Napapiirin tuolla puolen, kaukana pohjolassa kohosi valtava jouluvuori ylös muiden tuntureiden joukosta. Sen terävä ja lumeton huippu tavoitteli yötaivaan kirkkaita tähtiä ja mollottavaa kuuta, kylkien jäätä huokuvat varjot viistivät kauas. Vain yhdeltä sivulta vuori oli niin loiva, että lumi sai siellä jalansijaa seudulla usein riehuvalta myrskytuulelta. Rinne muodosti pienemmän tunturin kanssa jonkinmoisen suojaisan kurun ja lunta oli kertynyt notkoon jo metritolkulla. Sitä oli kertynyt niin paljon, että suuren kivipiipun päästä kohoavan harmaavalkoisen savun saattoi juuri ja juuri nähdä, muttei kuitenkaan itse rakennusta jossa piippu oli. Lumi oli peittänyt siellä aivan kaiken, ja ainoastaan kovasti ja silmiään siristäen saattoi nähdä lähellä rakennusta olevan myös muita, paljon pienempiä asumuksia.
Sekapäinen tonttu hoiperteli suurikokoinen nassakka toisessa kädessään alas hiljaista tunturinkuvetta, mutta tuiskahti sitten takamuksilleen ja alkoi pyöriä alas vinhaa vauhtia. Tontun kädet viuhtoivat ilmaa väkkäränä ja jalat; kompassi sekä toinen töppösistä lensivät kaaressa pakkastaivaalle, samoin kuin selässä ollut mallasreppukin. Hullunmylly päättyi kurun pohjalle ja tonttu oli entistäkin sekopäisempi. Töppösessä olleet lämmikeheinät olivat varisseet pitkin rinnettä ja osa niistä putoili yhä paikoillaan huokailevan, lumessa istuvan tontun päälle hiljaisena sateena.
Jouluinen jatkotarina
33
1306
Vastaukset
- M.Foxius
”Yyh! Tämäkin vielä!” Tonttu vaikersi ja sylki samalla olkia suustaan. ”Minun ei olisi pitänyt sittenkään pysähtyä peikkojen pirtuvuorella!”, tonttu voihki, mutta nosti sitten taas jo nassakan huulilleen. Kuului pulputusta ja ähinää.
”Äyh! tekipä se terää!” Kuinkahan löydän nyt joulupukin pajan ja muut tontut, ympärilleen tihrusteleva tonttu tuumaili ilmaa puhallellessaan. Joulupukin mäskin valmistaminen täytyi aina aloittaa ajoissa ja nyt oli jo mallasreppukin kadoksissa! Edessäpäin ylös kohoava vuori näytti pelottavalta ja se peitti kuun, tontun vatsassa alkoi kihelmöidä ikävästi sitä katsellessaan, eikä hän saanut päähänsä millä puolella vuorta hän nyt oli. Hän oli kadottanut kompassinsa ja lopunkin älynsä ja kylmäkin kipristeli vasemman jalan varpaita eikä suunnasta enää ollut hajuakaan. Tonttu tiesi hyvin, miten helppoa seudulla oli eksyä jo aivan lyhkäisilläkin matkoilla ja hänen vatsassaan oleva ikävä tunne vain voimistui. Otettuaan vielä neuvoa antavat, tonttu sulki nassakan korkin ja pälyili taakseen ylös rinteeseen. Tumma möhkäle häämötti valkean hangen pinnalla ja tonttu oli varma että se oli hänen töppösensä. Hitaasti hän alkoi kipuamaan ylämäkeä omia jälkiään pitkin, mutta rinne oli yllättävän vaikea nousta. Hiki nousi niskaan ja tonttulakin alle, ja muutaman minuutin päästä henkeään haukkova tonttu oli jo varma, ettei jaksaisi kiivetä töppösen luo. Kuu pilkisti kelmeänä ja kylmänä jouluvuoren takaa, eikä kaukaa kuuluvan suden ulvonta luvannut mitään hyvää.
Jatkakaa...- scarabaeus
“ Pirsketti! … mikäs heinäkenkä ...”
- M.Foxius
scarabaeus kirjoitti:
“ Pirsketti! … mikäs heinäkenkä ...”
Joulumuori käveli pata- ja kattilarivistöjen alla valtava puinen kapusta kädessään. Hän vilkuili aina silloin tällöin kuorsauksen suuntaan, eikä muorin kasvoilla nauru paljoa viipyillyt. Ikkunoiden takaa näkyi pelkkää lunta ja Muori pelkäsi että pian olisi piippukin lumen peittämä. Kuinka sitten pipareiden ja muiden jouluherkkujen valmistaminen tonttujoukolle oikein onnistuisi, kun uunit eivät vetäneet? Ja missä luvattu mallassäkki oikein viivytteli?
Joulupukki sen sijaan oli näistä ongelmista täysin tietämätön. Hän makasi uunin pankolla ja valkoinen parta heilui ylösalas kuorsauksen tahdissa. Vaikka jyrinä oli melkoinen, ei pukin vatsan päällä makoileva kissa tuumannut siitä kuitenkaan mitään; se nousi puoli metriä ilmaan ja lähellä tuvan katon rajaa, kun pukki aloitti uloshengityksen – kissa laskeutui taas lähtöasemaan yhdessä pukin melkoisen vatsan kanssa. Muori katseli hetken sitä kaikkea ja äkkiä aivan vimmaisena alkoi paukuttaa kapustallaan lähimpiä kattiloita ja patoja koko voimallaan.
”Nyt herätys siellä!”, hän kiljui. Jyrinä katkesi kuin veitsellä leikaten ja kissa loikkasi alas keittiön lattialle häntä ja karvat pörhöllään. Se juoksi piparipöydän alle ja jäi silmät hohtaen ja viikset suorina sojottaen tarkkailemaan tilannetta. Kuului pieniä pieraisuja muistuttavia ääniä kun eläin osoitti hieman mieltään joulumuorille. Pukki sen sijaan otti rauhallisesti. Punaisen nutun verhoama käsi nousi uunin kyljeltä roikkumasta kohden vatsaa ja alkoi rapsuttaa sitä sen korkeimmalta kohdalta. Suutaan maiskutellen ja ähisten Pukki nousi istualleen uunin reunalle.
Jatkakaa.... - scarabaeus
M.Foxius kirjoitti:
Joulumuori käveli pata- ja kattilarivistöjen alla valtava puinen kapusta kädessään. Hän vilkuili aina silloin tällöin kuorsauksen suuntaan, eikä muorin kasvoilla nauru paljoa viipyillyt. Ikkunoiden takaa näkyi pelkkää lunta ja Muori pelkäsi että pian olisi piippukin lumen peittämä. Kuinka sitten pipareiden ja muiden jouluherkkujen valmistaminen tonttujoukolle oikein onnistuisi, kun uunit eivät vetäneet? Ja missä luvattu mallassäkki oikein viivytteli?
Joulupukki sen sijaan oli näistä ongelmista täysin tietämätön. Hän makasi uunin pankolla ja valkoinen parta heilui ylösalas kuorsauksen tahdissa. Vaikka jyrinä oli melkoinen, ei pukin vatsan päällä makoileva kissa tuumannut siitä kuitenkaan mitään; se nousi puoli metriä ilmaan ja lähellä tuvan katon rajaa, kun pukki aloitti uloshengityksen – kissa laskeutui taas lähtöasemaan yhdessä pukin melkoisen vatsan kanssa. Muori katseli hetken sitä kaikkea ja äkkiä aivan vimmaisena alkoi paukuttaa kapustallaan lähimpiä kattiloita ja patoja koko voimallaan.
”Nyt herätys siellä!”, hän kiljui. Jyrinä katkesi kuin veitsellä leikaten ja kissa loikkasi alas keittiön lattialle häntä ja karvat pörhöllään. Se juoksi piparipöydän alle ja jäi silmät hohtaen ja viikset suorina sojottaen tarkkailemaan tilannetta. Kuului pieniä pieraisuja muistuttavia ääniä kun eläin osoitti hieman mieltään joulumuorille. Pukki sen sijaan otti rauhallisesti. Punaisen nutun verhoama käsi nousi uunin kyljeltä roikkumasta kohden vatsaa ja alkoi rapsuttaa sitä sen korkeimmalta kohdalta. Suutaan maiskutellen ja ähisten Pukki nousi istualleen uunin reunalle.
Jatkakaa....Maisemissa pari kaverusta tarpoivat jokseenkin tiukkailmeisinä eteenpäin.
“Sanoitsä äsken jotain siitä heinäkengästä?”
“Joo taisin mainita, mutta pörsketti, eihän se mikään ollutkaan. Sehän näytti vaan jokseenkin tutulta töppöseltä. Joo... oli se melkein samanlainen kuin se viidakkokissan... “
“No nyt tärppäsi! Parasta kilauttaa äkkiä kavereille, että täällä se on nyt liikuskelemassa. Zumankekka mikä löytö! Nyt pistetään rahoiksi! ”
“Älä hullujas puhu! Hehhehee... eihän se nyt täälläpäin voi olla, kun minulle juuri eilen ilmoittivat, että...” - M. Foxius
scarabaeus kirjoitti:
Maisemissa pari kaverusta tarpoivat jokseenkin tiukkailmeisinä eteenpäin.
“Sanoitsä äsken jotain siitä heinäkengästä?”
“Joo taisin mainita, mutta pörsketti, eihän se mikään ollutkaan. Sehän näytti vaan jokseenkin tutulta töppöseltä. Joo... oli se melkein samanlainen kuin se viidakkokissan... “
“No nyt tärppäsi! Parasta kilauttaa äkkiä kavereille, että täällä se on nyt liikuskelemassa. Zumankekka mikä löytö! Nyt pistetään rahoiksi! ”
“Älä hullujas puhu! Hehhehee... eihän se nyt täälläpäin voi olla, kun minulle juuri eilen ilmoittivat, että...””…että Brutopian kuningashuoneen symbooli, jalorotuinen ja pöyheä kuningattaren lemmikkikissa olisi kuitenkin nostettu takaisin kultaiselle jalustalleen, kaiken kansan ihmeteltäväksi. Rahaliitto ja kaikki muukin palautuisi takaisin ennalleen ja tehtaiden piipuista tupruaisi taas sankka savu.” Peikko tönäisi tontun juovikasta ja karvaista töppöstä ryhmysauvallaan ja sylkäisi lumeen. ”Mutta onneksi oikea otus on hyvässä turvassa pirtuvuoren alhaisimmassa tyrmässä! Mitähän Brutopian kansa mahtaisi ajatella jos totuus tulisi ilmi, pthyi!”
Peikot tekivät juuri lähtöä tontun töppösen luota, kun he näkivät jonkun tarpovan lumessa heitä kohden melkoisella vauhdilla pirtuvuoren suunnasta. Puuskutus ja sadattelu kuuluivat kauas.
”Onnettomat, vetelät hutilukset! Kissa on nyt päässyt karkuun pirtuvuorelta, ja arvatkaapahan vain, ketä siitä syytetään?” Tulija karjui molemmille peikoille keltaiset hampaat irvessä; ne kuuntelivat karvaiset korvat luimuina tulijaa, hiljaa äristen ja vapisten. Valtavan kokoinen peikkojen esimies oli myös yhtä ärinää ja se kiristeli hampaitaan selästään ja takkuisesta päästään nousevan höyrypilven keskellä; ryhmysauva heilahteli vaarallisen näköisenä sen voimakkaissa kourissa ja molemmat peikot painoivat päänsä kyyryyn vaistomaisesti.
”Suur-kaani, valo peikkojen pimeällä taivaalla ja koko pohjoisen maailman ihana hohde, Kankkus-Von Klenkkus on raivoissaan ja kaikki pirtuvuoren väki on käsketty etsimään kattia, ettekä te tietenkään tiedä koko asiasta mitään? Arvatkaapahan vain, maksaako Brutopian neuvosto meille enää lunnaskultaa, jos he saavat tietää ettei kissa ole enää meillä säilössä!”
Tonttu heräsi meteliin poski vasten kylmää nassakkaa ja hänen hampaansa alkoivat lyödä loukkua. Koipi josta töppönen puuttui, alkoi olla jo melkein tunnoton sitä ympäröivästä villakintaasta huolimatta ja tontun oli vaikea liikkua. Ylhäältä, kurun harjanteelta kuului huutoa ja pärskintää, sitten taas ärisevää puhetta ja sadattelua jostakin panttivangista. Tonttu kuunteli sitä kaikkea henkeään pidätellen ja samassa hän käsitti: pienemmät peikot joita heidän johtajansa juuri ojensi, olivat ne samat kaverit pirtuvaraston luona, joiden kanssa hän oli tutustunut nassakan sisältöön koko alkuillan, pelipöydän ääressä. Sitten hän oli toikkaroinut jossakin käytävillä ja tullut aukaisseeksi erään suurikokoisen, raudoitetun oven josta oli ponkaissut oudon näköinen kissa kovasti sähähtäen ja se oli hävinnyt pitkin käytävää jonnekin. Tonttu oli etsinyt lisää pirtua kellarivarastoista ja palannut sitten pelipöydän ääreen kahden peikon luo, jotka ilkeästi hihittäen ja väliin hähätellen olivat pelanneet pian itselleen kaikki hänen kultahippunsa.
Pukin on saatava tietää tästä! -tonttu ajatteli ja alkoi ryömiä kohden töppöstään. Se oli yhä ylhäällä, mutta onneksi peikot olivat paiskanneet sen äkäpäissään alemmas rinteeseen. Tonttu ryömi ryömimistään, mutta välimatka tuntui loputtomalta ja kuun kylmä valo oli entistäkin kalseampaa. Lumi näytti melkein siniseltä kuun hohteessa ja tonttu tunsi miten vähät jäljellä olevat voimat alkoivat taas huveta. Mutta sitten hän muisti selässään olevan säkin ja aukaisi kohmeisilla käsillään sen nyörit. Mieleen muistuivat ketun sanat: ”On tärkeää huolehtia aina, että maarussa on jotakin. Siellä on oltava jotakin sulateltavaa, mutta myös vettä. Pirtu on vihollisesi silloin kun mielesi ja tahtosi alkavat pettämään sinua, se ei kuulu yhdellekään tontulle, ainakaan täällä lumen ja vuorien keskellä” Kettu oli vilkaissut tonttua merkitsevästi, mutta siirtynyt sitten seuraavaan aiheeseen. ”Ne ovat ainoat asiat, mitkä antavat voimaa ja lämpöä, mutta myös tuulelta on osattava suojautua” Lumi oli pöllynnyt kun repolainen oli kaivautunut hankeen hetkessä, tontut olivat tehneet saman sitten perässä. Mutta tonttujen pelastautumiskoulutuksesta oli jo aikaa ja milloinkaan ennen ei tonttu ollut tuntenut itseään niin heikoksi kuin nyt. Hitaasti hän sai kuin saikin suuhunsa mallasta, sitten tonttu paiskasi peikoilta ostamansa nassakan alas kuruun. Hänen oli päästävä joulupukin pajalle keinolla millä hyvänsä!
”Kuulitkos sinä? Muori huuti. ”Mallassäkkiäkään ei näy missään! Tuo otusko sen on muka syönyt? Muori kumartui katsomaan pöydän alle ja kolisteli kapustalla piparipöydän alapintaa ja lattiaa. Kissa sähisi ja tuijotti muoria silmiin pimeydestä, sen karvat olivat entistäkin enemmän pörhöllään ja sen piereskely vain kiihtyi.
”Ei tuommoisesta eläjää taida tulla, karvakin on ihan toisenlainen kuin oikeilla navettakissoilla”, muori totesi ja alkoi samassa miettiä, mistä kummasta kissa oikein olikaan tullut. Hän ei ollut nähnyt sitä koskaan aikaisemmin muiden kissojen joukossa, joista hän tunsi nimeltä jokaisen. Samassa porstuasta kuului kolinaa, sitten rapinaa -aivan kuin joku olisi tahtonut tulla sisään. Muori käveli kapusta kädessään ulko-ovelle; lumivyöry valtasi porstuan lattian, mutta lumen seasta pilkistivät tontun punakat ja riutuneet kasvot. - scarabaeus
M. Foxius kirjoitti:
”…että Brutopian kuningashuoneen symbooli, jalorotuinen ja pöyheä kuningattaren lemmikkikissa olisi kuitenkin nostettu takaisin kultaiselle jalustalleen, kaiken kansan ihmeteltäväksi. Rahaliitto ja kaikki muukin palautuisi takaisin ennalleen ja tehtaiden piipuista tupruaisi taas sankka savu.” Peikko tönäisi tontun juovikasta ja karvaista töppöstä ryhmysauvallaan ja sylkäisi lumeen. ”Mutta onneksi oikea otus on hyvässä turvassa pirtuvuoren alhaisimmassa tyrmässä! Mitähän Brutopian kansa mahtaisi ajatella jos totuus tulisi ilmi, pthyi!”
Peikot tekivät juuri lähtöä tontun töppösen luota, kun he näkivät jonkun tarpovan lumessa heitä kohden melkoisella vauhdilla pirtuvuoren suunnasta. Puuskutus ja sadattelu kuuluivat kauas.
”Onnettomat, vetelät hutilukset! Kissa on nyt päässyt karkuun pirtuvuorelta, ja arvatkaapahan vain, ketä siitä syytetään?” Tulija karjui molemmille peikoille keltaiset hampaat irvessä; ne kuuntelivat karvaiset korvat luimuina tulijaa, hiljaa äristen ja vapisten. Valtavan kokoinen peikkojen esimies oli myös yhtä ärinää ja se kiristeli hampaitaan selästään ja takkuisesta päästään nousevan höyrypilven keskellä; ryhmysauva heilahteli vaarallisen näköisenä sen voimakkaissa kourissa ja molemmat peikot painoivat päänsä kyyryyn vaistomaisesti.
”Suur-kaani, valo peikkojen pimeällä taivaalla ja koko pohjoisen maailman ihana hohde, Kankkus-Von Klenkkus on raivoissaan ja kaikki pirtuvuoren väki on käsketty etsimään kattia, ettekä te tietenkään tiedä koko asiasta mitään? Arvatkaapahan vain, maksaako Brutopian neuvosto meille enää lunnaskultaa, jos he saavat tietää ettei kissa ole enää meillä säilössä!”
Tonttu heräsi meteliin poski vasten kylmää nassakkaa ja hänen hampaansa alkoivat lyödä loukkua. Koipi josta töppönen puuttui, alkoi olla jo melkein tunnoton sitä ympäröivästä villakintaasta huolimatta ja tontun oli vaikea liikkua. Ylhäältä, kurun harjanteelta kuului huutoa ja pärskintää, sitten taas ärisevää puhetta ja sadattelua jostakin panttivangista. Tonttu kuunteli sitä kaikkea henkeään pidätellen ja samassa hän käsitti: pienemmät peikot joita heidän johtajansa juuri ojensi, olivat ne samat kaverit pirtuvaraston luona, joiden kanssa hän oli tutustunut nassakan sisältöön koko alkuillan, pelipöydän ääressä. Sitten hän oli toikkaroinut jossakin käytävillä ja tullut aukaisseeksi erään suurikokoisen, raudoitetun oven josta oli ponkaissut oudon näköinen kissa kovasti sähähtäen ja se oli hävinnyt pitkin käytävää jonnekin. Tonttu oli etsinyt lisää pirtua kellarivarastoista ja palannut sitten pelipöydän ääreen kahden peikon luo, jotka ilkeästi hihittäen ja väliin hähätellen olivat pelanneet pian itselleen kaikki hänen kultahippunsa.
Pukin on saatava tietää tästä! -tonttu ajatteli ja alkoi ryömiä kohden töppöstään. Se oli yhä ylhäällä, mutta onneksi peikot olivat paiskanneet sen äkäpäissään alemmas rinteeseen. Tonttu ryömi ryömimistään, mutta välimatka tuntui loputtomalta ja kuun kylmä valo oli entistäkin kalseampaa. Lumi näytti melkein siniseltä kuun hohteessa ja tonttu tunsi miten vähät jäljellä olevat voimat alkoivat taas huveta. Mutta sitten hän muisti selässään olevan säkin ja aukaisi kohmeisilla käsillään sen nyörit. Mieleen muistuivat ketun sanat: ”On tärkeää huolehtia aina, että maarussa on jotakin. Siellä on oltava jotakin sulateltavaa, mutta myös vettä. Pirtu on vihollisesi silloin kun mielesi ja tahtosi alkavat pettämään sinua, se ei kuulu yhdellekään tontulle, ainakaan täällä lumen ja vuorien keskellä” Kettu oli vilkaissut tonttua merkitsevästi, mutta siirtynyt sitten seuraavaan aiheeseen. ”Ne ovat ainoat asiat, mitkä antavat voimaa ja lämpöä, mutta myös tuulelta on osattava suojautua” Lumi oli pöllynnyt kun repolainen oli kaivautunut hankeen hetkessä, tontut olivat tehneet saman sitten perässä. Mutta tonttujen pelastautumiskoulutuksesta oli jo aikaa ja milloinkaan ennen ei tonttu ollut tuntenut itseään niin heikoksi kuin nyt. Hitaasti hän sai kuin saikin suuhunsa mallasta, sitten tonttu paiskasi peikoilta ostamansa nassakan alas kuruun. Hänen oli päästävä joulupukin pajalle keinolla millä hyvänsä!
”Kuulitkos sinä? Muori huuti. ”Mallassäkkiäkään ei näy missään! Tuo otusko sen on muka syönyt? Muori kumartui katsomaan pöydän alle ja kolisteli kapustalla piparipöydän alapintaa ja lattiaa. Kissa sähisi ja tuijotti muoria silmiin pimeydestä, sen karvat olivat entistäkin enemmän pörhöllään ja sen piereskely vain kiihtyi.
”Ei tuommoisesta eläjää taida tulla, karvakin on ihan toisenlainen kuin oikeilla navettakissoilla”, muori totesi ja alkoi samassa miettiä, mistä kummasta kissa oikein olikaan tullut. Hän ei ollut nähnyt sitä koskaan aikaisemmin muiden kissojen joukossa, joista hän tunsi nimeltä jokaisen. Samassa porstuasta kuului kolinaa, sitten rapinaa -aivan kuin joku olisi tahtonut tulla sisään. Muori käveli kapusta kädessään ulko-ovelle; lumivyöry valtasi porstuan lattian, mutta lumen seasta pilkistivät tontun punakat ja riutuneet kasvot.“Sussiunakkoon!” kiljahti Muori ja pökräsi siihen paikkaan. Lennähti kuin leppäkeihäs takalistolleen. Tulija koppasi Muorin kainaloonsa ja Punakka pikku tonttu räpäytti vain laiskasti sinisiä silmiään huurteisessa eteisessä, kun puikki seuralaisensa kanssa tyynesti tupaan.
