Kuinka kauan aikaa on hyvä pitää suruaikaa. Ei huvittaisi kenekään syntymäpäiville mennä. Huomenna olisi synttärit yhdellä tyypillä ja isä on vasta kuollut. isä haudataan myös tälläviikolla, mutten halua selittää isän kuolemasta millään syntymäpäivillä kenellekkään.
SURUAIKA!!!! tärkeä!!!!!
1ff
51
8835
Vastaukset
- TTN...
Stressaanun, kun jatkuvasti lähettelkee tekstareita "Mikä mieliala" ym "mitä teet".
Tuntuu hyvältä olla perheen parissa, mutta ei tykkää jos ei halua selitellä varsinkaan jos toinen vaikuttaa vaan uteliaalta.
perhana pidän vuoden suruajan.- Oikeastaan on?
Onko se ihmisten keksimä keinotekoinen asia jolla näytetään ulkopuolisille että suree vai onko se henkilökohteinen asia jossa käydään läpi surua?
Niitä jotka kykenevät jatkamaan elämää katotaan jotenkin kieroon vaikka he tekisivät kulissien takan omaa surutyötä.
Taasen sellaisia jotka näyttävät ulospäin surevilta saattavat todellisuudessa viis veisata edesmenneestä ja heitä ihmiset katsovat hyvällä.
Suruaika ja sen pituus on jokaisen henkilökohtainen asia joka ei kuulu muille pätkääkään. - elämä on.
Oikeastaan on? kirjoitti:
Onko se ihmisten keksimä keinotekoinen asia jolla näytetään ulkopuolisille että suree vai onko se henkilökohteinen asia jossa käydään läpi surua?
Niitä jotka kykenevät jatkamaan elämää katotaan jotenkin kieroon vaikka he tekisivät kulissien takan omaa surutyötä.
Taasen sellaisia jotka näyttävät ulospäin surevilta saattavat todellisuudessa viis veisata edesmenneestä ja heitä ihmiset katsovat hyvällä.
Suruaika ja sen pituus on jokaisen henkilökohtainen asia joka ei kuulu muille pätkääkään.Oma isäni joka aika nuorena lähti (50v, eli sikäli nyt tietty Suomalaisen miehen normi-ikä nykyään kuolla äkillisesti pumpun pettäessä, kuten tässäkin kävi), sanoi itselleni jokusiakin kertoja "kun hän lähtee, niin sano vain, että äijä meni mäkeen. Täällä ollaan ja lähdetään". -Sama linjaus oli jo omallakin isällään kuulemma ja samoin isä puhui hänestäkin ja oli tyytyväinen kun sai lähteä saappaat jalassa ja työn ääreen äkisti, toivoen samaa itselleenkin. Niin sitten tapahtuikin, eli toive toteutui.
Suvussa ollaan aina oltu hieman arkisia näissä asioissa, mikä tapahtuu niin se on tapahtuva ja sen mukaan sitten. Isän kuolemasta jo 7 vuotta mutta silti saan välillä edelleen kuulla olevani varmaan jotenkin tunteeton ja kylmä jne jne kun en ole koskaan oikein osannut surra isää. Olimme todella hyvissä väleissä ja oli läheinen, mutta jotenkin vain hänen tapansa ajatella asioista tarttui itseenikin jo lapsena. Pari "virhettä" nyt selvästi tein itse joita ei olisi saanut tehdä, eli pari päivää kuolemansa jälkeen eräs tuttu kysyi kaupassa tavatessani mitä isälle kuuluu nykyään ja vastasin, että joudun valitettavasti kertomaan menneen edes toissapäivänä. -> Tuosta seurasi pitkä supattelu (ei koskaan suoraan kysyminen) että olin pakosti shokissa, mutta kun koskaan asia ei siitä muuttunut puheissani niin kääntyi versioksi ettemme selvästi olleet läheisiä varmaan ikinä olleetkaan. Toinen tilanne oli hautajaisissa, kun eräs huomattavasti kauempaa sukua oleva ei kyennyt liikutukseltaan lukemaan sovitusti adresseja, niin sanoin itse voivani hyvin lukea ne. Mitään liikutusta kun ei siinäkään tapahtunut tai en odotusten mukaisesti romahtanut tms. kuten selvästi kuiskailusta päätellen odotettiin, niin oli kaikkien mielestä jotain superoutoa. Kukaan ei koskaan ole kysynyt mitään suoraan, mutta näihin päiviin asti on joskus kuullut jostain päin "sua muuten pitää se tyyppi x vieläkin aika outona suhtautumisesta isäsi kuolemaan".
Eli tuossa hyvin näki itse, että kun et ollut kuten olisi pitänyt muiden mielestä ja kuten kaikki ilmeisesti jopa halusivat nähdä eivätkä vain odottaneet olevan itsestään selvyys niin leimattiin varmaan loppuiäksi. Ehkä tosin yksi inhottava kommentti on tullut, koska itse löysin isän kodistaan kun henki oli poistunut ja soittelin paikalle asianmukaiset tahot, niin kuulemma saatoin itse liittyä lähtöön jotenkin. Kun kerran olen muutenkin niin kylmä. Se on ainut kerta kun kävin hieman kommentoimassa asiaa ruumiinavauspöytäkirja kädessäni, että katsotaas nyt ihan yhdessä kahvikupposen ääressä mites tämä juttu menikään ja koska itse paikalle tulin jne. -> Oli aika vaivautunut kahvituokio muuten toiselta puolen, muistaakseni kylmeni kuppiin ja sain ihan itse syödä kaikki pullatkin.
- marvila
Itselläni kanssa kuoli isä kaksi viikkoa sitten äkillisesti 57 vuotiaana kotia. Haudatiin juuri perjantaina.
En voisi ajatellakkaan meneväni mihinkään juhliin. Jokainen kyllä kunnioittaa suruasi jos et mene sinne syntymäpäiville.
