        Aloittaja, ehkä tuo kyseinen ala ei tosiaan sovi sinulle. Aloittele "pienemmillä" hommilla ensin, sen jälkeen vasta kuntosi mukaan toisiin hommiin. Työttömäksi ei kannata jäädä, yrittää saada itsesi kuntoon.
        Kaikista parhain, kun voisit puhua jollekkin läheiselle. Psykologeilla ja Psykiatreilla on teoriassa opetettu käsitys masennuksesta ja heidän neuvot ovat mahdollisesti erilaiset (en väitä, etteivätkö aina hyödyllisiä), kuin jollain läheiselläsi.

    • khgl.h

      keskeytä ihmeessä koulu, kehitä itseäsi muulla tavoin, mieti itsellesi sopivaa alaa rauhassa, ja hae sitten koulutukseen kun olet varma mitä haluat. ei sun tartte tommosta kohtelua kestää.

      • elämän-eliksiiriä

        Kohtelussa ei kai sinänsä ole vikaa, eli ei syytellä nyt muita. Ongelma on kokonainen ja henkilökohtainen.

        Tosin masennuksen hoitona on hyvä sosiaalisuus, eli koulun jatkaminen ihan terveyssyistä.
        Muuten taas koulun lopettaminen, jos se on pakkopullaa eli opiskelu tuottaa ongelmia ja tajuaa, että ei ole valmis opiskelemaan kyseistä alaa.
        Lisäksi olin lukevinani, että koulutus on yrittäjyyteen suuntautuvaa koulutusta.
        Se jos jokin on vaarallista henkisesti ja jos ei vielä nyt niin tulevaisuudessa viimeistään.
        Masentuneisuus on taattua, jos siihen on vähääkään taipumusta.

        Muuten olen samaa mieltä, että nytehkä kannattaisi ottaa rennommin, jos kerran alkaa tuntua ahtaalta se koulu.

        Masentuneisuudesta yleisesti haluaisin muistuttaa, että ihminen masentuu usein romuuntuvista haaveista, suuremmista odotuksista, kun mitä elämä pystyy tarjoamaan jne. eli aina luonnollisesti joutuu pettymään.
        Tämä kaikki on luonnollista ja ihmisen tulisi opetella suhtautumaan tähän oikealla tavalla.
        Masentuminen kun rakentuu ihan omassa päässä, omissa ajatuksissa , luuloissa ja haaveissa.
        Jos opettelee hymyilemään, reipastuttaa elämäntyyliä ja unohtaa ufoilut ( haaveilun ja odotukset) niin elämä alkaakin loistamaan. Huomaa että kaikki ympärillä onnistuu myönteisesti , mutta itsestään; seurauksena asennemuutokseen.

        Masennusten muoti-aikakautena kukaan ei huomaa kertoa kellekkään, että mistä se johtuu ja mikä auttaa.
        Lääkkeitä yritetään laittaa jokaiseen haavaan ja voihkaisuun.

        Otetaan siis rehellisen reilusti tämä elämä, hymyillään ja arvostetaan toisiamme ( ei niinkään itseämme).

    • mona91

      moi. mun kaverilla on vähän sama ongelma ku sulla. hän teki näin: ku kuraattori ei kuunnellu ja ope piti hulluna nii hänpä meni rehtorin puheille. sai uuven open ja voila, homma pelittää taas. kokeile samaa.

      • Konsti on hyväksi ha

        Kerrankin joku antaa oikean neuvon eikä vaan keljuile.

      • Eristäytynyt

        On ikävä lukea tällaisten ihmisten lähettämiä viestejä, jotka eivät selvästikään ole masennusta itse kokeneet. Onneksi aloittaja on saanut myös erittäin hyvää kannustusta ja neuvoja muutamilta henkilöiltä.

        Itse olen 16-vuotias. Aloitin lukion elokuun puolessa välissä, ja jo nyt aina välillä tuntuu ettei millään jaksa. Olen aina ollut hyvin hiljainen ja omissa oloissaan viihtyvä tyttönen, ja koulun aloitettuani eristäydyin ihmisistä lähes täysin olemalla aina yksin. Tunneilla en ole koskaan osallistunut suullisesti. Koulukavereita minulla on yhteensä ollut kaksi koko peruskoulun aikana eri paikkakunnilla asuessani, ja nyt olen ollut pari vuotta aivan yksin.

        On vaikeaa varmuudella ajoittaa, milloinka itse sairastuin vakavampaan masennukseen, mutta 11-vuotiaana ajatusmaailma synkkeni kaikin puolin. Luultavimmin siinä yläasteelle siirryttäessä varsinainen masennus tuli sitten kuvioihin.

        Olen käynyt psykologilla nyt kahden vuoden ajan, itsetuhoisuus alkuperäisenä syynä (koulussa huomattiin). Viime vuoden marraskuussa olin myös muutaman päivän tahdosta riippumattomassa hoidossa suljetulla. Sain lääkkeet, joita käytin pari-kolme kuukautta ja sitten omatoimisesti (salaa) lopetin, kun en huomannut auttavan. Oikeastaan vain pahensivat tilannetta. Nykyään kiikun rajamailla, omassa maailmassani ja läheisen ja pitkäaikaisen harrastukseni, kirjoittamisen, parissa. Eläminen erossa yhteiskunnasta auttaa minua itseäni, mutta pelkäänpä, että tällä tavoin en kykene mitenkään selviämään 'oikeasta' elämästä.

        Oppivelvollisuuden suorittaneena tekisi mieli jättää opiskelu tähän, mutta kotiväki (äiti) ja muutkin tukihenkilöt jaksavat olla tätä ajatusta vastaan (ja ymmärränhän minä kyllä, miksi) niin, että tunnen repeäväni kahtia. En tosiaankaan tiedä, mitä tehdä, ja myönnän itsemurhan joskus olleen hyvinkin päällimmäisenä ajatuksena ja lähellä toteutua. Ja vaikka kaikennäköiset ongelmat, nämäkin joita tähän listasin, mutta lukuisat muut myös saattavat tuntua lukijoista pieniltä, eivät ne sitä todellisuudessa ole. Ei sellaisen ihmisen mielessä, jolla on totaalinen stoppi päällä ja side silmillä. Ihminen, joka ei ole masennusta sairastanut, ei voi kuvitellakaan, miltä se tuntuu.

      • minävaan..
        Eristäytynyt kirjoitti:

        On ikävä lukea tällaisten ihmisten lähettämiä viestejä, jotka eivät selvästikään ole masennusta itse kokeneet. Onneksi aloittaja on saanut myös erittäin hyvää kannustusta ja neuvoja muutamilta henkilöiltä.

        Itse olen 16-vuotias. Aloitin lukion elokuun puolessa välissä, ja jo nyt aina välillä tuntuu ettei millään jaksa. Olen aina ollut hyvin hiljainen ja omissa oloissaan viihtyvä tyttönen, ja koulun aloitettuani eristäydyin ihmisistä lähes täysin olemalla aina yksin. Tunneilla en ole koskaan osallistunut suullisesti. Koulukavereita minulla on yhteensä ollut kaksi koko peruskoulun aikana eri paikkakunnilla asuessani, ja nyt olen ollut pari vuotta aivan yksin.

        On vaikeaa varmuudella ajoittaa, milloinka itse sairastuin vakavampaan masennukseen, mutta 11-vuotiaana ajatusmaailma synkkeni kaikin puolin. Luultavimmin siinä yläasteelle siirryttäessä varsinainen masennus tuli sitten kuvioihin.

        Olen käynyt psykologilla nyt kahden vuoden ajan, itsetuhoisuus alkuperäisenä syynä (koulussa huomattiin). Viime vuoden marraskuussa olin myös muutaman päivän tahdosta riippumattomassa hoidossa suljetulla. Sain lääkkeet, joita käytin pari-kolme kuukautta ja sitten omatoimisesti (salaa) lopetin, kun en huomannut auttavan. Oikeastaan vain pahensivat tilannetta. Nykyään kiikun rajamailla, omassa maailmassani ja läheisen ja pitkäaikaisen harrastukseni, kirjoittamisen, parissa. Eläminen erossa yhteiskunnasta auttaa minua itseäni, mutta pelkäänpä, että tällä tavoin en kykene mitenkään selviämään 'oikeasta' elämästä.

        Oppivelvollisuuden suorittaneena tekisi mieli jättää opiskelu tähän, mutta kotiväki (äiti) ja muutkin tukihenkilöt jaksavat olla tätä ajatusta vastaan (ja ymmärränhän minä kyllä, miksi) niin, että tunnen repeäväni kahtia. En tosiaankaan tiedä, mitä tehdä, ja myönnän itsemurhan joskus olleen hyvinkin päällimmäisenä ajatuksena ja lähellä toteutua. Ja vaikka kaikennäköiset ongelmat, nämäkin joita tähän listasin, mutta lukuisat muut myös saattavat tuntua lukijoista pieniltä, eivät ne sitä todellisuudessa ole. Ei sellaisen ihmisen mielessä, jolla on totaalinen stoppi päällä ja side silmillä. Ihminen, joka ei ole masennusta sairastanut, ei voi kuvitellakaan, miltä se tuntuu.

        Yleensä en tänne kirjoittele, mutta oli nyt jotenkin pakko vastata postauksees. Itse oon myös lukion ekalla, mutta mun tilanne kyllä poikkeaa sun omastas suuresti.
        Mut tunnetaan kai positiivisena ihmisenä. Oon tosi monessa mukana ja keskiarvo on korkea. Kaikki on aivan täydellisesti, ja oon siit ilonen. Mulla on kavereita jne. Enkä mä tajua, miks keväästä asti mulla on ollu niin paha olla..
        Mulla on tosiaan kavereita, mutta on myös valtavasti ihmisiä jotka ei pidä musta. Oon aiemmin yrittäny parhaani mukaan suodattaa paskanpuhunnan toisesta korvasta sisään, toisesta sit ulos, mut jotenki siitä on tullu vaan liian vaikeeta. Mä oon kiinnostunu tosi erilaisista asioista kun suurin osa tällä seudulla asuvista nuorista. Mua väsyttää se, miten mua katotaan kieroon esim. siks kun oon niin kiinnostunu yhteiskunnasta, tasa-arvo-asioista, ihmisoikeuksista, psykologiasta ja filosofiasta, tai varsinki siks, että opiskelu oikeesti kiinnostaa mua, ja haluisin käyttää hyväkseni tän uskomattoman mahdollisuuden opiskeluun joka meillä tässä maassa on. Oon siis se erilainen. Monet ihmiset ei haluu tutustuu muhun siks, kun oon vaan niin massasta poikkeava, ja kun must liikkuu niit kaikkii juttui. Tiedän kyllä ketkä niitä juttui eniten levittää. Esittävät samalla ystävää.. Ei niiden sais hallita mun elämää...
        Sosiaalisest statuksesta on tullu liian keskeinen juttu isolle osalle nuorisoo - esim naamakirjan takia. Kaverit saattaa valikoituu sen perusteella. Mun mielipide - hirveää! Mä oon havainnu ittessäni tietynlaista perfektionismii. Haluisin olla niin hiton täydellinen, ei täydellistä ookkaan.. mä tajusin sen viime keväänä, etten voi millään täydellisyyttä saavuttaa.. Lopetin oksentelun, ja oon saanu pidettyy sen puolen hallinnas. Mä en halua sairastua millään tapaa.
        Mun isä on alkoholisti ja kärsii väliin masennuksesta. Melko raitis se on nykysin. Musta vaan on tullu nykysin jotenki niin epäluuloinen. Mä luulen jatkuvasti sen ryyppäävän, ja tutkin kaappeja ja etsin pulloja. Riitaannuin sen kans kun se yks päivä käyttäyty vähän tavallista sotkusemmin, kun luulin sen taas juoneen. Se ei enää uskalla oikein sanoa mulle mitään.. En oo ennen osannu itkeä, nykysin teen sitä jotenki jatkuvasti, en tiedä miks.. Äiti on paljon poissa, se ei siks huomaa, ja isä ei uskalla sanoa mitään. Oon eristäytyny jonkin verran kavereista. En jaksa vastata puhelimeen ja viesteihin. "sori, puhelin oli äänettömällä" on tullu jotenki liian vakioks. Yhteyttä pidän niihin kavereihin jotka jaksaa nähdä sen vaivan että ottavat yhteyttä muhun.. oon niille varmaan nykysin aika rankka tapaus. Kaveripiiri onki selkeesti pienentyny. En vaan jaksa iltasin mennä mihinkään. Ensin nukun, sit yritän käyttää aikaani johonki hyödylliseen, etten tuhlais vuorokauden tuntei... Mä en tajua tätä.
        En jaksa koulussakaan nähä ihmisii, hypäreillä sulkeudun joskus vaan vessaan, kun en haluu nähdä ihmisiä. Mulla ei oikeesti oo hajuukaan mistä tää johtuu! Mä listaan paperille asioita mistä oon niin äärimmäisen kiitollinen. Niitä kaikkia hyviä asioita joita ei todellakaan oo kaikille siunaantunu. Ja oon niistä tosi onnellinen. Ja oon vihanen itelleni siitä miten saatan turhanpäiväisesti angstata ja kuluttaa aikaani tyhmään valitukseen.. Mut kai tää on ohimenevää.. Oon päättäny että pian jaksan taas soittaa frendeille.. Siihen menee kuitenki hetki. Paskanjauhanta on paskanjauhantaa.. Silti mä toivoisin että ihmiset älyis miten paljon ne voi toisii sillä haavottaa. Mun oma periaate onkin, että en puhu muista paskaa selän takana. Ei siit koidu kun pahaa...
        Kun isä on juonu, se saattaa kysyä multa, olisinko mä onnellisempi jos se tappais itsensä.. Se on sen oikeesti aikonu tehdä. Mä vastaan sille sillon että en, mä oisin vaan onnellisempi jos oikeesti lopettaisit ton pullon halaamisen. Nyt mä oon jostain syystä alkanu miettii jatkuvasti samaa. Oisko muut onnellisempii jos en mä ois enää niiden vaivoina. Mutta en mä aio niin alas mennä. Ja mä aion tästä viel nousta! Mikähän postaus tääkin nyt oli... No, tulipahan johonki vuodatettua...

