Syklotymia

Jos maanittelu ei auta niin uhkaa ja kiristä miehesi lääkäriin.

Tarkkaan jaksatko itse. Olen samassa tilanteessa, sillä erolla että Mieheni haki jonkinlaisen lääkityksen, jonka vaikutusta emme vielä ole huomanneet. Lääkitys oli minulta uhkavaatimus sillä hän kävi fyysiseksi raivostumisissaan. Taakkana on meillä myös se että Mieheni ystävät eivät Mieheni käytöksestä tiedä, osaa peittää asian niin hyvin, valehtelee sujuvasti asiat toisin miten ne oikeasti ovat, elikkä Minä olen meistä se surkea ja kiittämätön Ihminen. (en varmasti ole mikään pulmunen minäkään) Olen vain itse syvästi masentunut tämän tilanteen toivottomuuden (pahoipitelyiden/raivareiden) takia että joudun harkitsemaan uudelleen jaksanko, sillä ei ne lääkkeet sairautta mihinkään hävitä. Epävakaapersonallisuushäiriöinen/kaksisuuntainen ym.. tarvitsee henkisesti todella vahvan Ihmisen rinnallee. Joten suosittelen todellakin harkitsemaan tarkasti Itsesi takia.

Itselläni on diagnoosi mielialan aaltoiluhäiriö, sama kuin syklotymia. On myöskin persoonallisuushäiriö, asosiaalinen. Kysyin lääkäriltäni mahdollisuutta sairastua kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön kohdallani, mutta olen jo ohittanut kriittisen iän. En tunnista kyllä diagnoosia omakseni, vaikka hypomaniaa onkin joskus. Silloin teen muutamassa tunnissa päivien, jopa viikon työt.
Jos miehelläsi todella on mistä kysyt, ovat mielialaa tasoittavat lääkkeet paikallaan.

Meillä kauan sitten alkanut kaksisuuntaisuus miehellä.Hoidettu vuosia masennuksena.Kunnes nyt sai oikea diagnoosin.Meni juuri siihen,etten ehtinyt reagoimaan mielen muutoksia,ja muuttui arvaamattomaksi ym.
Ennakoin tilanteeen aivan viimehetkillä.varasin ajan lääkärille,ja sainkin mieheni sinne.Sieltä sitten lähete alan lääkärille,täältä se löytyy mielenterveyspalveluista.Oli lähellä mennä psykoosiin.Helppo tehtävä se ei ollut,vaan oma päättäväisyys ja kovana!!
Ottaa voimille kun toisen mieliala menee vuoristorataa,ja tunteet heittää laidatalaitaan!
Olen itse ja väsynyt,vaan kaikkeni koitan kuitenkin suhteen ja ihmisen eteen tehdä,vaikka
se välillä mahdottomalta tuntuukin.

Kaunis kiitos vastanneille. Tiedän että mieheni tarvitsee tasaavan lääkityksen, ja toivon sydämestäni että hän suostuu hakemaan apua. Siinä tapauksessa olen hänen tukenaan. Ellei, niin eipä tässä paljon vaihtoehtoja jää. Olen huomannu tekeväni surutyötä koko ajan, eli jos ero on edessä, niin olen tavallaan valmistautunut siihen. Ei se silti helppoa tule olemaan. Paljon olen kuitenkin oppinut tästä suhteesta. Ikää ja elämänkokemusta on kuitenkin jo sen verran, että kynnys uuden suhteen luomisee on korkealla. Tämä mies on ollut elämäni rakkaus, joten eron tullessa maailmani on pirstaleina pitkän aikaa. Kaikkea hyvää teille samassa tilanteessa oleville, bipoille ja heidän kumppaneilleen, toivotaan että rakkaus voittaa :)

Anteeksi, unohdin laittaa tämän, joka jotenkin niin sopii tähän tilanteeseen http://www.youtube.com/watch?v=bDx_fdm3Zeo&feature=share

Avomieheni "painostus" sai viimein lääkäriin - en olisi itse tajunnut että mielialan heittelyt eivät ole normaaleja.. äärilaidasta toiseen mennään ja stressaavan tilanteen ollessa päällä voi mieli ja tunnetilat muuttua tunneissa. . itsemurhan haaveilemisesta ja psykoottistasoisesta oireilusta puhetulvaan ja ylihilpeyteen ja tekemisen puuskiin.

Mies jo itki sänkyni äärellä kun heräsin, oli tarkkaillut minua yön kun pelkäsi että menen psykoosiin. Se herätti minut - jos karski mies itkee huolesta minun vuokseni, on pakko olla jotain pielessä.

On siis masennustaustaa, keskivaikeaa teini-ikäisestä lähtien. Ei koskaan mennyt niin pahaksi että työkyvytön olisin ollut, paitsi kun reilu vuosi sitten sairastuin burn-outiin ja siitä saikulle. Siitä varmaan alkoi nämä rajummat mielialan heittelyt, ei enää niinkään vahvaa masennusjaksoa, vaan turruttavaa alakuloisuutta, unihäiriöitä, saamattomuutta, itkuisuutta ja sitten taas toista laitaa. Jotenkin mielessäni kuvittelin että tämä nyt on sitä mikä olen - tunneherkkä, yliherkkä ihminen ja thats it.. mutta jospa asia ei olekaan niin.