Läheisten tuki ja oma perhe nyt tärkeitä elämässä. Voimia sinne ja jaksamisia . Tiedän tunteesi on niin vähän aikaa oman isän kuolemasta.- usean lähdön nähnyt
Juhliakin on toki erilaisia. Ankara bilettäminen on tietysti eri asia kuin vain jokin kakkukahvitilaisuus. Jokainenhan itse rajat vetää ja miten haluaa toimia, mutta tavallisen elämän jatkaminen on tietenkin vähän eriasia kuin ns. välinpitämättömyydeltä näyttäminen. Jos menet juomaan kahvia jonkun 70-vuotispäiville ja nyökkäilet surunvalitteluille on eri asia kuin bilettäminen hymy korvissa koko illan ollen kuin -ei mitään-. Mutta jokainen suree tavallaan tai on surematta. Stereotypia vallitsee tässä asiassa aina ajattelussa toki. Mutta toinen haluaa olla hetken omissa oloissaan ja hiljaiseloa ja toinen jatkaa matkaa. Mikään tapa ei ole väärä, paitsi joidenkin mielestä ulospäin....
- leskiäiti <3
Kun poikani kuoli kesällä 2010 niin, kaksikuukautta siitä, veljeni varovasti kysyi josko haluaisin tulla hänen ja vaimonsa 50:siä viettämään. Menin, ja olin tosi iloinen että hän uskalsi kutsua mut surustani huolimatta. Oli ihana olla hetki muiden ihmisten seurassa jotka tiesivät suruni, mutta eivät kokoajan puhuneet siitä vaan vietettiin synttäreitä ja sain hetken olla iloisten ihmisten seurassa ja hetkesi työntää suruni taka-alalle:)
En kokenut mitenkään tekeväni väärin vaan se oli oikeesti tosi tärkeetä. Ei ole mukavaa sekään jos kukaan ei uskalla pyytää mihinkään peläten suruani. Ihmiset ymmärtävät hyvin jos ei jaksa mennä, mutta on hienoa että antavat myös mahdollisuuden viettää mukava hetki ystävien kanssa, taikka sukulaisten :)
Musta on muutenkin ollut hienoa että ihmiset on tullut suoraan kysymään menetyksistäni (myös mieheni kuoli 5kk sitten) ja olen voinut puhua niistä tai olla puhumatta. Kehenkään kysyjään en ole loukkaantunut, eikä tietääkseni kukaan ole loukkaantunut minuun jos en ole halunnut asioista puhua.
- Pidä
ihan niin pitkä suruaika, kuin mitä katsot tarvitsevasi. Parista kuukaudesta ylöspäin.
Voimia sinulle.- Eteenpäin...
Ensin annat vapauden "ihan niin pitkä suruaika, kuin mitä katsot tarvitsevasi" sitten asetat aikamääreen "Parista kuukaudesta ylöspäin" .
Mikä pirun pari kuukautta, onko se lakiin kirjattu, löytyykö se raamatusta, onko se jossakin hyvien tapojen oppaassa.
Mikä on tuo pari kuukautta.
Ehei se on kuule jokisen oma asia, ei mitään pari kuukautta.
Toisekseen mitä meinaat että henkilön täytyy tehdä tuona parina kuukautena? Eristäytyä ulkomaailmasta? ei saa hynyillä? pitääkö voivotella jatkuvasti menetystään? Mitä pitäisi tehdä että ulkopuolinen huomaa että parin kuukauden suruaikaa vietetään? kulkea mustissa? - 3107
Eteenpäin... kirjoitti:
Ensin annat vapauden "ihan niin pitkä suruaika, kuin mitä katsot tarvitsevasi" sitten asetat aikamääreen "Parista kuukaudesta ylöspäin" .
Mikä pirun pari kuukautta, onko se lakiin kirjattu, löytyykö se raamatusta, onko se jossakin hyvien tapojen oppaassa.
Mikä on tuo pari kuukautta.
Ehei se on kuule jokisen oma asia, ei mitään pari kuukautta.
Toisekseen mitä meinaat että henkilön täytyy tehdä tuona parina kuukautena? Eristäytyä ulkomaailmasta? ei saa hynyillä? pitääkö voivotella jatkuvasti menetystään? Mitä pitäisi tehdä että ulkopuolinen huomaa että parin kuukauden suruaikaa vietetään? kulkea mustissa?Suruaika on jokaisella sisässään. Ei sen tarvi näkyä minnekkään ja se kestää jokaisella täsmälleen niin kauan kuin se kestää. Elämä jatkuu suruaikana niin normaalisti kuin se vain siinä tilanteessa voi jatkua ja jokainen menee niihin tilaisuuksiin mihin katsoo kykenevänsä menemään ottaen huomioon elämäntilanteensa. Ei kukaan voi sanoa siihen mitään aikaa tai neuvoa vaan jokainen tuntee itse mitä voi tehdä ja milloin. Suuren surun kanssa eläminen ei ole helppoa. Se vaatii niin paljon.
- Suruaika on
Eteenpäin... kirjoitti:
Ensin annat vapauden "ihan niin pitkä suruaika, kuin mitä katsot tarvitsevasi" sitten asetat aikamääreen "Parista kuukaudesta ylöspäin" .
Mikä pirun pari kuukautta, onko se lakiin kirjattu, löytyykö se raamatusta, onko se jossakin hyvien tapojen oppaassa.
Mikä on tuo pari kuukautta.
Ehei se on kuule jokisen oma asia, ei mitään pari kuukautta.
Toisekseen mitä meinaat että henkilön täytyy tehdä tuona parina kuukautena? Eristäytyä ulkomaailmasta? ei saa hynyillä? pitääkö voivotella jatkuvasti menetystään? Mitä pitäisi tehdä että ulkopuolinen huomaa että parin kuukauden suruaikaa vietetään? kulkea mustissa?parista kuukaudesta ylöspäin ja sillä sipuli. Amen ja piste!
- Suruaika???
Suruaika on kirjoitti:
parista kuukaudesta ylöspäin ja sillä sipuli. Amen ja piste!
Itse yritin aikoinaan etsiä määritelmää suruajan pituudesta mutta en löytänyt.
Mistä sinä sen 2 kk nappasit, tosin itsehän saa maaritellä vaikka mitä mutta ei muiden tarvitse noudattaa jonkun keksimiä aikoja.
Eli ei ole olemassa mitään määrättyä suruajan pituutta, eikä ole olemassa mitään määritelmää miten suruaikana pitäisi käyttäytyä. Tämä on fakta.
Tuntuu ne pahimmat moralisoijat olevan niitä pahiimpia kun kohdalle sattuu. Minuakin niin moralisoitiin aikoinaan ja kuinkas kävi 2 vuotta myöhemmin moralisoija jäi leskeksi, seuraavalla viikolla oli jo kapakassa pyörimässä. Mistä tiedän, hain piruuttaan kuolinpesän tiliotteet josta näin kaikki paukut joita oli kortilla maksettu.