      • Eristäytynyt
        minävaan.. kirjoitti:

        Yleensä en tänne kirjoittele, mutta oli nyt jotenkin pakko vastata postauksees. Itse oon myös lukion ekalla, mutta mun tilanne kyllä poikkeaa sun omastas suuresti.
        Mut tunnetaan kai positiivisena ihmisenä. Oon tosi monessa mukana ja keskiarvo on korkea. Kaikki on aivan täydellisesti, ja oon siit ilonen. Mulla on kavereita jne. Enkä mä tajua, miks keväästä asti mulla on ollu niin paha olla..
        Mulla on tosiaan kavereita, mutta on myös valtavasti ihmisiä jotka ei pidä musta. Oon aiemmin yrittäny parhaani mukaan suodattaa paskanpuhunnan toisesta korvasta sisään, toisesta sit ulos, mut jotenki siitä on tullu vaan liian vaikeeta. Mä oon kiinnostunu tosi erilaisista asioista kun suurin osa tällä seudulla asuvista nuorista. Mua väsyttää se, miten mua katotaan kieroon esim. siks kun oon niin kiinnostunu yhteiskunnasta, tasa-arvo-asioista, ihmisoikeuksista, psykologiasta ja filosofiasta, tai varsinki siks, että opiskelu oikeesti kiinnostaa mua, ja haluisin käyttää hyväkseni tän uskomattoman mahdollisuuden opiskeluun joka meillä tässä maassa on. Oon siis se erilainen. Monet ihmiset ei haluu tutustuu muhun siks, kun oon vaan niin massasta poikkeava, ja kun must liikkuu niit kaikkii juttui. Tiedän kyllä ketkä niitä juttui eniten levittää. Esittävät samalla ystävää.. Ei niiden sais hallita mun elämää...
        Sosiaalisest statuksesta on tullu liian keskeinen juttu isolle osalle nuorisoo - esim naamakirjan takia. Kaverit saattaa valikoituu sen perusteella. Mun mielipide - hirveää! Mä oon havainnu ittessäni tietynlaista perfektionismii. Haluisin olla niin hiton täydellinen, ei täydellistä ookkaan.. mä tajusin sen viime keväänä, etten voi millään täydellisyyttä saavuttaa.. Lopetin oksentelun, ja oon saanu pidettyy sen puolen hallinnas. Mä en halua sairastua millään tapaa.
        Mun isä on alkoholisti ja kärsii väliin masennuksesta. Melko raitis se on nykysin. Musta vaan on tullu nykysin jotenki niin epäluuloinen. Mä luulen jatkuvasti sen ryyppäävän, ja tutkin kaappeja ja etsin pulloja. Riitaannuin sen kans kun se yks päivä käyttäyty vähän tavallista sotkusemmin, kun luulin sen taas juoneen. Se ei enää uskalla oikein sanoa mulle mitään.. En oo ennen osannu itkeä, nykysin teen sitä jotenki jatkuvasti, en tiedä miks.. Äiti on paljon poissa, se ei siks huomaa, ja isä ei uskalla sanoa mitään. Oon eristäytyny jonkin verran kavereista. En jaksa vastata puhelimeen ja viesteihin. "sori, puhelin oli äänettömällä" on tullu jotenki liian vakioks. Yhteyttä pidän niihin kavereihin jotka jaksaa nähdä sen vaivan että ottavat yhteyttä muhun.. oon niille varmaan nykysin aika rankka tapaus. Kaveripiiri onki selkeesti pienentyny. En vaan jaksa iltasin mennä mihinkään. Ensin nukun, sit yritän käyttää aikaani johonki hyödylliseen, etten tuhlais vuorokauden tuntei... Mä en tajua tätä.
        En jaksa koulussakaan nähä ihmisii, hypäreillä sulkeudun joskus vaan vessaan, kun en haluu nähdä ihmisiä. Mulla ei oikeesti oo hajuukaan mistä tää johtuu! Mä listaan paperille asioita mistä oon niin äärimmäisen kiitollinen. Niitä kaikkia hyviä asioita joita ei todellakaan oo kaikille siunaantunu. Ja oon niistä tosi onnellinen. Ja oon vihanen itelleni siitä miten saatan turhanpäiväisesti angstata ja kuluttaa aikaani tyhmään valitukseen.. Mut kai tää on ohimenevää.. Oon päättäny että pian jaksan taas soittaa frendeille.. Siihen menee kuitenki hetki. Paskanjauhanta on paskanjauhantaa.. Silti mä toivoisin että ihmiset älyis miten paljon ne voi toisii sillä haavottaa. Mun oma periaate onkin, että en puhu muista paskaa selän takana. Ei siit koidu kun pahaa...
        Kun isä on juonu, se saattaa kysyä multa, olisinko mä onnellisempi jos se tappais itsensä.. Se on sen oikeesti aikonu tehdä. Mä vastaan sille sillon että en, mä oisin vaan onnellisempi jos oikeesti lopettaisit ton pullon halaamisen. Nyt mä oon jostain syystä alkanu miettii jatkuvasti samaa. Oisko muut onnellisempii jos en mä ois enää niiden vaivoina. Mutta en mä aio niin alas mennä. Ja mä aion tästä viel nousta! Mikähän postaus tääkin nyt oli... No, tulipahan johonki vuodatettua...

        Vastaanpa tähän myöskin kokiessani sen tarpeelliseksi.

        Tämän hieman kuvauksellisemman kirjoituksen myötä voin joissain kohdissa samaistua sinuun. Esimerkiksi omat kiinnostuksen kohteeni poikkeavat, ovat aina poikenneet muusta nuorisosta, enkä ole koskaan tuntenut kuuluvani porukkaan. Nuoret ahdistavat. Viihdyn paljon paremmin aikuisten seurassa; osaan olla (melkein) oma itseni vain silloin. Välillä tuntuukin, että olisin vanhempi kuin mitä olen.

        Itsellä kiinnostus lentää kaikissa paranormaaleissa asioissa, ja maailmankaikkeus (tähtitiede, astrobiologia...) on aina ollut sydäntä lähellä. Myös filosofia ja psykologia kiinnostavat. Samankaltaisista asioista pitäviä nuoria on kuitenkin hyvin vaikea löytää. Voi kai osittain johtua siitäkin, että en tutustumisten suhteen paljon aloitteita tee ja aika moni asia jää siten tiedostamatta. Sitten tietysti on tämä kirjoittaminen, joka kaikissa muodoissaan on ollut osana elämääni heti seitsenvuotiaasta. Ja tottakai, opiskelu todella on mukavaa (päättärin keskiarvo: 8.95), välillä luokittelen senkin harrastuksiini, mutta henkisten voimavarojen ollessa lopussa ei sitä vaan pysty keskittymään. Kaikki on ylivoimaista.

        Niin, ja paskanjauhannasta vielä sen verran: heh, tietysti tämmöinen yksinäinen hissukka on automaattisesti kohteena. Peruskoulusta lähtien jotain läppää on heitetty. Milloin olin sitten läski ja milloin minkäkin ulkonäön perusteella heitetyn pilkan kohde. Tosiaan, siinä sitten alkaa itseään tutkimaan. Olenkohan lihava? Olenko oikeasti niin vastenmielisen näköinen, että sitä voi haukkua rumaksi täydellä pokalla päin naamaa? Laskeehan se itsetuntoa. Jos olisinkin aina saanut olla rauhassa omissa oloissani, enpä kai olisi alkanut ajatella itsestäni niin negatiivisesti.

        Äitini on hyvinkin omalaatuinen nainen. Hänelläkin on jonkin sortin alkoholiriippuvuus ja kaikennäköisiä häiriöitä kaupan päälle. Hän on myös homoseksuaali ja erittäin ihmisriippuvainen. Hän on ollut ylihuolehtiva minun ja pikkusiskoni suhteen, ja sekin saattaa olla osana eristäytymisessä. Nyt hänen naisystävänsä (myöskin lievä alkoholismi taustalla) on ollut mukana perheen kuvioissa nelisen vuotta. Pari kertaa ero on ollut lähellä, ensimmäinen jo seurustelun alkuvaiheilla ja siinäkös sitä sai olla 12- ja 11-vuotias tyttö oman äitinsä tukena. Se oli hirveää. Äiti oli vakaasti itsensä tappamisen kannalla ja jaksoi jauhaa siitä. Ei siinä oikein osannut sanoa mitään. Kuunneltiin vain koko kesä sitä samaa ja tietenkin hän joi. Kesäloman jo loputtua äidin nainen sitten palasi ja päätti yrittää uudelleen.

        Siinä hitusten perustaustaa omasta elämästäni. Onneksi perheen ongelmat ovat alkaneet helpottua äidin viettäessä lähes kaiket päivät naisystävänsä asunnolla ja olemme saaneet olla siskon kanssa rauhassa.

        Kuitenkin. Viime kevät ja kesä tuntui vähän paremmalta noin henkiseltäkin puolelta, mutta nyt alkaa sitten syksyn pimeys painamaan mieltä. Ei syksyssä muuten mitään, lempivuodenaikahan se on ja nämä ruskan ajat on älyttömän kauniita, mutta koulu ja varsinkin uudemman edessä tuntuu vaikealta. Ensimmäinen koeviikko on nyt päällä ja jo kolmisen viikkoa olen sitä stressanut. Olen yrittänyt lukea, tehdä tehtäviä ja päntätä ulkoa, mutta tuntuu siltä että hommaa on liikaa. Onhan tuota vapaa-aikaakin, mutta jotenkin kummassa onnistun viettämään sen vähäisenkin ajanrahtusen muissa puuhissa tai sitten vain nukkumassa. Mitään ei jää päähän. Ajatus laukkaa ja karkailee, minulla kun sitä mielikuvitusta riittää... elän paineen alla.

        Kokemus sairaalahoidosta on niin selkeänä mielessä, vaikka siitä on jo kohta vuosi aikaa, mutta pelkään aina välillä joutuvani sinne uudestaan ja ehkäpä koko loppuelämäkseni. Tiedän, että fantasiani ja ajatukseni muutenkin poikkeavat normaalista kehityksestä ja jotkut varmasti sanoisivat niitä sairaan mielen tuotoksiksi (kuten joistain kirjoituksistani huomaa), enkä uskalla puhua - saati osaakaan itseasiassa - psykologilleni. Tai kenellekään. Välillä kaikki tuntemukset kuormittuvat ja sitä oikeasti tuntee räjähtävänsä. Tuntuu siltä, että eläisin jo nyt umpeen muuratussa laatikossa mahdollisimman pienenä haittana yhteiskunnalle ja ihmisille. Vihaan julkisia tiloja ja välillä tekisi mieli olla jokin mahtava voima (kuoleman pesti olisi mukava), jonka päätösvalta on rajaton ja voisin hävittää kaikki ne huvittuneet ja ilkikuriset katseet joilla minua arvostellaan, joilla minut lyödään maahan ja tapetaan jok'ikinen kerta kun ulkona liikun. Antaisivat vain minun olla rauhassa. Miksen voi olla huomaamaton ja läpinäkyvä? Siinä ehkä sittenkin se kaikkien aikojen suurin toive..

    • --------------------

      Olin itse vajaa puolivuotta sitten samassa tilanteessa. Kuraattorit, opettajat eikä psykologitkaan tuntuneet ottavan minua tosissaan, kavereista ja luokkatoveresta puhumattakaan.. Ja esimerkiksi kuraattori kävi asunnollani vain haukkumassa ja v****ilemassa tilanteestani. Jälkeen päin jos itselläni olisi ollut voimia niin olisin käynyt sanomassa hänelle suorat sanat.
      Kaikki sanoivat vain että pitäisi ottaa itseäni niskasta kiinni. Niinkuin kyseinen tilanne olisi niin helposti hoidettu.