“Cool!”
narahti isokokoisen tulijan möreänkuivakka ääni, joka kantautui Pukin vaikkuisiin korviin kuin
Colt M1911 jyrähdys. Nyt Pukki heräsi totaalisesti, suorastaan paukahti seisomaan niiltä sijoiltaan, ja suoraryhtisenä kuin tinasotilas kopautti kantapäänsä niin lujasti yhteen, että siinä oli jo vaivaisenluutkin musertua. - Aikamoisen lättäjalkainen tömähdys. Suorastaan harvinaisen
rivakka ryhdistäytyminen isännältä. Harmi, että Muorilla ei ollut siitä havaintoa. Sillä
Muori retkotti nyt räsynukkena soffalla, johon hänet oli herrasmiesmäisesti ojenneltu.
“Jo on aikoihin eletty. No - #¤%&=?!!!! - päätitte sitten kiepaista oikein Pohjantähden kautta tällä kertaa!? “
Pukki sai kysyttyä rehvakkaanoloisesti ja römähti hekottelemaan jokseenkin holtittomasti.
“Jo on aikoihin eletty. “ Pukki kuitenkin ajatteli vilperimäisesti ja nipisti itseään, sillä yhtäkkiä sillä oli jokseenkin outo tunne, että oli jollakin omituisella äkkikäänteellä joutunut väärään kontekstiin. Hänenhän tuossa soffalla piti loikoilla eikä Muorin !
“Juu. Ei siinä nyt muu auttanut kuin tulla tämän peräkammarin kautta...”
vikisi pikkiriikkinen Punakka taskutonttu tohkeissaan ja oli vähällä kompastua pöydän alta pilkistävään hännäntupsukkaan. Mutta se tupsukka häipyi näköpiiristä yhtä nopeasti kuin oli siihen tullutkin. Ja nyt alkoi riutuvakasvoisen tontun naama vetreentyä. Se alkoi pomppia kumipallona edestakaisin. Aivan kuin seitsemän meren takainen keijupartio olisi yksi toisensa jälkeen sipaissut kutittavasti jonkun noitaänkeröisen tököttiä taikasauvoillaan sen naamaan.
Voihan viikset!
Joten ei mikään ihme, että tonttu aivasti! Aivan vimmattu aivastuksen pöllähdys, joka huitaisi nurkista tuhannentuhatta pölykoiraa. Osa niistä tunki Muorin hameen alle piiloon, mutta Muori
vain jatkoi uinailuaan pippurimainen hymy huulillaan. - M. Foxius
scarabaeus kirjoitti:
“Sussiunakkoon!” kiljahti Muori ja pökräsi siihen paikkaan. Lennähti kuin leppäkeihäs takalistolleen. Tulija koppasi Muorin kainaloonsa ja Punakka pikku tonttu räpäytti vain laiskasti sinisiä silmiään huurteisessa eteisessä, kun puikki seuralaisensa kanssa tyynesti tupaan.
“Cool!”
narahti isokokoisen tulijan möreänkuivakka ääni, joka kantautui Pukin vaikkuisiin korviin kuin
Colt M1911 jyrähdys. Nyt Pukki heräsi totaalisesti, suorastaan paukahti seisomaan niiltä sijoiltaan, ja suoraryhtisenä kuin tinasotilas kopautti kantapäänsä niin lujasti yhteen, että siinä oli jo vaivaisenluutkin musertua. - Aikamoisen lättäjalkainen tömähdys. Suorastaan harvinaisen
rivakka ryhdistäytyminen isännältä. Harmi, että Muorilla ei ollut siitä havaintoa. Sillä
Muori retkotti nyt räsynukkena soffalla, johon hänet oli herrasmiesmäisesti ojenneltu.
“Jo on aikoihin eletty. No - #¤%&=?!!!! - päätitte sitten kiepaista oikein Pohjantähden kautta tällä kertaa!? “
Pukki sai kysyttyä rehvakkaanoloisesti ja römähti hekottelemaan jokseenkin holtittomasti.
“Jo on aikoihin eletty. “ Pukki kuitenkin ajatteli vilperimäisesti ja nipisti itseään, sillä yhtäkkiä sillä oli jokseenkin outo tunne, että oli jollakin omituisella äkkikäänteellä joutunut väärään kontekstiin. Hänenhän tuossa soffalla piti loikoilla eikä Muorin !
“Juu. Ei siinä nyt muu auttanut kuin tulla tämän peräkammarin kautta...”
vikisi pikkiriikkinen Punakka taskutonttu tohkeissaan ja oli vähällä kompastua pöydän alta pilkistävään hännäntupsukkaan. Mutta se tupsukka häipyi näköpiiristä yhtä nopeasti kuin oli siihen tullutkin. Ja nyt alkoi riutuvakasvoisen tontun naama vetreentyä. Se alkoi pomppia kumipallona edestakaisin. Aivan kuin seitsemän meren takainen keijupartio olisi yksi toisensa jälkeen sipaissut kutittavasti jonkun noitaänkeröisen tököttiä taikasauvoillaan sen naamaan.
Voihan viikset!
Joten ei mikään ihme, että tonttu aivasti! Aivan vimmattu aivastuksen pöllähdys, joka huitaisi nurkista tuhannentuhatta pölykoiraa. Osa niistä tunki Muorin hameen alle piiloon, mutta Muori
vain jatkoi uinailuaan pippurimainen hymy huulillaan.Joulupukki katseli menoa silmiään hieroskellen.
Tonttu oli selvästikin palelluttanut päänsä. Pukki hämmästyi miten korkealle riutunut tonttu saattoikaan pompahdella sisälle lämpimään päästyään, vaikka tällä oli yhä painava mallassäkki selässään. Joulumuori makasi suu virneessä pukin vakiosoffalla, hän oli nostanut toisen kätensä otsalleen kuin tehostaakseen vaikutelmaa.
Ruokasalin puolelta alkoi kuulua hälyä ja tonttujen vilkasta polotusta, pukki katseli suu auki keittiöön tungeksivaa tonttulaumaa. Taloudenpidosta vastaava tonttu vispasi käsiään partaisen päänsä ympärillä ja hänen silmänsä muljahtelivat päässä oudosti. Äkkiä tonttu polvistui uunin eteen ja yritti kovasti kertoa pukille jotakin, mutta ihmettelevä pukki ei saanut sökellyksestä mitään selvää. Kintaitten verhoamien käsien vispaus vain kiihtyi ja tontun naama ihan punertui: sen paksu parta tärisi ja vapisi ja kieli lurpahteli suusta ulkona sen alkaessa laskemaan uuniin käytettyjen kivien määrää kovaäänisesti huutaen.
”Tonttu hyvä, mitäs sinä..”
”…neljä, seitsemän, tasan kaksisataakolme pilkku yhdeksän, neljä biljardia, kaksitoista pilkku viisi kvasitantta – tsiljardia…”
”Penninen! Mitä sinä oikein laskeskelet?”
Tontun totiset kasvot jähmettyivät äkkiä, hän tuntui käsittävän jotakin hyvin tärkeää. ”..nolla ja ykkönen. Ping! Äärettömyys. Olla tai ei sitten olla, kinnas kädessä tai kinnas ei kädessä vaan tuossa lattialla, kas näin. Hyvänen aika! Tässähän vallan päässä kieppuu!”
”Mikäs sinulle oikein tuli, tonttuparka? Nyt kyllä…”
”Yyh! Hii niin kuin hiisi! Ikuinen alkusyttyminen, takaisin pisteeseen puristuva, vauhdissa paisuva massa, olio itsessään! ja ympyrän loputon kehä!”, tonttu karjui nyt suoraa huutoa ja vispasi käsiään aivan vimmaisena, otsa syvillä rypyillä. ”-lopulta kuitenkin vain nolla ja ykkönen, kuulitko!”
Ympäriinsä pomppiva, tunturista saapunut tonttu törmäsi pukkiin ja he rojahtivat lattialle yhtenä mylläkkänä itsekseen höpöttävän ja väliin karjuvan tontun päälle. Muori kiljui soffallaan näkyjä nähden ja huokaillen; koko keittiöön ahtautunut tonttulauma huusi hysteerisenä jotakin.
Oli se kerrassaan kummaa katsottavaa: jotkut tontut konttasivat lattialla edestakaisin ja röhkivät tai karjuivat, kiskoivat toisiaan parrasta - jotkut taas olivat kääntyneet selälleen ja sähisivät siinä väliin kiukkuisena jotakin huudellen ja ilmaa töppösillään potkien. Samassa myös pukin päässä alkoi oudosti sirittää. Hänen teki äkkiä mieli ihan vimmatusti hypätä takaisin pankolle, mutta toisaalta hän halusikin päästä ulos lumeen kylpemään, mutta hetken kuluttua hän ei oikeastaan halunnut mitään. Sahtisammion kutsu oli niin tenhoavaa! Äkkiä hän halusikin ahtautua savupiipusta ulos katolle, se oli nyt tärkeää, mutta konttasikin sitten hihitellen ulko-ovelle. Pukki sai oven auki vapisevalla kädellään, raikas luminen henkäys täytti tuvan ja alkoi puhdistaa ilmaa. Pukin päässä siritys vaimeni ja samassa hän ymmärsi että piparipöydän alla piereskelevän katin päästöt olivat sekoittaneet heidän kaikkien päät. Kissa oli saatava takaisin kotiseudulleen hinnalla millä hyvänsä, pukki tuumaili henkeä haukkoen. - scarabaeus
M. Foxius kirjoitti:
Joulupukki katseli menoa silmiään hieroskellen.
Tonttu oli selvästikin palelluttanut päänsä. Pukki hämmästyi miten korkealle riutunut tonttu saattoikaan pompahdella sisälle lämpimään päästyään, vaikka tällä oli yhä painava mallassäkki selässään. Joulumuori makasi suu virneessä pukin vakiosoffalla, hän oli nostanut toisen kätensä otsalleen kuin tehostaakseen vaikutelmaa.
Ruokasalin puolelta alkoi kuulua hälyä ja tonttujen vilkasta polotusta, pukki katseli suu auki keittiöön tungeksivaa tonttulaumaa. Taloudenpidosta vastaava tonttu vispasi käsiään partaisen päänsä ympärillä ja hänen silmänsä muljahtelivat päässä oudosti. Äkkiä tonttu polvistui uunin eteen ja yritti kovasti kertoa pukille jotakin, mutta ihmettelevä pukki ei saanut sökellyksestä mitään selvää. Kintaitten verhoamien käsien vispaus vain kiihtyi ja tontun naama ihan punertui: sen paksu parta tärisi ja vapisi ja kieli lurpahteli suusta ulkona sen alkaessa laskemaan uuniin käytettyjen kivien määrää kovaäänisesti huutaen.
”Tonttu hyvä, mitäs sinä..”
”…neljä, seitsemän, tasan kaksisataakolme pilkku yhdeksän, neljä biljardia, kaksitoista pilkku viisi kvasitantta – tsiljardia…”
”Penninen! Mitä sinä oikein laskeskelet?”
Tontun totiset kasvot jähmettyivät äkkiä, hän tuntui käsittävän jotakin hyvin tärkeää. ”..nolla ja ykkönen. Ping! Äärettömyys. Olla tai ei sitten olla, kinnas kädessä tai kinnas ei kädessä vaan tuossa lattialla, kas näin. Hyvänen aika! Tässähän vallan päässä kieppuu!”
”Mikäs sinulle oikein tuli, tonttuparka? Nyt kyllä…”
”Yyh! Hii niin kuin hiisi! Ikuinen alkusyttyminen, takaisin pisteeseen puristuva, vauhdissa paisuva massa, olio itsessään! ja ympyrän loputon kehä!”, tonttu karjui nyt suoraa huutoa ja vispasi käsiään aivan vimmaisena, otsa syvillä rypyillä. ”-lopulta kuitenkin vain nolla ja ykkönen, kuulitko!”
Ympäriinsä pomppiva, tunturista saapunut tonttu törmäsi pukkiin ja he rojahtivat lattialle yhtenä mylläkkänä itsekseen höpöttävän ja väliin karjuvan tontun päälle. Muori kiljui soffallaan näkyjä nähden ja huokaillen; koko keittiöön ahtautunut tonttulauma huusi hysteerisenä jotakin.
Oli se kerrassaan kummaa katsottavaa: jotkut tontut konttasivat lattialla edestakaisin ja röhkivät tai karjuivat, kiskoivat toisiaan parrasta - jotkut taas olivat kääntyneet selälleen ja sähisivät siinä väliin kiukkuisena jotakin huudellen ja ilmaa töppösillään potkien. Samassa myös pukin päässä alkoi oudosti sirittää. Hänen teki äkkiä mieli ihan vimmatusti hypätä takaisin pankolle, mutta toisaalta hän halusikin päästä ulos lumeen kylpemään, mutta hetken kuluttua hän ei oikeastaan halunnut mitään. Sahtisammion kutsu oli niin tenhoavaa! Äkkiä hän halusikin ahtautua savupiipusta ulos katolle, se oli nyt tärkeää, mutta konttasikin sitten hihitellen ulko-ovelle. Pukki sai oven auki vapisevalla kädellään, raikas luminen henkäys täytti tuvan ja alkoi puhdistaa ilmaa. Pukin päässä siritys vaimeni ja samassa hän ymmärsi että piparipöydän alla piereskelevän katin päästöt olivat sekoittaneet heidän kaikkien päät. Kissa oli saatava takaisin kotiseudulleen hinnalla millä hyvänsä, pukki tuumaili henkeä haukkoen.“ Kyllä se on nyt juttu niin, että parasta suunnata Jänkhä-Jussin tuvalle. Ei tässä muu auta. “ Pukki vetäisi vielä muutaman syvähenkäisyn raitista pakkasilmaa ja heilautti itsensä rivakasti lumikelkkansa selkään päräyttäen matkaan.
Raikas viima hyväili poskipäitä.
Pukki oli lueskellut viime päivät uuninpankolla aivan tupajääränä Sheikespeerin sonetteja ja niitä muitakin antiikinaikaisia viritelmiä. Näin joulunalusviikoilla Pukki nimittäin sai vähän väliä aikamoisia hepuleita, kun tonttujoukot hääräsivät niin penteleesti nurkissa. Milloin puunasivat mitäkin nurkkakuntaa, kaivelivat neniään tai rassasivat hermoja. Ja myöskin Muorin kipakat korkokengät naputtivat kiihtyvään tahtiin. Aika-ajoin Pukki yksinkertaisesti otti ritolat ja könysi uuninpankolle taiteen pariin.
Pukki kurvaili pihalla vielä hetken aikaa kahdeksikkoa, kunnes heitti lapikkaansa kaasulle ja pisti suoraksi menoksi.
Eilinen lumimyräkkä oli puuteroinut maisemaa mennessään, ja nyt Pukille tupsahti hyvinkin runollinen mieli. - Hulvaton fiilis! - Pitkästä aikaa Pukki tunsi itsensä vapaaksi kuin taivaan lintu ja antoi tulla nyt täysillä:
“ Vaik´ kolkko miesi olen vainen, aatoksiini
kevään tullen kaunihimmin taas vihannoipi mieli.
Salaa rintahani toivo palaa ja lakkaamatta
ootan syämmens´ roihun mulle aukeevan.
Puistonpenkillä kun istuu Neito ihanainen,
kiiruusti eteensä polvistun kaikkeni luvaten.
Kallihimpana aartehenain ain´ hellien,
kuni kultaharkkoon riemuin tarttuen.
Ja vannoen kautta kiven ja kannon,
et hurmahenkisest´ hänt´ iäks´ palvon. “ - Satuilija*
scarabaeus kirjoitti:
“ Kyllä se on nyt juttu niin, että parasta suunnata Jänkhä-Jussin tuvalle. Ei tässä muu auta. “ Pukki vetäisi vielä muutaman syvähenkäisyn raitista pakkasilmaa ja heilautti itsensä rivakasti lumikelkkansa selkään päräyttäen matkaan.
Raikas viima hyväili poskipäitä.
Pukki oli lueskellut viime päivät uuninpankolla aivan tupajääränä Sheikespeerin sonetteja ja niitä muitakin antiikinaikaisia viritelmiä. Näin joulunalusviikoilla Pukki nimittäin sai vähän väliä aikamoisia hepuleita, kun tonttujoukot hääräsivät niin penteleesti nurkissa. Milloin puunasivat mitäkin nurkkakuntaa, kaivelivat neniään tai rassasivat hermoja. Ja myöskin Muorin kipakat korkokengät naputtivat kiihtyvään tahtiin. Aika-ajoin Pukki yksinkertaisesti otti ritolat ja könysi uuninpankolle taiteen pariin.
Pukki kurvaili pihalla vielä hetken aikaa kahdeksikkoa, kunnes heitti lapikkaansa kaasulle ja pisti suoraksi menoksi.
Eilinen lumimyräkkä oli puuteroinut maisemaa mennessään, ja nyt Pukille tupsahti hyvinkin runollinen mieli. - Hulvaton fiilis! - Pitkästä aikaa Pukki tunsi itsensä vapaaksi kuin taivaan lintu ja antoi tulla nyt täysillä:
“ Vaik´ kolkko miesi olen vainen, aatoksiini
kevään tullen kaunihimmin taas vihannoipi mieli.
Salaa rintahani toivo palaa ja lakkaamatta
ootan syämmens´ roihun mulle aukeevan.
Puistonpenkillä kun istuu Neito ihanainen,
kiiruusti eteensä polvistun kaikkeni luvaten.
Kallihimpana aartehenain ain´ hellien,
kuni kultaharkkoon riemuin tarttuen.
Ja vannoen kautta kiven ja kannon,
et hurmahenkisest´ hänt´ iäks´ palvon. “Joulukuun kolmannen päivän kääntyessä loppuunsa Pirtuvuorella oli hipi-hiljaista. Iloliemi oli tehnyt tehtävänsä ja peikkoja makoili pitkin vuoren loivempaa rinnettä hangessa, kuka mahallaan kuka selällään, kuka häntä solmussa. Hiisi hiippaili haisevien karvaläjien ympärillä tarkastellen pullonpohjia; vieläkös joltain olisi jotain jäänyt. Vaan ei. Ei sitten tipan tippaa. Harmistuksissaan Hiisi jupisi käsittämätöntä kieltään ja niiskaisi räkää hihaansa.
"Otanpa ainakin nuo pullot, saahan niistä Tunturimarket Poronkusemasta edes jokusen hopealantin..." Vieressä makoileva peikko raotti laiskasti toista turvonnutta silmäänsä, kun sihisevä olento kiskaisi tyhjän pullon sen käpälästä. "Ääh..olkoon mokomakin otus", se ajatteli ja vaipui takaisin hankeen.
Hiljaisuuden rikkoi äkisti äänekäs möreä-ääninen jollotus, joka kaikui läheiseltä kukkulalta takaisin.
" OOssoollemmiijjoooooooooooooooo.......oo-oo-ooh!"
Ääni oli niin korviaviiltävän epävireinen, että parilta häntäheikiltä lirahti hiukkasen verran sarkahousuihin.
"Mitä älämöttiä?" "Kuka hemputin hölöpätinpöppä se huutaa, häh?" "Ketä sattuu?"
Lumesta alkoi nousta karvapäitä korviaan pidellen ja horisonttiin tähyillen. Kaukana sinipunaisen taivaanrannan luona näkyi paksun hiippalakkisen hahmo viilettämässä lumikelkalla rinnettä ylös alas.
Känni-Kaaleppi kaivoi kaukoputken perstaskustaan ja tiiraili yhdelä silmällä pikkuruisesta linssistä.
"No jo on juupeli! Sehän on ite Joulupukki. On taidettu jo Korvatunturin pajassakin joulumaltaat panna, kun noin laulattaa...." Känni-Kaaleppi tarkensi näkymää äkkiä käännellen kaukoputken renkaita vimmatusti.
"No, äh, juu!! Nyt näkyy...tästä mennäänkin heti kertomaan Kankkus-Von Klenkkukselle!" Peikko seuraili Joulupukin menoa hyvän aikaa ja varmisti, että oli nähnyt oikein. Juu, siellä se punakeltainen karvatupsukka vilahti vällyjen alta Joulupukin takaritsiltä, ihan varmasti. Nyt tiedetään, mistä lähdettäisiin karannutta pierukollia etsimään....
Mäski-Aapeli otti putken, jonka Känni-Kaaleppi ojensi ylväin elein ja siristeli kumpaakin silmäänsä. "Eihän tästä mittään näje...jaa toenen silimä pittää olla aaki..."
Mutta Joulupukki oli kadonnut jo aikaa sitten taivaanrannan anilliininpunaiseen raitaan, muuttunut pienenpieneksi pisteeksi, jota ei enää voinut erottaa jääkimpaleista.
"Pidähän Aapeli vahtia, ettei se pukki karkaa!" Ja niin jäi vuoren rinteeseen yksin kaukoputkesta siristelemään karvainen peikko, jonka otsa ja poskikarvat olivat valkoisessa huurussa, sarkanuttu revennyt selästä ja toinen silmä mustana. Takataskusta pilkotti pullon kaula ja punainen korkki. AIka-ajoin tuo pimeässä kyyristelevä hahmo kaiveli takamustaan ja otti pullosta äänekkään ähkäisyn säestämänä pienet lämmikkeet. Ikävä vain, kun toiset eivät koskaan tulleet Kaaleppia pois hakemaan....
Joulupukki astui Jänkhä-Jussin matalaan pirttiin tupsulakkiaan ravistellen.
"Päivää taloon, olis vähän tuota...asiaa..."
Jänkhä-Jussi oli juuri katselemassa lättyteeveestään Tanssii Tonttujen kanssa loppuhuipentumaa, jossa Wille Wiima tanssahteli liukkaasti kuin voikimpale kuuman karjalanpiirakan päällä. Wille oli sekä yleisön että Jussin ehdoton suosikki.
Hän nosti katseensa hämmästyneenä ja vähän ärtyneenä. Harmitti, kun juuri loppuhuipennus....
"No mitäs se Pukilla on sydämellä?" Jussi ärjäisi vähän liiankin kovaäänisesti.
"Oletkos kuullut koskaan semmosesta...tuota miten sen nyt sanoisi, piereskelevästä kissasta?" Joulupukki käänteli lakkiaan käsissään vaivaantuneena.
"Jaa mitä?" Jussi nosti toisen käden korvalleen ja yritti epätoivoisesti katsoa toisella kierolla silmällään, mitä telkkarissa tapahtui........ - M. Foxius
Satuilija* kirjoitti:
Joulukuun kolmannen päivän kääntyessä loppuunsa Pirtuvuorella oli hipi-hiljaista. Iloliemi oli tehnyt tehtävänsä ja peikkoja makoili pitkin vuoren loivempaa rinnettä hangessa, kuka mahallaan kuka selällään, kuka häntä solmussa. Hiisi hiippaili haisevien karvaläjien ympärillä tarkastellen pullonpohjia; vieläkös joltain olisi jotain jäänyt. Vaan ei. Ei sitten tipan tippaa. Harmistuksissaan Hiisi jupisi käsittämätöntä kieltään ja niiskaisi räkää hihaansa.