Joten heitetään se moraalisointi romukoppaan, suruajan aikamäärettä ei ole olemassa. - helpottaa
Jo olen samaa mieltä se on ihmisen henkilökohtainen asia miten pitkään haluaa suruaikaa pitää ja lähiomaisen kohdalla se on rajaamaton, mutta sitä oppii käsittelemään ajan kuluessa. Ettei se ole niin voimakas, kun se lähdön hetkellä on.Itsellänikin on menossa suruaika, kun vanhin tyttäremme päätti itse poistua maallisesta vaelluksesta ja enkä tässä halua palata ollenkaan alkupisteeseen, kun suruviesti tuotiin kotiin sen voin sanoa, että sekavaksi olo meni.Ei voi sanoin kuvata sitä kaaosta mikä tunteisiin tuli.Mutta, mutta elämän on jatkuttava ja se vanha sanonta, mikä satuttaa se myöskin lujittaa näin ainakin haluan uskoa.
- carmelisa**
En tiedä kuinka pitkä on "suruaika"...minulle se on juurikin niin pitkä kuin miltä minusta tuntuu.
Olen silti käynyt veljieni syntymäpäivillä ja koittanut elää muutenkin niin normaalia elämää kuin vain suinkin mahdollista.En hypi hymykorvissa missään tms, mutta voin toki ottaa osaa ihmisten juhliin. He kyllä tietävät että minulla on suuri suru sydämessäni ja etten ehkä juhli samalla lailla kuin he, mutta he antavat minun olla sellaisena kuin olen. Pyytävät koska halauavat antaa minulle mahdollisuuden ehkä unohtaa suruni edes hetkeksi. Se on kauniisti ajteltu ja ole siitä kiitollinen heille. Itse toimin niin että menen jos jaksan ja jos en jaksa niin ilmoitan vain että nyt ei ole hyvä hetki tulla sinne juhlimaan. kyllä kaikki ovat ymmrtäneet.
Muutenkin jotkut päivät ovat parempia jotkut huonompia mutta jokainen päivä on elettävä silti.
Suren poikaani jokaisena päivänä eikä elämä ole enään koskaan samanlaista kuin rakkaan poikani eläessä, mutta elämä voi olla ihan hyvääkin kuitenkin jatkossakin...ainakin joskus tulevaisuudessa kun aikaa on mennyt enemmän. Tänään on kulunut tasan 5kk siitä kun poikani menehtyi, enkä vieläkään oikein pysty käsittämään asiaa, mutta, pikkuhiljaa eteenpäin, pienin askelin. KOhta menemme viemään haudalle taas uudet kynttilät lyhtyihin- carmelisa**
Otan osaa teidän suureen suruunne isienne pois menon vuoksi
- murhellinen mummo
minuun tytär menehtyi 29 vuotiaana. jälkeen jäi kolme pienta lasta kuolemasta on 7 kuukautta ja vävy tapaile jo kuukaue toista naista. nainen on tunnettu lapsille huutajana ja laiskotelijana onko se ihan oikea kun kuolemasta on niin vähe ,lapsetkin iltaisiin itkevat äitiä nyt näitä on jätetut jo yöksikin yksin koti olen aivan murhesta mutama mita ois oikea tehdä pelotta että vävy ei anna tapailla lapsija
- Thinking123
Jos uusi nainen ei tule toimeen lasten kanssa niin ymmärrän pelkosi. Tokihan isällä on oikeus tavata uutta naista mutta pitää valita sellainen joka tulee myös lasten kanssa toimeen. Aina ei ole kyse siitä että anoppi mustamaalaisi, kuten jotkut tuntuvat heti luulevan.
- meittiä on moneksi
""murhellinen mummo""
Ensin sanon sinulle tuo sinun entinen vävysi on täysin latvalaho ei normaali ihminen käyttäydy noin. Ja noin, kun tuossa kirjoitat, että jättävät lapset yksin yöksi kotiin itkemään.Sinä voit ihan hyvin kysellä viranomaisilta asiaa esim.kuntasi sosiaalilautakunnasta ja sieltä ketä hoitaa lasten turvallisuus asioita.Meinaan minä näen tuon lasten jättämisen heitteellejätöksi.Vaikka (murheellinen mummo) tulis mikä tappelu exs vävysi kanssa.Ajattele asiaa, niin miten tyttäresi olisi lapsien eteen tapellut hakeakseen oikeutta.Toivon sinulle voimia jaksaa tyttäresi takia ja hänen lastensa.
- Kerronpa tarinan
Olipa kerran mies jolta kuoli vaimo jäi 3 lasta.
Pikku hiljaa yksinäisyys (aikuisen seurann tarve) kävi ylivoimaiseksi ja mies halusi surulleen jakajan.
Tuona aikana miehen anoppi teki myyräntyötä ja puhui pienimmälle lapselle että on parempi muuttaa hänen luokseen ja alkoi muutenkin sotkeutua miehen elämään lasten varjolla.
Mies löysi myös leskeksi jääneen kumppanin joka ymmärsi miestä ja alkoivat seurustella.
Miehen anoppi alkoi mustamaalaamiskamppanijan alkaen väittää että lapset ovat heitteillä, heille ei tehdä ruokaa yms., yms..
Mies tästä suivaantuneena kielsi anopin yhteyden lapsiin ilman hänen valvontaa.
Vuodet vierivät, 8 vuoden kuluttua vanhemmat lapset ovat jo maailmalla, he ovat erittäin ulospäin suuntautuneita hyvin menestyneitä hyvän koulutuksen saaneita.
Nuorin kohta täysi-ikäinen ja opiskelee ammattiin pärjää hyvin ihmisten kanssa ja pärjää opiskelussa erittäin hyvin.
Miehen anopin maalaamat pirut eivät toteutuneet.
Mitä tämä tarina opetti?
Antaa jokaisen elää omaa elämää, kukaan ulkopuolinen ei saa sotkeutua toisten asioihin, tämä koskee eritoten erittäin innokkaita anoppeja jotka eivät kykene näkemään kokonaisuutta ja asettumaan toisen asemaan.
