Seitsemän vuoden tauolta palannut M Y Joensuu ei petä ystäviään. Harjunpää jatkaa väkivaltatutkijana, vaikka työ näyttää loputtomalta eikä elossa ilon hetkiä paljoa ole. Kerrontatapa on tuttua näkökulman vaihtoa. Milloin äänessä on Harjunpää, rakkauden keikkatyöläinen Orvo H, pyörätuolineito Neea tai raatokärpänen. Ei ihan minäkertojana, vaan näkövinkkelin antajana. Rautahuone ei ole tila, ennemminkin mieliala. Sen mustan näköalattomuuden ilmentymä, josta kirjan maailma paljolti koostuu.
Kaiken pahuuden penkomisen keskellä Harjunpää ei ole kylmettänyt mieltään, ja sen kirja alun vauvakuolemasta epäillytkin lopulta myöntävät.
Orvo onkin ristaritainen kuin elämä itse. Sairaanhoitaja, parantavakäsinen hieroja, minijeesus ja sivutoiminen prostituoitu jota kotihelvetissä nöyryyttävät niin äiti kuin isoisä. Orvon ainoa rakkaus tuhoutuu ennen kuin kunnolla kukoistaa. Semmoisestahan ei voi seurata mitään hyvää.
Joensuun tyylistä pidän. Huumori ei ole päälleliimatun koomista kommunikointia vaan tilanteiden tuomaa , välillä surkuhupaista absurdismia. Mielenkiinnolla odotan vaikkapa kuinka tulevassa elokuvassa visualisoidaan poliisien tutkimusmatka dildokauppaan. Ihan sivumietteenä tuntuu, jotta Peter Franzen ei ehkä ole paras valinta Harjunpääksi, mutta katotaan ensin Pahan pappi ja teilataan vasta siten. Parempi poliisi kuitenkin kuin Veijonen tai Lohtander.
Jaarittelija tai rönsyilevä lavertelija Joensuu ei ole, joidenkin kotimaisten kollegiattarien tapaan. Tiukkaa lausetta, jotka vievät tarinaa ja lukijaa. Ihan kaikille lukijoille ei ehkä sovi tarkka, asiantunteva kuvaus vainajan mätänemisprosessin etenemisestä.
Jos Westön yksi päähenkilö on vanha Helsinki niin Joensuu nostaa esiin nykyajan kaupungin. Tuntui, että hieman irrallinen luku Vyölaukkumiehestä oli mukana vain Katajanokan kattojen ja lokkien mukaan saamiseksi. Tai sit mie en vain hahmottanut kokonaisuutta kertalukemisella. Ja tämä Vyölaukkumiehen seikkailu ei kumoa edellistä kappaletta tiukasta tyylistä.
Rohkenen suositella.
Kaiken pahuuden penkomisen keskellä Harjunpää ei ole kylmettänyt mieltään, ja sen kirja alun vauvakuolemasta epäillytkin lopulta myöntävät.
Orvo onkin ristaritainen kuin elämä itse. Sairaanhoitaja, parantavakäsinen hieroja, minijeesus ja sivutoiminen prostituoitu jota kotihelvetissä nöyryyttävät niin äiti kuin isoisä. Orvon ainoa rakkaus tuhoutuu ennen kuin kunnolla kukoistaa. Semmoisestahan ei voi seurata mitään hyvää.
Joensuun tyylistä pidän. Huumori ei ole päälleliimatun koomista kommunikointia vaan tilanteiden tuomaa , välillä surkuhupaista absurdismia. Mielenkiinnolla odotan vaikkapa kuinka tulevassa elokuvassa visualisoidaan poliisien tutkimusmatka dildokauppaan. Ihan sivumietteenä tuntuu, jotta Peter Franzen ei ehkä ole paras valinta Harjunpääksi, mutta katotaan ensin Pahan pappi ja teilataan vasta siten. Parempi poliisi kuitenkin kuin Veijonen tai Lohtander.
Jaarittelija tai rönsyilevä lavertelija Joensuu ei ole, joidenkin kotimaisten kollegiattarien tapaan. Tiukkaa lausetta, jotka vievät tarinaa ja lukijaa. Ihan kaikille lukijoille ei ehkä sovi tarkka, asiantunteva kuvaus vainajan mätänemisprosessin etenemisestä.
Jos Westön yksi päähenkilö on vanha Helsinki niin Joensuu nostaa esiin nykyajan kaupungin. Tuntui, että hieman irrallinen luku Vyölaukkumiehestä oli mukana vain Katajanokan kattojen ja lokkien mukaan saamiseksi. Tai sit mie en vain hahmottanut kokonaisuutta kertalukemisella. Ja tämä Vyölaukkumiehen seikkailu ei kumoa edellistä kappaletta tiukasta tyylistä.
Rohkenen suositella.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Ote lipsui pahasti jo edellisessä kirjassa. Voin yrittää lukea, mutta jätän kyllä kesken jos siltä vaikuttaa.
Vanhana Joensuu-fanina on Rautahuonekin luettava.
Helsinki on todellakin ollut aina yksi Joensuun kirjojen keskeisimmistä tekijöistä. Se on lähes elollinen, hengittävä ja verta vuotava. Harjunpää-kirjojen Helsinki on kyllä muuttunut melkoisesti romaanisarjan aikana. Ensimmäisten romaanien aikana rikospoliisi sijaitsi vielä Aleksilla ja järjestyspoliisi Sofiankadulla.