      Minulla oli myös hirveä määrä kursseja rästissä, koulumenestys oli yläasteelta lähtien pudonnu tasaista tahtia. Sain kurssit suoritettua joten kuten, osa meni rimaa hipoen läpi.
      Valmistumisaika tuli ja meni, väkisin väännöin koulun läpi vaikka joka päivä koulussa oli yhtä helvettiä. Toisinaan oli pakko lähteä kotiin itkemään ja että sain paniikkikohtauksen menemään ohi. Koulun vessassa tuli usein kohtauksen aikana istuttua kun se oli ainut paikka missä sai olla rauhassa. Valmistuin lopulta vuotta myöhemmin kuin luokkalaiseni.

      Minulla ei tosin ole todettu saatikka tutkittu että olisko minulla jotain oppimiseen liittyvää ongelmaa mutta masennusta ja paniikkihäiriö. Äpäilty kyllä on yhtä sun toista. Hirveä ahdistus liikkua esimerkiksi kadulla tai mennä kauppaan. Ylipäätänsä ahdistaa vähän joka tilanne. Viimeinen pisara oli kun tajusin ettei perheenikään usko minua, heidän silmissään en vain yritä.
      Aikansa sain heiltä tukea mutta nykyään vain vähättelyä ja arvostelua. Tajusin etteivät he varmaan ikinä pysty ymmärtämään, eivät ole samaa kokeneet eivätkä koskaan tule tietämään kaikkea mitä minulle on tapahtunut sairastelun aikana.

      Voimia sinulle. Selvitä jotenkin se asia kuraattorin kanssa. Käy vaikka juttelemassa hänelle vähän ennen koulun loppua, kun ei ole paljon porukkaa. Ymmärrän jos haluat lopettaa. Koulun jatkaminen tuossa tilanteessa vaatii hirveästi voimia.

    • jepjepjoo.

      Masentuneisuuteen kuuluu juurikin tuo, että aloittaa mutta ei saa lopetetuksi..
      Mutta jos aloittajasta oikeasti tuntuu, että ei edes pärjäisi alalla, onko sitä järkeä opiskella? Opiskelisi sen sijaan alaa, joka oikeasti kiinnostaisi (ei tulisi poissaolojakaan niin helposti) ja kaikki muukin näyttäisi paremmalta. :)

    • masentunutnuori88

      nimenomaan pitäisi kelvata kouluun! Älä kuuntele idioottimaista kuraattoria. Niin kuin yksi jo sanoikin:
      "kehitä itseäsi muulla tavoin, mieti itsellesi sopivaa alaa rauhassa, ja hae sitten koulutukseen kun olet varma mitä haluat. ei sun tartte tommosta kohtelua kestää." Tuo on hyvä neuvo. Pyydä psykologiltasi sellaista masennustestilappusta.

    • nuoren äitee

      ja lääkärin neuvo varmaan kunnollisen psykologin juttusille..tarkoitan psykiatrille mielenterv lääkärille hän ottaa vakavasti ja osaa asuttaa..ei ovien paiskominen auta vaikka sinua ei kunneltu ja ei otettu vakavasti...olet apua vailla..eli lopeta koulu on minun neuvoni..hoida itsesi kuntoon ,jos ei ole edes oma alasi etkä tee siinä töitä..miksi käyttää koulupaikka joka olisi toiselle hyödyksi ...löydät alssi ,kun olet kunnossa...puolikuntoinen olet jo kun luin tuon selityksesi..pelkotilaa ja paniikkia ja masennus...kerro vain että et jaksa masentaa..sen tarkempaa sinun ei tarv sanoa.pojallani oli myös masennus joka pahentui tuli kuvaamisasi oireita ja nyt hän parantunut niin että käy töissä...aikaa se vie mutta kannattaa..parantuu kuntoon .tsemppiä sinulle..tässä minun neuvo ja juttelemaan pyskoloogille pukamaan mistä johtuu ja sitten saat elämäsi hallintaan..nyt omn palikat sekasin..etkä jaksa..älä välitä jos kaikki ei ymmärrä ei opetkaan välttämättä koulullla..ammatti ihmisille kerro he ei naura eikä väheksy...psykiatri ja spykologi asiallisia ja vaitiolovelvolliset asioissasi..jos et halua että niitä puhutaan.

    • tanttamäntti

      Masentuneisuuteen nimenomaan liittyy tunne siitä, ettei pärjää ja ettei omilla teoilla ole minkäänlaista vaikutusta asioihin.
      Aloittajan tapaus pitäisi jo siitäkin syystä ottaa vakavasti, että hän on hakenut itselleen apua. Ei ole mikään sunnuntaimasentelija, joka potee vain krapulaa tai huonoa päivää.

    • Mona^^

      On se kumma kun asialliseen viestiin ei saa asialliasta vastausta vaan heti leimataan saamattomaksi/laiskaksi/asennevammaiseksi. Se on ihan fakta, että Suomessa on mielenterveyspuolenhoito aika huonolla mallilla. Tuolla on jonossa pitkä letka nuoria jotka oikeasti voivat huonosti ja tarvitsisivat apua muttei sitä saa ellei ole itselleen tai muille vaaraksi. Itse olen sairastanut reilut kymmenen vuotta epävakaatapersoonallisuushäiriötä, johon kuulunut rajujakin masennusjaksoja. Lääkityksellä olen ja viikottaiset terapiakäynnit. Itse jätin aikoinaan koulun kesken koska ahdisti niin pahasti enkä myöskään kouluterveydenhuollon puolelta saanut minkäänlaista tukea koulunkäyntiini. Muutaman vuoden olin vähän tuuliajolla, tein osa-aikatöitä siivoojana ja kassahenkilönä ja olin sairaslomalla ja kuntoutuksessa. Pikkuhiljaa alkoi kuitenkin elämä voittaa ja nyt olen kyennyt hakeutumaan opiskelumaailmaan takaisin ja kaikki on mennyt todella hyvin! Olet vasta reilu 20 vuotias, et vielä vanhakaan. Mikset ottaisi vähän aikaa itsellesi ja hoitaisi ongelmasi kuntoon ja opiskelisi sitten kun voimavarat sen taas sallivat? Jos sinusta tuntuu niin keskeytä koulu ja mieti rauhassa oliko tuo edes sinun alasi? Sinun kannattaa myös hakea itsellesi apua kouluterveydenhuollon ulkopuolelta, koska koulukuraattorit on yleensä työhönsä leipääntyneitä tomppeleita jotka ei ota ketään tosissaan eikä oikein tiedäkkään mistään mitään. Itsekkin olen vuosien mittaan tavannut yhtä sun toista lääkäriä, psykologia ja terapiahenkilöä, nyt vihdoin on onnistanut ja terapeuttini on ihana, ymmärtäväinen ja ottaa tosissaan ongelmani. Muista, että elät sinun elämääsi ja jos tunnet olevasi masentunut etkä kykene niin mitä sitä itseään loppuun ajamaan? Ei se tee sinusta laiskaa tai huonoa ihmistä jos hoidat itsesi kuntoon ja yrität sitten uudestaan koulu/työelämään. Tsemppiä!

    • Vastaus55

      Kokeile rukousta!tulet yllättymään.

      • try it

        Kokeile sinä rukoilla toisen puolesta. Tulet yllättymään.

    • Ex-masentunut

      Eli sinun olisi hyvä itse miettiä, mistä masentuneisuus johtuu, ja jos löydät syitä, yritä poistaa ne. Esimerkiksi jos koulu ei kerran tunnu sinulle oikealta paikalta, harkitse koulun vaihtoa. Jonkin toisen alan opiskelu voisi sopia paremmin ja jaksaisit hyvillä mielin opiskella. Jos ongelmat ovat ihmissuhdepohjaisia, niihinkin kannataa etsiä ratkaisua.

      Voit toisaalta olla onnellinenkin että ongelmaasi ei ole kovalla kädellä puututtu, tekstisi perusteella sinulla olisi vielä aineksia "parantua" ilman vahvoja mielenterveyslääkkeitäkin :) Itse olen hakeutunut joskus masennuksen vuoksi hoitoon, sain välittömästi lääkkeet ja muutaman viikon sairasloman. Sen jälkeen laitoin asiani kuntoon ja hankkiuduin eroon lääkkeistä, ei niitäkään kannata loputtomiin syödä jos masennus on syypohjaista eikä pelkästä aivojen viasta johtuvaa. Terapeutille en koskaan päässyt, aikaani siirrettiin aina vaan, kunnen noin 4kk päästä "pääsin" keskusteluun. En voinut ottaa koko tilannetta tosissani, olin jo melko hyvin parantunut. Terapeuttikin oli sen tyyppinen, etten kyllä ikinä olisi vakavasti voinut huoliani alkaa sen ihmisen kanssa selvittelemään.

      • tottapuhut-asiaa

        Puhut asiaa ja rehellistäkin. Kaikelle on syy. Syyt kannattaa selvittää sillä ne ovat itsessä.
        Usein pettymyksiä asioissa -ihmisissä-odotuksissa jne.
        Syyt kasvavat siis omassa elämässä, omassa päässä ja omissa ajatuksissa / tavassa käsitellä ongelmia.
        Jos aina toteaa " nyt olen masentunut" niin varmasti niin onkin .
        Meillä on kuitenkin elämä ja opetellaan hymyilemään.
        Pelkän hymyilemisen opettelu on jo todella suuri askel.
        Hymyile vastaantulijoille, kaupan henkilökunalle, kavereille jne.
        Pian huomaa, että asiat järjestyvät ja koko ilmapiiri alkaa rakentua oikeaan suuntaan.

    • pääääärynä

      Voin sanoa olevani aloittajan puolella. Joo, ehkä ei ole virallista masennusta, mutta mitä vitun väliä sillä on jos olo on silti sellainen ettei jaksaisi nousta ylös sängystä vaan haluaisi vajota vaikka puoleksi vuodeksi koomaan?
      Tiedän tunteen, kun on sellainen olo ettei vaan jaksa mitään, kärsin siitä ihan koko ajan. Olen tällä hetkellä lukiossa, neljännellä vuodella, tosin olen viikon päästä saanut kaiken valmiiksi eli valmistun 3,5 vuodessa. Koko lukion ajan on ollut vaihtelevia kausia milloin on juuri masentunut olo, väsyttää ja ahdistaa koko ajan ja maailma tuntuu kaatuvan päälle, tuntuu siltä että haluaisi vaan ryömiä johonkin koloon ja sulkea ajattelun ja tajunnan pitkäksi aikaa. Se tunne on ihan käsittämättömän ahdistava.
      Olen kuitenkin nyt onnellinen että koko tämän ajan kun lukiokin on tuntunut ylitsepääsemättömältä, olen edes juosten kusten sitä työntänyt eteenpäin. Saanpahan lakin päähän, kylläpä nyt vituttaisi jos olisin kesken jättänyt.
      Eli ohje aloittajalle, joka on kyllä ihan minun mielipiteeni: kannattaa puskea se koulu loppuun, voi olla että tulevaisuudessa asiat muuttuu ja keräät jostain rohkeutta ja huomaatkin pitäväsi alasta :) Ja voit sitten sanoa käyneesi edes jonkin koulun kunnialla. Jos se ei kiinnosta, niin voit sitten joskus vaikka kouluttautua johonkin toiseen alaan, mutta onpahan edes jokin koulutus mistä lähteä liikkeelle :D
      Ja älä välitä näistä "ET SÄ MITÄÄN MASENTUNUT OO, KYLLÄ MÄ NETIN VÄLITYKSELLÄ TIEDÄN, HYMYILE VAAN NIIN ELÄMÄKIN HYMYILEE" ja muista paskanjauhajista :D Ei kukaan niistä pysty ymmärtämään miltä siusta voi välillä tuntua, tiedän kokemuksesta. Ne pahimmat olon syöverit on sellaisia ettei niitä osaa realistisesti muille selittää.
      Voimia elämään

      • kiitos siitä

        pakko antaa pisteitä tällekin kirjoitukselle.
        Ihmiset ovat kaikki omanlaisiaan ja tässäkin luen yhden hyvän kirjoituksen elämän osa-alueesta.
        Aloittajan kannattaa miettiä tätäkin.

        Miksi kirjoitan tähän ?
        1. Tunnustusta !
        2. Masentumiseen ja väsymiseen vaikuttaa sekin, mitä syömme.
        Ihmisen keho toimii kuten kemiallinen laitos. Jos syö heikosti, niin jaksaa heikosti.
        Jos syö terveellisesti ja ulkoilee ( happea ravintoa) nin olo on hyvä ja tasapainotila onnistunut.
        Tässä on joskus tarpeellista harrastuksetkin, että saa liikuntaa.

        Kiitos kommentistasi !

        Siltikin, hymyily on tärkeää, vaikka et tunnustakaan sitä :)
        Se on tutkittu juttu ja osa kokonaiskemiallista rakennetta em. osasten lisäksi.
        Ihmisellä kun on olemassa myös patogeneettisiä ominaisuuksia = ihminen muokkautuu sen suuntaiseksi, kun mitä itselleen haluaa ( = iloinen asenne helpotaa / masentunut paineisuus= hankaloittaa).

    • selvitty on

      Ymmärrän tilanteesi täysin ja toivon että saat asianmukaista hoitoa..