Järkevällä toiminnalla lapsenlapsista voi nauttia mutta väärällä toiminnalla ne voi menettää kokonaan.- Uuden perheen saanut
"Antaa jokaisen elää omaa elämää, kukaan ulkopuolinen ei saa sotkeutua toisten asioihin"
Kiitos Sinulle 'Kerronpa tarinan'! :)
Kertomuksesi antoi minulle voimia. Itse en ole leski, mutta olen kuvaamassasi tilanteessa se leski-isän ja kolmen lapsen perheeseen ulkopuolisten silmin suht nopeasti tullut uusi elämänkumppani eli avovaimo.
Tunnen kertomasi tunteen juuri itsekin - kuin olisin tehnyt jotain väärää rakastumalla leskeen (ja hän tietysti minuun) ja olemalla lapsille se äidin korvike.
Äitiähän ei voi kukaan korvata kuten ei ketään muutakaan ihmistä - jokainen meistä on ihan ainutkertainen yksilönsä. Mutta voin olla se perheen aikuinen nainen, läheinen ihminen lapsille heidän oman isänsä rinnalla.
Perheemme sisällä kaikki on hyvin, ulkopuolisten sitä vaan on kovin vaikeaa ymmärtää ja uskoa. Elämä silti voi jatkua kun suruun ei jäädä kiinni vaan se käsitellään ja eletään 'pois' elämän mukana. Koskaanhan poismennyt ihminen ei unohdu, mutta elämä on vaan tässä ja nyt.
Oikein hyvää kesää teille kaikille!
- ei tätä
mikään vie pois. Ei niin rakkaita läheisiä ihmisiä korvaa yhtään mikään, ei niin mikään.
- Ansku 3
Suru aika.... On käsitteellinen asia suru-aikaa ei ole olemassakaan. Aika sana täytyisi jättää kokonaan sanomatta. Elikä vain suru..Minä suren sinä suret he surevat... mutta me kaikki suremme eri ajan.. Suremiseen menee 1 vuosi joka on pahin. Toinen vuosi on viimevuoden kertaus.. siis kun elät yhden vuoden surien niin toisena vuonna on vain joissakin kohdin edesmennyt mukana koska viimevuoden asiat ja hänen poissa olemisensa ovat muuttaneet asiat erillasiksi. Sellainen joka suree vielä viiden vuoren kuluttua on rakastunut suruunsa, ei halua päästää irti. Tai sellainen tarvitsee apua että pääsee surustaan eroon.
- valkeakani
Eiköhän se suruaika ole ihan henkilökohtainen aika eli suree sen aikaa kun tuntee niin tarvitsevansa.
Isoisäni kuoli 1½-vuotta sitten ja se on vieläkin tiukka paikka. Siskoni mies löytyi viime keskiviikkona kuolleena sairaskohtaukseen ja sitäkin suremme varmasti pitkään, vuosia, jo pienen pojankin takia. - surussa petetty 2010
Kyllä on, viime kesänä menetin kaksi läheistä ihmistä kuukauden aikana. Ensimmäiset kuukaudet olivat kuin olisi kulkenut usvassa. Asiat jotka aiemmin olisivat olleet pieniä murheita tuntuivat kivitalon korkuisilta.
Suru on vuoden aikana muuttanut luonnettaan ja tulee hetkittäin voimakkaina aaltoina pintaan. Menee vielä kauan ennen kuin tämän kanssa oppii elämään.
Suru osoitti myös ovatko ihmiset lähellä todellisia ystäviä.
Eivät olleet, ja heidän kohtelunsa jättämät arvet eivät varmaan unohdu koskaan.
Otan osaa suruunne, toivottavasti teillä muilla on empaattisia ja aitoja ystäviä tukenanne. - minä vaan ajattelen
Ei kukaan pakota sinua kenenkään synttäreille, voit joskus mainita kaverille miksi olit edellis kerralla pois.
- JK
AIKA KAUAN
- adkedieksoakdiwla
Monissa kulttuureissa suruaika on ollut 40 päivää.
Se on aika, jonka ihmisen sielun olevan maan päällä ennen siirtymistään johonkin ... vähän uskonnosta riippuen, mutta monien uskontojen vanhoissa kirjoituksissa ja perinteissä on tuo 40 päivää. Sen ajanhan Jeesuskin oli maan päällä ristiinnaulitsemisensa jälkeen ennen kuin hänet kohotettiin taivaaseen.
Tee kuitenkin niin kuin parhaaksi näät, mutta jos tunnet tarvetta seurata jotakin ohjenuoraa, voit pitää tuon n. 6 viikkoa jonkinlaisena nyrkkisääntönä.- Suruaika...
Liitänpä otteen Olun seurakunnan kyselysivulta:
Onko suruaikaa?
Onko Suomessa olemassa virallinen suruaika omaisen kuoleman jälkeen? Minkä aikaa, jos on?
Vastaus:
Luterilaisilla ei nykyään ole mitään selkeää käytäntöä tai ohjetta suruajan suhteen. Ortodokseilla on 40 päivän suruaika, jonka päättyessä toimitetaan rukouspalvelus.
- Sureva äiti
Marraskuussa kuoli 20-vuotias tyttäreni, joka oli vaikeasti vammainen. Elin hänen rinnallaan koko hänen elämänsä ajan. Hänen kärsimyksensä ovat ohi, mikä on jonkinlainen lohdutus. Minusta tuntuu kuitenkin, että toinen käsivarteni ja puolet rintakehästä on leikattu pois. Tällaisena pitäisi jatkaa. Ja pelottaa muuttuuko tämä tila enää koskaan. Oman äidin kuolema oli raskas kokemus, mutta oman lapsen menettäminen ja hautaaminen on äärimmäisen kovaa. Olen selvinnyt äitini kuolemasta hyvin, mutta nyt en tiedä selviänkö. Järkyttävää on se, että surevaa ei jakseta pitkään katsella. Ja sitten sitä on yksin surunsa kanssa.
Voiko joku kertoa omakohtaisen kokemuksen pohjalta, miten kauan suru on äärimmäisen kovaa lapsen kuoleman jälkeen. Muuttuuko se jotenkin erilaiseksi jossain vaiheessa? - Sureminen..
En ole menettänyt laskta mutta kuitenkin ajatuksia.
Kaikki tietävät että sellainen hekilö joka ajattelee vain omaa napaa ja tuo sen voimakkaasti esille ei ole toivottua seuraa.