Olen pitänyt siitä, että Joensuu ei ole koskaan jälkikäteen palannut seuraavissa kirjoissaan edellisten tapahtumiin, mutta toisaalta se on kiusannutkin. Minua kiinnostaisi suuresti tietää mitä lopulta tapahtui muutamille henkilöille. Esimerkiksi Bergmanille, "poliisin pojan" konstaapeli-isälle. Rakkauden nälän hiipparille, joka jatkossa kantaisi aina veistä ja olisi sitä valmis myös käyttämään. Ja minne joutui Jarkko, tuo naistenahdistelija?
Uskon, että Franzen tekee takuutyötä Harjunpään roolissa, mutta oma ensiajatukseni roolivalinnasta lukiessani oli, että liian nuori mies. Pahan papin Harjunpäähän oli selkeästi keski-ikäistynyt mies. Harjunpää onkin ollut siitä harvinainen kirjallinen henkilö, että hän on kirjojen myötä oikeasti ikääntynyt. Uskoisin, että Joensuu kirjoittaa poliisimiehensä vielä ihan oikeasti eläkkeelle.
kautta koko tuotannon. Joensuu ei selvästi pysty menemään kuvaamiensa henkilöiden "nahkoihin". Kuvaus jää sosiaalitanttamaiseksi. Tästä aiheutuu juonen epäuskottavuudet. Selvänä se iski esiin Harjunpää ja pahan pappi kirjassa.
Joensuu menee kuvaamiensa henkilöiden nahkoihin niin hienovaraisesti, että se juuri on sitä uskottavuutta. Lukijalle jää hieman ajateltavaa henkilökuvissa, jotka eivät ole niin niin kliseemäisen tyypillisiä ja kokonaisväritettyjä. Hieno kirja, yksi sarjan hienoimmista.
Voi olla, että Harjunpää laskee pollarinsa vielä eläkkeelle, mutta ei hätää: silloinhan vasta sitä aikaa jääkin tutkia rikosjuttuja epävirallisesti, freelancerina.
Arto Paasilinnan tietä. Kirjoja julkaistaan vaikka ei edes keskinkertaiseen yltävää ole ilmestynyt pitkään aikaan.
Hesarin Majander tavoitti jotain olennaista. Niin Joensuusta kuin lukijoista:
"Murhaviihteen ystävät pettyvät varmasti. En osaa olla siitä pahoillani."
Käsittääkseni paino sanalla viihteen.
Se ei ole yllätys, että Joensuun kirjat eivät ole viihdyttäviä. Ei niiltä voi sellaista vaatia, mutta elämän kuvaus on vierasta ja asiantuntematonta, mukarealistista.
Kehuttiin Matti Rossiakin aikanaan tietyissä piireissä ja kehutaan vieläkin kun hän antoi ilmi unkarilaisen kolleegansa kommunismin arvostelusta.
Hyvä kirjailija ei ole aikakautensa lapsi vaan elämäntyön pitää kantaa pidemmälle.
Jotenkin ajatus yksityisetsivä Harjunpäästä ei oikein tunnu luontevalta. Uskoisin, että Joensuu laskee hänet eläkkeelle, mutta siihen on kirjasarjakin luontevaa lopettaa.
Nämähän ovat makuasioita, mutta minun mielestäni Joensuun kuvaus ei missään nimessä ole elämälle vierasta. Joensuu välttää rautalankaa, siksi hänen kirjojaan pitää lukea ajatuksenkin kanssa. Hän ei juurikaan kuvaa keskiluokkaista normi-ihmistä, vaan rikosten uhrit ja tekijät ovat yleensä enemmän tai vähemmän syrjäytyneitä. Hänen kirjoissaan rosvoilta ja poliiseilta riisutaan glamour. Väkivallassa ei ole mieltä, eikä voimankäyttö ole ratkaisu kaikkeen.
Joensuu itse on muistaakseni sanonut, että hän kuvaa sitä puolta poliisin työssä minkä dekkarikirjailijat jättävät kertomatta. Joensuun kirjojen rikosten motiivit ovatkin usein olemattomia, sairaita ja älyttömiä. Järjestäytyneen rikollisuuden kuvioita hän ei ole kuvannut oikeastaan koskaan, vaikka hänellä lienee niistäkin työperäistä kokemusta.
Jarkko Sipilä on sanonut, että jos dekkarikirjailija kirjoittaisi sellaisista rikoksista joita oikeasti tapahtuu, häntä syytettäisiin epärealistisuudesta. Dekkarissa murhalle kun vaaditaan kunnon järjellinen motiivi jotta se olisi uskottava.
Joensuu antaa suomalaisesta yhteiskunnasta rujon ja lohduttoman kuvan, joka on ihan yhtä totta kuin suomalainen PISA-koulumenestys ja Nokian ja Koneen menestystarina... Mutta niistähän, syrjäytyneistä, ei saisi nykyään puhua. Syytetään heti sosiaalitanttamaisuudesta. Edellinen pääministerikin oikein suuttui kun siitä vähemmistöstä, jolla menee huonosti kirjoitetaan mediassa liikaa kun pitäisi keskittyä siihen, kuinka suurimmalla osalla suomalaisista menee hyvin.