"Otanpa ainakin nuo pullot, saahan niistä Tunturimarket Poronkusemasta edes jokusen hopealantin..." Vieressä makoileva peikko raotti laiskasti toista turvonnutta silmäänsä, kun sihisevä olento kiskaisi tyhjän pullon sen käpälästä. "Ääh..olkoon mokomakin otus", se ajatteli ja vaipui takaisin hankeen.
Hiljaisuuden rikkoi äkisti äänekäs möreä-ääninen jollotus, joka kaikui läheiseltä kukkulalta takaisin.
" OOssoollemmiijjoooooooooooooooo.......oo-oo-ooh!"
Ääni oli niin korviaviiltävän epävireinen, että parilta häntäheikiltä lirahti hiukkasen verran sarkahousuihin.
"Mitä älämöttiä?" "Kuka hemputin hölöpätinpöppä se huutaa, häh?" "Ketä sattuu?"
Lumesta alkoi nousta karvapäitä korviaan pidellen ja horisonttiin tähyillen. Kaukana sinipunaisen taivaanrannan luona näkyi paksun hiippalakkisen hahmo viilettämässä lumikelkalla rinnettä ylös alas.
Känni-Kaaleppi kaivoi kaukoputken perstaskustaan ja tiiraili yhdelä silmällä pikkuruisesta linssistä.
"No jo on juupeli! Sehän on ite Joulupukki. On taidettu jo Korvatunturin pajassakin joulumaltaat panna, kun noin laulattaa...." Känni-Kaaleppi tarkensi näkymää äkkiä käännellen kaukoputken renkaita vimmatusti.
"No, äh, juu!! Nyt näkyy...tästä mennäänkin heti kertomaan Kankkus-Von Klenkkukselle!" Peikko seuraili Joulupukin menoa hyvän aikaa ja varmisti, että oli nähnyt oikein. Juu, siellä se punakeltainen karvatupsukka vilahti vällyjen alta Joulupukin takaritsiltä, ihan varmasti. Nyt tiedetään, mistä lähdettäisiin karannutta pierukollia etsimään....
Mäski-Aapeli otti putken, jonka Känni-Kaaleppi ojensi ylväin elein ja siristeli kumpaakin silmäänsä. "Eihän tästä mittään näje...jaa toenen silimä pittää olla aaki..."
Mutta Joulupukki oli kadonnut jo aikaa sitten taivaanrannan anilliininpunaiseen raitaan, muuttunut pienenpieneksi pisteeksi, jota ei enää voinut erottaa jääkimpaleista.
"Pidähän Aapeli vahtia, ettei se pukki karkaa!" Ja niin jäi vuoren rinteeseen yksin kaukoputkesta siristelemään karvainen peikko, jonka otsa ja poskikarvat olivat valkoisessa huurussa, sarkanuttu revennyt selästä ja toinen silmä mustana. Takataskusta pilkotti pullon kaula ja punainen korkki. AIka-ajoin tuo pimeässä kyyristelevä hahmo kaiveli takamustaan ja otti pullosta äänekkään ähkäisyn säestämänä pienet lämmikkeet. Ikävä vain, kun toiset eivät koskaan tulleet Kaaleppia pois hakemaan....
Joulupukki astui Jänkhä-Jussin matalaan pirttiin tupsulakkiaan ravistellen.
"Päivää taloon, olis vähän tuota...asiaa..."
Jänkhä-Jussi oli juuri katselemassa lättyteeveestään Tanssii Tonttujen kanssa loppuhuipentumaa, jossa Wille Wiima tanssahteli liukkaasti kuin voikimpale kuuman karjalanpiirakan päällä. Wille oli sekä yleisön että Jussin ehdoton suosikki.
Hän nosti katseensa hämmästyneenä ja vähän ärtyneenä. Harmitti, kun juuri loppuhuipennus....
"No mitäs se Pukilla on sydämellä?" Jussi ärjäisi vähän liiankin kovaäänisesti.
"Oletkos kuullut koskaan semmosesta...tuota miten sen nyt sanoisi, piereskelevästä kissasta?" Joulupukki käänteli lakkiaan käsissään vaivaantuneena.
"Jaa mitä?" Jussi nosti toisen käden korvalleen ja yritti epätoivoisesti katsoa toisella kierolla silmällään, mitä telkkarissa tapahtui........Wille Wiima pyörähti ilmassa kaksois-lutzovin, kieppui sitten hetken ajan lähellä katonrajaa spottivalojen korkeudella, vartalo merkillisesti kiertyneenä -mutta alkoikin melkein heti hallitun laskeutumisen alla odottavan Wilma Wiiman turvallisille ja melkoisen lihaksikkaille käsivarsille. ”Ooo-ooh!” Huokasi studioyleisö. Tuomaristo sen sijaan nyökkäili vain päätään samalla vienosti hymyillen; se oli odottanut Willen viipyilevän katonrajassa ehkä hieman kauemmin, siksi pariskunnan suorituksesta ei tullut tällä kertaa maksimipisteitä. Pariskunta hymyili kuitenkin onnellisen näköisenä ja kumarsi hurraavalle yleisölle sekä nuivalle tuomaristolle, sitten ruudussa alkoi virrata lopputekstit.
”Ettäkö piereskelevä kissa, niinku se sellainen tuhnukatti? No johan vain minä sen tiedhän! Onkhos se katti nyt sinulla mukanas, se Brutopian suurenmoinen symbooli”, Jussi kysyi ja viittoili samalla pukkia istumaan tuvan pöydän ääreen. Pöydällä lojui koivunpahkoja, vanhoja vanttuita, sekalainen kokoelma virttyneitä ja jo monesti paikkailtuja konnuja. Valtavan kokoinen noitarumpu kumahteli itsekseen pöydän yläpuolelle kurkihirteen ripustettuna ja pukki kävi istumaan sen alle. Jussi raivasi kätensä pyyhkäisyllä pöydältä nopeasti tilaa ja iski sitten peikkolan parasta pöytään. Kaksi tummanpuhuvaa kuksaa viimeisteli kattauksen.
”Sitähän se minä tässä, minä kun se tuota noin ihmettelin…että se kissa kun tuota, että sepä sitten sinne Brutopian maille, niin. Mutta eihän se tietenkään ihan sillä tavalla ja viisiin, mutta voipihan se kuiteskin ollakkin. Hää! Enhän minä muuten, mutta kunTonttujen lahjapuuhastelu ja joululahjat, että eipä sen puoleen, kiirettähän se on pitänny muutenkin, niinku varmaan hyvin tiijätkin. Ne nämä pukin hommat ja semmoset, kaikenlaiset velvollisuudet sun muut…” Pukki haasteli. Hän oli varsin hyvin tietoinen, että asiat täytyi Jussille esittää kiireettä ja oikealla tavalla - scarabaeus
M. Foxius kirjoitti:
Wille Wiima pyörähti ilmassa kaksois-lutzovin, kieppui sitten hetken ajan lähellä katonrajaa spottivalojen korkeudella, vartalo merkillisesti kiertyneenä -mutta alkoikin melkein heti hallitun laskeutumisen alla odottavan Wilma Wiiman turvallisille ja melkoisen lihaksikkaille käsivarsille. ”Ooo-ooh!” Huokasi studioyleisö. Tuomaristo sen sijaan nyökkäili vain päätään samalla vienosti hymyillen; se oli odottanut Willen viipyilevän katonrajassa ehkä hieman kauemmin, siksi pariskunnan suorituksesta ei tullut tällä kertaa maksimipisteitä. Pariskunta hymyili kuitenkin onnellisen näköisenä ja kumarsi hurraavalle yleisölle sekä nuivalle tuomaristolle, sitten ruudussa alkoi virrata lopputekstit.
”Ettäkö piereskelevä kissa, niinku se sellainen tuhnukatti? No johan vain minä sen tiedhän! Onkhos se katti nyt sinulla mukanas, se Brutopian suurenmoinen symbooli”, Jussi kysyi ja viittoili samalla pukkia istumaan tuvan pöydän ääreen. Pöydällä lojui koivunpahkoja, vanhoja vanttuita, sekalainen kokoelma virttyneitä ja jo monesti paikkailtuja konnuja. Valtavan kokoinen noitarumpu kumahteli itsekseen pöydän yläpuolelle kurkihirteen ripustettuna ja pukki kävi istumaan sen alle. Jussi raivasi kätensä pyyhkäisyllä pöydältä nopeasti tilaa ja iski sitten peikkolan parasta pöytään. Kaksi tummanpuhuvaa kuksaa viimeisteli kattauksen.
”Sitähän se minä tässä, minä kun se tuota noin ihmettelin…että se kissa kun tuota, että sepä sitten sinne Brutopian maille, niin. Mutta eihän se tietenkään ihan sillä tavalla ja viisiin, mutta voipihan se kuiteskin ollakkin. Hää! Enhän minä muuten, mutta kunTonttujen lahjapuuhastelu ja joululahjat, että eipä sen puoleen, kiirettähän se on pitänny muutenkin, niinku varmaan hyvin tiijätkin. Ne nämä pukin hommat ja semmoset, kaikenlaiset velvollisuudet sun muut…” Pukki haasteli. Hän oli varsin hyvin tietoinen, että asiat täytyi Jussille esittää kiireettä ja oikealla tavallaSamaan aikaan pohjoiseen kiitävässä junassa Mikko ja Jukka. Tiedämmehän ne kaksi vilperiä, jotka juuri äsken seilailivat energiajuomaisina Rautatieasemalla... siis ne Jänkhä-Jussin kumminkaimanveljenvaimonsysterinpikkuserkukset . Ehtivät kuin ehtivätkin junaan ja saivat jopa istumapaikat, kun Mikko vilkastuksellisesti vilautti kainalonalustaan. Jossain Keravan huippeilla he jo painelivat peräperää ravintelivaunuun. Oli kiire tankata, sillä aina näissä pitkältä lounaalta palailutraditioissa tuppasi joko suru puseroon tai vaihtoehtoisesti oli koko ajan jano. Kaiken lisäksi he olivat saaneet tarpeekseen Stadin jouluvaloista. Kimalteiset lumisohjostradat saivat nyt jäädä tavisten luisteltaviksi. Kaikenlaista viihdettä ja kimerrystä ne stadilaiset jaksavatkin puuhastella. Ei riitä se, että kerjäläisille pistettiin eurot kouraan ja menoksi. Nyt oli vielä ennen joulua jos jonkinlaista vilpettä ja kuorolaulua suoritettavina tunnollisilla kengänkuluttajilla.
Mikä onnenkantamoinen, että Jukka ja Mikko olivat tottuneet surffailemaan vain omien mielihalujensa mukaisesti. Taidepiirien pörräystä punaisilla matoilla jaksoi tietysti aika-ajoin, mutta kaikki ne hyväntekeväisyysjutut alkoivat pikkuhiljaa kyllästyttää.
Jukkis tunsi pientä lämmönnousua pusakkamallisen lentäjäntakkinsa sisuksissa. Hänen liituraitahousunsa ja kiiltonahkakenkänsä eivät ehkä olleet nyt aivan viimeisen päälle stailattu yhdistelmä, mutta puoliltapäivin saapunut textari oli saanut jotenkin piuhat taas sekoilemaan. Niinpä hän oli soittanut Jeevesille, että tuo äkkiä sen drozin Kosmokseen, kun pitää ehtiä iltajunaan. Jeeves toi käskystä päällystakin ja lupasi tuoda hulikopterilla muut roippeet tarvittaessa.
Tämän kaiken tarkoituksenahan oli edelleen päällimmäinen ajatus päästä lentävästi Lapin perukoille. Eipä todellakaan ollut ensimmäinen kerta, kun Brutopian symboli sai vilskettä “tiernapoikiin”. - M. Foxius
scarabaeus kirjoitti:
Samaan aikaan pohjoiseen kiitävässä junassa Mikko ja Jukka. Tiedämmehän ne kaksi vilperiä, jotka juuri äsken seilailivat energiajuomaisina Rautatieasemalla... siis ne Jänkhä-Jussin kumminkaimanveljenvaimonsysterinpikkuserkukset . Ehtivät kuin ehtivätkin junaan ja saivat jopa istumapaikat, kun Mikko vilkastuksellisesti vilautti kainalonalustaan. Jossain Keravan huippeilla he jo painelivat peräperää ravintelivaunuun. Oli kiire tankata, sillä aina näissä pitkältä lounaalta palailutraditioissa tuppasi joko suru puseroon tai vaihtoehtoisesti oli koko ajan jano. Kaiken lisäksi he olivat saaneet tarpeekseen Stadin jouluvaloista. Kimalteiset lumisohjostradat saivat nyt jäädä tavisten luisteltaviksi. Kaikenlaista viihdettä ja kimerrystä ne stadilaiset jaksavatkin puuhastella. Ei riitä se, että kerjäläisille pistettiin eurot kouraan ja menoksi. Nyt oli vielä ennen joulua jos jonkinlaista vilpettä ja kuorolaulua suoritettavina tunnollisilla kengänkuluttajilla.
Mikä onnenkantamoinen, että Jukka ja Mikko olivat tottuneet surffailemaan vain omien mielihalujensa mukaisesti. Taidepiirien pörräystä punaisilla matoilla jaksoi tietysti aika-ajoin, mutta kaikki ne hyväntekeväisyysjutut alkoivat pikkuhiljaa kyllästyttää.
Jukkis tunsi pientä lämmönnousua pusakkamallisen lentäjäntakkinsa sisuksissa. Hänen liituraitahousunsa ja kiiltonahkakenkänsä eivät ehkä olleet nyt aivan viimeisen päälle stailattu yhdistelmä, mutta puoliltapäivin saapunut textari oli saanut jotenkin piuhat taas sekoilemaan. Niinpä hän oli soittanut Jeevesille, että tuo äkkiä sen drozin Kosmokseen, kun pitää ehtiä iltajunaan. Jeeves toi käskystä päällystakin ja lupasi tuoda hulikopterilla muut roippeet tarvittaessa.
Tämän kaiken tarkoituksenahan oli edelleen päällimmäinen ajatus päästä lentävästi Lapin perukoille. Eipä todellakaan ollut ensimmäinen kerta, kun Brutopian symboli sai vilskettä “tiernapoikiin”.”älähän sinä Pukki hermoile, otamma tästä ensin phienet neuvoantavat”
Pukki katseli ihmeissään, miten liki kaksisataa talvea ja kevääntuloa nähnyt Jussi sieppasi suuren peikkolan saviruukun tuosta vaan, lörötteli siitä sitten hiljaa molempiin kuksiin. Jussi istahti pöydän ääreen ja naureskeli itsekseen harvat hampaansa yhdessä irveessä. Sitten hän kohotti kuksansa ilmaan ja sanoi: ”Eipähän sitten muuta kuin että ääntä kohti, sano!”
Pukki maistoi varovasti juomaansa ja yskäisi. Hänen moottorikelkkansa käytti sitä samaa ainetta menovetenään, samoin kuin tonttujen männävuosina kehittämä levitaatiorekikin – jolla lahjat jaeltiin ympäri maailman. Koko peikkolan pirtuvuoren tuotanto oli alun perin käynnistetty juuri joulupukin pajan ja jakelussa tarvittavien, kehittyneiden kulkupelien tarpeita ajatellen, mutta uusi suur-kaani ja pohjoisten taivaiden ihana valo, tunturien ynnä lumisten laaksojen rocknrollin kruunaamaton kuningas - oli löytänyt uusia käyttökohteita polttoaineelle. Muutamat tontutkin olivat jo perillä polttoaineen uusista käyttömahdollisuuksista, pukki ajatteli surkeana siinä kuksaa tuijottaessaan.
”Othamma sitten toiset! jo vain!” Jussi kiljaisi äkkiä ja kaasi kupit täyteen.
Tällä kertaa Pukki ei edes maistanut kupistaan. Hänen katseensa harhaili sinne tänne jo pelkästään juomasta huokuvan höyryn vaikutuksesta, mutta Jussi vain puhisi ja irvisteli ärhäkkänä. Pukki katsoi valtavan saviruukun merkintöjä hieman tarkemmin.
”Jussi, milloinkas ne pirtuvuorella ovat tuota, alkaneet valmistaa neljän X:n polttoainetta? Kolmekin riittää ainakin meidän levitaatioreelle, kelkasta nyt puhumattakaan”
”Jaa neljä? Kolmehan niitä piti…”
Äkkiä Jussi viskasi molemmat kätensä ilmaan ja kuksa lensi myös, samassa hän alkoi puhua ja mölytä oudolla kielellä. Pukki hyppäsi jaloilleen ja perääntyi ärisevän ja sihisevän, väliin sekopäisenä nauravan miehen luota seinän vierustalle, uunin luomaan varjoon.
”No voi hyväne aika! Symboolitalous sentään! Minä se hyväkäs juotin meille noitarummun kumistus-juomaa ja se on nyt menoa se!” Jussi karjui silmät pyörien ja samalla hän jo hamusi katonrajassa kumisevaa noitarumpua pöydällä seisten. Kädessään Jussilla oli poronluinen kumistin joka heilahteli sinne tänne, osui pääosin kuitenkin rummun nahkaiselle kalvolle.
”Tuiskuaa, nietostaa
vaan ethelän junantuomat
tutkijat
tulevat, kaksi miestä nappaskengissään!
Juovat
Kissankin vievät, hihkuvat!
päättyy viimein utopia
syvä kansansuru of Brutopia!
Mut’ oli koodi tiarassa
konekieltä kaulapannassaan
jalokiviin kirjailtuna
ja vain valossa,
oudossa
sen näkyviin saattoa sai!
Raah!
Noitarumpu kumahti vielä viimeisen kerran ja Jussi palautui ennalleen henkeään haukkoen. Hän vapisi kauttaaltaan astellessaan takaisin pöydän ääreen. - Satuilija*
M. Foxius kirjoitti:
”älähän sinä Pukki hermoile, otamma tästä ensin phienet neuvoantavat”
Pukki katseli ihmeissään, miten liki kaksisataa talvea ja kevääntuloa nähnyt Jussi sieppasi suuren peikkolan saviruukun tuosta vaan, lörötteli siitä sitten hiljaa molempiin kuksiin. Jussi istahti pöydän ääreen ja naureskeli itsekseen harvat hampaansa yhdessä irveessä. Sitten hän kohotti kuksansa ilmaan ja sanoi: ”Eipähän sitten muuta kuin että ääntä kohti, sano!”
Pukki maistoi varovasti juomaansa ja yskäisi. Hänen moottorikelkkansa käytti sitä samaa ainetta menovetenään, samoin kuin tonttujen männävuosina kehittämä levitaatiorekikin – jolla lahjat jaeltiin ympäri maailman. Koko peikkolan pirtuvuoren tuotanto oli alun perin käynnistetty juuri joulupukin pajan ja jakelussa tarvittavien, kehittyneiden kulkupelien tarpeita ajatellen, mutta uusi suur-kaani ja pohjoisten taivaiden ihana valo, tunturien ynnä lumisten laaksojen rocknrollin kruunaamaton kuningas - oli löytänyt uusia käyttökohteita polttoaineelle. Muutamat tontutkin olivat jo perillä polttoaineen uusista käyttömahdollisuuksista, pukki ajatteli surkeana siinä kuksaa tuijottaessaan.
”Othamma sitten toiset! jo vain!” Jussi kiljaisi äkkiä ja kaasi kupit täyteen.
Tällä kertaa Pukki ei edes maistanut kupistaan. Hänen katseensa harhaili sinne tänne jo pelkästään juomasta huokuvan höyryn vaikutuksesta, mutta Jussi vain puhisi ja irvisteli ärhäkkänä. Pukki katsoi valtavan saviruukun merkintöjä hieman tarkemmin.
”Jussi, milloinkas ne pirtuvuorella ovat tuota, alkaneet valmistaa neljän X:n polttoainetta? Kolmekin riittää ainakin meidän levitaatioreelle, kelkasta nyt puhumattakaan”
”Jaa neljä? Kolmehan niitä piti…”
Äkkiä Jussi viskasi molemmat kätensä ilmaan ja kuksa lensi myös, samassa hän alkoi puhua ja mölytä oudolla kielellä. Pukki hyppäsi jaloilleen ja perääntyi ärisevän ja sihisevän, väliin sekopäisenä nauravan miehen luota seinän vierustalle, uunin luomaan varjoon.
”No voi hyväne aika! Symboolitalous sentään! Minä se hyväkäs juotin meille noitarummun kumistus-juomaa ja se on nyt menoa se!” Jussi karjui silmät pyörien ja samalla hän jo hamusi katonrajassa kumisevaa noitarumpua pöydällä seisten. Kädessään Jussilla oli poronluinen kumistin joka heilahteli sinne tänne, osui pääosin kuitenkin rummun nahkaiselle kalvolle.
”Tuiskuaa, nietostaa
vaan ethelän junantuomat
tutkijat
tulevat, kaksi miestä nappaskengissään!
Juovat
Kissankin vievät, hihkuvat!
päättyy viimein utopia
syvä kansansuru of Brutopia!
Mut’ oli koodi tiarassa
konekieltä kaulapannassaan
jalokiviin kirjailtuna
ja vain valossa,
oudossa
sen näkyviin saattoa sai!
Raah!
Noitarumpu kumahti vielä viimeisen kerran ja Jussi palautui ennalleen henkeään haukkoen. Hän vapisi kauttaaltaan astellessaan takaisin pöydän ääreen.Vetäessään edelleen syvähengityksiä ja nopeita uloshengityksiä Jussi tuli vilkaisseeksi pakkasmittariin ikkunanpielessä. Äimistyksissään ukko hieraisi silmiään ja katsoi uudestaan, tällä kertaa tarkemmin sillä vähemmän kierolla silmällään: "Nelijäkymmenthäviisi philikku sheitsemän miinusta!" kovaääninen huudahdus säpsäytti Joulupukin uunin kupeella niin että parta vapisi hyvän aikaa.
"Voe herran pieksut tokkiisa, nytten tuli kiire viijä elukoille taljoja!!"
Samassa Jussi ampaisi kampurajaloillaan ylös ja lähti könyämään peräkammariin päin, toinen jalka perässä laahaten ja lonkka kovasti napsuen. Pukki ihmetteli menoa ja vilkaisi mittariin itsekin. Ikkunaruutu oli jääkiteiden koristaman pitsin peitossa, mutta niidenkin läpi näkyi upea neonvihreä kajostus, joka katosi ja kirkastui vuorotellen.
Voi kunpa asiat saataisiin kohdalleen ja Jouluaatto tulisi pian, pääsisi tuonne Petterin kanssa lentelemään....ajatustensa keskeltä hän oli huomaavinaan jonkin tumman hahmon luikahtavan pihamaalle kinoksen sisältä.