Surussa ihminen voi olla yhtä itsekäs, en tiedä olisiko niin että jotkut jopa nauttivat siitä huomiosta.
Ihan alkuaikana ystävät varmasti ymmärtävät tilanteen mutta jos siitä muodostuu pysyvä olomuoto niin ystävät takuuvarmasti kaikkoavat.
Joten kysymys sureville, annatteko ystävienne puhua omist ongelmista vai onko koko ajan minä, minä minä?- Sureva äiti
Ei ollut vastaus kysymykseeni, ja kuinkapa olisit osannutkaan vastata,kun sinulla ei ole omakohtaista kokemusta. Ongelmani on, etten ole saanut juuri kenenkään kanssa puhua lapsestani ja tuskastani niin kuin olisin halunnut. Totean sen, ettei meistä ihmisistä ole rinnallakulkijoiksi. emme osaa, emme halua tai emme uskalla ottaa yhteyttä. Eräs perhe, joka menetti lapsensa aiemmin, kertoi, että hautajaisten jälkeen sai olla rauhassa ja yksin. Niin on minullekin käynyt. Tiedän että voin yrittää päästä johonkin ryhmään.
Alkuperäiseen kysymykseeni odotan vielä vastausta. - Olet oikeassa
Sureva äiti kirjoitti:
Ei ollut vastaus kysymykseeni, ja kuinkapa olisit osannutkaan vastata,kun sinulla ei ole omakohtaista kokemusta. Ongelmani on, etten ole saanut juuri kenenkään kanssa puhua lapsestani ja tuskastani niin kuin olisin halunnut. Totean sen, ettei meistä ihmisistä ole rinnallakulkijoiksi. emme osaa, emme halua tai emme uskalla ottaa yhteyttä. Eräs perhe, joka menetti lapsensa aiemmin, kertoi, että hautajaisten jälkeen sai olla rauhassa ja yksin. Niin on minullekin käynyt. Tiedän että voin yrittää päästä johonkin ryhmään.
Alkuperäiseen kysymykseeni odotan vielä vastausta.En ole menettänyt lasta, menetin vaimoni 3 lapsen äidin.
Edelleenkin korostan sitä että jos asiat pyörii vain itsensä ympärillä se karkoittaa muut.
Muillakin on ongelmia, eivät he jaksa välttämättä kuunnella tuntitolkulla lisää ongelmia.
Kerroit ettet ole saanut keskustella kenenkään kanssa lapsesi kuolemasta, no kysymys: Miksi et ole kääntynyt esim. seurakunnan puoleen, myös kaupungit ja kunnat järjestävät kyseistä apua.
Miksi haluat kaataa raskaan taakan jonkun ystäväsi harteille?
Ei millään pahalla mutta olen aiemminkin kertonut oman käsityksen että jotkut "nauttivat" jollakin tavalla tuosta keskipisteessä olemisesta, etteivät he halua luopua siitä.
Olen seurannut ihan läheltä juuri kaltaistasi tapausta, olin jopa kantamassa arkkua hautajaisissa.
Äiti menetti vammaisen tyttärensä jonka elämän rinnalla hän oli kulkenut yli 40vuotta.
Ei hän jäänyt suruun rypemään, hän jatkoi elämää eteenpäin. Hänen luonaan on mukava käydä, ei hän menettänyt ystäviään.
Ystävät menettää jos niin haluat, älä sysää vastuuta ystävillesi.
Tiedän että tämä on raakaa tekstiä mutta joskus ihmisisä on ravisteltava että he hoksaavat missä mennään. - Partsu
Olet oikeassa kirjoitti:
En ole menettänyt lasta, menetin vaimoni 3 lapsen äidin.
Edelleenkin korostan sitä että jos asiat pyörii vain itsensä ympärillä se karkoittaa muut.
Muillakin on ongelmia, eivät he jaksa välttämättä kuunnella tuntitolkulla lisää ongelmia.
Kerroit ettet ole saanut keskustella kenenkään kanssa lapsesi kuolemasta, no kysymys: Miksi et ole kääntynyt esim. seurakunnan puoleen, myös kaupungit ja kunnat järjestävät kyseistä apua.
Miksi haluat kaataa raskaan taakan jonkun ystäväsi harteille?
Ei millään pahalla mutta olen aiemminkin kertonut oman käsityksen että jotkut "nauttivat" jollakin tavalla tuosta keskipisteessä olemisesta, etteivät he halua luopua siitä.
Olen seurannut ihan läheltä juuri kaltaistasi tapausta, olin jopa kantamassa arkkua hautajaisissa.
Äiti menetti vammaisen tyttärensä jonka elämän rinnalla hän oli kulkenut yli 40vuotta.
Ei hän jäänyt suruun rypemään, hän jatkoi elämää eteenpäin. Hänen luonaan on mukava käydä, ei hän menettänyt ystäviään.
Ystävät menettää jos niin haluat, älä sysää vastuuta ystävillesi.
Tiedän että tämä on raakaa tekstiä mutta joskus ihmisisä on ravisteltava että he hoksaavat missä mennään.Menetin myös vaikeasti vammaisen poikani, 7 vuotiaan, viime marraskuussa. Ennen hautajaisia kulki vieraita, sai puhua. Hautajaisten jälkeen tuli arki ja oma rauha kotiin. Minä halusin puhua, mieheni kyllä kuunteli mutta en tuntenut saavani siitä mitä tarvitsin. Ajattelin etten halua rasittaa ketään läheisiä ja ystäviä omalla tuskalla jatkuvasti. Hakeuduin lääkäriin ja psykologille. Käyn nyt psykologilla ensin kerran viikossa ja nykyisin kahden viikon välein. Olen kokenut tosi hyväksi. Tiedän että psykologi kuuntelee minua ja minulle se tunti on tosi tärkeä, tunnen että jaksan taas paremmin.
Minusta on hyvä jos ymmärtää ettei omia sukulaisia ja ystäviä voi kuormittaa jatkuvasti omilla murheilla. Jokaisella on oma elämä elettävänä, kyllä suruaan voi ja pitääkin jakaa läheisille, mutta omassa tapauksessa koin että minun suruni oli niin pohjaton että on parempi jakaa sitä ammattilaisen kanssa.