      Minun tytär on käynyt saman läpi, oli raskasta meille molemmille..
      Tunsin itseni voimattomaksi,kun ei ollut taitoja auttaa lastani ,mut haluja kylläkin..

      Käytiin yksityisellä lääkärillä ja siitä alkoi rattaat pyörimään, tosin jouduin soittelee paljon asian vuoksi, mut järjestyi asanmukaista terapiaa..
      Sen ymmärrän,kun on oikein masentunut niin ei ole voimia taistella pyrokratiaa vastaan..
      Tyttäreni kävi koulunsa loppuun voimien mukaan ja kesällä piristyi huomattavasti ja
      nyt jatko-opinnoilla..

      Toivon kovasti voimia Sinulle ja teet ratkaisun miten parhaaksi itse näät...

    • joku ohikulkija vain

      Ekana tulee mieleen, että tarvitsisit tukijan, jóka auttaisi sinua jäsentämään, millaisesta pelosta ja pelon vyyhdestä tässä on kysymys. Kuka tahansa alkaa panikoida jo siitä, että jää jälkeen, koska opinnot ovat viikkojen katkolla. Sinun kohdallasi siitä keskeytyksestä on tullut tapa ja turvaudutkin siihen yhä tottuneemmin. Kysehän tuskin on siitä, että missä sulle luuraa se oikein ammattikoulutus, vaan siitä kiikastaa, ettet jaksa/haluakaan panostaan ammattia vaativiin opintoihin. Se lisää masennustasi taatusti.

      Kuraattori varmastikaan ei ole oikein ammatti-ihminen analysoimaan tilaasi masiksen osalta. Hänen tapansa on ehkä huono, vaikka tarkoitus olisikin hyvä. Yritys auttaa sinua ryhdistäytymään ja karistamaan mokoma varjo harteiltasi ja saada sinut opintoihin mukaan.
      Kuraattori toisaalta voisi olla oikea opintoihin liittyvissä pulmissa: hän tsekkaisi sinun mahiksesi jatkaa, ne keinot, millä voisit edetä kykyjesi mukaan, koska olet jäljessä ja yleensäkin valaa sinuun tervettä uskoa siitä, että kykenet kyllä suoriutumaan..

      Jokaisella ns. terveelläkin opiskelijalla on vaiheita, jolloin pelottaa, vastuu tuntuu suurelta ja sosiaaliset kiemurat kohtuuttomilta. Silti sinne vaan on mentävä kohtaamaan peikot. Oikeastihan niin on uuden työelämänkin kohdalla.

      Älä nyt jättäydy vielä pois opiskeluistasi. Sinä tarvitset oikeasti osaavaa auttajaa opintoihisi, oikeaa tukijaa ja rohkaisijaa. En vähättele sinun masennustasi, mutta siitä huolimatta voit miettiä, mitä pakenet pelosta ja arkuudesta, mitä uskallat nähdä mahikisinasi, mitä oikeasti toivot tulevaisuudeltasi ja millä panostuksilla niihin pääset.

      Miksi olet sellainen kuin olet? Traumojen läpikäyntikin voi olla avuksi. Niihin syihin ei pidä takertua, vaikka ne selviäisikin. Märehtimen liian pitkäksi aikaa lamauttaa. Katse on suunnattava tarpeelllisia tukia käyttäen etiä päin. Hyväksy se osa sinua, jota et voi muuttaa, arvosta itseäsi kokonaisuutena. Herkkyytesi voi olla hyväkin asia. Itsetuntosi saatta olla alakantissa. Kysy hyvä ihminen neuvoja, ettet jää yksin.

      Voimia ja uskoa itseesi!

    • elämänoppikoulu

      kunhan löydät nyt oikeat tahot. Ilmiselvästi sosiaalinen jännittäminen on se perussyy, joka aiheuttaa masentumista. Olet ehkä jo murkkuikäisenä ollut ns. hiljaisempi oppilas jne. Olet myös tunnollinen. Koko se elämänkirjo mitä jo nyt kannat mukanasi ja tämän hetkinen tilanne on johtanut tuohon olotilaan. On tosiaan sääli, etteivät ammatti-ihmiset näe tilannettasi. On hyvä, että olet uskaltanut ilmaista itseäsi kuraattorille. Minulla on nyt muutama neuvo:
      1. jos sinulla on ymmärtävät vanhemmat, heille pitäisi nyt puhua, ja heiltä voisi saada ensimmäisen tuen.
      2. Sinun tulee löytää uusi taho (mielenterveyssairaanhoitaja, psykiatri ), joka aukoo näitä solmuja.
      3. sosiaaliseen jännittämiseen on olemassa lääke, joka ei aiheuta riippuvuuutta, auttaa esim. vapinaan, jos pelkäät suullisia esityksiä.
      4. Mieti tarkkaan, onko ko. koulutusala se, joka varmaan on sinun juttusi. Vai voiko olla, että se lisää paineitasi.
      5. JOs näin on, niin muitakin koulutusohjelmia on, joissa esim. sosiaaliset paineet eivät käy niin raskaiksi.

    • dfsfdsfs

      Jos et pysty koulussa olemaan, eroa koulusta ja anna paikka semmoiselle joka haluaa olla siellä. Turhaa sinä ressukka viet joltakin halukkaalta mahdollisuuden opiskella. Kaikista ei vain ole elämään kuten normaalit ihmiset, joten neuvon sinua hakeutumaan hoitoon, hanki lääkkeet ja mene eläkkeelle. Turhaa itket ja kitiset jos et vaan kestä, niin myönnä olevasi heikko ja luovuta tappeleminen tuulimyllyjä vastaan.

      • Ja sinä

        se sitten olet harvinaisen tyhmä ihminen. Sulla on aika yksioikoinen ajatusmaailma, selvää hajota ja hallitse-mentaliteettia. Et ole kykeneväinen empatiaan etkä myöskään omaa kummoisiakaan sosiaalisia taitoja. Tunnet varmasti itsesi yksinäiseksi ressukka. Voih.

      • ahajoo

        haista vittu

    • Kyllä se siitä

      En yleensä jaksa kommentoida tänne palstalle jos joskus erehdyn tänne lukemaan ihmisten juttuja mutta luettuani sun ajatuksistasi ajattelin, että tämän kerran on pakko.

      Oletko koskaan kuullut kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä? En väitä, että sulla olisi sellainen mutta kannattaa ainakin katsoa mitä se merkitsee ja mitä oireita siinä on. Googlella löytyy sekä suomen että englannin kielisinä juttua pilvin pimein. Kaksisuuntaisessa mieliala saattaa vaihdella niin nopeasti että vaikka olet juuri ollut masentunut niin sillä hetkellä kun menet lääkärille mieliala voikin olla kohonnut niin ettet vaikutakaan niin masentuneelta. Tiedän tunteen.

      Itselläni on todettu kaksisuuntainen jo kauan sitten mutta en silloin tiennyt mitä se merkitsee. Vasta vuosien päästä lukuisien työsuhteiden päätyttyä ikävästi kesken ja monen muunkin peruuttamattomasti "pilatun" asian jälkeen sain pitkän masennuskauden jälkeen "virallisen" diagnoosin vaikka ensimmäisen kerrankin sen oli antanut lääkäri, ei vaan ollut lääkäri muistanut merkitä sitä mihinkään eikä siitä siten tiennyt kukaan seuraava minua hoitanut lääkäri. Pitkään minua hoidettiin masennus-diagnoosilla, yli 10 vuotta. Oikean diagnoosinkin sain lopulta vain siksi, että olin tajunnut lääkärille mainita, että mulla on todettu nuorempana kaksisuuntainen mielialahäiriö vaikken silloin edes tiennyt siitä mitään, siis oireista. Tiesin sen vain nimeltä. Otin vasta sen jälkeen selvää mitä se tarkoittaa kun olin tuon diagnoosin saanut. Ja kaikki oli valitettavasti ihan kuin mun omasta elämästä, sekä oireet että muiden tarinat, joita luin netistä.

      Sulla ei siis välttämättä ole kaksisuuntaista mutta varmuudeksi vilkaise sen oireita ja lue tarinoita. Kyllä sä itse sen huomaat, jos ne tuntuu tutulta.

      On sulla sitten masennus tai kaksisuuntainen, niin osaan kuvitella miltä tuntuu, kun ei kukaan usko sinua. Minulla oli pitkään pelkoja siitä, että jos menen lääkäriin niin kukaan ei huomaa kuinka huonosti voin.

      Vinkkinä masennukseen: riittävästi unta, terveellinen ruokavalio ja liikunta (esim. noin tunnin kävelylenkki päivittäin). Aivojen toimintaan auttaa myös kalanmaksaöljykapselit (sisältävät omega3-rasvahappoja). Mieti asioita, jotka tekevät sinut onnelliseksi. Leffojen katselu, musiikki, tanssiminen? Tee niitä asioita joista tykkäät. Kun saat mielialan kohenemaan niin voit sitten miettiä uudelleen sitä kouluasiaa. Jos jostain syystä et saakaan itseäsi kuntoon ajoissa, niin älä välitä siitä koulusta, ehkä se ei ollut sun juttu, ehkä kun suljet sen oven niin ovi johonkin parempaan aukeaa. Kuka tietää? Joka tapauksessa asioiden stressaaminen ei auta mitään, ei sinua eikä ketään muutakaan. Eli pyri olemaan rauhallinen ja ajattele, ettei mikään ole niin vakavaa. Ei siihen kukaan kuole, jos koulu jää sairastumisen takia kesken. Ei se sinun vikasi ole jos sairastut. Ja mistä tiedät vaikka paljon parempaa olisi luvassa. Mutta stressaaminen sinun on syytä jättää. Se vaan aiheuttaa sulle lisää haittaa, masennuksen (kun tunnet ettet pysty tekemään mitään, stressillä on usein lamauttava vaikutus) ja panikoimisen (kun olet ihan sekaisin etkä tiedä mitä pitäisi tehdä) muodoissa.

      Toivottavasti näistä neuvoista oli edes jotain apua. Pikaista paranemista. :)

      • Psykologi33

        osaavat varmasti auttaa sinua - toivottavasti sulla on mahdollisuus (ja varaa?) löytää sellasaat. Olet nuori ja vasta työurasi alussa; saat varmasti Kelan korvaamana kunnon psykoterapian (joka ensi vuoden alusta muuttuu lisäksi harkinnanvaraisesta lakisääteiseksi) pariksi kolmeksi vuodeksi.

        Älä anna periksi! Kuraattorisi oli noin sun kertomanasi jotakuinkin täydellinen hälmö OMASSA käyttäytymisessään, eikä psykologikaan ilmeisesti tuntenut sinua kovin hyvin, kun ei tajunnut tilannettasi - tai voihan olla, ettet osannut/ehtinyt/jaksanut tms. tuoda sitä "oikealla tavalla" esiin.

        Oli miten oli, ota härkää sarvista! Sinun ei ole pakko lopettaa koulunkäyntiä pahan olosi takia: terapia ja lääkkeetkin voivat tukea. Ei välivuodenkaan pitäminen mahdoton ajatus tietenkään ole, mutta tuntuu ehkä äkkiseltään vähän huonommalta vaihtoehdolta, vaikka ehkä ymmärrettävältä.

        Sinä itse tunnet pahan olosi ja pelkosi nahoissasi ja olet siinä mielessä oman itsesi paras asiantuntija.

        Uskalla pahoitella käyttäytymistäsi kuraattorille (hän ilmeisesti kaipaa sitä, vaikka itse en ihmeemmin kummastelekaan sitä että suutuit. Kaikki eivät nyt vain voi käsittää tällaista: se leimataan "huonoksi käytökseksi".. Jonkinlaisen (näennäis)rauhan rakentaminen vie parhaiten asioita eteen päin, vaikka olisi kuinka kärsinyt vääryyttä.

        Jos tuntuu, ettei oikein kukaan ole vielä tajunnut pahaa oloasi, älä silti anna periksi. Ei ole pakko voida huonosti. Kyllä sinä vielä ymmärtäjän ja avun löydät.

        Tsemppiä!

    • masentunut1

      Masentuneen paperit on helppo saada. Yleensä Psykologi uskoo jos vain menet sinne niin sanomaan, ja perustelet vai valehtelet jotain sekavaa. Mitään pillereita ei kuitenkaan kannatta ottaa, vaihka reseptin antaisi.

      • amö

        Avomieheni teki itsemurhan vuonna 2004. Hän kävi mielenterveyskeskuksessa psykiatreilla ja psykologeilla monta kertaa. Hän sai diagnoosin lievä masennustila ja tarkemmin määrittämätön persoonallisuushäriiö. Hänen masennustaan ei tunnistettu eikä otettu todesta. Lopputulos oli itsemurha ja kuolintodistuksessa diagnoosi vaikea masennus. Repikää huumoria tästä. Ne diagnoosit on vain ihmisten keksimiä nimiä paperille.