Jussi leyhäytti parit porontaljat Joulupukin olkapäälle ja huikkasi että "Männään ukorrohjale, nyt olis joulumielen paekka."
Samaan aikaan navetassa elämöinti kasvoi korviahuumaavaksi, kun punakeltaisen kirjava hamppukasaa muistuttava pieni otus puikahti seinän raosta, loikkasi sulavasti ikkunalle ja alkoi nuolla käpäliään. Lehmät lopsuttelivat kylmiä korviaan, polkivat sorkkiaan lantaiseen lattiaan ja hevoset hörisivät matalalla äänellä huurteisen turpansa nostattaessa suuria höyrypilviä navetan kattoa kohden. Otus vain vilkaisi ympärilleen ylimielisen näköisenä, nosti sitten toista kankkuaan ja töräytti ilmoille aimo pitkän pierun. Siat heittäytyivät saman tien selälleen, niin kovaa ne kirkuivat että niiden hännätkin oikenivat piikkisuoriksi. Hevoset alkoivat niiailla ja huiskia häntiään vimmatusti, lehmät vetivät hajua sieraimiinsa ja niiden utareista alkoi valua litratolkulla keltaista kermaa lattialle.
Mutta mitä teki katti? Naukaisi tyytyväisenä, hyppäsi ikkunalta lattialle äimistyneiden lehmien alle ja latki muina miehinä maarunsa täyteen. Sen pitkät viiksikarvat tippuivat kermapisaroita, kun se loikkasi vesipadan kannen päälle pesemään itseään.
Ikkunasta tulviva vihreä loimotus ohitti ikkunaruudussa olevien jäätähtien raon, osui säteen tuikahduksen verran kissan kaulapantaan ja samassa navetta hiljeni- niin hiljaista siellä ei varmaan koskaan ole ollut. Jokaikinen elukka jähmettyi paikoilleen ja tuijotti lumoutuneena sinivihreää kullan sävyttämää hehkuvaa valoa, joka levisi navetan seinille. Se kimalteli ja räiskyi, tuikki ja tanssi pitkin tummuneita kiviseiniä, muodostaen vasikkakarsinan tienoille oudon kirjoitusta muistuttavan kuvion.
Joulupukki ja Jänkhä-Jussi aavistelivat todella pahoja, kun he juoksujalkaa suuntasivat navetalle, josta ei kuulunut pihahdustakaan. Ensimmäisen kerran pitkän elämänsä aikana Jussi tunsi olevansa hädissään; kolmen ruksin polttoaineessa piti käydä näin...eipä se aine todella paljon hyvää saanut aikaan. Ja pitikö vielä itse Joulupukin olla tätä murhenäytelmää todistamassa. Samassa hän reuhtaisi raskaan oven auki................... - scarabaeus
Satuilija* kirjoitti:
Vetäessään edelleen syvähengityksiä ja nopeita uloshengityksiä Jussi tuli vilkaisseeksi pakkasmittariin ikkunanpielessä. Äimistyksissään ukko hieraisi silmiään ja katsoi uudestaan, tällä kertaa tarkemmin sillä vähemmän kierolla silmällään: "Nelijäkymmenthäviisi philikku sheitsemän miinusta!" kovaääninen huudahdus säpsäytti Joulupukin uunin kupeella niin että parta vapisi hyvän aikaa.
"Voe herran pieksut tokkiisa, nytten tuli kiire viijä elukoille taljoja!!"
Samassa Jussi ampaisi kampurajaloillaan ylös ja lähti könyämään peräkammariin päin, toinen jalka perässä laahaten ja lonkka kovasti napsuen. Pukki ihmetteli menoa ja vilkaisi mittariin itsekin. Ikkunaruutu oli jääkiteiden koristaman pitsin peitossa, mutta niidenkin läpi näkyi upea neonvihreä kajostus, joka katosi ja kirkastui vuorotellen.
Voi kunpa asiat saataisiin kohdalleen ja Jouluaatto tulisi pian, pääsisi tuonne Petterin kanssa lentelemään....ajatustensa keskeltä hän oli huomaavinaan jonkin tumman hahmon luikahtavan pihamaalle kinoksen sisältä.
Jussi leyhäytti parit porontaljat Joulupukin olkapäälle ja huikkasi että "Männään ukorrohjale, nyt olis joulumielen paekka."
Samaan aikaan navetassa elämöinti kasvoi korviahuumaavaksi, kun punakeltaisen kirjava hamppukasaa muistuttava pieni otus puikahti seinän raosta, loikkasi sulavasti ikkunalle ja alkoi nuolla käpäliään. Lehmät lopsuttelivat kylmiä korviaan, polkivat sorkkiaan lantaiseen lattiaan ja hevoset hörisivät matalalla äänellä huurteisen turpansa nostattaessa suuria höyrypilviä navetan kattoa kohden. Otus vain vilkaisi ympärilleen ylimielisen näköisenä, nosti sitten toista kankkuaan ja töräytti ilmoille aimo pitkän pierun. Siat heittäytyivät saman tien selälleen, niin kovaa ne kirkuivat että niiden hännätkin oikenivat piikkisuoriksi. Hevoset alkoivat niiailla ja huiskia häntiään vimmatusti, lehmät vetivät hajua sieraimiinsa ja niiden utareista alkoi valua litratolkulla keltaista kermaa lattialle.
Mutta mitä teki katti? Naukaisi tyytyväisenä, hyppäsi ikkunalta lattialle äimistyneiden lehmien alle ja latki muina miehinä maarunsa täyteen. Sen pitkät viiksikarvat tippuivat kermapisaroita, kun se loikkasi vesipadan kannen päälle pesemään itseään.
Ikkunasta tulviva vihreä loimotus ohitti ikkunaruudussa olevien jäätähtien raon, osui säteen tuikahduksen verran kissan kaulapantaan ja samassa navetta hiljeni- niin hiljaista siellä ei varmaan koskaan ole ollut. Jokaikinen elukka jähmettyi paikoilleen ja tuijotti lumoutuneena sinivihreää kullan sävyttämää hehkuvaa valoa, joka levisi navetan seinille. Se kimalteli ja räiskyi, tuikki ja tanssi pitkin tummuneita kiviseiniä, muodostaen vasikkakarsinan tienoille oudon kirjoitusta muistuttavan kuvion.
Joulupukki ja Jänkhä-Jussi aavistelivat todella pahoja, kun he juoksujalkaa suuntasivat navetalle, josta ei kuulunut pihahdustakaan. Ensimmäisen kerran pitkän elämänsä aikana Jussi tunsi olevansa hädissään; kolmen ruksin polttoaineessa piti käydä näin...eipä se aine todella paljon hyvää saanut aikaan. Ja pitikö vielä itse Joulupukin olla tätä murhenäytelmää todistamassa. Samassa hän reuhtaisi raskaan oven auki...................Ulkona myrskytuuli ulvoi ulvomistaan ja Joulupukin kammarissa hiillos alkoi hiipua. Niinpä Tohinatonttu viskasi kiireissään ranskalaisen jouluhalon takkaan. Siinä samassa pölykoirat alkoivat heräillä hameen alla ja pakenivat kiireesti omiin nurkkiinsa kun Muori yhtäkkiä ojenteli äkkiväärästi jäseniään. - Tottatosiaan! - Joulumuorihan se siinä ähkyen änkyröi soffalla ja siristeli ympyriäisiä silmiään ja alkoi venytellen vedellä tulenpunaisia korkkareita jalkaansa. Muori oli toviksi selvääkin selvemmin vaipunut oman navan tuijotteluun. Ja ennen niin ärhäkkä eukko vaikutti sähköiskun saanelta hilavitkuttimelta!
Koko tonttujoukko oli varpaillaan tuvassa ja ympyröi sakinhivutuksella hiljaisina hissuina muorin ylikuormitetun mielen edessä.
“Saisinko... saisinko lasillisen grappaa!”
Tohinatonttu hilpaisi heti puolijuoksua hakemaan Pukin pikkuisesta nurkkakaapista putelia ja pientä hopeatarjotinta grappalaseineen. Villasukat viuhuen se tujautti aineen lasiin ja ajatteli: “Jaahas vai niin... Muori onkin siis sillä tuulella... hhhmmm... tästä ei nyt taida ihan hetkessä tonttujoukko saadakaan örvellyksiinsä juonenkäänteiden selvittelyä ja minuuttiaikataulua. Saattavatpa hyvinkin kiireisiksi muotoutua nämä joulunaluspäivät.”
Tohinatonttu oli nyt hyvinkin oikeilla jäljillä. Muorin aina niin idioottivarma, suorastaan täydellinen suunnitelma saattoi olla tulostamatta, ellei sitten peräti olisi käynyt niin köpelösti, että oltiin koko muistitikkua vailla!
Kauhistuksen kanahäkki.
“..ssskippisss ja ssskååålll vaan teillekin rrakkaat tonttuset... ja sss-ssa-saisinko vielä tuplat!?”
“Tottahan toki Muori! … toki toki aina kerta kiellon päällekin... mutta varoitan, että tämä on sitä tammista grappaa... tiedäthän Jänkhä-Jussin sekoitukset... näillä eväillä saattaapi hyvinkin ryöpsähtää päälle sitten inspiraation kuplinta ilman logiikan kahleita!”
“Ta-ta-tarkoitatko nyt, että saattaisi minustakin kehkeytyä samanlainen hankala hourupää.
Hi-hi-hi-hiihhh !!! Alkaisin minäkin nähdä sellaisia pumpulimaisia unten humpuukisia sitkeän juonikkaita näkyjä näillä lumisilla tasangoilla?”
“Sitä minä juuri tarkoitan Muori, joten eiköhän jo palailla arkisiin askareisiin...”
“Siis ei mitään erämaasamoiluakaan polkujenpoluille viidakkoon? Sitäkö tämä nyt tarkoittaa Tohina, että toptykkänään? …... mutta minä kun olin näkevinäni itse sen Ylipäällikön astelevan ovesta taskutonttunsa kera... oliko sekin muka valhetta vain?”
“Voi Muoriparka. Koitahan nyt oikoa ne mutkat salonkitaitoisiksi. Meillähän oli tarkoitus aloittaa peilisalin puunaus... “
“Siitäkö meidän tänään piti aloittaa... hyvänen aika... onkos nyt ilta vai aamu? Ja mikäs merkki tähän sisäranteeseeni oikein on ilmaantunut?”
Kaikki tontut kurottelivat nyt katsomaan Muorin rannetta...ja yksi heistä sanoi vikkelästi:
“No eikös nuo ole ihan kuin jotakin P-kirjaimia sikinsokin...”
… ja siinä samassa tonttulauma alkoi vilkuilla hätäisinä ympärilleen, lakosi polvilleen ja... - M. Foxius
scarabaeus kirjoitti:
Ulkona myrskytuuli ulvoi ulvomistaan ja Joulupukin kammarissa hiillos alkoi hiipua. Niinpä Tohinatonttu viskasi kiireissään ranskalaisen jouluhalon takkaan. Siinä samassa pölykoirat alkoivat heräillä hameen alla ja pakenivat kiireesti omiin nurkkiinsa kun Muori yhtäkkiä ojenteli äkkiväärästi jäseniään. - Tottatosiaan! - Joulumuorihan se siinä ähkyen änkyröi soffalla ja siristeli ympyriäisiä silmiään ja alkoi venytellen vedellä tulenpunaisia korkkareita jalkaansa. Muori oli toviksi selvääkin selvemmin vaipunut oman navan tuijotteluun. Ja ennen niin ärhäkkä eukko vaikutti sähköiskun saanelta hilavitkuttimelta!
Koko tonttujoukko oli varpaillaan tuvassa ja ympyröi sakinhivutuksella hiljaisina hissuina muorin ylikuormitetun mielen edessä.
“Saisinko... saisinko lasillisen grappaa!”
Tohinatonttu hilpaisi heti puolijuoksua hakemaan Pukin pikkuisesta nurkkakaapista putelia ja pientä hopeatarjotinta grappalaseineen. Villasukat viuhuen se tujautti aineen lasiin ja ajatteli: “Jaahas vai niin... Muori onkin siis sillä tuulella... hhhmmm... tästä ei nyt taida ihan hetkessä tonttujoukko saadakaan örvellyksiinsä juonenkäänteiden selvittelyä ja minuuttiaikataulua. Saattavatpa hyvinkin kiireisiksi muotoutua nämä joulunaluspäivät.”
Tohinatonttu oli nyt hyvinkin oikeilla jäljillä. Muorin aina niin idioottivarma, suorastaan täydellinen suunnitelma saattoi olla tulostamatta, ellei sitten peräti olisi käynyt niin köpelösti, että oltiin koko muistitikkua vailla!
Kauhistuksen kanahäkki.
“..ssskippisss ja ssskååålll vaan teillekin rrakkaat tonttuset... ja sss-ssa-saisinko vielä tuplat!?”
“Tottahan toki Muori! … toki toki aina kerta kiellon päällekin... mutta varoitan, että tämä on sitä tammista grappaa... tiedäthän Jänkhä-Jussin sekoitukset... näillä eväillä saattaapi hyvinkin ryöpsähtää päälle sitten inspiraation kuplinta ilman logiikan kahleita!”
“Ta-ta-tarkoitatko nyt, että saattaisi minustakin kehkeytyä samanlainen hankala hourupää.
Hi-hi-hi-hiihhh !!! Alkaisin minäkin nähdä sellaisia pumpulimaisia unten humpuukisia sitkeän juonikkaita näkyjä näillä lumisilla tasangoilla?”
“Sitä minä juuri tarkoitan Muori, joten eiköhän jo palailla arkisiin askareisiin...”
“Siis ei mitään erämaasamoiluakaan polkujenpoluille viidakkoon? Sitäkö tämä nyt tarkoittaa Tohina, että toptykkänään? …... mutta minä kun olin näkevinäni itse sen Ylipäällikön astelevan ovesta taskutonttunsa kera... oliko sekin muka valhetta vain?”
“Voi Muoriparka. Koitahan nyt oikoa ne mutkat salonkitaitoisiksi. Meillähän oli tarkoitus aloittaa peilisalin puunaus... “
“Siitäkö meidän tänään piti aloittaa... hyvänen aika... onkos nyt ilta vai aamu? Ja mikäs merkki tähän sisäranteeseeni oikein on ilmaantunut?”
Kaikki tontut kurottelivat nyt katsomaan Muorin rannetta...ja yksi heistä sanoi vikkelästi:
“No eikös nuo ole ihan kuin jotakin P-kirjaimia sikinsokin...”
… ja siinä samassa tonttulauma alkoi vilkuilla hätäisinä ympärilleen, lakosi polvilleen ja...…ja näki kummallisen kissan tuijottavan navetan seinälle silmät suurina, kuin mustat renkaat ne olivat. Sen kaulapanta sädehti ja seinällä vaelsi outoja merkkejä, Jussin käsistä tipahti talikko valonäytöstä katsellessaan. Pukki sen sijaan huokaisi syvään ja istahti rehupaalin päälle miettiväisen näköisenä.
”Koordinaatteja”, pukki sanoi lakkiaan käsissään kiertäen.
”Mitäkä? Korpinaattejako? Pthyi! Enphäs ole semmoisia vielä eläessäni maistanut! Numeroilta ja kirjaimilta nuo minusta kyllä vähän näyttävät””
”Sijaintitietoa, kaulapanta heijastaa sijaintitietoa eräästä asiasta joka ei saa tulla kenenkään ulkopuolisen tietoon”, Pukki sanoi Jussia mulkoillen ja pyyhkäisi sitten lakillaan kasvojaan.
”Jaa, vai niin. Mutta minäpä taidan arvata; tuossa seinällä on jouluvuoren toivomuslähteen sijainti, eikhös vain?”
”Sinä siis tiedät siitä?”, Pukki sanoi hölmistyneenä. ”Luulin, että ainoastaan jouluvuoren väki oli tämän salaisuuden haltija, mutta enpähän tiedäkään näköjään ihan kaikkea, minäkään”
”Kheh! Mitenkhäs sinä, Pukki, oikein luulet minun eläneen kaksisataa vuotta?”, Jussi tokaisi ja nosti lekkerin huulilleen kissaa katsellen ja virnuillen.
Kauempana jouluvuoren kupeella sisälle porstuaan tulvi lumivyöry apposenaan retkottavasta ovesta. Polvillaan vapisevat tontut katselivat sisälle tulijaa, joka puisteli kauhealla kourallaan siniharmaan asetakkinsa olkapäitä ja kunniamerkkirivistöjä. Sisälle tupaan tulivat ensin kuitenkin valtavat viikset – mies vasta kaukana perässä.
”Minä otan tämän kombinaatin hallintaani! Nyt täällä alkavatkin puhaltamaan sellaiset tuulet että!, tulija karjui.
”Oooo-ooh! Tontut huusivat. ”Pirtuvuoren keisari ja koko pohjoisen taivaan ihana valo, lakeuksien ja tuntureiden, kaikkeuden, rockn rollin ja kaiken muunkin ihmeellinen tulkitsija ja kiistaton valtias: Kankkus von Klenkkus!”
”Ja nyt turvat tukkoon! Säästäkää voimanne työntekoon, jota tulette tästä lähtien tekemään syvällä pirtuvuoressa, peikkojen alaisuudessa sillä jouluvuori on nyt historiaa! Tuotanto tulee menemään yli kaikkien tavoitteiden, lupaan että se ylittää vielä ymmärryksemmekin!
”Mutta meillä on jo kaikki valmiina, joululahjoja ei tarvita enempää! Ja minä otan käskyjä ainoastaan joulupukilta, en suinkaan sinulta!”, Penninen huusi naama punaisena.
”Mitä? Mitä korvani kuulevatkaan? Kapinointia? Sitä en suvaitse, tietäkää se!
Valtavan kokoinen, takkuinen peikko asteli samassa porstuasta sisälle tupaan ilkeän näköinen kurikka kädessään. Penninen alkoi vavista kauttaaltaan peikon askelten jymähdysten lähestyessä; se heristi nuijaa kädessään ja tuijotti uikuttavan Pennisen kalvakkaisiin kasvoihin äristen. Samassa uunin pankolla ollut teknotonttu heräsi kummaan rähinään ja kiljuntaan; se kurkisti uuninpankon varjoista haukotellen ja näki kauhukseen miten Penninen vangittiin ja vietiin pois. Tonttumuori syöksyi apuun, mutta muut sisälle tulleet peikot sysäsivät hänet takaisin sohvalleen ilkeästi rähättäen. Teknotonttu haukkoi henkeään eikä saattanut käsittää, miksi pukki ei ollut paikalla, sitten hän nosti kätensä ylös ja painoi kaulallaan roikkuvan amuletin pikkuriikkistä sinistä nappulaa; alhaalla tonttupajan syvimmissä sopukoissa käynnistyi Jouluvuoren supertietokoneen echelion – ohjelma jonka pääarkkitehti teknotonttu itse oli vuosisata sitten ollut.
Ylhäällä jouluvuoren huipulla sen vartija nosti hiljaa päänsä ja paksut lumikinokset ja kivenlohkareet varisivat alas pitkin sen huipun ylle levittäytyviä siipiä, sitten olento nosti hehkuvan katseensa ja kiljaisi ylös kylmään avaruuteen.
”‘Die mythus und kulten, eli Mysteris de vermiis nietosten keskellä, aikakautemme myyttinä ilman sanottavaa tajuntaa neliskanttisten ajatusten keskellä’, -luuletko että työmme nimi tekee oikeutta oletuksillemme, joulupukista hiiden modernina versiona ja olemisemme toiseutena? Itselleni tulee ainakin mieleen professorimme ilkeän muikea hymy tälle matkalle lähtiessämme”, Mikko sanoi läppäriään naputellen vastapäätä istuvalle Jukalle. Kiskojen kolke oli unettavaa ja ravintolavaunussa käynti oli vienyt pohdinnoilta pois sen parhaimman kärjen tutkijoiden sanailusta.
”Saas nyt nähdä, ehkä onnistumme ainakin löytämään Jänkä-Jussin, jonka väitetetään tietävän aiheesta enemmän kuin kukaan muu”, Jussi sanoi haukotellen ja jatkoi: ”Ehkä toivomuslähde löytyy, mutta luulen että se on ainoastaan ja korkeintaan vain seismisten tapahtumien synnyttämä kuuma, rikkivesinen lähde jossakin hiton kivikossa”
”No, mikäs tälle tietokoneelle oikein tuli? Sammua pätkähti ihan itsekseen vaikka akku oli melkein täynnä!” Mikko Noitui. Kaikkialla junanvaunussa alkoi kuulua ihmetteleviä huudahduksia, monilla oli kännykkä tai jokin muu laite sammunut aivan yllättäen. - M. Foxius
M. Foxius kirjoitti:
…ja näki kummallisen kissan tuijottavan navetan seinälle silmät suurina, kuin mustat renkaat ne olivat. Sen kaulapanta sädehti ja seinällä vaelsi outoja merkkejä, Jussin käsistä tipahti talikko valonäytöstä katsellessaan. Pukki sen sijaan huokaisi syvään ja istahti rehupaalin päälle miettiväisen näköisenä.
”Koordinaatteja”, pukki sanoi lakkiaan käsissään kiertäen.
”Mitäkä? Korpinaattejako? Pthyi! Enphäs ole semmoisia vielä eläessäni maistanut! Numeroilta ja kirjaimilta nuo minusta kyllä vähän näyttävät””
”Sijaintitietoa, kaulapanta heijastaa sijaintitietoa eräästä asiasta joka ei saa tulla kenenkään ulkopuolisen tietoon”, Pukki sanoi Jussia mulkoillen ja pyyhkäisi sitten lakillaan kasvojaan.
”Jaa, vai niin. Mutta minäpä taidan arvata; tuossa seinällä on jouluvuoren toivomuslähteen sijainti, eikhös vain?”
”Sinä siis tiedät siitä?”, Pukki sanoi hölmistyneenä. ”Luulin, että ainoastaan jouluvuoren väki oli tämän salaisuuden haltija, mutta enpähän tiedäkään näköjään ihan kaikkea, minäkään”
”Kheh! Mitenkhäs sinä, Pukki, oikein luulet minun eläneen kaksisataa vuotta?”, Jussi tokaisi ja nosti lekkerin huulilleen kissaa katsellen ja virnuillen.
Kauempana jouluvuoren kupeella sisälle porstuaan tulvi lumivyöry apposenaan retkottavasta ovesta. Polvillaan vapisevat tontut katselivat sisälle tulijaa, joka puisteli kauhealla kourallaan siniharmaan asetakkinsa olkapäitä ja kunniamerkkirivistöjä. Sisälle tupaan tulivat ensin kuitenkin valtavat viikset – mies vasta kaukana perässä.