Netistä löysin surulla on aikansa kirjan, Hanna ekola. Aivan ihana kirja jonka saa itse täyttää. Ja käydä näin läpi suruansa myös, kirjoittaa omin sanoin sivuille joissa valmiit otsikot.
Suosittelen myös " elämää toisella puolen" kirjaa, sylvia Browne. Ja vertaisryhmiä. Kiva olisi jutella kanssasi sinä 20 v. Vammaisen lapsen menettänyt sureva äiti. - Sureva äiti
Olet oikeassa kirjoitti:
En ole menettänyt lasta, menetin vaimoni 3 lapsen äidin.
Edelleenkin korostan sitä että jos asiat pyörii vain itsensä ympärillä se karkoittaa muut.
Muillakin on ongelmia, eivät he jaksa välttämättä kuunnella tuntitolkulla lisää ongelmia.
Kerroit ettet ole saanut keskustella kenenkään kanssa lapsesi kuolemasta, no kysymys: Miksi et ole kääntynyt esim. seurakunnan puoleen, myös kaupungit ja kunnat järjestävät kyseistä apua.
Miksi haluat kaataa raskaan taakan jonkun ystäväsi harteille?
Ei millään pahalla mutta olen aiemminkin kertonut oman käsityksen että jotkut "nauttivat" jollakin tavalla tuosta keskipisteessä olemisesta, etteivät he halua luopua siitä.
Olen seurannut ihan läheltä juuri kaltaistasi tapausta, olin jopa kantamassa arkkua hautajaisissa.
Äiti menetti vammaisen tyttärensä jonka elämän rinnalla hän oli kulkenut yli 40vuotta.
Ei hän jäänyt suruun rypemään, hän jatkoi elämää eteenpäin. Hänen luonaan on mukava käydä, ei hän menettänyt ystäviään.
Ystävät menettää jos niin haluat, älä sysää vastuuta ystävillesi.
Tiedän että tämä on raakaa tekstiä mutta joskus ihmisisä on ravisteltava että he hoksaavat missä mennään.En minäkään halua jäädä tällaiseen olotilaan. Mutta ei tuo syyllistäminenkään nyt tunnu kovin hyvältä. Kiitos kumminkin.
- sureva äiti
Partsu kirjoitti:
Menetin myös vaikeasti vammaisen poikani, 7 vuotiaan, viime marraskuussa. Ennen hautajaisia kulki vieraita, sai puhua. Hautajaisten jälkeen tuli arki ja oma rauha kotiin. Minä halusin puhua, mieheni kyllä kuunteli mutta en tuntenut saavani siitä mitä tarvitsin. Ajattelin etten halua rasittaa ketään läheisiä ja ystäviä omalla tuskalla jatkuvasti. Hakeuduin lääkäriin ja psykologille. Käyn nyt psykologilla ensin kerran viikossa ja nykyisin kahden viikon välein. Olen kokenut tosi hyväksi. Tiedän että psykologi kuuntelee minua ja minulle se tunti on tosi tärkeä, tunnen että jaksan taas paremmin.
Minusta on hyvä jos ymmärtää ettei omia sukulaisia ja ystäviä voi kuormittaa jatkuvasti omilla murheilla. Jokaisella on oma elämä elettävänä, kyllä suruaan voi ja pitääkin jakaa läheisille, mutta omassa tapauksessa koin että minun suruni oli niin pohjaton että on parempi jakaa sitä ammattilaisen kanssa.
Netistä löysin surulla on aikansa kirjan, Hanna ekola. Aivan ihana kirja jonka saa itse täyttää. Ja käydä näin läpi suruansa myös, kirjoittaa omin sanoin sivuille joissa valmiit otsikot.
Suosittelen myös " elämää toisella puolen" kirjaa, sylvia Browne. Ja vertaisryhmiä. Kiva olisi jutella kanssasi sinä 20 v. Vammaisen lapsen menettänyt sureva äiti.Kiitos sinulle. Tiedän, että en ole yksin ja ainut. Ehdinhän tutstua jo moniin vammaisperheisiin ja tiesin heidän kokemuksistaan. Mustakin tuntuu, että suruni on niin pohjaton, ja siksi on parempi hakea ammattiapua. Kiitos paljon vinkeistä, joita annoit.
- Niin vain
Sureva äiti kirjoitti:
En minäkään halua jäädä tällaiseen olotilaan. Mutta ei tuo syyllistäminenkään nyt tunnu kovin hyvältä. Kiitos kumminkin.
"Mutta ei tuo syyllistäminenkään nyt tunnu kovin hyvältä"
Toisinaan täytyy vähän ravistella että herää todellisuuteen.
Mutta asiassa oli toinenkin puoli, syyllistit ystäviäsi ja tuttujasi kun he eivät jaksaneet olla koko ajan tukenasi.
Annoit surutta kritiikiä toisista mutta et halua kulla sitä itsestä, olethan se joka on kokenut suuren vääryyden.
Kuten mainitsin pitää katsoa pikkuisen kauemmas kuin omaan napaan vaikka se suru onkin iso asia. - sureva äiti
Niin vain kirjoitti:
"Mutta ei tuo syyllistäminenkään nyt tunnu kovin hyvältä"
Toisinaan täytyy vähän ravistella että herää todellisuuteen.
Mutta asiassa oli toinenkin puoli, syyllistit ystäviäsi ja tuttujasi kun he eivät jaksaneet olla koko ajan tukenasi.
Annoit surutta kritiikiä toisista mutta et halua kulla sitä itsestä, olethan se joka on kokenut suuren vääryyden.