Lueskelin itse syklotymiasta ja se tuntuu sopivan, tunnen sen vahvasti. Bipoa tämä ei ole, maaniset ja depressiiviset kaudet eivät ole niin voimakkaita. Kuitenkin tämä haittaa elämääni ja ennen kaikkea puolisoni on huolesta vaikeana, hän kun pelkää että vielä tapan itseni seuraavassa downerissa. Kamalaa tehdä tämmmöistä rakkaalleen. Hän varasi mulle psykiatrin ajan ja tuli kanssani vastaanotolle -se on tärkeää että on joku omainen kertomassa kantansa, ulkopuolelta näkee paremmin.

Litoa mulle määrättiin ja sen aloittelen. Toiveikkuus heräsi ja helpotus- ehkä tämä onkin kemiallinen epätasapaino päässäni joka voi korjaantua pillerillä, ja samalla olo helpottuu ja normalisoituu.. joskus elämänlaatu voi olla todella pienestä kiinni.

Olen iloinen siitä, että jotkut teistä ovat saaneet apua. Minä olen siinä pisteessä, että vuosien piinan jälkeen mieheni hakee avioeroa. Minä olen se piinaaja tahtomattani. Päätinkin, että jos ja kun ero toteutuu, en enää ikinä hakeudu ihmissuhteeseen vaan elän yksin. Olen viisikymppinen ja avioliitossani oli läheisyyttä viimeksi 12 vuotta sitten. Ero voi olla hyvä ratkaisu, sillä kaikki perheenjäsenet kärsivät sairaudestani ja sen vaikutuksista.

Olen kokeillut kaikki markkinoilla olevat lääkkeet ilman sanottavaa hyötyä, ja koska kärsin voimakkaasta sosiaalisten tilanteiden pelosta, mikään bipo-vertaisryhmäkään ei tule kyseeseen. Tällä hetkellä tuntuu, että voisin ehkä käydä vaikka jossain seurakunnan ryhmässä (elämäntilanne taivuttaa ateistin Jumalan puoleen!)

Koen, että puhuminen auttaisi, mutta mieheni kanssa siitä ei tule mitään koska hän on näitä perisuomalaisia puhumattomia miehiä, joiden mielestä on parempi purra hammasta ja kuolla sisäiseen verenvuotoon kun puu kaatuu päälle. Terapiamahdollisuutta on tarjottu, mutta se on kilpistynyt siihen, ettei ole ollut jaksua etsiä terapeuttia, eikä kykyä maksaa käyntejä, joita pitäisi olla kaksi viikossa ja joista kertyy usea satanen kuussa Kela-korvauksen jälkeenkin. Kiinnostaisi tietää, miten ne selviävät taloudellisesti, jotka ovat terapiaan menneet.

Eksyin keskusteluun miettiessäni, voiko kaksisuuntainen kehittyä nopeasti aaltoilevaksi mielialahäiriöksi, jossa välillä on ihan ok. olo, mutta tunnin päästä iskee niin voimakas ahdistus, että ihoa kihelmöi ja polttaa, vatsaa vääntää, sydämestä puristaa ja tuntuu että nuppi halkeaa. Sitten, yhtä äkkiä kuin alkoi, paha olo menee pois. Vai ovatko nämä paniikkihäiriön oireita? Olen potenut tällaista viikon, eli siitä saakka kun mies iski eropaperin tiskiin.

Toivotan kaikille voimia ja jaksamista ja muistutan, että elämä on sitä mitä se on eikä ole syytä katkeroitua omastaan. Vaikka vaikea on olla katkeroitumattakaan, kun kaikki menee syteen hirveästä yrittämisestä, rakkaudesta ja hyvästä tahdosta huolimatta. Se positiivinen on sairaudessani, että ne lyhyet, arkiset, pienet onnen hetket kyllä huomaan.

Tässä on yksi syklotomiaa sairastava. Sairaus diagnosoitiin vasta äskettäin. Mitään lääkitystä ei määrätty, mutta minulla on masennuslääkitys. Tämä sairaus on helvettiä itse sairaallekin. Päivän aikana saatan olla normaali ja yhtäkkiä saatan kiukustua ventovieraallekin, koska tämä ei toimi kuten pitäisi esim. kassajonossa. Jälkeenpäin kaduttaa ja alkaa itsesyytös, miksen osannut pitää suutani kiinni. Onnellisena minua ei juuri näe, koska vuosien varrella olen oppinut, että jos olen onnellinen, putous rotkoon on kovempi, aina tulee jotakin joka vie hyvän olon. Välillä tuntuu ettei ole muuta ulospääsyä kuin köysi kaulaan. Olen elänyt tämän kanssa koko ikäni, ainakin omaisten mukaan. Sairauden huonot olotilat, raivarit ovat voimistuneet menopaussin alettua. En ole koskaan lyönyt, mutta suu päästelee huudon kera sammakoita. Helppoa elämä ei ole, mutta kestettävä on nelijalkaisen karvakorvan takia. Ystäviä saati kavereita minulla ei ole. Karvakorva lenkityttää minua, ja olenkin huomannut, että pitkät lenkit jotka väsyttävät minua, rauhoittavat myös mieltäni.
Jaksamista kaikille sairastuneille ja heidän omaisilleen.