”Minä otan tämän kombinaatin hallintaani! Nyt täällä alkavatkin puhaltamaan sellaiset tuulet että!, tulija karjui.
”Oooo-ooh! Tontut huusivat. ”Pirtuvuoren keisari ja koko pohjoisen taivaan ihana valo, lakeuksien ja tuntureiden, kaikkeuden, rockn rollin ja kaiken muunkin ihmeellinen tulkitsija ja kiistaton valtias: Kankkus von Klenkkus!”
”Ja nyt turvat tukkoon! Säästäkää voimanne työntekoon, jota tulette tästä lähtien tekemään syvällä pirtuvuoressa, peikkojen alaisuudessa sillä jouluvuori on nyt historiaa! Tuotanto tulee menemään yli kaikkien tavoitteiden, lupaan että se ylittää vielä ymmärryksemmekin!
”Mutta meillä on jo kaikki valmiina, joululahjoja ei tarvita enempää! Ja minä otan käskyjä ainoastaan joulupukilta, en suinkaan sinulta!”, Penninen huusi naama punaisena.
”Mitä? Mitä korvani kuulevatkaan? Kapinointia? Sitä en suvaitse, tietäkää se!
Valtavan kokoinen, takkuinen peikko asteli samassa porstuasta sisälle tupaan ilkeän näköinen kurikka kädessään. Penninen alkoi vavista kauttaaltaan peikon askelten jymähdysten lähestyessä; se heristi nuijaa kädessään ja tuijotti uikuttavan Pennisen kalvakkaisiin kasvoihin äristen. Samassa uunin pankolla ollut teknotonttu heräsi kummaan rähinään ja kiljuntaan; se kurkisti uuninpankon varjoista haukotellen ja näki kauhukseen miten Penninen vangittiin ja vietiin pois. Tonttumuori syöksyi apuun, mutta muut sisälle tulleet peikot sysäsivät hänet takaisin sohvalleen ilkeästi rähättäen. Teknotonttu haukkoi henkeään eikä saattanut käsittää, miksi pukki ei ollut paikalla, sitten hän nosti kätensä ylös ja painoi kaulallaan roikkuvan amuletin pikkuriikkistä sinistä nappulaa; alhaalla tonttupajan syvimmissä sopukoissa käynnistyi Jouluvuoren supertietokoneen echelion – ohjelma jonka pääarkkitehti teknotonttu itse oli vuosisata sitten ollut.
Ylhäällä jouluvuoren huipulla sen vartija nosti hiljaa päänsä ja paksut lumikinokset ja kivenlohkareet varisivat alas pitkin sen huipun ylle levittäytyviä siipiä, sitten olento nosti hehkuvan katseensa ja kiljaisi ylös kylmään avaruuteen.
”‘Die mythus und kulten, eli Mysteris de vermiis nietosten keskellä, aikakautemme myyttinä ilman sanottavaa tajuntaa neliskanttisten ajatusten keskellä’, -luuletko että työmme nimi tekee oikeutta oletuksillemme, joulupukista hiiden modernina versiona ja olemisemme toiseutena? Itselleni tulee ainakin mieleen professorimme ilkeän muikea hymy tälle matkalle lähtiessämme”, Mikko sanoi läppäriään naputellen vastapäätä istuvalle Jukalle. Kiskojen kolke oli unettavaa ja ravintolavaunussa käynti oli vienyt pohdinnoilta pois sen parhaimman kärjen tutkijoiden sanailusta.
”Saas nyt nähdä, ehkä onnistumme ainakin löytämään Jänkä-Jussin, jonka väitetetään tietävän aiheesta enemmän kuin kukaan muu”, Jussi sanoi haukotellen ja jatkoi: ”Ehkä toivomuslähde löytyy, mutta luulen että se on ainoastaan ja korkeintaan vain seismisten tapahtumien synnyttämä kuuma, rikkivesinen lähde jossakin hiton kivikossa”
”No, mikäs tälle tietokoneelle oikein tuli? Sammua pätkähti ihan itsekseen vaikka akku oli melkein täynnä!” Mikko Noitui. Kaikkialla junanvaunussa alkoi kuulua ihmetteleviä huudahduksia, monilla oli kännykkä tai jokin muu laite sammunut aivan yllättäen.Kauempana pohjolassa, Jänkhä-Jussin navetassa Pukki hieraisi silmiään. Kuutamon ja tähtien vaimea valo oli äkisti himmennyt ja seinällä vaeltaneet merkit hiipuivat hiljaa pois. Pimeä alkoi vaeltaa navetan kaikista nurkista esille ja äkkiä se täytti koko tilan läsnäolollaan. Öljylyhdyn pieni ja lepattava liekki oli ainoa valonlähde navetassa ja Jussi toikkaroi sinne tänne kädet eteensä ojennettuna, seiniin ja kannatinhirsiin törmäillen.
”Khäh! Nytkhös se sitten tapahtui, että meitin näkö otti ja hävisi jonnekin?”, Jussi ihmetteli mutta sitten hänen kätensä löysivät taas saviruukun. ”Täältä se löytyy, se on ruukun pohjalla!”
Joulupukki nousi ja haparoi tiensä navetan ulko-ovelle ja astui ulos pimeään. Kaukana koillisessa jouluvuoren suunnalla jokin valtava oli levittäytynyt vuoren ylle ja pukista näytti kuin se kasvaisi kasvamistaan. Puhuri oli noussut ja sen puuskahdukset olivat rytmikkäitä kuin valtavien siipien aiheuttamaa; lumi tuli vauhdilla kohti, mutta jo samassa myräkkä perääntyi yhtä nopeasti aloittaakseen vain saman taas uudelleen. Pukki vajosi polvilleen hankeen ja repi partaansa tuiskussa huutaen: ”Maailmojen hävittäjä on noussut!”
Jussi könysi navetasta kissan pörheä häntä takin alta pilkottaen ja huusi vapisevan pukin korvaan: ”Tules, menemme sisälle kämppään ja minä otan ja kysyn rummulta neuvoa, khäh!”
Pian tuiskussa ja tuulessa näkyi vain kelmeä, pieni valo Jussin kämpän ikkunasta ja noitarumpu kumahteli vaimeasti nietosten peittämien hirsien takaa, äänen hävitessä melkein kokonaan puhurin alle.
”Moi, mä olen Mari ja me mennään äitin kanssa lapin mökille. Kuka sä oot?” Tyttö kysyi läppärinsä kanssa tuskailevalta ja sadattelevalta Mikolta hänen istuimensa takaa.
”Sä etsit kanssa toivomuslähdettä, mutta minä tiedänkin missä se on! Katso, tässä näin” Tyttö tuputti Mikon kasvojen eteen satukirjasen aukeamaa, jonka ikivanhat, paksusta pahvista valmistetut sivut olivat hiirenkorvilla. ”Se on tuolla vuoressa, ton tonttujen ja ketun takana ihan meidän mökin lähellä!”
Tyttö vakavoitui ja veti satukirjasen takaisin omalle puolelleen ja alkoi katsoa kuvaa totisena. ”Tai ainakin aika lähellä”
”Häh? Mites sinä tyttö seikkailet siinä ihan yksinäsi? Missäs äitisi on?” Mikko tiuskaisi kasvot punakkana ja läimäisi toimimattoman läppärin kannen nopeasti kiinni. Junanvaunussa oli noussut pieni hysteria ja ihmisiä säntäili äristen ja puhisten sinne tänne, toinen toistaan tönien.
”Se istuu tuolla, tuossa noin”, tyttö sanoi ja viittasi kintaan peittämällä kädellään muutaman istuinrivin päähän tungoksen taa. ”Mutta äiti on nukkunut melkein alusta saakka, eikä sitä saa häiritä”, tyttö sanoi hiljaa. ”Sillä on tärkeitä asioita ja jotakin yhtiö-juttuja ja ne täytyy saada valmiiksi ennen kuin me mennään mökille”
Jukka vilkaisi tytön osoittamaan suuntaan ja sujautti pimenneen taskutietokoneensa povitaskuun. Nainen retkotti kummassa asennossa istuimellaan ja hänen läppärinsä oli pudonnut lattialle korkeakorkoisten jalkineiden vierelle. Naisen kasvot olivat harmaat ja hänen suupielestään valui ohut sylkirihma alas jakkupuvun rintamuksille.
”Hyvät matkustajat! Saavumme hetken kuluttua pääteasemalle ja toivomme että matkanne on sujunut hyvin!”, Kaiuttimista kuului.
Jukka nousi ylös ja raivasi tiensä naisen luo. ”Kuulkaas rouva, teidän tyttärenne…”
Naisen käsi retkahti velttona alas ja lattialle tipahti avonainen pilleripurkki. Keltaisia tabletteja levisi vaunun lattialle ja murskaantuivat ohi tungeksivien ihmisten jalkojen alla, paikalle tullut Mikko lähti etsimään konduktööriä. Muutaman penkkirivin päässä pieni tyttö katseli äitiään suurin silmin ja puristi lapasillaan satukirjaa rintaansa vasten. Tytön kyyneleet valuivat pitkin poskia, alas junanlattialle kiireisten jalkojen sekaan, eikä hetken kuluttua paikalle saapunut konduktööri löytänyt junasta tyttöä enää, ei edes pääteasemalla vaikka etsijöitä ja vilkkuvia valoja oli paljon. - scarabaeus
M. Foxius kirjoitti:
Kauempana pohjolassa, Jänkhä-Jussin navetassa Pukki hieraisi silmiään. Kuutamon ja tähtien vaimea valo oli äkisti himmennyt ja seinällä vaeltaneet merkit hiipuivat hiljaa pois. Pimeä alkoi vaeltaa navetan kaikista nurkista esille ja äkkiä se täytti koko tilan läsnäolollaan. Öljylyhdyn pieni ja lepattava liekki oli ainoa valonlähde navetassa ja Jussi toikkaroi sinne tänne kädet eteensä ojennettuna, seiniin ja kannatinhirsiin törmäillen.
”Khäh! Nytkhös se sitten tapahtui, että meitin näkö otti ja hävisi jonnekin?”, Jussi ihmetteli mutta sitten hänen kätensä löysivät taas saviruukun. ”Täältä se löytyy, se on ruukun pohjalla!”
Joulupukki nousi ja haparoi tiensä navetan ulko-ovelle ja astui ulos pimeään. Kaukana koillisessa jouluvuoren suunnalla jokin valtava oli levittäytynyt vuoren ylle ja pukista näytti kuin se kasvaisi kasvamistaan. Puhuri oli noussut ja sen puuskahdukset olivat rytmikkäitä kuin valtavien siipien aiheuttamaa; lumi tuli vauhdilla kohti, mutta jo samassa myräkkä perääntyi yhtä nopeasti aloittaakseen vain saman taas uudelleen. Pukki vajosi polvilleen hankeen ja repi partaansa tuiskussa huutaen: ”Maailmojen hävittäjä on noussut!”
Jussi könysi navetasta kissan pörheä häntä takin alta pilkottaen ja huusi vapisevan pukin korvaan: ”Tules, menemme sisälle kämppään ja minä otan ja kysyn rummulta neuvoa, khäh!”
Pian tuiskussa ja tuulessa näkyi vain kelmeä, pieni valo Jussin kämpän ikkunasta ja noitarumpu kumahteli vaimeasti nietosten peittämien hirsien takaa, äänen hävitessä melkein kokonaan puhurin alle.
”Moi, mä olen Mari ja me mennään äitin kanssa lapin mökille. Kuka sä oot?” Tyttö kysyi läppärinsä kanssa tuskailevalta ja sadattelevalta Mikolta hänen istuimensa takaa.
”Sä etsit kanssa toivomuslähdettä, mutta minä tiedänkin missä se on! Katso, tässä näin” Tyttö tuputti Mikon kasvojen eteen satukirjasen aukeamaa, jonka ikivanhat, paksusta pahvista valmistetut sivut olivat hiirenkorvilla. ”Se on tuolla vuoressa, ton tonttujen ja ketun takana ihan meidän mökin lähellä!”
Tyttö vakavoitui ja veti satukirjasen takaisin omalle puolelleen ja alkoi katsoa kuvaa totisena. ”Tai ainakin aika lähellä”
”Häh? Mites sinä tyttö seikkailet siinä ihan yksinäsi? Missäs äitisi on?” Mikko tiuskaisi kasvot punakkana ja läimäisi toimimattoman läppärin kannen nopeasti kiinni. Junanvaunussa oli noussut pieni hysteria ja ihmisiä säntäili äristen ja puhisten sinne tänne, toinen toistaan tönien.
”Se istuu tuolla, tuossa noin”, tyttö sanoi ja viittasi kintaan peittämällä kädellään muutaman istuinrivin päähän tungoksen taa. ”Mutta äiti on nukkunut melkein alusta saakka, eikä sitä saa häiritä”, tyttö sanoi hiljaa. ”Sillä on tärkeitä asioita ja jotakin yhtiö-juttuja ja ne täytyy saada valmiiksi ennen kuin me mennään mökille”
Jukka vilkaisi tytön osoittamaan suuntaan ja sujautti pimenneen taskutietokoneensa povitaskuun. Nainen retkotti kummassa asennossa istuimellaan ja hänen läppärinsä oli pudonnut lattialle korkeakorkoisten jalkineiden vierelle. Naisen kasvot olivat harmaat ja hänen suupielestään valui ohut sylkirihma alas jakkupuvun rintamuksille.
”Hyvät matkustajat! Saavumme hetken kuluttua pääteasemalle ja toivomme että matkanne on sujunut hyvin!”, Kaiuttimista kuului.
Jukka nousi ylös ja raivasi tiensä naisen luo. ”Kuulkaas rouva, teidän tyttärenne…”
Naisen käsi retkahti velttona alas ja lattialle tipahti avonainen pilleripurkki. Keltaisia tabletteja levisi vaunun lattialle ja murskaantuivat ohi tungeksivien ihmisten jalkojen alla, paikalle tullut Mikko lähti etsimään konduktööriä. Muutaman penkkirivin päässä pieni tyttö katseli äitiään suurin silmin ja puristi lapasillaan satukirjaa rintaansa vasten. Tytön kyyneleet valuivat pitkin poskia, alas junanlattialle kiireisten jalkojen sekaan, eikä hetken kuluttua paikalle saapunut konduktööri löytänyt junasta tyttöä enää, ei edes pääteasemalla vaikka etsijöitä ja vilkkuvia valoja oli paljon.Aseman kovaäänisistä herttaisen nasaalinen ääni kuulutti:
“Ookkonää Oulusta sano! … ja arvoisat matkustajat ja kylänmiehet. Oulun Rotuaarilla aina sattuu ja tapahtuu, mutta nyt myös täällä asemahallissa ovat niinsanotut tiernapoijjaat ilonanne vielä hetken ennen kuin seuraava juna lähtee maisemista. Suunnatkaapa askeleenne paikallisen kuppilan sijasta siis tänne. Tässä vierelläni Mänkki pyöritteleekin jo tähteä ja odotellaan vielä hetken verran muitakin temppumaakareita saapuvaksi. Junanvaihtoa odotellessaan myöskin pikku-Mari on luvannut laulaa alkupaloiksi teille...”
Ja pikku-Marin ääni kaikui pakkasviritteisesti ämyristä:
“Hyvää iltaa, hyvää iltaa, itse kullekin säädylle.
Sekä isännill' että emännill', jokaiselle kuin talossa on.
Ja me toivotamm', ja me toivotamm', onnellista ja hyvää joulua.
Ja sitä taivaallista ystävyyttä, joka meidän kaikkemme ylitse käy. “
“Se on taas joulukarnevaalien aika ja paikka... mutta mistä näitä ihmismassoja oikein tulee?” Jukkis ihmetteli kiirehtiessään ulos junasta ja sivusilmällä etsiskellen Mikkoa, joka oli kadonnut kuin tuhka tuuleen.
Ämyreistä pikku-Marin ääni väistyi Knihtin kysyessä:
“Saako tulla laulamaan?”
…ja asemalla näytelmä jatkui tuttuun tapaansa...
“Hyvää iltaa, hyvää iltaa, itse kullekin säädylle.
Sekä isännill' että emännill', jokaiselle kuin talossa on.
Ja me toivotamm', ja me toivotamm', onnellista ja hyvää joulua. “
Mikko tunsi kuinka horrow hiipi vierelle kuin parempikin feissari.
Tässä sitä nyt katseltiin näytelmää tuiki tuntemattomien kesken. Hän yritti parhaansa mukaan tukea junasta raahaamansa jakkupukunaista, joka juuri ja juuri pysyi tolpillaan. Rouva tillitti silmät kierossa tiernapoikia autuas hymy huulillaan rennon iloisena, mutta Mikolla oli hyvinkin tummanpuhuva ilme hänen miettiessään:
“Nyt loppui fesetys, skypetys ja chattaus... eikä tästä sotkusta tule yhtään mitään. Ja missä se Jukka viipyy? Hänenhän piti vain kerätä tämän rouvan kamppeita siitä junan lattialta ja tulla perässä. Ikävä todeta, että nyt ei todellakaan olla millään Orient express -reissulla. Kaikki tuntuu kaatuvan. - Onhan nyt kyllä 13. päivä... nämä ulkomaailman kontaktit alkavat puuduttaa. Ikävä tehtävä huolehtia tästä hattaraisesta kurpasta tyttärineen. Olisi pitänyt vaan etelän malliin ohittaa tämäkin ihmispolo ja itsekkäästi pyyhältää seuraavaan junaan, mutta mutta, tuon Mari-tyttösen takia lupauduin katsomaan esitystä. “
Mari seisoi topakasti siinä äitinsä vierellä. Pirtsakka tyllerö... ja Mikon sojottavat kulmakarvat alkoivat pikkuhiljaa nykiä tiernapoikien laulun tahdissa ja siinä samassa hänelle pätkähti mieleen oiva oivallus:
Tartu hetkeen. - Carpe diem. - M. Foxius
scarabaeus kirjoitti:
Aseman kovaäänisistä herttaisen nasaalinen ääni kuulutti:
“Ookkonää Oulusta sano! … ja arvoisat matkustajat ja kylänmiehet. Oulun Rotuaarilla aina sattuu ja tapahtuu, mutta nyt myös täällä asemahallissa ovat niinsanotut tiernapoijjaat ilonanne vielä hetken ennen kuin seuraava juna lähtee maisemista. Suunnatkaapa askeleenne paikallisen kuppilan sijasta siis tänne. Tässä vierelläni Mänkki pyöritteleekin jo tähteä ja odotellaan vielä hetken verran muitakin temppumaakareita saapuvaksi. Junanvaihtoa odotellessaan myöskin pikku-Mari on luvannut laulaa alkupaloiksi teille...”
Ja pikku-Marin ääni kaikui pakkasviritteisesti ämyristä:
“Hyvää iltaa, hyvää iltaa, itse kullekin säädylle.
Sekä isännill' että emännill', jokaiselle kuin talossa on.
Ja me toivotamm', ja me toivotamm', onnellista ja hyvää joulua.
Ja sitä taivaallista ystävyyttä, joka meidän kaikkemme ylitse käy. “
“Se on taas joulukarnevaalien aika ja paikka... mutta mistä näitä ihmismassoja oikein tulee?” Jukkis ihmetteli kiirehtiessään ulos junasta ja sivusilmällä etsiskellen Mikkoa, joka oli kadonnut kuin tuhka tuuleen.
Ämyreistä pikku-Marin ääni väistyi Knihtin kysyessä:
“Saako tulla laulamaan?”
…ja asemalla näytelmä jatkui tuttuun tapaansa...
“Hyvää iltaa, hyvää iltaa, itse kullekin säädylle.
Sekä isännill' että emännill', jokaiselle kuin talossa on.
Ja me toivotamm', ja me toivotamm', onnellista ja hyvää joulua. “
Mikko tunsi kuinka horrow hiipi vierelle kuin parempikin feissari.
Tässä sitä nyt katseltiin näytelmää tuiki tuntemattomien kesken. Hän yritti parhaansa mukaan tukea junasta raahaamansa jakkupukunaista, joka juuri ja juuri pysyi tolpillaan. Rouva tillitti silmät kierossa tiernapoikia autuas hymy huulillaan rennon iloisena, mutta Mikolla oli hyvinkin tummanpuhuva ilme hänen miettiessään:
“Nyt loppui fesetys, skypetys ja chattaus... eikä tästä sotkusta tule yhtään mitään. Ja missä se Jukka viipyy? Hänenhän piti vain kerätä tämän rouvan kamppeita siitä junan lattialta ja tulla perässä. Ikävä todeta, että nyt ei todellakaan olla millään Orient express -reissulla. Kaikki tuntuu kaatuvan. - Onhan nyt kyllä 13. päivä... nämä ulkomaailman kontaktit alkavat puuduttaa. Ikävä tehtävä huolehtia tästä hattaraisesta kurpasta tyttärineen. Olisi pitänyt vaan etelän malliin ohittaa tämäkin ihmispolo ja itsekkäästi pyyhältää seuraavaan junaan, mutta mutta, tuon Mari-tyttösen takia lupauduin katsomaan esitystä. “
Mari seisoi topakasti siinä äitinsä vierellä. Pirtsakka tyllerö... ja Mikon sojottavat kulmakarvat alkoivat pikkuhiljaa nykiä tiernapoikien laulun tahdissa ja siinä samassa hänelle pätkähti mieleen oiva oivallus:
Tartu hetkeen. - Carpe diem...Mutta tylleröpä olikin sinkaissut takaisin lavalle ja antoi tulla oikein olan takaa, paperilapusta samalla sanoja lukien.
Korkealla tolpissa sijaitsevista ämyreistä valui alas hauskaa laulua:
”…Kuuraparta-aa mahtiviiksi..rati-riti-ralla.. !”
Piikkareissaan huojahteleva nainen katseli laulavaa tytärtään molemmin puolin häntä tukevien Mikon ja Jukan välissä, nainen nosteli jalkojaan puoleen sääreen asti ulottuvassa lumihangessa kärsimättömänä: ”Eikös hän olekin taitava, suorastaan etevä?”, nainen sanoi hiljaa silmiään lupsutellen. Vartija lähestyi.
”No niin, mennäänpäs sitten eteenpäin sielläkin että jono kulkee!”, oudossa univormussa oleva mies huusi heidän takaa. ”Jokaiselle on varattu sisällä hallissa pientä purtavaa ja lämmintä juotavaa ennen lääkettä. Pistetäänpäs nyt vauhtia vähäsen!”
”Mitä lääkettä? Mitä tämä kaikki oikein on?”, Mikko huusi vartijalle ihmeissään.
Vartija puhui hetken radiopuhelimeensa vaimealla äänellä, Mikkoon epäluuloisena katsellen. Kohta piikkilanka-aitauksen takaa ilmestyi ilkeästi virnuilevia vartijoita lisää koirat mukanaan ja he lähestyivät uhkaavina lumessa seisovaa kolmikkoa. Pian Mikko, Jukka ja hoipertelevasti soperteleva rouva olivat piiritetyt.