Kuten mainitsin pitää katsoa pikkuisen kauemmas kuin omaan napaan vaikka se suru onkin iso asia.En ole kaivannut ohjeita miten minun tulisi surussani käyttäytyä. On liian yksipuolista antaa neuvoja, kun ei tiedä taustoja. halusin vain kuulla omakohtaisia kokemuksia. Muistan kun lapseni vammaisuus oli todettu, olin neuvolakäynnillä, lääkäri halusi tietää miten jaksan, onko minulla ystäviä, joille voin puhua. Sanoin, että pelkään rasittavani heitä, silloin lääkäri sanoi, että se on sinun oikeutesi. Se tuntui hyvältä. Tosiasiassa sitten myöhemmin parhainta on ollut aina vertaistuki. Ei asioita huvita puhua sellaiselle, jolla ei ole omaa kokemusta. Mutta, etten anna väärää kuvaa, voin kertoa, että osaan puhua muistakin asioista. Tuosta omaan napaan tuijottelusta vielä, että ei perheen äiti jouda sitä tuijotella. Suren lastani niin paljon kuin haluan ja minusta tuntuu, enkä katso sitä miksikään omaan napaan tuijotteluksi. Todellisuus on se, että lapseni on kuollut, ja nyt juuri elän suruaikaa, joten en ota vastaan sun kritiikkiä. Tiedän sen erittäin hyvin, että meillä kaikilla on tosi vaikeaa ainakin välillä, siksi ymmärrän jos surevan kohtaaminen on pelottavaa ja ylivoimaiselta tuntuvaa. Ei ole kritisoimista se, että totean rinnallkulkijoita olevan vähän. Sinä et ymmärrä mitä tarkoitan, ja se ilmeisesti johtuu siitä, että olet mies ja suret toisella tavalla. Miehet on yleensä yksioikoisempia. Ei olisi pitänyt kirjoittaa ollenkaan, mutta mua loukkaa se, että et kunnioita toisen surua.
- Iäisyys
Menetin 4-vuotiaan tyttäreni vaikeaan sairauteen 10 vuotta sitten, enkä vieläkään ole surrut tarpeeksi. Elämä on toki jatkunut, terve lapsi syntynyt ja kasvanut yms, mutta tuska ei häviä koskaan ja vieläkin on välissä somaattisia oireita ikävän takia.
Suruaika on todellakin vaan nimitys, eikä sille voi määritellä aikaa.
Nimim. Äiti 35v. - 8+19
Suruaika ei kovin pitkä varmaan ole. Vaarini kuoli toukokuussa 2009 johonkin syöpään ja surin sitä n. pari päivää kunnes iskä sano koulun jälkeen (lähin koulusta kesken päivää koska itkin) että en voi koko aika surea ja tuon jälkeen en ole yhtään surenut. Itsellä ainakin yks käsky katkas sen.
- Paljon eroja
Kun pappa kuoli v. -95, äiti sanoi, että ihmisellä ei kuulu olla suruaikaa lainkaan. Silti itkin päivittäin seuraavat kaksi vuotta, ja hän piti minua tuolloin mielisairaana.
Viime vuonna elämäni toiseksi paras ihminen kuoli, ja langon lääkärikäynnillä otin esille tuon mainitsemani äidin törkeän käytöksen. Onneksi lääkäri oli kanssani samaa mieltä. Ilman hänen työpanosta en olisi saanut lainkaan suruaikaa. - Entisaika ja nykyaik
Paljon eroja kirjoitti:
Kun pappa kuoli v. -95, äiti sanoi, että ihmisellä ei kuulu olla suruaikaa lainkaan. Silti itkin päivittäin seuraavat kaksi vuotta, ja hän piti minua tuolloin mielisairaana.
Viime vuonna elämäni toiseksi paras ihminen kuoli, ja langon lääkärikäynnillä otin esille tuon mainitsemani äidin törkeän käytöksen. Onneksi lääkäri oli kanssani samaa mieltä. Ilman hänen työpanosta en olisi saanut lainkaan suruaikaa.Entisaikaan kuolema oli läsnä joka paikassa, eläimiä teurastettiin jatkuvasti, riistaa metsästettiin, lapsikuolleisuus oli korkea jne.
Entisajan ihmiset ymmärsivät elämän kiertokulun ja sen että kuolema tulee väistämättä.
Nykyään on ummistettu silmät kuolemalta, kuvitellaan että lihakin tulee pakkauksista ei eläimistä.
Uskon että nykymaailmassa on sellsisia jotka jäävät suruun kiinni koska he eivät ole aiemmin käsittäneet että kuolema on pakollinen tapahtuma joka kohtaa jokaista elävää ennemmin tai myöhemmin.
Itse olen harrastanut metsästystä, olen ollut teurastushommissa, olen ollut mummoni, setäni, enoni, 2 serkkua,appiukkoni ja myös vaimoni hautajaisissa.
Odotettavissa on lähivuosina äitini hautajaiset.
En ole uskovainen mutta eikö uskon asioissa puhuta juuri siitä että kuollut pääsee parempaan paikkaan, miksikä sitä suremaan että joku pääsi pois kivuista ja säryistä. Sehän on vain hyvä asia.
Jos negatiivisen asian kääntää positiiviseksi niin tilanne onkin aivan eri.
Vai onko ihmiset niin itsekkäitä että he haluavat pitää jokun vain itsellään ja menetys on maailman loppu.
- H.K
Jokainen reagoi eritavalla.
Ei meidän teot tee meistä parempia surijoita kuin jonkin toisen teot. Suru on sydämessä eikä se estä meitä osallistumasta ympärillämme tapahtuviin asioihin.
Joskus on vain hyvä saada vähän muuta ajateltavaa kuin oma suru.
Äitini hautajaisista tulee tänään kaksi kuukautta. Eikä ole mennyt päivääkään että enkö muistasi ja kaipaisi häntä.
Olen kuitenkin onnellinen siitä että hänen ei tarvitse enää kärsiä.
Se antaa surullekin toiset vapaammat, onnellisemmat kasvot. - yksinnyt2
Rakkaani kuoli 3 kuukautta sitten. Löysin tämän ketjun etsiessäni tietoa suruajasta. Lähinnä kiinnosti, varsinaisen suruasian lisäksi, kuinka pian "formaalisti" voi hakeutua muiden ihmisten seuraa ja esimerkiksi treffeille.
Alkuperäiselle kysyjälle sanoisin että parin viikon vetäytymisen jälkeen on ihan hyväksi käydä hillitysti ihmisten ilmoilla, niin saa hiukan harhautettua itsensa synkeistä tunnelmista tauolle. Tässäkään ei tarvitse nyt ottaa iloa irti, mutta vaikka ihan pistäytyminen bileissä voi virkistää mieltä. Voi silti olla hyväksi ettei koko illaksi jää porukkaa muistuttamaan kuolevaisuudesta.