    • yksi täti

      SINÄ, NUORI, varmasti olet KIVA PERSOONA, älä välitä näistä IHME NEGATIIVISISTA! mielipiteistä. Olisi kiva nähdä SINUA ja jutella tarkemmin asioistasi, kerrot TÄYTTÄ ASIAA. Kyllä SINÄ tulet pärjäämään, tärkeintä on, että saisit puhua oikeiden, inhimillisten ihmisten kanssa. RATKAISU varmasti löytyy, ei SINUN maailmasi tähän kaadu!

      Terv. yksi täti

      • Eihä oo

        menolla kun mistään ei keksi posia. Jos ihminen ei keksi sitä hyvää oloaan sisältään niin ei siinä auta yhden eikä kahden tädin myötätuntopuhumiset. Sääli on

    • tyttönen1993

      on väärin sanoa, että jos kuraattori tai psykologi ei totea masennusta, niin sitte ei voi olla masentunut. ei se ammattinimike takaa ammattitaitoa. olen itse tällä hetkellä 17-vuotias lukion toista vuotta käyvä nuori nainen, joka elää onnellista elämää avopuolison kanssa. peruskoulustani on vain pari vuotta aikaa, ja siihen en haluaisi palata mistään hinnasta.
      minua kiusattiin lähes koko peruskouluni ajan. luokkamme kokoonpano ei muuttunut eräästä syystä missään vaiheessa, joten samat naamat ahdisteli koko koulun ajan. kiusaamisen takia aloin lintsata koulusta, jäin siitä sitte ajan myötä kiinni ja minut leimattiin laiskaks paskaks. näin ollen opettajat todellakin arvioivat minua epäoikeudenmukaisesti leimani mukaan, eikä osaamiseni mukaan. opettajani tiesivät koko ajan kiusaamisesta koska olin kertonut, mutta eivät osanneet/halunneet tehdä mitään. minulla ei ollut yhtäkään ystävää, ja pienessä paikkakunnassani oli mahdotonta tutustua keheenkään uuteen ihmiseen, sillä kaikki tiesivät toisensa. olin puhunut asiasta useasti niin kuraattorille, luokanvalvojalle kuin rehtorillekin. kenenkään taikatemput, kuten "jos mä puhuisin sun luokan kaa" eivät tepsineet (ylläri). kuraattorini asenne oli lähinnä "jos sinua kerta kaikki kiusaa, niin ehkä sinun kannattaisi katsoa peiliin".
      kun peruskoulu oli vihdoin ohi, pääsin muuttamaan pikkukaupungista aivan uudelle paikkakunnalle ja uuteen kouluun, jossa ihmiset oli selvästi fiksumpia eikä ollenkaan ahdasmielisiä, niinkuin edellisellä paikkakunnalla. sain täällä kahden ensimmäisen päivän aikana kymmenkertaisesti enemmän ystäviä, kuin mitä edellisellä paikkakunnalla kerkes olla koko elämäni aikana. koulumenestykseni on erittäin hyvä, ja elämä hymyilee muutenkin kaikin puolin. haluaisin todella, että entisen kouluni kuraattori saisi tietää nykyisestä menestyksestä. minua ei kiusaa täällä kukaan.

    • depiksen läpikäynyt

      Olet vielä nuori, löydät oman ammattialasi, joka ei ehkä olekaan yrittäjäpohjainen. Kenen arvomaailmaan nojaat, omaasi vai jonkun toisen? Tuskin tähän saakka oppimasikaan menee hukkaan, löydät sille varmasti käyttöä myöhemmin.
      Selvitä SYY masennukseen ja sosiaalisiin fobioihin ammattiauttajan kanssa, niin oireetkin helpottuvat ja jaksat ihan eri tavalla asennoitua elämään sekä kykenet päätöksen tekoon itsenäisemmin.
      Oma terveys on tärkeintä, hoitamaton masennus on tappava tauti, joten pidä huolta itsestäsi!

    • *Likka***

      masennuksen ymmärrän tavallaan.. itsekkin olen ollut tämän vuoden niin et jokatoinen päivä on melkeimpä masennusta. Koulu ei kiinnosta, eikä kyllä mikään. Ainoastaan kaikki kivat kaverit on muissa kouluissa. :( Minustakin tuntuu siltä että ei kukaaan ymmärrä suoraan sanottuna paskan vertaakaan! Ikävä kuulla minkälainen idiootti on sinun koulusi kuraattori. Minä ainakin koitan ottaa itteeni niskasta kiinni, ja eikä kukaan koulussa huomaa edes mitä minä oikeasti ajattelen. Älä mieti noinb ettei kukaan välitä meillä kaikilla on yksi joka rakastaa meitä kaikkia tasavertasesti. Masennukseni liittyy perheeseen, jos sitä voi edes perheeksi kutsua. Murehdin joskus liikaakin näin nuorena toisten ongelmia ja siitä koitan päästä heltiytymään. Älä sinä luovuta vaan ihan rohkeasti menet kertomaan rakkaalle ihmisellesi mitä mietit ja mistä ja miksi. Toivon koko sydänmestäni että pääset sen yli ja olisit iloinen.

      ps. Minä olen nyt syksyllä miettinyt omituisesti.... niin että tämä hetki on kohta eletty, sitä ei kertakaikkiaan ole enää koskaan minulla. Voin kerran vain olla tämä nainen tässä, niin kuin yks poika sanoi mulle "on siinäkin nainen.." Niin voin vain kerran olla se inhottava, paska nainen. Olen se mikä olen eli paska mikä paska! :)

      • yks äiti

        Toivottavasti saat apua! Terapia auttaa jonkun kuukauden kuluttua. Kannattaisiko harkita, saisitko koulusta vaikka vuoden vapautuksen ja jatkaisit ensi syksynä?

        Olet vielä nuori ja sinulla on elämä edessäsi. Tuo mitä nyt koet, on varmaan tällä hetkellä paha, mutta asianmukaisessa hoidossa sinulle on varmaan valoa näkyvissä elämässäsi.

    • relax-ab

      Sinun kannattaa keskeyttää ja hoidattaa itsesi kuntoon. Terveys on tärkeämpää kuin opinnot . Sinulla on aikaa opiskella myöhemminkin. Olin kerran opettajien koulutustilaisuudessa. Aiheena masennus. Luentoja piti lääkäri ym ja minä ja ystäväni. Me kaksi kerroimme masennuksesta omakohtaisena kokemuksena ja opettajat kyselivät. Kyllä kuraattoreitakin pitäisi kouluttaa tunnistamaan masennuksen merkit.

    • empattisuutta tarvit

      Suosittelen, että otan nyt kuitenkin vielä yhteyttä kuraattoriin...aika epäammatillista suhtautumista häneltä. Missä oppilastyössä tarvittava empaattisuus. Keskustele opinnoistasi ja erilaisista vaihtoehdoista. Jokaiselle on mahdollisuus ammattikoulunkin puolella tehdä henkilökohtainen opetussuunnitelma, jotta saisit opintosi päätökseen ja itsellesi myös niitä onnistumisen kokemuksia. Mielenterveytesi tulee myös hoitaa, että jaksa ja selviydyt arjessa. Missä ovat tukiverkkosi ???? Kaikkeen löytyy apua ja vaihtoehtoja, yksin ei tarvitse jaksaa :)

    • murkkujen mutsi

      Tuli vaan mieleen, että vaikka olet jo täysi-ikäinen niin silti kysyisin, missä vanhempasi ovat? Oletko kertonut heille ongelmistasi ja pyytänyt heitä mukaan selvittelyyn? Tai jos sinulla on olo, ettet halua heitä, olisko joku muu aikuinen, johon voit luottaa ja joka voisi tulla kanssasi selvittelemään asioita mm. kuraattorin kanssa.

      Kun asioita pyörittää yksinään, omassa päässään, ne alkavat helposti kiertää kehää. Pohtimalla asioita jonkun toisen kanssa, voit saada näkemyksiä, jotka auttavat sinua löytämään vaihtoehtoisen ratkaisumallin.
      Sinulla on hyvin vielä aikaa etsiä oma paikkasi ja ammattisi. Pysähdy nyt hetkeksi miettimään, mistä paha olosi johtuu ja hoida itsesi kuntoon. Uskon, että sen jälkeen löydät mielenkiintoisen ammatin - joka voi siis olla hyvinkin tämän nykyinen, jota jo opiskelet. Masennuksen voi sanoa vääristävän sekä omaa- että maailmankuvaasi, joten on tärkeää, että saat ensin sen kuriin.

      • Mene, mene

        EI kuraattorille, vaan psykiatrille.

    • w.c.fields

      Pidä välivuosi, niin pääset taas kärryille, eikä ihan paskoilla papereilla tarvitse lähteä tulevaisuutta rakentamaan. Hanki vaikka jokin koulutustasi sivuava työ jos mahdollista, mutta älä heittäydy viihteelle, sillä silloin ei mistään tule mitään. Auttaa varmasti jos pystyy vaihtamaan ympäristöä joksikin aikaa.

      • testi246

        Välivuosi pitäisi pitää itsekkin, kun tullut vähän riuhdottua opintojen kanssa. Nyt suunta on täysin hukassa ja väärä suuntautumisvaihtoehto :P Hitto. Menee 30% opintolainakorvaus. Mistähän duuni, joka liittyisi edes jotenkin IT-alaan?

    • toivoa on

      Ajattelin, että kannattaisi varata aika psykiatrille vaikka yksityisvastaanotolle. Siellä ne tekevät testit, ellei sinulle ole aiemmin tehty. Lomake on yksinkertainen ja sen perusteella voidaan määritellä onko henkilö masentunut vai ei. Ihmettelen kyllä ellei sinulla ole ko. lomaketta täytätetty. Olet nuori ihminen ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että asiaan täytyy ottaa kiinni. En ole hoitohenkilökuntaa, mutta maalaisjärkikin sanoo, että jos itse olet sitä mieltä, että olet masentunut, on lääkärin velvollisuus tarttua asiaan. Mielestäni jo psykologin olisi pitänyt viedä asiaa eteenpäin ja lähettää sinut psykiatrin vo:lle. Toivon, että asiasi otetaan todesta ja saat asiallista apua, keskusteluapua ennen kaikkea ja sen jälkeen lääkitys, mikäli psykiatri on sitä mieltä. Itseäni on oikein yritetty saada lomakkeen ja muiden kyselyiden avulla masentuneeksi, vaan eivät ole onnistuneet. Lopputulos oli, että olin erittäin ahdistunut monista elämäni tapahtumista ja sain siihen keskusteluapua.

    • ex-masentuneen äiti

      Sinä itse olet itsesi paras asiantuntija: jos ei huvita; sängystä nousu tympii; halauaisit mennä kouluun, muttet pysty eli olet puun-ja-kuoren välissä. Niin eihän kaikki voi olla hyvin. Ano tapaaminen rehtorin kanssa niin, että kuraattori (voit esittää siinä pahoittelusi, että menetit malttisi; älä pyydä anteeksi tunteitasi)ja/tai OPO on mukana. Miettikää vaihtoehtoja; älä lopeta, vaan kysy keskeytystä/ HOJKSia/
      etäopetusta/etc. Se on osa heidän työtään, saavat palkan siitä, että auttavat Sinua.
      Ja vaihda psykiatrista kontaktiasi, jos ei siitä ole oikeaa apua. Jos pääset ylös, mene ulos miettimään rauhassa ja ota sitten yhteys rehtoriin/OPOon/koulun terkkariin. Pyydä joku läheinen, vanhempasi?, mukaan tapaamiseen, ettei tarvitse yksin kohdata "mörköä". Jonain päivänä on Sinun vuorosi...
      Kaunista syksyä ja voimia Sinulle!

      • leimun

        Näitä tarinoita on paljon. Olen itekkin tuota kärsinyt. En tuolla diagnoosilla, koska lääkärit ei sitä osanneet päättää, vaan seilasivat ahdistuksen ja masennuksen välimaastossa, mutta kuitenkin luulen tietäväni, mistä puhut. Samaa koin, kun olin edellisessä duunipaikassa.

        Masennukselle on monia eri syitä. Itse panin myöhemmin omastani merkille nämä: Suorituspaineet, ihmissuhteet, stressi, alkoholi, aikaiset aamuherätykset, jne. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

        Ongelma on pitkälti se, että tässä nykyajan hektisessä maailmassa ketään ei kiinnosta toisten ongelmat. Kuraattorisi kuulostaa juuri siltä. "Eihän kukaan voi näin ihanassa maailmassa olla masentunut." No ei varmasti joo.. Suurin ongelma on juuri tuo asenne, tuo välinpitämättömyys. Ainoa nostava tekijä, on tuki. Henkilö, jolle puhua. Kunnollinen sellainen. Et tehnyt mitään väärää nostaessasi metakkaa. Olen itsekin nostanut, kun ihmiset eivät uskoneet, mitä tunsin.. Niin se vain on. Luulevat tietävänsä.. Yrittävät helpoimmalla päästä..

        Kokeile tällaista: Kirjoita ylös kaikki ajatukset. Kaikki, mitä sulla on nyt mielessä. Älä ujostele kirjottaa jotain, vaan anna kaiken tulla. Saatat yllättyä. Tämän jälkeen, kokeile otsikoida jokainen ajatus ja kirjoita siitä rivi tai kaksi, johon sisältyy vähintään pari asiaa tästä ko. ajatuksesta. Yritä selvittää, miksi tunnet niin juuri sitä ajatusta kohtaan, yritä muistella, mistä se on tullut päähän jne.

