Nolo töppäys

Olin peruskoulussa kiusannut erästä tyttöä kavereitteni kanssa, nauraneet selän takana, matkittiin häntä jne ja joskus sattui tyyppi tämän näkemäänkin. Jotenkin tuntui, että tyttö tahallaan käyttäytyi kuin mikäkin typerys (varmaan luonteeltaan halusi huomiota millä tavalla tahansa), niin kyllä sille naurettiin eikä oltu koulussani ainoita.

No jälkeenpäin, peruskoulun päätyttyä, kun aloin saada järkeä päähäni, aloin tuntea hirveää syyllisyyttä koko kiusaamisesta. Säälitävää se oli, idioottien touhua, tiedän, mutta laitan tämän kaiken murrosiän rajojen ja oman identiteetin etsimisen piikkiin. Joka tapauksessa, minulla oli oikeasti omantunnontuskia siitä, että olen typeryyksissäni mennyt kiusaamaan ja aiheuttamaan toiselle pahaa oloa. Päässäni oli pitkään pyörinyt ajatus, että anteeksi on joskus pyydettävä.

No, kuusi vuotta peruskoulun päättymisen jälkeen näin tämän tytön vanhan paikkakuntani kaupassa. Menin tytön luokse ja keskustelu meni suunnilleen näin: (nimet vaihdettu)
"Moi Maija."
"Moi."
"Olen Anni yläasteelta, muistatko?"
"En oikeastaan", tyttö sanoi. Oletin, että tyttö sanoi näin siksi, koska halusi esittää välinpitämätöntä entistä kiusaajaansa kohtaan.
"Mitäs sulle nykyään kuuluu? "
" Hyvää."
" Niin mullekin." huomatkaa, että keskustelu kulki aika "tönkköisesti". "Mitäs opiskelet?"
" Opiskelin plaaplaaplaassa, mutta valmistuin sieltä viime vuonna, ei ole siis koulua enää."
" Joo, mullakin opiskelut on loppusuoralla. Olen tuolla plaaplaaplaaplaaplaan plaaplaaplaassa."
Ahdistava hiljaisuus sitten pointtiin:
" Hei muuten, mä haluan pyytää anteeksi, jos olen joskus ennen kiusannut sua ja aiheuttanut pahaa mieltä."
" Joo," tyttö sanoi hieman rypistäen kulmiaan.
" Ei kun oikeasti, mua on oikeasti hirveästi harmittanut, jos mä olen sulle aiheuttanut pahaa mieltä. Oon oikeasti pahoillani."

Sitten tajusin sen. Se iski kuin salama kirkkaalta taivalta - tyttö ei ollut koko kiusaamista edes tajunnut. VOI PASKA!

Siinä sitten tyttö tuijotti mua ja hyllyn väliä. Sanoin nopeasti, että "kiva, että sulla menee nykyään hyvin. moikka" ja katosin paikalta. AJATELKAA KUINKA NOLOA SE OIKEASTI OLI SILLÄ HETKELLÄ. Ja kuulijoitakin oli jonkin verran.
Ei mennyt ihan suunnitelmieni mukaan.

Tapauksen jälkeen välttelin 3 kuukautta ko. kauppaa ja podin varmaan noin 2 vkoa huonoa omatuntoa siitä, että menin tytölle paljastamaan koko jutun. Olisinpa vain vaikka kysynyt kuulumisia!! Kai hän ajatteli: "Minua on kiusattu enkä koko asiaa tajunnut. Minä luulin, että minusta pidettiin!"
Sitten ajattelin: ihmiset tekevät paljon nolompiakin asioita, kuten ottavat kaatokännit ja oksentavat portsarin päälle ja sammuvat housut kintuissa tuntemattomien jalkoihin. Minä vain pyysin anteeksi, mitä pahaa ja nolottavaa on muka anteeksipyynnössä tuohon verrattuna?

Sitten aloin kyllä omaa ja kaveriporukkani mainetta ajatella yläasteaikoina. Itse pidettiin toisiamme tietysti hyvin cooleina tyyppeinä. Mutta jos edes kiusattu ei tiennyt/muistanut minua, niin ei saatana, taidettiin mekin kyllä olla aika nollia.