Alkusuhteen ahdistus

alkuun, saatoin jopa sortua juomaan sen ahdistuksen määrän takia. no, olimme/olemme hyvin erilaisia ihmisiä, siitä varmaan johtui ahdistus, kun toinen oli jotenkin ankeampi..lisäksi pelko toiseen luottamisesta ja mulla ainakin hylkäämisen pelko varmaan myös ahdistivat..sanoisin, että reilut puol vuotta kesti ahdistus. nykyään olemme kihloissa ja seurustelleet vuosia. saatoin jotain mainita hänelle ahdistuksesta, en muista, ei ainakaan suuttunut asiasta vaan ymmärsi kai..

Onko mitään syytä ajaa itseään ahdistavaan suhteeseen vapaaehtoisesti, jos on itsekseen jo onnellinen. Olisiko sinun aika olla rehellinen itsellesi sekä ahdistuksesi aiheuttajalle?

Kyllä on outoa hommaa, jos vakituista seuraa etsitään ja sitten siitä ahdistutaan.

Seurustelu on tosiaan niin iso asia elämässä ja se saattaa aluksi ahdistaa. Itse alan seurustelemaan vain jos toivon suhteelta pitkäkestoisuutta. Muutaman suhteen olen jo läpikäynyt ja tuntuu että mitä useampia niitä on takana sitä jännittyneempää on se suhteen aloitus. Sitä toivoo niin kovasti että toinen rakastaa aidosti ja ettei sieltä kaapista löydy enää mitään luurankoja sitten kun suhteen pitäisi vakiintua. Sitten sitä kyselee ja kyseenalaistaa typerästi ja toinen saattaa harmistua. Itse olen ollut todella hölmö epävarmuuksieni kanssa suhteen alussa, mutta uskon että jos miehellä on tarpeeksi kärsivällisyyttä niidenkin asioiden yli pääsee ja suhde jatkuu alkukangertelun jälkeen taspainoisena rakastavana suhteena.

Molemminpuolinen kärsivällisyys auttanee suhteen alkuvaikeuksien yli...

Itse olin hyvin hyvin yksinäinen ennenkuin aloin seurustella. Tämä on ensimmäinen ja toivottavasti loppuelämän kestävä rakkauden täyteinen suhde... joka on kohta kestänyt kaksi vuotta.

Alkuun oli hirmuista henkistä kamppailua, kun oli hyvin vaikea alkaa äkkiä luottamaan johonkuhun ihmiseen ja uskoutua niin täysin vaikka kuinka tuntui oikealta... päässä myllersi negatiivisia ja positiivisia ajatuksia päivin ja öin vuorotellen enkä tiennyt mitä oikein pitäisi tehdä ja mitenpäin olisi hyvä olla...en pystynyt keskittymään mihinkään kun mietin vain onkohan hyvä näin...pelkäsin sitoutua, kun se oli niin iso juttu. Tuntui että pää räjähtää kun olin niin jumissa. Vei yli vuoden ennenkuin olo alkoi helpottaa ja luottamus toista kohtaan on niin suuri kuin vain voi olla tällä hetkellä... silti vieläkin tulee niitä epävarmuuden tunteita välillä, varsinkin milloin joutuu olemaan pitkän viikon erossa toisesta. En ehkä koskaan pysty malttamaan mieltäni ikävienkin asioiden pohtimiselta, pessimisti kun olen.

Kai se on ihmisestä kiinni miten pitkään ahdistus kestää. Kai se voi johtua monista eri syistä. Jos suhteessa ei ole kaikki ok, niin ahdistus ei siitä häviä itsekseen vaan voi jopa kasvaa... jos suhde on rakkaudentäyteinen ja sinun on hyvä olla, mutta ahdistus johtuu siitä että olet aina hieman epäröivä kaikkea uutta kohtaan, niin siitä se ehkä vuoden sisällä hälvenee kun opit toiset mielen liikkeet oikeasti tuntemaan... tiedä häntä.

sitten ei ehkä enää ahdista.

Jos sua ahistaa, ni sano mun sanonee et ÄLÄ LUOVUTA ! Mä tapasin meinaa tytön, kenen kans mun oli hyvä olla, ja pitkäst aikaa tuntu et oikeesti, nyt natsaa. Tapailtiin joku 3 viikkoo ja sit ehdotin täl tytöl et josko se haluis ruveta seurustelee, ja se suostu, ja mä olin niin onneni kukkuloil. Sit meni ehkä viikko - ja mua rupes ahistaa, teki mieli työntää tää tyttö vaan pois ja olla taas se villi sinkkuäijä mitä olin ennenki. Rupes pelottaa ajatus siit et joku oikeesti välittäis aidosti eikä vaa pelleilis, toisin ku kaikki aikasemmat mun muijat. Tätä ahdistust sit jatku jonkun aikaa, ja mä tein maailman isoimman virheen ja annoin periks. Jätin siis mun unelmien tytön. Mikä tilanne nyt on? Noh, koitan täs niellä ylpeyteni ja ottaa yhteyt siihen tyttöö uudestaan, koska tajusin vast jälkeen päi et mist menin luopuu. JA VITTU ET ON TYHMÄ OLO!!!! Oikeesti ihmiset, älkää antako periks niin helposti. Jälkeenpäi saattaa kaduttaa ihan saatanasti.

Mulla alkusuhteen ahdistusta tais kestää hetken aikaa. Olin ollu niin kauan yksin, että oli kauheen vaikea alkaa ajattelemaan että elämässä on myös toinen henkilö, joka pitää ottaa huomioon. Ajatus seurustelusta tuntui jotenkin uhkaavalta ja kahlitsevalta. MInulla ei ollut ollut vakavia suhteita aikasemmin, vaan olin nauttinut sinkkuelämästä. Kumppanilla oli myös ahdistusta ja keskusteltiin molempien tunteista. Kun päästiin yhteisymmärrykseen siitä, mitä kumpikin odottaa ja haluaa tältä suhteelta, niin olo helpottui. Suhteen alkuaikojen jälkeen ei ole ahdistanut. Kai se on jonkinlainen siirtymävaiheen kipuilua, kun pitää jättää se villi sinkkuelämä ja siirtyä sohvalle oman kullan kainaloon. Jos epäilee ahdistuksen olevan vihje siitä, että suhde pitäisi lopettaa heti alkuunsa, niin miksi niin monet ihmiset jännittävät naimisiinmenoa? Onhan sekin siirtymävaihe seurustelusta aviopuolisoiksi, joilla on taas jo laillisestikin erilaiset velvollisuudet kumppaniaan kohtaan.

Hoida kuntoon nimimerkkisi mukainen asenne ja syy. Koita päästä niistä eroon.
Ahdistus voi helpottaa.