        Omakohtainen neuvo on myös, ettet ottaisi käyttöön ryynejä, jos lääkärit niitä määrää. Jos teet kuitenkin niin, ota selvää, mitkä on sivuvaikutukset. Itselläni, kun arvottiin masennusta ja ahdistusta vuorotellen, kokeiltiin vähän kaikkea ja jätettiin kaksi samaan aikaan päälle. Lopputulos noin kahden kuukauden käytön jälkeen oli, etten herännyt kuuteen herätyskellon, saanut mitään nautintoa mistään asioista, ymmärtänyt juurikaan mitään ja olin työkyvytön. Lääkkeet tekee ihmiselle pahaa. Vinkkinä myös, että mene sinne, minkä ihmiset on jo hylänny kauan aikaa sitten. Luontoon. On ihmisiä, jotka tietää, että sieltäkin löytyy asioiden helpottamiseks monia lääkkeitä...

        Pyytettömällä myötätunnolla

        -Susi

    • sirp-akka59

      Hei! Olen sitä mieltä, että hampaat irvessä ei kannata jatkaa. Etsi itsellesi sellainen ala joka kiinnostaa sinua ihan todella. Minun pojallani on samaa ongelmaa tänä syksynä, kun on toinen vuosi lukiota menossa. Olen sanonut, että pakko ei ole jatkaa, jos ei jaksa, on muitakin vaihtoehtoja, ja voi pitää välivuoden jos tuntuu ettei jaksa käydä koulua.

      • vaatimaton velkoja

        Heidän vallanhimoisille pyrinnöilleen,maineen ja rikkauden tavoitteluilleen.

    • kukkanen1984

      Samaa sanon kuin mitä on jo sanottu. Älä mene koulukuraattorille, mene psykologille. Itsellä ollut samoja juttuja teini-iän jälkeen ja hoitoa sain/hain vasta 20 vuotiaana kun romahdin ns. kunnolla. Olin käynyt koulukuraattorilla n. 16 vuotiaan kun ongelmani olivat jatkuneet jo noin puoli vuotta. Minulla oli sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja paniikkihäiriön oireita. Vaati suuren ponnistuksen käydä puhumassa hänelle ja kuraattori totesi vain että tule uudestaan jos se vielä jatkuu. Eli hän ei kuunnellut ollenkaan mitä olin kertonut eikä tehnyt asialle mitään. Jäi tunne että ei viitsinyt vaivata päätään tai nähdä ylipäätään mitään vaivaa auttaakseen. Asia jäi siihen ja oireet helpottuivat suurelta osin kivojen luokkakavereiden ansiosta.

      Lievään masennukseen sairastuin 20 vuotiaana kun koulu loppui ja töitä ei löytynyt heti. Laihduin ja olin todella ahdistunut. Tsemppasin itseäni usean kuukauden ajan ja lopulta sain pakotettuani itseni terkkarille. En saanut kunnolla asiaani edes kerrottua kun jo rupesin itkemään hervottomasti, mutta samalla olin suunnattoman helpottunut että sain kerrottua ongelmistani jollekkin ja että tilanne nyt lähtisi varmasti selviämään. Terkkari antoi mielenterveystoimiston numeron ja käski soittaa sinne. Yritin itkultani solkata että en pysty soittamaan kun itkettää niin paljon, jolloin terkkari keksi että hän antaa osoitteen että voin käydä siellä. Olisin toivonut että hän olisi edes soittanut sinne että osaisivat odottaa minua siellä, mutta hän halusi vaan päästä minusta eroon ja nolotti mennä punaisin silmin odotushuoneen läpi. Päätin kuitenkin mennä mielenterveystoimistoon, koska olin ahdistunut vain lisää käynnistäni terkkarilla. Saamani osoite oli väärä. Mielenterveystoimistoa ei löytynyt. Raahauduin siis takaisin kotiin.

      Aikaa kului ehkä 2- 3 kk ja hain töitä vaikka voimia työntekoon ei olisi ollutkaan. Sitten kävikin niin että pääsin töihin ja vielä alalle jolta olin valmistunut. Eka päivän jälkeen romahdin, koska itsetuntoni oli laskenut todella alas ja minua ahdisti ja itketti kokoajan. Mielenterveystoimiston oikean sijainnin olin jo aiemmin selvittänyt, mutta en aiemmin ollut saanut raahattua itseäni sinne. Eka työpäivän jälkeen kävelin itkevänä sisään mielenterveystoimistoon ja sain samantien apua. Minut otettiin heti todesta eikä jätetty yksin selviämään. Sain sairaslomaa ehkä kolme tai neljä päivää ja sen jälkeen menin takaisin töihin. Siitä alkoi sitten toipuminen. Töissä minut otti siipiensä suojaan eräs vanhempi työntekijä ja meistä tuli hyvät ystävät. Viihdyin muutenkin töissä erittäin hyvin ja se auttoi.

      Tuli pitkä raapustus, mutta omat pointtini ovat.
      1. Etsi oikeasti AMMATTIapua.
      2. Etsi ympärillesi ihmisiä jotka tekevät sinut vahvemmaksi.
      3. Tee asioita joista pidät. Ja vaikka nyt lopettaisit koulun ja alottaisit opiskelut uudella alalla, voit aiemmista keskeytyksistä sanoa että: "Hain vielä itseäni ja en tiennyt mikä on oma juttuni". Kun valmistut itsäsi kiinnostavalta alalta voit työhaastatteluissa myös mainita että nyt olet oikealla alalla. Ihmiset kyllä ymmärtävät että itseä etsitään nuorena.
      5. Älä jää tyhjn päälle. Ennekuin lopetat koulun, pidä huoli että sinulla on jotain työtä tai jotain jolla pysyt mukana yhteiskunnassa.
      6. Pidä aina mielessä että asioilla on tapana järjestyä. Pohjaltakin voi nousta. Matka vaan on pitempi.

      Toivottavasti näistä on jotain apua.

    • sivusta seurannut

      vääntää. Nollaus ja jonkun muun alan kokeileminen kannattaa.

      • ap

        Haluan kiittää kaikkia tähän keskusteluun osallistuneita, jotka ovat kannustaneet ja yrittäneet ymmärtää tilannettani,kiitos ystävällisistä sanoistanne, ne merkitsevät paljon tässä tilanteessa :) Ja vittuilijoille tiedoksi, aivan sama mitä puhutte, ette tiedä elämästäni yhtään mitään, joten teillä ei ole oikeutta tuomita. Jotkut vain luulevat olevansa parempia kuin toiset ja luulevat pystyvänsä määrittelemään toisen tilanteen näin netin välityksellä. Voin vain nauraa teille ja sääliä kaltaisianne katkeria ja kyynisiä ressukoita, joilla ei selvästikään ole oikeata elämää, kun pitää yritää loukata vain loukkaamisen ilosta...

        Selvennykseksi voin kertoa, että olen käynyt psykiatrin vastaanotolla viimeksi kolme viikkoa sitten. Minulle kirjoitettiin A-lausunnon lisäksi B-lausunto diagnooseilla estynyt persoonallisuus rajatilapiirtein, sosiaalisten tilanteiden pelko, toistuvan masennuksen lievä masennusjakso sekä määrittämätön persoonallisuushäiriö. Olen saanut kuntoutustukea eli määräaikaista työkyvyttömyyseläkettä vuodesta 2006 lähtien. Aiemmin on diagnosoitu määrittelemätön 2-suuntainen mielialahäiriö sekä epäilty myös add:tä, jota ei kuitenkaan tutkittu. Olen ollut 18-vuotiaana psykiatrisessa sairaalassa itsemurhayrityksen jälkeen. Ensi kertaa terapiassa 13- vuotiaana, läpikäynyt 5 vuoden psykoterapian, alkaen 18- vuotaasta, päättyen vuosi sitten.

        Taustaltani löytyy 9 vuotta koulukiusaamista sekä perheväkivaltaa, joka lopulta ajoi itsemurhayritykseen. Jokainen voi näiden tietojen valossa miettiä, olenko turhanpäiväinen valittaja vai jotain aivan muuta. En kerjää sääliä, halusin tuoda taustani esiin, koska ensimmäinen viesti antoi ilmeisesti täysin väärän kuvan tilanteestani.

        Soitin psykologilleni, joka totesi ihmetellen, ettei ole sanonut kuraattorilleni, etten olisi masentunut! Ilmeisesti kyse on väärinkäsityksestä joko kuraattorin tai minun osaltani. Olen laittanut menemään viestiä kuraattorille, että haluaisin vielä tavata ja keskustella tästä tilanteesta. Vielä en ole saanut vastausta. Aion kuitenkin mennä maanantaina kouluun, vaikka tiedossa saattaa opettajien puolelta olla nuiva vastaanotto. Olen miettinyt asiaa nyt rauhassa ja päätynyt siihen, että ainakin yritän jatkaa koulua ja selittää opettajille tilanteeni rehellisesti, vaikka hieman pelottaakin, millainen vastaanotto tulee olemaan.

        Voi olla, että en ikinä tule pääsemään läpi tästä koulusta ja etten koskaan työllisty alan hommiin,mutta ainakin voin sanoa, että olen yrittänyt...Aloitan pian masennuslääkityksen sekä rauhoittavien syömisen, uskon, että ne auttavat ainakin jonkin verran. Tällä hetkellä oloni on huomattavasti parempi kuin neljä päivää sitten ( sairauteeni kuuluu nopeasti vaihtuvat mielialat ) ja uskon, että asiat järjestyvät tavalla tai toisella...

      • kulkija
        ap kirjoitti:

        Haluan kiittää kaikkia tähän keskusteluun osallistuneita, jotka ovat kannustaneet ja yrittäneet ymmärtää tilannettani,kiitos ystävällisistä sanoistanne, ne merkitsevät paljon tässä tilanteessa :) Ja vittuilijoille tiedoksi, aivan sama mitä puhutte, ette tiedä elämästäni yhtään mitään, joten teillä ei ole oikeutta tuomita. Jotkut vain luulevat olevansa parempia kuin toiset ja luulevat pystyvänsä määrittelemään toisen tilanteen näin netin välityksellä. Voin vain nauraa teille ja sääliä kaltaisianne katkeria ja kyynisiä ressukoita, joilla ei selvästikään ole oikeata elämää, kun pitää yritää loukata vain loukkaamisen ilosta...

        Selvennykseksi voin kertoa, että olen käynyt psykiatrin vastaanotolla viimeksi kolme viikkoa sitten. Minulle kirjoitettiin A-lausunnon lisäksi B-lausunto diagnooseilla estynyt persoonallisuus rajatilapiirtein, sosiaalisten tilanteiden pelko, toistuvan masennuksen lievä masennusjakso sekä määrittämätön persoonallisuushäiriö. Olen saanut kuntoutustukea eli määräaikaista työkyvyttömyyseläkettä vuodesta 2006 lähtien. Aiemmin on diagnosoitu määrittelemätön 2-suuntainen mielialahäiriö sekä epäilty myös add:tä, jota ei kuitenkaan tutkittu. Olen ollut 18-vuotiaana psykiatrisessa sairaalassa itsemurhayrityksen jälkeen. Ensi kertaa terapiassa 13- vuotiaana, läpikäynyt 5 vuoden psykoterapian, alkaen 18- vuotaasta, päättyen vuosi sitten.

        Taustaltani löytyy 9 vuotta koulukiusaamista sekä perheväkivaltaa, joka lopulta ajoi itsemurhayritykseen. Jokainen voi näiden tietojen valossa miettiä, olenko turhanpäiväinen valittaja vai jotain aivan muuta. En kerjää sääliä, halusin tuoda taustani esiin, koska ensimmäinen viesti antoi ilmeisesti täysin väärän kuvan tilanteestani.

        Soitin psykologilleni, joka totesi ihmetellen, ettei ole sanonut kuraattorilleni, etten olisi masentunut! Ilmeisesti kyse on väärinkäsityksestä joko kuraattorin tai minun osaltani. Olen laittanut menemään viestiä kuraattorille, että haluaisin vielä tavata ja keskustella tästä tilanteesta. Vielä en ole saanut vastausta. Aion kuitenkin mennä maanantaina kouluun, vaikka tiedossa saattaa opettajien puolelta olla nuiva vastaanotto. Olen miettinyt asiaa nyt rauhassa ja päätynyt siihen, että ainakin yritän jatkaa koulua ja selittää opettajille tilanteeni rehellisesti, vaikka hieman pelottaakin, millainen vastaanotto tulee olemaan.

        Voi olla, että en ikinä tule pääsemään läpi tästä koulusta ja etten koskaan työllisty alan hommiin,mutta ainakin voin sanoa, että olen yrittänyt...Aloitan pian masennuslääkityksen sekä rauhoittavien syömisen, uskon, että ne auttavat ainakin jonkin verran. Tällä hetkellä oloni on huomattavasti parempi kuin neljä päivää sitten ( sairauteeni kuuluu nopeasti vaihtuvat mielialat ) ja uskon, että asiat järjestyvät tavalla tai toisella...