”Mäts! Pamppu kalahti Mikon kalloon niin nopeasti, että tuskin etälamauttimien kärjet olivat osuneet häneen, kun Mikko jo makasi maassa raskaasti huokaillen. Jukka ei saattanut uskoa silmiään.
”Mitä hemmettiä te oikein teette? Miten…”
Mäts-pam! Zap!
Jukka kaatui lumeen ja hänen harittava katseensa vaelsi ylhäällä pauhaavissa, ruosteisissa ämyreissä jotka olivat kuin torvia. Sitten hänen tajuntansa pimeni.
…rati-riti rall-aaa, (Räts! Kriik!) …Ihanaa on olla lippujesi alla!”
”Ja näin meille lauloi tämä Mari tässä! Kerrohan sedälle ja yleisölle, haluaisitko osallistua hauskaan leikkiin jossa saa pikkuisen rokotella ja muuta? Voit voittaa omaksesi tämän hienon, kiiltävän auton!” Mies heristi kädessään kuvaa uuden ja ihmeellisen aikakauden upeimmasta luomuksesta jolla pääsisi vapauteen ja ehkä vielä senkin yli, kunhan vain olisi ensin sellaisen omistaja. Mari katseli virnuilevaa setää yhä satukirjaansa itseään vasten puristaen ja heitti samalla laulunsanat jalkoihinsa, sitten hän sanoi: ”Minä tahdon nyt äitin luo! Missä hän on?”
Piikkilankakujalla hiljaisina vaeltavat ihmiset eivät jaksaneet edes nostaa päätään vaikka lavalla esiintyjä steppasi ja hihkui karvareuhka kaulansa ympärillä, kuvaa heilutellen. Mies pomppi ja huusi kuin marakatti, vispasi jalkojaan ja heilutti käsiään, mutta Jonot kulkivat hiljaa eteenpäin ja ihmisten päät olivat painuksissa raskaan lumen alla. Piikkilanka-aidan eteen oli kertynyt korkea muuri ihmisten matkalukuista ja kapsäkeistä, vartiokoira kulki hihnassaan sen editse ja nosti jalkaansa, mutta myös vartija antoi oman panoksensa kohdalleen sattuneen design – laukun kuvioidulle pinnalle.
Koirat juoksentelivat vauhkoina piikkilangan takana ja ärisivät toisilleen sekä ohi paarustaville ihmisille verenhimoisina. Jonot matoivat hiljaa eteenpäin harmaan taivaan alla. - M. Foxius
M. Foxius kirjoitti:
..Mutta tylleröpä olikin sinkaissut takaisin lavalle ja antoi tulla oikein olan takaa, paperilapusta samalla sanoja lukien.
Korkealla tolpissa sijaitsevista ämyreistä valui alas hauskaa laulua:
”…Kuuraparta-aa mahtiviiksi..rati-riti-ralla.. !”
Piikkareissaan huojahteleva nainen katseli laulavaa tytärtään molemmin puolin häntä tukevien Mikon ja Jukan välissä, nainen nosteli jalkojaan puoleen sääreen asti ulottuvassa lumihangessa kärsimättömänä: ”Eikös hän olekin taitava, suorastaan etevä?”, nainen sanoi hiljaa silmiään lupsutellen. Vartija lähestyi.
”No niin, mennäänpäs sitten eteenpäin sielläkin että jono kulkee!”, oudossa univormussa oleva mies huusi heidän takaa. ”Jokaiselle on varattu sisällä hallissa pientä purtavaa ja lämmintä juotavaa ennen lääkettä. Pistetäänpäs nyt vauhtia vähäsen!”
”Mitä lääkettä? Mitä tämä kaikki oikein on?”, Mikko huusi vartijalle ihmeissään.
Vartija puhui hetken radiopuhelimeensa vaimealla äänellä, Mikkoon epäluuloisena katsellen. Kohta piikkilanka-aitauksen takaa ilmestyi ilkeästi virnuilevia vartijoita lisää koirat mukanaan ja he lähestyivät uhkaavina lumessa seisovaa kolmikkoa. Pian Mikko, Jukka ja hoipertelevasti soperteleva rouva olivat piiritetyt.
”Mäts! Pamppu kalahti Mikon kalloon niin nopeasti, että tuskin etälamauttimien kärjet olivat osuneet häneen, kun Mikko jo makasi maassa raskaasti huokaillen. Jukka ei saattanut uskoa silmiään.
”Mitä hemmettiä te oikein teette? Miten…”
Mäts-pam! Zap!
Jukka kaatui lumeen ja hänen harittava katseensa vaelsi ylhäällä pauhaavissa, ruosteisissa ämyreissä jotka olivat kuin torvia. Sitten hänen tajuntansa pimeni.
…rati-riti rall-aaa, (Räts! Kriik!) …Ihanaa on olla lippujesi alla!”
”Ja näin meille lauloi tämä Mari tässä! Kerrohan sedälle ja yleisölle, haluaisitko osallistua hauskaan leikkiin jossa saa pikkuisen rokotella ja muuta? Voit voittaa omaksesi tämän hienon, kiiltävän auton!” Mies heristi kädessään kuvaa uuden ja ihmeellisen aikakauden upeimmasta luomuksesta jolla pääsisi vapauteen ja ehkä vielä senkin yli, kunhan vain olisi ensin sellaisen omistaja. Mari katseli virnuilevaa setää yhä satukirjaansa itseään vasten puristaen ja heitti samalla laulunsanat jalkoihinsa, sitten hän sanoi: ”Minä tahdon nyt äitin luo! Missä hän on?”
Piikkilankakujalla hiljaisina vaeltavat ihmiset eivät jaksaneet edes nostaa päätään vaikka lavalla esiintyjä steppasi ja hihkui karvareuhka kaulansa ympärillä, kuvaa heilutellen. Mies pomppi ja huusi kuin marakatti, vispasi jalkojaan ja heilutti käsiään, mutta Jonot kulkivat hiljaa eteenpäin ja ihmisten päät olivat painuksissa raskaan lumen alla. Piikkilanka-aidan eteen oli kertynyt korkea muuri ihmisten matkalukuista ja kapsäkeistä, vartiokoira kulki hihnassaan sen editse ja nosti jalkaansa, mutta myös vartija antoi oman panoksensa kohdalleen sattuneen design – laukun kuvioidulle pinnalle.
Koirat juoksentelivat vauhkoina piikkilangan takana ja ärisivät toisilleen sekä ohi paarustaville ihmisille verenhimoisina. Jonot matoivat hiljaa eteenpäin harmaan taivaan alla.”Te olette orgaanista massaa, muhevaa multaa muokkaajan kourissa, eikä teillä ole muuta tarkoitusta kuin antamani tarkoitus! Me työskentelemme täällä, hyvät tontut, kunnes talous on kokonaan hallussani! Ja kun me viimein olemme valmiit -siirrän sen täältä kokonaan pois!” Paksuviiksinen mies karjui kunniamerkit kilisten syvällä peikkovuoren tisle-osastolla. Koneet humisivat kovasti, mutta möräkkä ääni kaikui vielä kauan kallioon louhitussa valtavassa luolassa.
”Minne sinä sen siirrät? Eihän sellaista nyt kerta kaikkiaan vain voi tehdä, ei edes joulupukki!”, Pennisen pieni ääni kuului kimakkana möreiden kaikujen jälkeen.
Muut tontut supisivat peloissaan ja yrittivät hiljentää äkäistä ja punanaamaista, mutta sidottua tonttu Pennistä. Joulumuorinkin käsi laskeutui alas Pennisen olkapäälle ja toisella kädellään hän teki torjuvan eleen paikalle raskaasti askeltaville peikoille ja kumma kyllä, olennot jättivät Pennisen ja joulumuorin rauhaan. Ne jäivät katselemaan kauempaa karvaisia korviaan ärtyneinä heiluttaen, kellertävät torahampaat pilkahtelivat paksujen, vihreiden huulien välistä.
Mutta itse puhuja oli kuitenkin yhtä hymyä: ”Hyvä kysymys!”, hänen äänensä jymähteli kivisaleissa. ”Emme tiedä vielä tarkkaan, mihin sen viemme, mutta talteen se on saatava kuitenkin, pois kaikkien ulottuvilta jotta valtani täydellistyisi. Tekniikkamme kehittyy kaiken aikaa ja ehkä me täällä olijat emme tapahtumaa tule näkemään, mutta tiedän että avaruudessa on sille yllin kyllin tilaa!”
”Mutta ennen sitä”, hän jatkoi, ”Talouden, siis minun -valtaan on kaikkien alistuminen! toivomuslähteen salattu energia otetaan täällä käyttöön ja me olemme sitten voittamattomat, maailma on pian kouramme alla!”
Peikot nostivat kätensä ja ryhmysauvansa ilmaan ja karjuivat niitä heilutellen, tontut vapisivat yhdessä rykelmässä ja sulkivat suipot korvansa käsillään.
”Seminaareja ja symboleja, kaikenlaisia mahtipontisia asentoja ja puhujia sekä rumpujen kuminaa, ne tulevat nyt vallitsemaan kaikkea! Ja ne laumat, miten ne vellovatkaan edessäni! Ja kun sitten vaikkapa vain aivastan – räkäpisaroistani taistellaan henkeen ja vereen kilpailun nimissä!”, puhuja vaikeni samassa leukaansa nostaen, sitten hän sanoi: ”Tuokaa peili!” - M. Foxius
M. Foxius kirjoitti:
”Te olette orgaanista massaa, muhevaa multaa muokkaajan kourissa, eikä teillä ole muuta tarkoitusta kuin antamani tarkoitus! Me työskentelemme täällä, hyvät tontut, kunnes talous on kokonaan hallussani! Ja kun me viimein olemme valmiit -siirrän sen täältä kokonaan pois!” Paksuviiksinen mies karjui kunniamerkit kilisten syvällä peikkovuoren tisle-osastolla. Koneet humisivat kovasti, mutta möräkkä ääni kaikui vielä kauan kallioon louhitussa valtavassa luolassa.
”Minne sinä sen siirrät? Eihän sellaista nyt kerta kaikkiaan vain voi tehdä, ei edes joulupukki!”, Pennisen pieni ääni kuului kimakkana möreiden kaikujen jälkeen.
Muut tontut supisivat peloissaan ja yrittivät hiljentää äkäistä ja punanaamaista, mutta sidottua tonttu Pennistä. Joulumuorinkin käsi laskeutui alas Pennisen olkapäälle ja toisella kädellään hän teki torjuvan eleen paikalle raskaasti askeltaville peikoille ja kumma kyllä, olennot jättivät Pennisen ja joulumuorin rauhaan. Ne jäivät katselemaan kauempaa karvaisia korviaan ärtyneinä heiluttaen, kellertävät torahampaat pilkahtelivat paksujen, vihreiden huulien välistä.
Mutta itse puhuja oli kuitenkin yhtä hymyä: ”Hyvä kysymys!”, hänen äänensä jymähteli kivisaleissa. ”Emme tiedä vielä tarkkaan, mihin sen viemme, mutta talteen se on saatava kuitenkin, pois kaikkien ulottuvilta jotta valtani täydellistyisi. Tekniikkamme kehittyy kaiken aikaa ja ehkä me täällä olijat emme tapahtumaa tule näkemään, mutta tiedän että avaruudessa on sille yllin kyllin tilaa!”
”Mutta ennen sitä”, hän jatkoi, ”Talouden, siis minun -valtaan on kaikkien alistuminen! toivomuslähteen salattu energia otetaan täällä käyttöön ja me olemme sitten voittamattomat, maailma on pian kouramme alla!”
Peikot nostivat kätensä ja ryhmysauvansa ilmaan ja karjuivat niitä heilutellen, tontut vapisivat yhdessä rykelmässä ja sulkivat suipot korvansa käsillään.
”Seminaareja ja symboleja, kaikenlaisia mahtipontisia asentoja ja puhujia sekä rumpujen kuminaa, ne tulevat nyt vallitsemaan kaikkea! Ja ne laumat, miten ne vellovatkaan edessäni! Ja kun sitten vaikkapa vain aivastan – räkäpisaroistani taistellaan henkeen ja vereen kilpailun nimissä!”, puhuja vaikeni samassa leukaansa nostaen, sitten hän sanoi: ”Tuokaa peili!”Kaksi rotevaa peikkoa kantoi valtavan peilin puhujan eteen ja asettivat sen seisomaan hohtavalla jalustallaan. Puhuja asteli sen eteen ja alkoi pöyhistellä viiksiään kuvansa edessä. ”Sinä, tonttu Penninen, sinussa on ainesta ja asennetta”, mies sanoi hymyillen ja teki eleen peikoille tontun vapauttamiseksi köysistä. ”Mutta et ole tarpeeksi asialle omistautunut. Korjaan sen saman tien! Mies ojensi kauhean käpälänsä ja kosketti Pennisen punaista nenää. Tonttu parkaisi ja vajosi lattialle kasvojaan pidellen ja ääneen voihkien. Kun hän kohta nousi, melkoiset viikset peittivät hänen nenänalustaansa ja silmänsä sädehtivät ihaillen johtajaansa katsellen. Samassa jytisi ja kivenlohkare tipahti lasin pintaan; kuva hajosi miljooniksi pieniksi siruiksi. ”Kirottua!”, mies karjaisi nyrkkiään puiden katsellen samalla ylös luolan kattoa kohden.
Myös joulumuori katseli ylös salin kattoon mistä hän oli kuulevinaan kallioiden kumeaa jymähtelyä. Kivinen sali vapisi ja lohkareita tipahteli sen katosta ruosteisten viinapannujen ja suurien putkien päälle, tontut ja peikot säntäilivät sinne tänne höyrypilvien seassa. Sitten jyminä ja pauke lakkasivat yhtä äkkiä kuin se oli syntynytkin, mutta joulumuori aavisteli silti pahaa. Jokin uusi kauheus oli pirtuvuoren ulkopuolella.
Mikko heräsi betonilattialta räsyjen ja lumppujen seasta. Kauempana harmaan ristikon luona seisoi tuimailmeisiä vartijoita aseet käsissään ja jostakin kantautui kumeaa rumpujen ääntä. Ihmisiä makaili siellä täällä pökertyneinä ja valittaen, mutta Mari seisoi tyytyväisen näköisenä hänen edessään.
”Minä tiedän miten me päästään täältä pois”, hän sanoi satukirja kädessään.
Mikko hieroi silmiään ja kivun salamat leiskuivat kaikkialla kehossa; rouva hoivasi kauempana nyt vuorostaan mustelmaista Jukkaa, joka hymyili autuaan näköisenä turvonneella naamallaan.
”No miten?”
”Tässä sivulla neljätoista on kuva joulupukin uunista jonka päällä voi vaikka nukkua! Minä olen käynytkin siellä, kaksi kertaa”, Mari sanoi.
”Älähän viitsi höpsiä, tyttö hyvä. Äitisi…
Mari tarttui Mikon käteen ja kävi istumaan hänen eteensä, sitten tyttö painoi silmänsä kiinni ja siirsi toisen kätensä kuvan päälle. ”Sulje silmäsi ja laske kuuteen”
Mikko olisi sulkenut silmänsä ilman tytön pyyntöäkin, niin kovaa häneen koski ja natriumlamppujen räikeä valo pisteli silmissä. Samassa kipu tuntui häviävän ja möly hiljeni, kuului ainoastaan surkeaa itkun tuherrusta ja nyyhkettä. Mikko aukaisi silmänsä ja pieni, säikähtänyt tonttu itkeä ryysti surkeana hänen edessään, silmät melkein teevadin kokoisina. Se hypisteli pienissä käsissään oudon näköistä amulettia jossa oli siipien keskellä sininen nappi.
”Missä hitossa minä olen!” Mikko huusi ja yritti nousta jaloilleen; hänen päänsä kumahti kattoon ja sitten koko mies tipahti lämpöiseltä uuninpankolta alas lankkulattialle.
”Hys! Tonttu pelkää ja se yrittää kertoa minulle jotain, ole nyt hiljaa Mikko!” Marin kasvot kuiskasivat ylhäältä uunin hämärästä. Mikko veti henkeään ja vilkuili ympärilleen. Lattialla oli kylmä ja sisälle eteiseen puhalsi lumituisku. Ylhäällä hänen päänsä yläpuolella roikkui pitkät rivistöt kattiloita ja kasareita. - scarabaeus
M. Foxius kirjoitti:
Kaksi rotevaa peikkoa kantoi valtavan peilin puhujan eteen ja asettivat sen seisomaan hohtavalla jalustallaan. Puhuja asteli sen eteen ja alkoi pöyhistellä viiksiään kuvansa edessä. ”Sinä, tonttu Penninen, sinussa on ainesta ja asennetta”, mies sanoi hymyillen ja teki eleen peikoille tontun vapauttamiseksi köysistä. ”Mutta et ole tarpeeksi asialle omistautunut. Korjaan sen saman tien! Mies ojensi kauhean käpälänsä ja kosketti Pennisen punaista nenää. Tonttu parkaisi ja vajosi lattialle kasvojaan pidellen ja ääneen voihkien. Kun hän kohta nousi, melkoiset viikset peittivät hänen nenänalustaansa ja silmänsä sädehtivät ihaillen johtajaansa katsellen. Samassa jytisi ja kivenlohkare tipahti lasin pintaan; kuva hajosi miljooniksi pieniksi siruiksi. ”Kirottua!”, mies karjaisi nyrkkiään puiden katsellen samalla ylös luolan kattoa kohden.
Myös joulumuori katseli ylös salin kattoon mistä hän oli kuulevinaan kallioiden kumeaa jymähtelyä. Kivinen sali vapisi ja lohkareita tipahteli sen katosta ruosteisten viinapannujen ja suurien putkien päälle, tontut ja peikot säntäilivät sinne tänne höyrypilvien seassa. Sitten jyminä ja pauke lakkasivat yhtä äkkiä kuin se oli syntynytkin, mutta joulumuori aavisteli silti pahaa. Jokin uusi kauheus oli pirtuvuoren ulkopuolella.
Mikko heräsi betonilattialta räsyjen ja lumppujen seasta. Kauempana harmaan ristikon luona seisoi tuimailmeisiä vartijoita aseet käsissään ja jostakin kantautui kumeaa rumpujen ääntä. Ihmisiä makaili siellä täällä pökertyneinä ja valittaen, mutta Mari seisoi tyytyväisen näköisenä hänen edessään.
”Minä tiedän miten me päästään täältä pois”, hän sanoi satukirja kädessään.
Mikko hieroi silmiään ja kivun salamat leiskuivat kaikkialla kehossa; rouva hoivasi kauempana nyt vuorostaan mustelmaista Jukkaa, joka hymyili autuaan näköisenä turvonneella naamallaan.
”No miten?”
”Tässä sivulla neljätoista on kuva joulupukin uunista jonka päällä voi vaikka nukkua! Minä olen käynytkin siellä, kaksi kertaa”, Mari sanoi.
”Älähän viitsi höpsiä, tyttö hyvä. Äitisi…
Mari tarttui Mikon käteen ja kävi istumaan hänen eteensä, sitten tyttö painoi silmänsä kiinni ja siirsi toisen kätensä kuvan päälle. ”Sulje silmäsi ja laske kuuteen”
Mikko olisi sulkenut silmänsä ilman tytön pyyntöäkin, niin kovaa häneen koski ja natriumlamppujen räikeä valo pisteli silmissä. Samassa kipu tuntui häviävän ja möly hiljeni, kuului ainoastaan surkeaa itkun tuherrusta ja nyyhkettä. Mikko aukaisi silmänsä ja pieni, säikähtänyt tonttu itkeä ryysti surkeana hänen edessään, silmät melkein teevadin kokoisina. Se hypisteli pienissä käsissään oudon näköistä amulettia jossa oli siipien keskellä sininen nappi.
”Missä hitossa minä olen!” Mikko huusi ja yritti nousta jaloilleen; hänen päänsä kumahti kattoon ja sitten koko mies tipahti lämpöiseltä uuninpankolta alas lankkulattialle.
”Hys! Tonttu pelkää ja se yrittää kertoa minulle jotain, ole nyt hiljaa Mikko!” Marin kasvot kuiskasivat ylhäältä uunin hämärästä. Mikko veti henkeään ja vilkuili ympärilleen. Lattialla oli kylmä ja sisälle eteiseen puhalsi lumituisku. Ylhäällä hänen päänsä yläpuolella roikkui pitkät rivistöt kattiloita ja kasareita.Kasarit alkoivat tipahdella alas yksi toisensa jälkeen. Ympärilleen pälyillen kunnianhimottomina ja ilman kilpailunhalua hiirenhissukaisesti alkoivat edetä kohti ovea.
“ Ihmeporukkaa täällä.”
“Eivät ne mitään ihmeporukkaa ole nuo kasarilaiset. Nehän ovat niitä opiskeluaikoinaan yliopistojen ruokaloissa pitkiä lounaita nauttineita yliälykköjä. Haltioituivat Sartresta, de Beauvoirista, Linkolasta, Marquésista ja Kunderasta. Tännekin tulivat Joulumuorin avuksi taas siivoamaan. Ovat niin tottuneet yhdessä toimimaan. Pänttäsivät päähänsä kehitysmaantiedettä, naistutkimusta, kulttuuriantropologiaa ja seemiläisiä kieliä.”
“Kiva kun kerroit! Siis nämä maailmaan uskovat kasarilaiset, jotka vielä nelikymppisinäkin mietiskelevät mitä heistä tulee isoina...”
“Joo. Nää on niitä äiskän pullamössökavereita. Suurin osa suunnittelee kirjoittavansa romaanin, ja ne jotka ei suunnittele niin puurtavat yliopistoissa kuka minkäkinlaista sisältöä luoden. Päämäärä tietysti se, että tulos julkaistaan kansainvälisessä julkaisussa.”
“Joo sitä porukkaa, jonka mielestä pääasia on että juna kulkee... suunnasta niin väliä. Todentotta... tunnen tapaukset.”
“Ai tunnetko sä mun äiskän ihan oikeesti, vaikka olit niin nokka pystyssä pitelemässä siitä kiinni siellä rautatieasemalla?”
“No en tunne, ja minne hän nyt on kadonnut?”
“Ei äiskä mihinkään katoa. Äiti jäi sinne kuppilaan istuskelemaan. Opettajana kun saa nykyisin toimia psykologina, sosiaalityöntekijänä ja poliisina, niin aina vapaalla hän ottaa rennosti ja viettää omaa laatuaikaansa. Sellaista kasarilaista. Tiedäthän?”
“No en oikeastaan, kun taidan olla ysäriläinen...” - M. Foxius
scarabaeus kirjoitti:
Kasarit alkoivat tipahdella alas yksi toisensa jälkeen. Ympärilleen pälyillen kunnianhimottomina ja ilman kilpailunhalua hiirenhissukaisesti alkoivat edetä kohti ovea.