Treffipuolesta ajattelen, että tokihan treffeillä voi käydä varsin piankin, mutta kannattaa ajatella realistisesti mitä siinä on hakemassa. Itselleni treffailu on edelleen viihdettä ja itseni harhauttamista, eikä oikein minkäänlaisen merkittävämmän suhteen hakeminen tätä kautta tunnu järkevältä vähään aikaan. Silti nuo tapaamiset voivat olla ihan hyviä. On tietysti vähän tylsä sanoa, ettei ole mitään oikeaa ihmissuhdetta hakemassa, mutta noilla markkinoilla huijataan kuitenkin niin paljon, että tällainen pieni vilppi sallittaneen. Kerron kuitenkin hyvissä ajoin missä mennään mikäli toinen osoittaa aitoa kiinnostusta.
Olen ajatellut, että aikaisintaan puolen vuoden päästä minulla olisi mahdollista laittaa haku päälle. Siihen asti uskoisin, että kaikki hakuyritykset olisivat vain yrityskiä löytää rakkaani klooni, mikä ei ole mitenkään järkevä eikä oikeudenmukainen tavoite.
Kiinnostuneita ihmisiä varmaan on, mutta kriteerini ovat kuitenkin niin tiukat, että luulen oikeanlaisen ihmisen löytämiseen menevän vuosia. Sikäli aikainen haku voi olla ihan hyvä... tiedä sitten miten ihmiset suhtautuvat lesken hakuun. Pelkään hiukan että maine kärsii, jos liian pian julkistaa asian. Piirit ovat kuitenkin pienet ja kaikki tuntevat kaikki. - Anonyymi
Olen 85 v. mies. Menetin puiolisoni 60 avioliittovuoden jälkeen.Meillä oli hyvä suhde koko elämämme ajan. Olimme aina uskollisia toisillemme. .Uskomme kumpikin Jumalaan ja Jeesuksen Kristukseen. Viime vuosina me pyysimme llähes päivittäin iltaisin anteeksi toisiltamme ja annoimme myös pyuytämättäkin anteeksi mahdollisia rikomuksia. Yhä suren, itken päivittäin yksin ja myös joskus lähimmäisten kanssa keskustellessa hänestä. Sairauden jälkeen Hänen on nyt hyvä olla.
- Anonyymi
minullas on suruaika kun ossi kuoli.
juon itseni uneen kun en muuten unta saa,
hilkka- Anonyymi
Aamut on hirveitä. Illat on hirveitä. Päivät on hirveitä. Voisinpa juoda. Joisin itseni kuoliaaksi, kun ei kuolema muuten korjaa. Vanhan pää ei kestä niin paljon viinaa, että henki menisi.
- Anonyymi
Kirjoitin tähän ketjuun 9v sitten nimimerkillä "kerronpa tarinan".
Silloin minua ja minun päätöstä yritettiin mustamaalata ex anoppini toimesta.
Nyt kun aikaa on kulunut ja olen 4x pappa.
Surullista vain että kovasti huolissaan ollut mummo ei halunnut olla missään tekemisissä kun ei saanut kerran määrätä kaikista asioista.
Lapseni tulivat ihan itse siihen tulokseen etteivät yritä pitää mitään välejä mummoonsa.
Mitä tulee minun uuteen kumppaniin, niin olen edelleen saman henkilön kanssa ja lapsenlapsilleni hän on erittäin rakas mummo.
Eli lapseni eivät saaneet traumoja (koska todellisuudessa heillä oli hyvät oltavat), he saivat uusia "sisaruksia" joiden kanssa tulevat toimeen hyvin.
Edelleenkin heidän elämä menee kuin jokaisen normaalin elämä, töitä, häitä, lapsia, talonrakennusta yms.
Mitä tulee tälle mustamaalaajalle, hänellä ei mene raposasti kun ystävät ja sukulaiset ovat hylänneet.
Hänen miehensä (lasteni papan) hauta on huonosti hoidettu, mahtaako edes muistaa minne hänen miehensä on haudattu. - Anonyymi
Minä en pääse suruajasta eroon ollenkaan.
Niin paljon se elämä muuttui.
Onneksi on valokuvia, esineitä,paikkoja.
Kaikkea hyvää Teille jotka ovat kohdanneet surun. - Anonyymi
Menetin juuri Kihlattuni löysin kotoa kova paikka suru on valtavan suuri ei ole sanoja yöt on vaikeita oli hyvä kumppani
- Anonyymi
Jos en halua mennä jonkun syntymäpäiville, sanon että en ole tulossa. Ei kai se sen kummempaa ole.
Oli surua tai ei. - Anonyymi
Sure rauhassa. Synttäreitä tulee joka vuosi.
- Anonyymi
Menetin aikuisen tyttäreni anoreksialle tammikuussa. En olisi minäkään ollut juhlatuulella kuten et sinäkään.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Tyttäreni kuoli lihavuusleikkaukseen.
Miettikää kuiten 2 kertaa, ennenkuin menette lihavuusleikkaukseen.3187464Viiimeinen viesti
Sinulle neiti ristiriita vai mikä nimesi sitten ikinä onkaan. Mulle alkaa riittää tää sekoilu. Oot leikkiny mun tunteill662156- 1751827
epäonnen perjantain rikos yritys
onpa epäselvä kuva, tuolla laadullako keskustaa tarkkaillaan lego hahmotkin selvempiä161372- 1121277
Yllätyspaukku! Vappu Pimiä rikkoi vaikean rajapyykin yllättävässä bisneksessä: "Nyt hymyilyttää...!"
Wau, onnea, Vappu Pimiä, upea suoritus! PS. Pimiä tänään televisiossa, ohjelmatietojen mukaan hän on Puoli seiskassa vie91241Suomessa ei ole järkeä tarjota terveyspalveluita joka kolkassa
- Suomen väestötiheys 1.1.2022 oli 18,3 asukasta maaneliökilometriä kohden. - Uudenmaan maakunnassa asuu keskimäärin 181691220RÖTÖSHERRAT KIIKKIIN PUOLANGALLA.
Puolankalaisilla tehtävä ryhmäkanne itsensä yleintäneistä rötöstelijöista, sekä maksattaa kunnan maksama tyhmän koplan j551151Kirjoitin sinulle koska
tunnen sinua kohtaan niin paljon. Sydäntäni särkee, kun kätken ihastumisen, kaipauksen, sinua kohtaan tuntemani lämmön j411081Martina pääsee upeisiin häihin
Miltäs se tuntuu kateellisista. Anni Uusivirta on Martinan kavereita.2901019