        Hienoa että olet jaksanut noinkin pitkälle kaikkien vaikeuksiesi jälkeen. Ja tunnet itsesi todella hyvin. Selviät kyllä kun mitoitat haasteesi kuntosi mukaan, ja annat itsellesi anteeksi silloin kun olet väsyneessä tilassa sairaudessasi. Ulkopuoliset eivät ymmärrä sitä mitä on olla oikeasti sairas psyykkisesti. Itsekään en ole aina sitä täysin ymmärtänyt kun tyttäreni rämpii syvän masennuksen ja määrittelemättömän persoonallisuushäiriön kourissa. Kun taas uusi päivä koittaa voikin olla hyvä päivä ja taas jaksaa paremmin,edes hetken ja siitäkin kannattaa iloita.Erittäin tärkeää on syödä hyvin ja terveellisesti, ottaen huomioon mahdolliset yliherkkyysreaktiot ja olisi hyvä, vaikka kuinka haluaisi vetäytyä koko päiväksi nukkumaan kävellä edes puolen tunnin lenkki joka päivä. Sinähän jatkat opiskeluasi ja toivottavasti saat sitä aikataulutettua oman vointisi mukaan. Toisissa kouluissa se on mahdollista. Jos psykologisi tulisi kanssasi neuvonpitoon koulullesi, olisiko hyvä ajatus. Jaksamista sinulle ja muista että lääkkeetkin on jotta olisi apu, pitää vaan löytää oikea lääkitys ja ottaa se ajallaan.On hiukan helpompi olla.kaikkea hyvää sinulle.

      • elämän-eliksiiriä
        ap kirjoitti:

        Haluan kiittää kaikkia tähän keskusteluun osallistuneita, jotka ovat kannustaneet ja yrittäneet ymmärtää tilannettani,kiitos ystävällisistä sanoistanne, ne merkitsevät paljon tässä tilanteessa :) Ja vittuilijoille tiedoksi, aivan sama mitä puhutte, ette tiedä elämästäni yhtään mitään, joten teillä ei ole oikeutta tuomita. Jotkut vain luulevat olevansa parempia kuin toiset ja luulevat pystyvänsä määrittelemään toisen tilanteen näin netin välityksellä. Voin vain nauraa teille ja sääliä kaltaisianne katkeria ja kyynisiä ressukoita, joilla ei selvästikään ole oikeata elämää, kun pitää yritää loukata vain loukkaamisen ilosta...

        Selvennykseksi voin kertoa, että olen käynyt psykiatrin vastaanotolla viimeksi kolme viikkoa sitten. Minulle kirjoitettiin A-lausunnon lisäksi B-lausunto diagnooseilla estynyt persoonallisuus rajatilapiirtein, sosiaalisten tilanteiden pelko, toistuvan masennuksen lievä masennusjakso sekä määrittämätön persoonallisuushäiriö. Olen saanut kuntoutustukea eli määräaikaista työkyvyttömyyseläkettä vuodesta 2006 lähtien. Aiemmin on diagnosoitu määrittelemätön 2-suuntainen mielialahäiriö sekä epäilty myös add:tä, jota ei kuitenkaan tutkittu. Olen ollut 18-vuotiaana psykiatrisessa sairaalassa itsemurhayrityksen jälkeen. Ensi kertaa terapiassa 13- vuotiaana, läpikäynyt 5 vuoden psykoterapian, alkaen 18- vuotaasta, päättyen vuosi sitten.

        Taustaltani löytyy 9 vuotta koulukiusaamista sekä perheväkivaltaa, joka lopulta ajoi itsemurhayritykseen. Jokainen voi näiden tietojen valossa miettiä, olenko turhanpäiväinen valittaja vai jotain aivan muuta. En kerjää sääliä, halusin tuoda taustani esiin, koska ensimmäinen viesti antoi ilmeisesti täysin väärän kuvan tilanteestani.

        Soitin psykologilleni, joka totesi ihmetellen, ettei ole sanonut kuraattorilleni, etten olisi masentunut! Ilmeisesti kyse on väärinkäsityksestä joko kuraattorin tai minun osaltani. Olen laittanut menemään viestiä kuraattorille, että haluaisin vielä tavata ja keskustella tästä tilanteesta. Vielä en ole saanut vastausta. Aion kuitenkin mennä maanantaina kouluun, vaikka tiedossa saattaa opettajien puolelta olla nuiva vastaanotto. Olen miettinyt asiaa nyt rauhassa ja päätynyt siihen, että ainakin yritän jatkaa koulua ja selittää opettajille tilanteeni rehellisesti, vaikka hieman pelottaakin, millainen vastaanotto tulee olemaan.

        Voi olla, että en ikinä tule pääsemään läpi tästä koulusta ja etten koskaan työllisty alan hommiin,mutta ainakin voin sanoa, että olen yrittänyt...Aloitan pian masennuslääkityksen sekä rauhoittavien syömisen, uskon, että ne auttavat ainakin jonkin verran. Tällä hetkellä oloni on huomattavasti parempi kuin neljä päivää sitten ( sairauteeni kuuluu nopeasti vaihtuvat mielialat ) ja uskon, että asiat järjestyvät tavalla tai toisella...

        Minullakin on nopeasti vaihtuvia mielialoja , mutta se ei ole sairaus vaan elämä.
        Tämän systeemin oikea nimi on elämä. Me ihmiset olemme erilaisia. Meidän kuuluukin olla.
        En itse aio pilata tätä elämääni lääketokkuroilla vaan kulkea innoissani asiasta toiseen.
        Mielialat vaihtuvat elämän tilanteiden mukaan ja niin kuuluukin olla ( paitsi koneilla).

        Olen ollut yrittäjä yli 10 vuotta ja siksi tiedän, että yrittäjäsuuntautuvalla koulutuksella ei ole kaikille ihmisille myönteistä antoisaa tulevaituutta vaan päinvastoin.

        Se on pilannut monen elämän ja pilaa yhä.

        Haluan siis sanoa, että yrittäminen on paitsi hieno asia, mutta myös ilman mitään turvaa mihinkään.
        Sinusta on kasvettava yksinäinen susi, joka osaa nuolla tuskaiset haavat itse ja isompien laitosten ruttaamiset ( eläkelaitokset-verottaja-lainsäädännöt). Samoin mahdolliset taloudelliset ongelmat ovat vain omiasi, ei muiden.

        Yrittäjälle tulee siis aina sanoa, että olet yksin. Monet salaa toivovat tuhoutumistasi ( kateus-sairaat(yleistä)).
        Jos kuitenkin pärjäät, niin kasvat hitaasti tavallisen ihmisen koskemattomuuteen, eli sinua aletaan vierastamaan , etääntymistä tapahtuu ja olet kaikessa itsesi herra.

        Jos sairastut, niin se on tappiosi. Ei muiden.
        Sääliä ei tunneta.

        Rahasta on hyvä muistaa :
        Ota kolikko käteen ja tutki sitä.
        Se on kylmä ja kova. Se ei tunne mitään sääliä tai muutakaan tunteita.
        Se on yrittäjyyden kulmakivi jonka varassa tulet kulkemaan.

        Oletko valmis ?

        Se elämä ei ole inhimmillistä, ei lämmintä eikä leppoisaa.
        Sairaan elämän ainekset pyörittävät elämääsi.
        Kelloa on turha katsoa tai palkkaa odottaa, jollei systeemit toimi täydellisesti.
        ( Niin ei yleensä ole).

        Hyvä on tietää yrittämisestä ja pohtia sitäkin. Se on yksi vaihtoehto työnteolle.

        Onko yrittäminen lahja yhteiskunnalle?
        Kukaan ei ainakaan maksa siitä, että kerätään veroja , maksetaan erilaisia lainsäädännöllisiä maksuja.
        Saako siitä palkkaa ? Ei saa.
        Teet sitä kaikkea ilmaiseksi yhteiskunnalle. Jos et tee, olet rikollinen ja joudut kärsimään.

        Noh, todellisuus on kovaa kuten se kolikko ja se on hyvä ymmärtää.
        Jos sen unohtaa, niin ota taas kolikko käteen ja tutki sitä.
        Se pitää asiat oikeassa järjestyksessä ja ymmärrät.

        Kaiken tämän lisäksi sinun tulee osata hymyillä, ymmärtää ja palvella.

    • Aikuistenoikeesti

      Älä nyt käsitä väärin tai loukkaannu, mutta kasva aikuiseksi. Itse olin jo isä sinun ikäisenäsi ja ei todellakaan ollut vaihtoehtona olla "masentunut".

      • bah

        Kasvapa Aikuistenoikeesti itse aikuiseksi! Mielipiteesi on suoraan jostain 50- luvulta. Et taida tietää, mitä masennus on. Se ei ole mikään "vaihtoehto," se on sairaus! Masennus ei lähde sillä, että sanotaan vain kylmästi, vailla empatiaa: "ei itsellänikään ollut vaihtoehtona olla masentunut" jne. Noin puhuu tunnekylmä ihminen, jolla ei selvästikään ole ollut oikeita vastoinkäymisiä elämässään. Mietipä, miksi itsemurhia tehdään? Aivan oikein, syynä on masennus, jota valitettavan usein vieläkin vähätellään.

        Isyys ei todellakaan todista, että olisi ihmisenä mitenkään kypsä tai aikuinen. Sinä et selvästikään ole kumpaakaan, olet henkisesti ymmärtämättömän kakaran asteella. Ihminen, joka kokee oikeudekseen vähätellä toisen kärsimystä, on pohjasakkaa. Toivottavasti tajuat edes hävetä kommenttiasi. Sääliksi käy lastasi, kun isä on henkisesti kylmä ja näköjään täysin kyvytön minkäänlaiseen tunneälyyn...

      • poikien äitee

        niin totta mooses..masennus ei todellakaan ole vaihtoehto se on sairaus...itselläsi eikä vielä jälkeläisilläsikään ole ollut kun et asiasta mitään tiedä..minun lukeneet poikani molemmat käyneet läpi vaik masennuksen ja luojan kiitos jaksaneet sitten opiskella ammattiinsa ja työssään molemmat nyt...aivot tarvitsivat lääkitystä...elämä vain ei ollut reilua..kummallekaan ei viina maistu ja kaikki näytti olevan hyvin..elämässä sattuu ja tapahtuu ja joskus se masentaa ja syvenee kun ei hoida...väkisin puurtaen voi henki mennä.toinen poika piti välivuoden ja valmistui ja nyt jo töissä alalla. toiselle tuli muuta ikävää ja sairastui..elämä tänä päivänä ei ole helppoa on kiireistä ja vaatimukset kovenneet minunkin nuoruudesta..että elämä antaa joskus raskaan taakan ..josta kyllä selviää...lepoa ja ulkoilua voimien mukaan kivoja ajtuksia lääkitystä ,keskustelua mikä asian aiheuttanut ..ja mikä sitä masennusta ylläpitää...sen kun selvittää mahdollisuus parantua ..sinullakin on.tsemiä!!

    • kohtalotoverisi

      Kuule. Olin samassa tilanteessa 2 vuotta sitten. Luulin, että maailma kaatuu jos lopetan koulun ja tipun kyydistä tai jotain vastaavaa. Mutta ehei! Kun lähdin ja sain aikaa itselleni, tajusin, missä vankilassa olin ollut ja kaikki alkoi kirkastua. Otin ihan rauhallisesti ja löysin itseni uudestaan. Tajusin, että Suomi on TÄYNNÄ kouluja. Älä haaskaa aikaasi tuollaiseen paikkaan, missä on täysin epäinhimillinen kohtelu! Itse valittaisin kuraattorista opetushallitukselle, niin kammottavaa hänen käytöksensä oli!
      Eli neuvoni on, että lopetat ja annat itsellesi aikaa. Jos kela ei tajua maksaa päivärahaa tai jotain, niin mene sossuun, ei muutaman kuukauden toimeentulotuen hakeminen mitään haittaa. Saat aikaa selvittää kuka olet, mitä elämältäsi oikeasti haluat ja masennus alkaa hellittää.
      Onnea ja jaksamista ja haleja täältä kanssakulkijalta ja kohtalotoverilta.

    • Sainko autettua sua?

      Olen itse ollut poissa kouluista peruskoulun käymisen jälkeen kun sain tarpeekseni jatkuvasta koulukiusaamisesta. Lisäksi mulla oli jo peruskouluaikana hankalaa muidenkin asioiden osalta ja psykologit on tulleet tutuiksi. Nyt asiat olisi paremmalla mallilla mutta lääkärien mukaan en ole opiskelukelpoinen, olen toki vielä 21-vuotias, mutta koska olen syrjäytynyt, eli tämän määritelmäksi lääkärille riitti ettei mulla ole Facebookissa profiilia, niin kouluttautuminen taitaa jäädä haaveeksi. Vuosi sitten yritin lukiossa, siellä viihdyin parhaiten kaikista yrittämistäni kouluista ja kursseista, olin kuukauden talossa. Homma ei vain enää luistanut, olen ollut niin kauan poissa ettei kaikkia asioita voi enää hallita samalla tavalla.