“ Ihmeporukkaa täällä.”
“Eivät ne mitään ihmeporukkaa ole nuo kasarilaiset. Nehän ovat niitä opiskeluaikoinaan yliopistojen ruokaloissa pitkiä lounaita nauttineita yliälykköjä. Haltioituivat Sartresta, de Beauvoirista, Linkolasta, Marquésista ja Kunderasta. Tännekin tulivat Joulumuorin avuksi taas siivoamaan. Ovat niin tottuneet yhdessä toimimaan. Pänttäsivät päähänsä kehitysmaantiedettä, naistutkimusta, kulttuuriantropologiaa ja seemiläisiä kieliä.”
“Kiva kun kerroit! Siis nämä maailmaan uskovat kasarilaiset, jotka vielä nelikymppisinäkin mietiskelevät mitä heistä tulee isoina...”
“Joo. Nää on niitä äiskän pullamössökavereita. Suurin osa suunnittelee kirjoittavansa romaanin, ja ne jotka ei suunnittele niin puurtavat yliopistoissa kuka minkäkinlaista sisältöä luoden. Päämäärä tietysti se, että tulos julkaistaan kansainvälisessä julkaisussa.”
“Joo sitä porukkaa, jonka mielestä pääasia on että juna kulkee... suunnasta niin väliä. Todentotta... tunnen tapaukset.”
“Ai tunnetko sä mun äiskän ihan oikeesti, vaikka olit niin nokka pystyssä pitelemässä siitä kiinni siellä rautatieasemalla?”
“No en tunne, ja minne hän nyt on kadonnut?”
“Ei äiskä mihinkään katoa. Äiti jäi sinne kuppilaan istuskelemaan. Opettajana kun saa nykyisin toimia psykologina, sosiaalityöntekijänä ja poliisina, niin aina vapaalla hän ottaa rennosti ja viettää omaa laatuaikaansa. Sellaista kasarilaista. Tiedäthän?”
“No en oikeastaan, kun taidan olla ysäriläinen...”…Mikko sanoi pulskealle ja kalkahtelevalle kasarille.
”Katsos”, Mikko jatkoi, ”mä en oikein usko noihin kategoorisiin imperatiiveihin, aika on silkkaa muuttumista, vaan ei kuitenkaan mitään kehittymistä -niin kuin meille uskotellaan!”
Kasari mietti hetken punakkana ja sen kalkahtelu vaimeni siinä Mikkoa pällistellessään. Mikko näytti jotenkin oudosti muuttuvan; hänen harmaa ja hillitty vaatepartensa kutistui ja tavanomaiset housut kiristyivät pinkeiksi jalkojen ympärillä, samalla housujen kaulus laskeutui persvaon korkeudelle ja niitä kannateleva vyö kasvoi leveyttä ainakin viisitoista senttiä yhdessä lahkeiden kanssa. Mikon kasvot olivat hävinneet valtavan vaalean afron sisään ja hänen äänensä oli vaimeaa muminaa paksujen poskiparta – pehkojen keskeltä: ”Auh! Iiih! Kiristää niin hemmetisti jalkovälistä!”, Mikko parahteli hädissään ja tapaili joitakin outoja tanssiaskeleita korkeakorkoisissa nirunaru -saapikkaissaan.
Keittiön valtaisaan kurkihirteen oli ilmestynyt kiiltävä ja sädehtivä diskopallo. Uunin pankolta kurkisteleva teknotonttu oli lopettanut tyrskimisen ja nyt sen kasvot olivat silkkaa riemua: ”Stay alive” jytkyi hirsisessä keittikompleksissa niin, että russakat saivat kyytiä viimeisen kerran siinä huushollissa. Teknotonttu osoitti diskopalloa amuletillaan ja painoi sen nappia: musiikki koveni samoin kuin myös sen tempo kiihtyi, Mikolla alkoi olla hätä kädessä!
Mari nauroi ja löi käsillään tahtia teknotontun vieressä, pankolla istuen.
”Mitä ihmettä?!”, Pukki karjui porstuan ovelta korviaan pidellen ja silmiään siristellen. - scarabaeus
M. Foxius kirjoitti:
…Mikko sanoi pulskealle ja kalkahtelevalle kasarille.
”Katsos”, Mikko jatkoi, ”mä en oikein usko noihin kategoorisiin imperatiiveihin, aika on silkkaa muuttumista, vaan ei kuitenkaan mitään kehittymistä -niin kuin meille uskotellaan!”
Kasari mietti hetken punakkana ja sen kalkahtelu vaimeni siinä Mikkoa pällistellessään. Mikko näytti jotenkin oudosti muuttuvan; hänen harmaa ja hillitty vaatepartensa kutistui ja tavanomaiset housut kiristyivät pinkeiksi jalkojen ympärillä, samalla housujen kaulus laskeutui persvaon korkeudelle ja niitä kannateleva vyö kasvoi leveyttä ainakin viisitoista senttiä yhdessä lahkeiden kanssa. Mikon kasvot olivat hävinneet valtavan vaalean afron sisään ja hänen äänensä oli vaimeaa muminaa paksujen poskiparta – pehkojen keskeltä: ”Auh! Iiih! Kiristää niin hemmetisti jalkovälistä!”, Mikko parahteli hädissään ja tapaili joitakin outoja tanssiaskeleita korkeakorkoisissa nirunaru -saapikkaissaan.
Keittiön valtaisaan kurkihirteen oli ilmestynyt kiiltävä ja sädehtivä diskopallo. Uunin pankolta kurkisteleva teknotonttu oli lopettanut tyrskimisen ja nyt sen kasvot olivat silkkaa riemua: ”Stay alive” jytkyi hirsisessä keittikompleksissa niin, että russakat saivat kyytiä viimeisen kerran siinä huushollissa. Teknotonttu osoitti diskopalloa amuletillaan ja painoi sen nappia: musiikki koveni samoin kuin myös sen tempo kiihtyi, Mikolla alkoi olla hätä kädessä!
Mari nauroi ja löi käsillään tahtia teknotontun vieressä, pankolla istuen.
”Mitä ihmettä?!”, Pukki karjui porstuan ovelta korviaan pidellen ja silmiään siristellen.“Vääntäkääpäs niitä nappuloita pienemmälle ja heti!”
Pukki karjahteli julmetun metelin halki, mutta DJ:nä toimiva tonttu Tohina tempoi mitään kuulematta hikihatussa levysoittimen vipstaakeja huolehtien porukan viihtymisestä. Jengi survoi menemään kouristuksenomaisesti juuri niin kuin sokkikäsittelyn saaneiden velkaongelmaisten kulutushysteeristen eurokansalaisten kuuluukin survoa. Tohinan vinyylit vinkuivat juuri oikeilla taajuuksilla, ja meno oli mallillaan.
Jou- joulua !
Jengiin verrattuna Pukki oli älyttömän hitaalla, katsellen menoa ihmeissään. Hän ei kertakaikkiaan oikein tajunnut mikä markkinarako tähän meininkiin kätkeytyi, ja pakitti hädissään sivuhuoneeseen. Kauhukseen hän totesi, että se oli aivan pimeänä. - Pukin salainen labra - jossa valmisteltiin vanhoja metkuja, ja aina välillä pussilliset uusia.
“Oho! Outoa. Labran vakiporukan pitäisi aina olla täällä. Etteivät nyt vaan olisi katkoneet labrastakin piuhoja! “
Pukki parahti nenä valkoisena, kun pieni häivähdys todellisuutta tunkeutui tajuntaan. Karsea totuus.
“Siellä discopallon alla temmelsi se sukkahousumies... hmmm... jokseenkin tutunoloinen jässikkä, mutta se kasariperuukki, joten en heti käsittänyt!”
Kyökin puolella jatkui riemuisa meteli, mutta labran pimennossa... - M. Foxius
scarabaeus kirjoitti:
“Vääntäkääpäs niitä nappuloita pienemmälle ja heti!”
Pukki karjahteli julmetun metelin halki, mutta DJ:nä toimiva tonttu Tohina tempoi mitään kuulematta hikihatussa levysoittimen vipstaakeja huolehtien porukan viihtymisestä. Jengi survoi menemään kouristuksenomaisesti juuri niin kuin sokkikäsittelyn saaneiden velkaongelmaisten kulutushysteeristen eurokansalaisten kuuluukin survoa. Tohinan vinyylit vinkuivat juuri oikeilla taajuuksilla, ja meno oli mallillaan.
Jou- joulua !
Jengiin verrattuna Pukki oli älyttömän hitaalla, katsellen menoa ihmeissään. Hän ei kertakaikkiaan oikein tajunnut mikä markkinarako tähän meininkiin kätkeytyi, ja pakitti hädissään sivuhuoneeseen. Kauhukseen hän totesi, että se oli aivan pimeänä. - Pukin salainen labra - jossa valmisteltiin vanhoja metkuja, ja aina välillä pussilliset uusia.
“Oho! Outoa. Labran vakiporukan pitäisi aina olla täällä. Etteivät nyt vaan olisi katkoneet labrastakin piuhoja! “
Pukki parahti nenä valkoisena, kun pieni häivähdys todellisuutta tunkeutui tajuntaan. Karsea totuus.
“Siellä discopallon alla temmelsi se sukkahousumies... hmmm... jokseenkin tutunoloinen jässikkä, mutta se kasariperuukki, joten en heti käsittänyt!”
Kyökin puolella jatkui riemuisa meteli, mutta labran pimennossa...…Pukki hieroi kasvojaan ja varsinkin nenäänsä. Hän kulki mietteissään jauhopölyn peittämien tonttujen seassa ja aivasteli aivan lakkaamatta, mutta samassa hänen mielensä pälkähti kumma ajatus: ”Jospa toisinaan, suuttuessamme, -annammekin tuntemattomille olioille ominaisuuksia, joita meissä itsessämme on roppakaupalla, hallitaksemme ja halventaaksemme kohteitamme ja levittääksemme kauhean valtamme niiden yli – toteuttaen näin ainoastaan sisäsyntyistä kaunan ja koston kaipuutamme!
Kauheaa, jos meissä sellaisia inhottavuuksia olisi”, pukki tuumaili nenäänsä hieroen, kummastellen samalla mielenliikutuksensa syytä komerosta keittiöön katsellen.
”Mutta et sinä voi olla siitä varma!”, kissa sanoi kaulapanta hehkuen, ovela virne viiksinaamassaan. ”Katso tuotakin tuossa!”
Kauempana keittiökompleksin keskustassa Mikko jatkoi kauheaa tanssiaan ja housut hänen jaloissaan sen kuin kiristyivät ja paita pieneni ja tukka kasvoi, mutta nirunarujen kiiltävä plankki kimalsi häikäisevästi diskopallon ihmeellisessä loistossa! - M. Foxius
M. Foxius kirjoitti:
…Pukki hieroi kasvojaan ja varsinkin nenäänsä. Hän kulki mietteissään jauhopölyn peittämien tonttujen seassa ja aivasteli aivan lakkaamatta, mutta samassa hänen mielensä pälkähti kumma ajatus: ”Jospa toisinaan, suuttuessamme, -annammekin tuntemattomille olioille ominaisuuksia, joita meissä itsessämme on roppakaupalla, hallitaksemme ja halventaaksemme kohteitamme ja levittääksemme kauhean valtamme niiden yli – toteuttaen näin ainoastaan sisäsyntyistä kaunan ja koston kaipuutamme!
Kauheaa, jos meissä sellaisia inhottavuuksia olisi”, pukki tuumaili nenäänsä hieroen, kummastellen samalla mielenliikutuksensa syytä komerosta keittiöön katsellen.
”Mutta et sinä voi olla siitä varma!”, kissa sanoi kaulapanta hehkuen, ovela virne viiksinaamassaan. ”Katso tuotakin tuossa!”
Kauempana keittiökompleksin keskustassa Mikko jatkoi kauheaa tanssiaan ja housut hänen jaloissaan sen kuin kiristyivät ja paita pieneni ja tukka kasvoi, mutta nirunarujen kiiltävä plankki kimalsi häikäisevästi diskopallon ihmeellisessä loistossa!Joulupukki ei ollut vielä milloinkaan katsellut sellaista menoa, kuin mitä hän nyt sai seurata! Mikko pisteli lapikasta lattiaan kärsivin ilmein ja tahti vain näytti kiihtyvän; peilipallo hohti ja välkähteli ylhäällä yhä voimakkaammin ja sen loisto moninkertaistui kiiltelevien kasarien ja pannujen kuparisilla pinnoilla.
Samassa tupaan puhalsi lumituiskun hönkäys ja irvistelevä ja ärisevä pirtuvuoren suur-kaani, Kankkus Von Klenkkus kaikessa arvossaan asteli keittiöön rempseästi peikkolaumansa kanssa.
Pikkuinen teknotonttu vinkaisi äänekkäästi ja perääntyi syvemmälle uuninpankon varjoihin turvaan, hänen käsistään tipahti amuletti Marin vierelle. Joulupukin valkoinen parta pörhistyi ja hänen vatsansa paisui, mutta musiikilla oli outo vaikutus pirtuvuoren keisariin: hänen valtavat mustanpuhuvat viiksensä alkoivat kutistua kutistumistaan, samoin kuin vierellään koppavana tepastelevan Pennisen piskuiset haivenet. Penninen kosketti hätääntyneenä kasvojaan juuri kun hän oli aikonut laukaista vasten Pukin kasvoja uuden talousteoriansa, jossa kyseenalaistettiin kokonaan tonttujen työ ja ehkä koko olemassaolonsa oikeuskin automaatioon vedoten – mutta viikset olivat hävinneet jo kokonaan ja tilalle oli tullut vanha ja tuttu tonttuparta!
Suur-kaani yhdessä peikkojensa kanssa punasteli ja alkoi tirskua, sitten alkoivat leikkisästi läpsiä mäjäytellä toisiaan poskille (pirtuvuoren peikkojen perinteinen tapa, kun he kokevat voimallisen mielenliikutuksen) karvaisilla kämmenillään ja jo samassa oli uunin edustalla melkoisen riehakas joukkio Mikon ympärillä! Mikko punoitti ja huusi apua, mutta kimaltavat kengät veivät hänet vain yhä lujemmin musiikin ja valon ihmeelliseen sykkeeseen.
Joulupukki tarrasi Mikon nailonpaitaan ja tempaisi hänet pois maagisesta piiristä, diskopallon alta, mutta peikkojen meno vain yltyi! Syvällä vuoren sisällä synnyttyään ja kasvettuaan, ei heistä yksikään ollut poistunut milloinkaan Jänkhä-Jussin kämppää kauemmas, ja tisleet, lämpötalous ja kosteat kallioseinät kaikuvine ja äkäisine komentoineen olivat heidän elämäänsä -eikä suinkaan sellainen outo jytke ja valoshow, jonka pauloissa ne kaikki nyt toisiaan läpsivät.
”Voi hyvä isä sentään! Oikea joulupukki ja..ja maaginen kissa kaulapantoineen” Mikko puuskahti otsaansa vihreään nailoniin pyyhkien.
Joulupukki katseli outoa ilmestystä valkoiset ja paksut kulmakarvansa koholla, eikä saanut päähänsä mikä ihme eläjä oikein oli. Samoin Teki Mikko Joulupukkia tuijottaessaan ja henkeä vetäessään, mutta outo kissa istui Pukin olkapäällä ylväänä ja pöyheänä tassuaan nuollen; sen kaulapanta sädehti kilpaa diskopallon kanssa.
Teknotonttu kurkisti pelokkaana uuninpankolta, mutta vilahti takaisin varjoihin kun ääni kuului porstuan suulta: ” Ja nyt, arvoisat peikot ja tontut ja koko huushollin väki…nyt pistetään hihat heilumaan!”
Ääni oli joulumuorin - scarabaeus
M. Foxius kirjoitti:
Joulupukki ei ollut vielä milloinkaan katsellut sellaista menoa, kuin mitä hän nyt sai seurata! Mikko pisteli lapikasta lattiaan kärsivin ilmein ja tahti vain näytti kiihtyvän; peilipallo hohti ja välkähteli ylhäällä yhä voimakkaammin ja sen loisto moninkertaistui kiiltelevien kasarien ja pannujen kuparisilla pinnoilla.
Samassa tupaan puhalsi lumituiskun hönkäys ja irvistelevä ja ärisevä pirtuvuoren suur-kaani, Kankkus Von Klenkkus kaikessa arvossaan asteli keittiöön rempseästi peikkolaumansa kanssa.
Pikkuinen teknotonttu vinkaisi äänekkäästi ja perääntyi syvemmälle uuninpankon varjoihin turvaan, hänen käsistään tipahti amuletti Marin vierelle. Joulupukin valkoinen parta pörhistyi ja hänen vatsansa paisui, mutta musiikilla oli outo vaikutus pirtuvuoren keisariin: hänen valtavat mustanpuhuvat viiksensä alkoivat kutistua kutistumistaan, samoin kuin vierellään koppavana tepastelevan Pennisen piskuiset haivenet. Penninen kosketti hätääntyneenä kasvojaan juuri kun hän oli aikonut laukaista vasten Pukin kasvoja uuden talousteoriansa, jossa kyseenalaistettiin kokonaan tonttujen työ ja ehkä koko olemassaolonsa oikeuskin automaatioon vedoten – mutta viikset olivat hävinneet jo kokonaan ja tilalle oli tullut vanha ja tuttu tonttuparta!
Suur-kaani yhdessä peikkojensa kanssa punasteli ja alkoi tirskua, sitten alkoivat leikkisästi läpsiä mäjäytellä toisiaan poskille (pirtuvuoren peikkojen perinteinen tapa, kun he kokevat voimallisen mielenliikutuksen) karvaisilla kämmenillään ja jo samassa oli uunin edustalla melkoisen riehakas joukkio Mikon ympärillä! Mikko punoitti ja huusi apua, mutta kimaltavat kengät veivät hänet vain yhä lujemmin musiikin ja valon ihmeelliseen sykkeeseen.
Joulupukki tarrasi Mikon nailonpaitaan ja tempaisi hänet pois maagisesta piiristä, diskopallon alta, mutta peikkojen meno vain yltyi! Syvällä vuoren sisällä synnyttyään ja kasvettuaan, ei heistä yksikään ollut poistunut milloinkaan Jänkhä-Jussin kämppää kauemmas, ja tisleet, lämpötalous ja kosteat kallioseinät kaikuvine ja äkäisine komentoineen olivat heidän elämäänsä -eikä suinkaan sellainen outo jytke ja valoshow, jonka pauloissa ne kaikki nyt toisiaan läpsivät.
”Voi hyvä isä sentään! Oikea joulupukki ja..ja maaginen kissa kaulapantoineen” Mikko puuskahti otsaansa vihreään nailoniin pyyhkien.
Joulupukki katseli outoa ilmestystä valkoiset ja paksut kulmakarvansa koholla, eikä saanut päähänsä mikä ihme eläjä oikein oli. Samoin Teki Mikko Joulupukkia tuijottaessaan ja henkeä vetäessään, mutta outo kissa istui Pukin olkapäällä ylväänä ja pöyheänä tassuaan nuollen; sen kaulapanta sädehti kilpaa diskopallon kanssa.
Teknotonttu kurkisti pelokkaana uuninpankolta, mutta vilahti takaisin varjoihin kun ääni kuului porstuan suulta: ” Ja nyt, arvoisat peikot ja tontut ja koko huushollin väki…nyt pistetään hihat heilumaan!”
Ääni oli joulumuorinJoulumuori oli vihdoin saanut simahtaneelta printtikoneelta väännetyksi ulos ryttääntyneen makulatuurin ja steppaili nyt porukan edessä ääni värähdellen ja aina välillä volyymia nostaen kuin paraskin Poetry Slam räppäri:
Joulusiivous
Nyt tehdään yhdessä nää pari juttua,
kaamosajan tuhannentuhatta projektia.
Siivoukseen kannattaa aina panostaa,
sillä siitähän se unelmien joulu kajastaa.
Pyyhkikääpä kostealla rätillä pölykoirat nurkista,
myöskin soffan alta sekä vinttikammareista.
Kirjastossa hyllyt imuroikaa oikein kunnolla,
klassikot pehmosti, muut kirjat sutaisulla.
Hyrskynmyrskyisesti häärätkää.
Pölypunkit, torakat, tupajäärät häätäkää.
Pyörremyrskyn lailla pyörikää,
ja niin kuin sika limppuun iskekää.
Vaatteet tuulettakaa naulakosta,
myös matot pölistelkää lumessa.
Joka iikka ulos tamppaamaan,
vaikka alkais kramppaamaan.
Keittiössä lattioiden pesaus
sekä olohuoneen parketin vahaus.
Uuninpankko puhdistakaa myös kunnolla,
niin Pukki saa huilata hyvällä omallatunnolla. - M. Foxius
scarabaeus kirjoitti:
Joulumuori oli vihdoin saanut simahtaneelta printtikoneelta väännetyksi ulos ryttääntyneen makulatuurin ja steppaili nyt porukan edessä ääni värähdellen ja aina välillä volyymia nostaen kuin paraskin Poetry Slam räppäri:
Joulusiivous
Nyt tehdään yhdessä nää pari juttua,
kaamosajan tuhannentuhatta projektia.
Siivoukseen kannattaa aina panostaa,
sillä siitähän se unelmien joulu kajastaa.
Pyyhkikääpä kostealla rätillä pölykoirat nurkista,
myöskin soffan alta sekä vinttikammareista.
Kirjastossa hyllyt imuroikaa oikein kunnolla,
klassikot pehmosti, muut kirjat sutaisulla.
Hyrskynmyrskyisesti häärätkää.
Pölypunkit, torakat, tupajäärät häätäkää.
Pyörremyrskyn lailla pyörikää,
ja niin kuin sika limppuun iskekää.
Vaatteet tuulettakaa naulakosta,
myös matot pölistelkää lumessa.
Joka iikka ulos tamppaamaan,
vaikka alkais kramppaamaan.
Keittiössä lattioiden pesaus
sekä olohuoneen parketin vahaus.
Uuninpankko puhdistakaa myös kunnolla,
niin Pukki saa huilata hyvällä omallatunnolla.Peikot alkoivat pyörtyä kupsahdella uunin edustalle ja joulumuori katseli korisevaa laumaa hetken aikaa kädet lanteillaan. Tohinatonttu väänsi musiikin puhuksiin ja diskopallokin vetäytyi kurkihirren sisään.
”Pukkikulta, onkos yksikään levitaatioreki toimintakunnossa jo?”, hän kysyi.
Pukki kävi juuri monimutkaista ja avartavaa keskustelua Mikon kanssa syvällisistä asioista, toivomuslähde mainittiin ja jouluvuoresta puhuttiin kiihtyneeseen sävyyn hyvän keskustelun lakeja kuitenkin kaikenaikaa noudattaen.