      Itse olen harkinnut Markkinointi-instituutista maksullista kurssia. Toki heidän kurssit maksavat mutta ne on paljolti monimuoto-opetuksena ja kestävät huomattavasti lyhyemmän ajan kuin toisen asteen kouluissa. Mainitsen Markkinointi-instituutin erityisesti siksi koska kirjoitit että koulu on yrittäjyyteen painottuva niin vastaavan kaltaisia ellei täysin vastaavia löytynee juuri Markkinointi-instituutista. Mutta heti kun oppilas tai nuori haluaa suunnata paremmalle ja rahakkaammalle suunnalle niin silloin alkaa julkisen sektorin vittumaisuus: Lääkärit sanovat ettei ole sopiva ja valmis alkamaan opiskelua, psykologit ja kuraattorit sanovat ettei ole ryhmätyökykyinen eikä kykene keskittymään tai hahmottamaan asioita heidän haluamallaan tavalla. He eivät käsitä että nuoret ovat jo 15-16 vuotiaina niin yksilöllisiä tapauksia ettei heitä voi laittaa yhteen ja samaan muottiin. Tässä linkki markkinointi-instituutin sivuille: http://www.markinst.fi/Sivut/Etusivu.aspx Jos löydät vaikkapa jotain mielenkiintoista sieltä.

      Oletko käynyt työvoimatoimiston ammatinvalintapsykologilla? Itse olen ollut ja olen kokenut saavani hyviä näkökantoja eri ammateista. Olen voinut keskustella eri aloista ja omasta soveltuvuudestani niille. No eri mieltä olen silti ammatinvalintapsykologin kanssa mutta mulla on tutkittu paljon juttuja ja näin ollen kyetty listaamaan pois ammatit jotka missään nimessä eivät sovi minulle. Minulle on myös tarjottu jotain pienellä päiväkorvauksella olevaa työkokeilua, oilisiko ollut 8-9€/päivä. Niistä olen kylläkin kieltäytynyt, mutta nekin on ihan vaihtoehtoina. Myöskin jos uskot pärjääväsi suuntaamallasi alalla niin suosittelen jatkamaan. Mutta jos koulu tuottaa ongelmia niin ota myös harkintaan lyhyempi, mutta haastavampi ja valitettavasti kylläkin maksullinen kurssi. Itse olen päättänyt suunnata kiinteistönvälittäjäksi vahvan taloustuntemukseni perusteella. Olen myöskin omasta mielestä (en lääkärien mielestä) kykenevä sosiaalisissa tilanteissa ja tunnen myös asuntojen rakennetta jonkin verran. Mutta palaampa aiheeseen: Ennen kuin päätät keskeyttämisestäsi niin sinun kannattaa pohtia kaikkia vaihtoehtoja. Myöskin ammatinvalintapsykologi voi auttaa selvittämään sinun asioita koulusi kanssa. Jos kuitenkin päätät keskeyttää niin pidä huoli että saat kaikki mahdolliset todistukset ja paperit jo suorittamistasi asioista mukaasi, niistä voi olla joskus vielä hyötyä. Myöskin voinet miettiä koulutuksesi aikataulua, onko kolme vuotta liian kireä aikataulu oman jaksamisesi kannalta? Jos saisit hieman höllennettyä esim. neljään vuoteen niin näkisit ainakin aluksi oman jaksamisesi ja voisit katsoa tilanteen kehittymistä. Väkisin tekeminen voi vaikuttaa negatiivisesti arvosanoihin ja sitä kautta myös hankaloittaa työnhakua. Sillä ei liene merkitystä kuinka kauan on ollut poissa opiskelu- tai työympäristöstä, kaikilla nuorilla lienee aika sama tilanne työmarkkinoilla: Nuorien työtä vähätellään ja vanhat jo eläkkeelle jääneet tulevat tekemään lisäansioita sen verran että saa lisätuloja muttei tee niin paljoa työtä ettei verottaja pääse jo ansattuihin eläkkeisiin kajoamaan normaalia enempää.

      En usko että kaikki opettajat alkavat halveksimaan ja syrjimään, toki näitäkin löytyy melkein joka koulusta, mutta uskoisin että ainakin joku kunnollinenkin opettaja löytyy jonka kanssa voisit keskustella opiskelustasi. Vaikka olisikin pudonnut jo kärryiltä niin on pääasia että pidät vielä sentään ohjaksista kiinni.

    • neropatti88...

      Säästä rahaa ja käy yksityisellä lääkärillä. Se maksaa mutta yleensä saa hyvää hoitoa ja lähetteitä psygologille.

      Unohda tuolaiset kurattori pellet noiden kanssa ei voi keskustella muusta kuin säästä jos edes siitäkään. Käy vaikka ensin terveyskeskuksessa ja jos et sieltä löydä apua niin mene yksityiselle.

    • Hipilii

      Jätä tämän joukon haukut omaan arvoonsa. Täällä on helppo nälviä toisia, tietää muka paremmin. Olet siinä missä olet, emmekä minä tai muut täällä ole ketään mielenterveytesi tilaa arvioimaan.

      Etsi joku joka ymmärtää. Älä teilaa ammattilaisten sanoja heti kättelyssä, he voivat hyvinkin olla väärässä, mutta heidän mielipiteensä kaikkien arvailujen keskellä ovat kuitenkin edes jokseenkin valistuneita arvauksia.

      Olen oman helvettini masennuksen muodossa läpi käynyt, ja jälkiseurausten kanssa kamppailen edelleen. Nyt jaksan jo kuitenkin uskoa, että huominen tulee. Toivon voimia sinulle.

      • Alkuperäinen kirjoittaja

        Ap täällä. Ajattelin tulla kertomaan nykytilanteestani. Olen nyt 28-vuotias ja minulle on ehdotettu työvoimatoimiston puolelta pysyvää työkyvyttömyyseläkettä. Tuo media-alan koulu jäi lopulta kesken puolentoista vuoden jälkeen ja keskeytin myös toisen koulun myöhemmin.Romahdin ja jouduin kuukaudeksi sairaalaan itsetuhoisuuden vuoksi.Diagnooseina nyt määrittelemätön persoonallisuushäiriö ja keskivaikea masennus. Myös hahmotusongelma todettiin. Minusta tuskin tulee enää täysin työkykyistä mutta en ole katkera,olen saanut sisäisen rauhan ja hyväksynyt että asiat ovat nyt näin. Apu tuli kohdallani liian myöhään. Silti elämä jatkuu. Kiitoksia kaikille jotka ovat vilpittömästi halunneet tsempata!

    • yyyyyyuuuuuuuuuuuuuu

      No hyvä noin, että nyt asiat on ainakin selvillä vaikkei lopputulos ollutkaan ehkä odotetuin. Kiitos siitä, että tulit kertomaan miten lopulta kävi, jopa näin muutaman vuoden jälkeen. Tällaiset viestit ovat aina mielenkiintoisia ja opettavaisia, kun saa tietää miten tarina ns. lopulta päättyi.

    • Hiljainen tyttö

      Mun kuraattori käynti on pitkä tarina tai ylipäätään se miten sinne jouduin. Ensiksi kerron teille, että jouduin vaihtamaan koulua koulukiusaamisen takia ja vielä kesken lukuvuoden. No alussa tietty mulla meni hyvin uudessa koulussa, mutta sitten kahdeksannelle luokalle siirryttyäni tunsin itseni surulliseksi ja ahdistuneeksi. Sitten myöhemmin tässä syksyllä tuli oppilashultopalaveri ja siellä sitten luokanvalvojani sanoi: "Mun mielestä et oo enää yhtä ilonen ja pirteä kuin viime vuonna, mistä tämä voisi johtua?" No mun äiti sitten on käsittäny asiat aivan väärin ja selitti jotain ihmettä sille. Sitten muutama päivä myöhemmin kuraattori tuli mun luokse ja kysyi: "Haluaiks sää tulla juttelee tonne mun kanssa kun joku opettaja on sanonu, että sun olis hyvä tulla mun luo?" En sit tietenkään suostunu, mutta myöhemmin sitten mulle tuli sellanen olo, että mä oikeesti haluun sinne, No asia saatiin luokanvalvojan kanssa järjestettyä ja yhdellä tunnilla se kuiskas mulle, että kuraattorille pääsis nyt. No vähän mu pelotti, mutta hyvin se sit aluks meni. Se vaan kysy, että mikä painaa mieltä ja mä tyhmänä höpötin jotain ihan outoa sille ja se sano: "ei toi oo hyvä ympäristö lapselle" ja nyt se sekotti mun veljenkin tähän hommaan ja yritin korjata tilannetta. Kyllä aika vahvasti tuntuu, että ei tästä seuraa mitään hyvää.

    • Hiljainen tyttö1

      Niin ja siis nyt on asiat sittenkin alkanut menemään parempaan suuntaan. Ja siis mun kuraattori visiitti oli tämmönen: Oli matikantunti jonka piti mun lv ja se alotti tunnin sillee, että se jakoi meille meidän kokeet ja siinsamalla sitten se kumartu siihen ja kuiskas: "Niin sinne kuraattorille pääsis nyt. Sä et jää missään jälkeen ku me vaan pelataan tää tunti noita lautapeljä" No sitten mä menin sinne ja aluks menin väärälle ovelle (facepalm) Mutta lopulta löysin kuraattorin huoneen ja se olikin jo mua vastassa. Se alotti heti ekana kysymällä: "Niin mikäs sun mieltäs painaa?" Ja mä sit tietty en pystyny sanoo mitään ja olin vaan hiljaa niin sit se kysy: "onko nyt kyse kouluasioista, kotiasioista vai mistä?" no sanoin sit et kotiasioista ja siin me sitten juteltiin ja se totes: " Joo mä nään tän asian nyt ainakin sillai, että toi ei oo hyvä paikka lapselle. Sä varmaan ittekkin tajuut sen?" Ja sitten se vaan sano: " mun mielestä sä oot ehkä hivenen ahdistunutkin ja sun ois hyvä jutella joskus tolle koulupsykologille" Ja sitten se myös sano: " Monet opettajat on sanonut mulle, että sä oot päivä päivältä yhä hiljasempi ja sisäänpäinkääntyneempi" Ja no sitten monen tuskallisen minutin päästä pääsin lähtemään ja se sopi mun kanssa, että voisin viestitellä ton wilman kautta sille. No ollaan nyt sitten vähän viestiteltykkin ja sopis mulle taas uuden ajan sinne. Toisaalta tosi helpottavaa tietää, että mä pääsen juttelee taas sinne. Vähän myös jännittää, mutta hyvin se menee.

    Ketjusta on poistettu 3 sääntöjenvastaista viestiä.

    Takaisin ylös

    Luetuimmat keskustelut

    1. Minä itkin kotona kun tajusin että

      Pelkuruuteni takia kun en lähestynyt vaikka järjestit otollisen hetken ja myöhemmin huomasin lasittuneen katseesi miten
      Ikävä
      11
      1635

    2. Muistutus t-Naiselle.

      Olet ilkeä ja narsistinen k-pää. Annat itsestäsi kiltin kuvan ulospäin kelataksesi ihmiset ansaan. Sitten päsmäröit, hau
      Ikävä
      151
      1312

    3. Ylen jälkiviisaat estotonta Kamala Harris suitsutusta

      Kolme samanmielistä naikkosta hehkutti Kamala Harrisia ja haukkui Trumpia estottomasti. Nyt oli tarkoituksella valittu
      Maailman menoa
      282
      1226

    4. Oho! Varmistusta odotellaan.

      Pitäneekö paikkansa? "🇺🇦Ukrainian drones hit a 🇷🇺Russian Tu-22M3 bomber at the Olenya airfield,"
      NATO
      111
      1059

    5. Mää oikeasti vielä kuolen

      Tämän tilanteen takia. Minä tosissani yritin ja tiedän että tämä tilanne sattuu sinuunkin. Molemmat taidetaan olla niin
      Ikävä
      42
      897

    6. Oiskohan se aika

      Selvittää pää vihdoin ja viimein. Minun kaivattu ei todellakaan käy täällä ja piste. Ei ole mitään järkeä enää tuhlata t
      Ikävä
      4
      815

    7. Kun Suomen uutisiin ei voi luottaa?

      Kertoisitteko te uutismaailmasn perehtyneet ASIANTUNTIJAT nyt sitten sen, mihin voi?
      Maailman menoa
      218
      797

    8. Mikä kaivatullasi on WA tai Insta profiilikuva?

      Millainen ?!? asiallisesti häh ?!?
      Ikävä
      24
      729

    9. Mies, kysyisin vaan

      Että aiotko koskaan ottaa minuun yhteyttä? 🥺 Kerro suoraan sekin, jos et.
      Ikävä
      42
      711

    10. Olen etsinyt sinua

      Jokainen päivä olet sydämeni. En voinut käsittää silloin kun ensimmäisen kerran sinut näin, että hän, tuo kauniin ihana
      Ikävä
      20
      694
    Aihe
    TietosuojaselosteKäyttöehdotEvästeasetuksetSäännöt