”Toimivat toimivat, vaan ei ole polttoainetta!”, Pukki katsoi kulmakarvat sojottaen lattialla makaavaa peikkolaumaa. ”Nuo hyväkkäät ryystivät sen kaiken!”
Joulumuori tuhahteli harmissaan ja jatkoi itsepintaista siivoamistaan örisevän lauman ympärillä. Samassa hänen mieleensä juolahti ajatus. ”Tohinatonttu! Otappas jauhohuoneesta tonttuja mukaasi ja hae navetasta muutama kunnon vetojuhta ja reki, peikot on saatava takaisin pirtuvuorelle!”
Tohinatonttu loikkasi alas uuninpankolta ja vipelsi tiehensä. Kohta porstuan ovet paukkuivat kun kaksi suurikokoista poroa kolisteli rekeä vetäen sisälle keittiöön. Niiden perässä marssi muutakin navetan väkeä poroja seuraten, vaikka navettatontut yrittivätkin hätistellä niitä takaisin parhaansa mukaan. Tonttuporukka alkoi taluttaa hoipertelevia peikkoja rekeen istumaan, Jänkhä-Jussilta kiireapulaiseksi pyydetty saunatonttu peitteli vielä porukan huovilla.
Suurikokoinen lammas käveli piparipöydän luo ja alkoi syödä jauhoista pöytäliina. Saunatonttu yritti estellä sitä, mutta eläin tuuppasi pienen tontun kumoon ja jatkoi touhujaan.
”Onpa merkillinen eläin ja jotenkin niin oudon näköinenkin!", saunatonttu jupisi itsekseen lattialla istuen ja mutustelevaa eläintä tuijottaen.
”Kuinka niin? Mikäs tässä lampaassa nyt on niin ihmeellistä?”, Navettatonttu sanoi ja ohjasi eläimen pois pöydän luota. Lammas tuijotti leppoisasti saunatonttua ja nieleskeli samalla loputkin pöytäliinasta.
”Lammas!? Eihän tuo nyt mikään lammas ole, vaikka onkin hieman samannäköinen! Taidat pitää minua pilkkanasi!”, saunatonttu huudahti. ”Niitä on ainoastaan Jänkhä-Jussin saunanlauteilla aina silloin tällöin! Missään muualla niitä ei ole olemassakaan!” Saunatonttu huusi parta väpättäen.
”Saunan lauteilla? Oletkos sinä palelluttanut pääsi pakkasessa, serkku hyvä!”
”Itse olet palelluttanut! Muistan ihan selvästi, miten silloin ensi kerran olin onnistunut juuri saamaan oikean höngän tulipesään ja oppinut lukemaan oikeat lämmitysloitsut, niin kohtapa oli Jussi tullut saunaan jonkun fem..vemi..vemmel…Äh! vemisiistisien tutkijoiden kanssa ja alkanut mättää vettä kiukaalle hähätellen, vaikka löylyvesi ei ollut vielä edes kuumaa! Kurkistin varovasti taakseni saunakiulun takaa ylälauteille kummaa kikatusta kuullessani, ja silloin näin lampaan ensikerran! Eikä tuo tuossa ole sellainen!”
”Takuulla siellä ei ole ollut lampaita, hyvä saunatonttu! En tiedä mistä olet tietosi ottanut, mutta nyt olet kyllä väärässä”, navettatonttu puhkui lammasta pidellen.
”Ja enkä varmasti ole! Kysyin ketulta asiaa seuraavana iltana, se kertoi minulle pitkään harkittuaan että niiden oli täytynyt olla lampaita, joten tuo on varmastikin kauris tai joku muu semmoinen, että äläpäs yritä, hyvä navettatonttu!”
Peikkosakki oli kohta saatu ulos kyökistä ja paikkojen putsaus ja siistiminen kävi kuumimmillaan. Jauhohuoneen tontut pärskivät toisiinsa nojaillen ja yrittivät yhdessä tupatonttujen kanssa lakaista jauhokasoja komeroihin siellä täällä vaeltavien eläinten jaloista, mutta joulumuorin kyökissä ei vielä ollut tarpeeksi eläimiä. Raolleen jääneestä ulko-ovesta sisälle pyrhälsi harakka ja heti se asettui teknotontun olkapäälle uuninpankon lämpimään. Joulupukin olkapäällä istuva kissa värähti ja alkoi tarkkailla otusta silmät hehkuen, mutta tyytyi sitten vain pöyhistelemään paikoillaan. Teknotonttu kaivoi taskustaan leivänmuruja ja pörheä harakka nokki niitä hänen kämmeneltään. Varovasti tonttu sujautti toiseen taskuunsa amuletin ja varoi enää painamasta sen sinistä nappulaa – harakka oli onneksi palautunut takaisin alkutilaansa eikä levitellyt enää siipiään tontun echellion – ohjelman osana. Peikkojen aiheuttama paniikkireaktio oli enää muisto vain lintua silittävän tontun mielessä. - scarabaeus
M. Foxius kirjoitti:
Peikot alkoivat pyörtyä kupsahdella uunin edustalle ja joulumuori katseli korisevaa laumaa hetken aikaa kädet lanteillaan. Tohinatonttu väänsi musiikin puhuksiin ja diskopallokin vetäytyi kurkihirren sisään.
”Pukkikulta, onkos yksikään levitaatioreki toimintakunnossa jo?”, hän kysyi.
Pukki kävi juuri monimutkaista ja avartavaa keskustelua Mikon kanssa syvällisistä asioista, toivomuslähde mainittiin ja jouluvuoresta puhuttiin kiihtyneeseen sävyyn hyvän keskustelun lakeja kuitenkin kaikenaikaa noudattaen.
”Toimivat toimivat, vaan ei ole polttoainetta!”, Pukki katsoi kulmakarvat sojottaen lattialla makaavaa peikkolaumaa. ”Nuo hyväkkäät ryystivät sen kaiken!”
Joulumuori tuhahteli harmissaan ja jatkoi itsepintaista siivoamistaan örisevän lauman ympärillä. Samassa hänen mieleensä juolahti ajatus. ”Tohinatonttu! Otappas jauhohuoneesta tonttuja mukaasi ja hae navetasta muutama kunnon vetojuhta ja reki, peikot on saatava takaisin pirtuvuorelle!”
Tohinatonttu loikkasi alas uuninpankolta ja vipelsi tiehensä. Kohta porstuan ovet paukkuivat kun kaksi suurikokoista poroa kolisteli rekeä vetäen sisälle keittiöön. Niiden perässä marssi muutakin navetan väkeä poroja seuraten, vaikka navettatontut yrittivätkin hätistellä niitä takaisin parhaansa mukaan. Tonttuporukka alkoi taluttaa hoipertelevia peikkoja rekeen istumaan, Jänkhä-Jussilta kiireapulaiseksi pyydetty saunatonttu peitteli vielä porukan huovilla.
Suurikokoinen lammas käveli piparipöydän luo ja alkoi syödä jauhoista pöytäliina. Saunatonttu yritti estellä sitä, mutta eläin tuuppasi pienen tontun kumoon ja jatkoi touhujaan.
”Onpa merkillinen eläin ja jotenkin niin oudon näköinenkin!", saunatonttu jupisi itsekseen lattialla istuen ja mutustelevaa eläintä tuijottaen.
”Kuinka niin? Mikäs tässä lampaassa nyt on niin ihmeellistä?”, Navettatonttu sanoi ja ohjasi eläimen pois pöydän luota. Lammas tuijotti leppoisasti saunatonttua ja nieleskeli samalla loputkin pöytäliinasta.
”Lammas!? Eihän tuo nyt mikään lammas ole, vaikka onkin hieman samannäköinen! Taidat pitää minua pilkkanasi!”, saunatonttu huudahti. ”Niitä on ainoastaan Jänkhä-Jussin saunanlauteilla aina silloin tällöin! Missään muualla niitä ei ole olemassakaan!” Saunatonttu huusi parta väpättäen.
”Saunan lauteilla? Oletkos sinä palelluttanut pääsi pakkasessa, serkku hyvä!”
”Itse olet palelluttanut! Muistan ihan selvästi, miten silloin ensi kerran olin onnistunut juuri saamaan oikean höngän tulipesään ja oppinut lukemaan oikeat lämmitysloitsut, niin kohtapa oli Jussi tullut saunaan jonkun fem..vemi..vemmel…Äh! vemisiistisien tutkijoiden kanssa ja alkanut mättää vettä kiukaalle hähätellen, vaikka löylyvesi ei ollut vielä edes kuumaa! Kurkistin varovasti taakseni saunakiulun takaa ylälauteille kummaa kikatusta kuullessani, ja silloin näin lampaan ensikerran! Eikä tuo tuossa ole sellainen!”
”Takuulla siellä ei ole ollut lampaita, hyvä saunatonttu! En tiedä mistä olet tietosi ottanut, mutta nyt olet kyllä väärässä”, navettatonttu puhkui lammasta pidellen.
”Ja enkä varmasti ole! Kysyin ketulta asiaa seuraavana iltana, se kertoi minulle pitkään harkittuaan että niiden oli täytynyt olla lampaita, joten tuo on varmastikin kauris tai joku muu semmoinen, että äläpäs yritä, hyvä navettatonttu!”
Peikkosakki oli kohta saatu ulos kyökistä ja paikkojen putsaus ja siistiminen kävi kuumimmillaan. Jauhohuoneen tontut pärskivät toisiinsa nojaillen ja yrittivät yhdessä tupatonttujen kanssa lakaista jauhokasoja komeroihin siellä täällä vaeltavien eläinten jaloista, mutta joulumuorin kyökissä ei vielä ollut tarpeeksi eläimiä. Raolleen jääneestä ulko-ovesta sisälle pyrhälsi harakka ja heti se asettui teknotontun olkapäälle uuninpankon lämpimään. Joulupukin olkapäällä istuva kissa värähti ja alkoi tarkkailla otusta silmät hehkuen, mutta tyytyi sitten vain pöyhistelemään paikoillaan. Teknotonttu kaivoi taskustaan leivänmuruja ja pörheä harakka nokki niitä hänen kämmeneltään. Varovasti tonttu sujautti toiseen taskuunsa amuletin ja varoi enää painamasta sen sinistä nappulaa – harakka oli onneksi palautunut takaisin alkutilaansa eikä levitellyt enää siipiään tontun echellion – ohjelman osana. Peikkojen aiheuttama paniikkireaktio oli enää muisto vain lintua silittävän tontun mielessä.Ulkona grillikatoksen kesäterassisiivessä riutunut rimppakinttu puhalteli aikansa kuluksi jäisiä ikkunaruutuja. Selvästikin taiteilijamyytti yritti taas vedellä henkosia saadakseen aikaan edes yhden jäätähden. Tunnelma oli kuin periferiakaupungin pienessä vetoisessa asunnossa. Hänen päässään taisi enää olla jäljellä vain se rakkain ajatus: ” Minä olen niin korvaamaton ihminen, ettei minun tarvitse noudattaa samoja sääntöjä kuin rupusakin. Pääsisinpä porstuanportaikosta jo...”
Draamaking. Erikoisuudentavoittelussaan se halveksi kaikkia arkirutiineja, eikä yhtäkkiä enää hallinnut edes omaa kieltänsä vaan tuppasi sen tupaan juostessaan tamppaustelineeseen eikä saanut huudettua edes apua, vaan vaipui kieli pitkällä miettimään syntyjä syviä: ”Siellä kaukaisissa kaupungeissa puhaltavat vapauden tuulet.”
Niinpäniin.
Nuoret joutilaat aivot keksivät kaikenlaista. Rohkeasti hypätään ja rapsahdetaan rähmälleen turvaverkkoon. Eikä mieleenkään tule aloittaa ihan toisesta tilanteesta mistä lähdettiin.
Niinpäniin.
Mistä lähdettiin? Missä muusat viipyvät?
Elämä ilman muusaa... se on kuin elokuva, joka jättää tyhjän olon. Sillä tämän viileän julkisivun alla pitää kuhista kuin keltaisilla sivuilla.
”Ja nyt viimeinen voimannäyttö, olkaapa ystävälliset ja tulkaa kaikki peilisalin puunaukseen!”
kuulutti kovaääninen tonttu Torvisen tuutista.
Viimeinkin! … ja Joulupukki oli kerrankin ensimmäisenä ottamassa askeleen kissa olallaan.
Kissa jähmettyi patsasmaiseen asentoonsa ja alkoi muuttaa väriään. Se pörhistyi pörhistymistään jellonankeltaiseksi kruunupääksi. Sen haarniskainen tassu kohotti miekkaa ja takajalan tassujen alla olevasta sapelista heijastui yhdeksän hopearuusua. Salamannopeasti sen korvista hännäntupsukkaan viuhui edestakaisin kaikki värit.
Väki odotteli silmät ja suu auki herpaantumatta mikä olisi se viimeinen ja ratkaiseva väriviuhahdus joka antaisi ennusmaista osviittaa tulevalle vuodelle. Siinä ihmettä töllötellessään takavasemmasta nurkasta … - M.Foxius
scarabaeus kirjoitti:
Ulkona grillikatoksen kesäterassisiivessä riutunut rimppakinttu puhalteli aikansa kuluksi jäisiä ikkunaruutuja. Selvästikin taiteilijamyytti yritti taas vedellä henkosia saadakseen aikaan edes yhden jäätähden. Tunnelma oli kuin periferiakaupungin pienessä vetoisessa asunnossa. Hänen päässään taisi enää olla jäljellä vain se rakkain ajatus: ” Minä olen niin korvaamaton ihminen, ettei minun tarvitse noudattaa samoja sääntöjä kuin rupusakin. Pääsisinpä porstuanportaikosta jo...”
Draamaking. Erikoisuudentavoittelussaan se halveksi kaikkia arkirutiineja, eikä yhtäkkiä enää hallinnut edes omaa kieltänsä vaan tuppasi sen tupaan juostessaan tamppaustelineeseen eikä saanut huudettua edes apua, vaan vaipui kieli pitkällä miettimään syntyjä syviä: ”Siellä kaukaisissa kaupungeissa puhaltavat vapauden tuulet.”
Niinpäniin.
Nuoret joutilaat aivot keksivät kaikenlaista. Rohkeasti hypätään ja rapsahdetaan rähmälleen turvaverkkoon. Eikä mieleenkään tule aloittaa ihan toisesta tilanteesta mistä lähdettiin.
Niinpäniin.
Mistä lähdettiin? Missä muusat viipyvät?
Elämä ilman muusaa... se on kuin elokuva, joka jättää tyhjän olon. Sillä tämän viileän julkisivun alla pitää kuhista kuin keltaisilla sivuilla.
”Ja nyt viimeinen voimannäyttö, olkaapa ystävälliset ja tulkaa kaikki peilisalin puunaukseen!”
kuulutti kovaääninen tonttu Torvisen tuutista.
Viimeinkin! … ja Joulupukki oli kerrankin ensimmäisenä ottamassa askeleen kissa olallaan.
Kissa jähmettyi patsasmaiseen asentoonsa ja alkoi muuttaa väriään. Se pörhistyi pörhistymistään jellonankeltaiseksi kruunupääksi. Sen haarniskainen tassu kohotti miekkaa ja takajalan tassujen alla olevasta sapelista heijastui yhdeksän hopearuusua. Salamannopeasti sen korvista hännäntupsukkaan viuhui edestakaisin kaikki värit.
Väki odotteli silmät ja suu auki herpaantumatta mikä olisi se viimeinen ja ratkaiseva väriviuhahdus joka antaisi ennusmaista osviittaa tulevalle vuodelle. Siinä ihmettä töllötellessään takavasemmasta nurkasta ……kuului hetki kovaäänistä joulumusiikkia kaiuttimesta, kuin jostakin torvesta.
Mirri kurkisteli kuljetuskoristaan ja katseli hereille hätkähtänyttä Mikkoa kumma virne naamallaan. Vastapäisellä penkillä nukkuva Jukka korisi vasten ikkunaa; huuru muodosti jääkukkia lasin pintaan.
Mikon päässä jyskytti.
Vaivihkaa ympärilleen vilkuillen Mikko sujautti kätensä vieressään takin alla repsottavaan kapsäkkiinsä, nosti sieltä pullollisen kiteen porejuomaa ja kulautti nopeasti aimo tujauksen. Kukaan ei näyttänyt kiinnittävän häneen mitään huomiota, paitsi tuijottava mirri ihmeellisessä kaulapannassaan. Kaikki matkustajat tuntuivat nukkuvan syvässä unessa kummasti samaan aikaan.
Mikko kumartui ja otti Jukan sylistä tippumaisillaan olleen puoliksi syödyn pikaruokapakkauksen. Pahvisessa kannessa luki ’Lemin Läsää’ kiinalaisilta näyttävin kirjaimin ja Mikko tonkaisi salaatteja syrjemmäs vapisevin käsin, alkoi sitten mättää viilennyttä muonaa kitusiinsa ja pukunsa miehustalle ja kravatille suolaisen kaipuussaan röyhtäillen ja maiskutellen.
Rouva punaisissa korkokengissään haukotteli ja vilkaisi Mikkoa hieman kauempaa; hänen kauniilla huulillaan käväisi pienoinen hymy.
”Pikkujouluista tulossa vai?”, nainen sanoi ja taittoi samalla sylissään olevan läppärin kiinni. Hänen vieressään nukkuvan punaposkisen tytön käsistä oli tippumaisillaan satukirja.
Muovihaarukka pysähtyi punastelevan Mikon suuhun. Hetken hän pyöritteli silmiään ja siristeli niitä naista katsoessaan. Silmille valuvat hikipisarat sumensivat näkökenttää ilkeästi ja kaikki näkyi hetken sumeana. Missä olivat aseistetut vartijat ohimoimplantteineen ja missä liehuvat liput? Entä itku ja valitus jouluministeriön jouluisessa kokoomaleirissä, jossa viiksiniekan jylisevä ääni oli kuulunut ruosteisista kaiuttimista, mutta nyt vain hiljaista joulumusiikkia jostakin taaempaa penkkirivistöjen takaa? Oliko hän yhä junassa?
Nainen hymyili yhä, mutta pieni epävarmuuden väre käväisi pian hänen suupielessään.
Muovihaarukka tippui junan lattialle Mikon suusta, mutta hän tuskin huomasi sitä.
Äkkiä musta ajatus singahti hänen mieleensä tappavana ja raakana: Jouluvuorta ei olisi kuitenkaan olemassa Babylonian ikiaikaisista kirjoituksista huolimatta. Nuubian rannoilta, aaltojen esiin ajamat nuolenpääkirjoitukset olivat vain silkkaa valhetta. Atlantiksen tietäjät olivat ainoastaan hourineet Atlantin aaltojen vyöryjen edessä!
Ei olisi mitään toivomuslähdettä, ei edes vaikka vuosikausia kestäneet tutkimukset olivat niin osoittaneet. Ei olisi Pukkia joulumuorinsa kanssa puhumattakaan kaikkialla hääräilevistä, partaisista tontuista, jotka kompastelivat toisiinsa valtavassa piparikyökissä, jossa Pukki kumautteli päätään jatkuvasti kiilteleviin kasareihin ja kattiloihin aina näin joulun alla. Ei ollutkaan taikaa, joka lymysi jossakin piilossa tieteeltä. Kaikki, aivan kaikki tutkimustyö olikin ollut turhaa!
”Öh..kuinka niin?”
”Nuo teidän jalkineenne…”, nainen hymyili.
Mikko vilkaisi alas jalkoihinsa. Korkeavartiset nirunarut ylettyivät melkein polviin asti ja niiden pinta kimalteli silmiä häikäisten. Kengät alkoivat tapailla itsekseen pikkuriikkisiä tanssiaskeleita ja veivät Mikon jalkoja mukanaan itsepintaisesti. Mikko vinkaisi ja tempaisi päällystakkinsa viereiseltä istuimelta uskomattoman nopealla liikkeellä, Lemin Läsää lenteli ilmassa. Takki peitti nyt jalat miltei kokonaan, mutta kärjet pilkistivät itsepäisinä liepeiden alta näkyviin ja ne vipattivat hiljaa. Mikko haroi hiuksiaan vapisevin käsin, mutta kaikki oli kuitenkin ennallaan. Tukka oli niin kuin sen kuuluikin olla, niin kuin se aina oli ollut, eikä hänen kasvojaan peittänyt minkäänlaiset haivenet, poskiparrasta puhumattakaan.
”Menossa vasta. Siis joulupukiksi pikkujouluihin!”, Mikko henkäisi ja alkoi katsella junan ikkunasta ulos kulmiaan kurtistellen, kasvot hehkuen.
Sadan metrin päässä junanradasta, korkean ja tuuhean kuusen alla liikahti jotakin vasten lumikinosten kimaltelevaa pintaa. Mikko Hieraisi punertavia silmiään ja käänsi päätään junan edetessä. Joku oli laittanut sinne, keskelle korpea seisomaan punalakkisia tonttuja koskemattomaan lumeen, mutta ne kaikki vilkuttivat hänelle ohikiitävän junan ikkunaan parrat keveässä tuulessa heiluen.
Viikkoa myöhemmin, palattuaan taas tutkimustyönsä ääreen, Mikko oli varma että siellä oli ollut myös naurava kettu ja muita otuksia.
Ne olivat kaikki seisoneet siellä tonttujen takana, taaempana.
Hyvää joulua kaikille lukijoille ja kirjoittajille!
- scarabaeus
jo joulu jou...........jou jou.........
- Tutustunut Tötterman
Kiitos! Mahtava tarina.:D Lisää tälläisiä.
- Hitler_forever
Tylsää. Minä haluan lisää hitlerin pieru -juttuja. Suosittelen: "Berliini 1946"
- scarabaeus
ai täälläkin on nostettu vanhaa tarinaa, ja nyt kun lueskelin sieltä täältä, niin jotenkin kyllä
naurattaa !
Aika vähän tällä saitilla nykyisin kirjoitellaan.
Ennen oli ennen ja nyt on nyt.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Naiset miltä kiihottuminen teissä tuntuu
Kun miehellä tulee seisokki ja ja sellainen kihmelöinti sinne niin mitä naisessa köy? :)13810080- 532924
- 1882727
- 242087
Miksi kohtelit minua kuin tyhmää koiraa?
Rakastin sinua mutta kohtelit huonosti. Tuntuu ala-arvoiselta. Miksi kuvittelin että joku kohtelisi minua reilusti. Hais161852- 171669
Kyllä poisto toimii
Esitin illan suussa kysymyksen, joka koska palstalla riehuvaa häirikköä ja tiedustelin, eikö sitä saa julistettua pannaa181577- 141546
"Joka miekkaan tarttuu, se siihen hukkuu"..
"Joka miekkaan tarttuu, se siihen hukkuu".. Näin puhui jo aikoinaan Jeesus, kun yksi hänen opetuslapsistaan löi miekalla181533- 151348