Miksi kukaan ei halua puhua lapsestani?

kuolleista. Kun kerran kuollut sen voi kuopata ja unohtaa. Tämä on tullut ainakis itselle mieleen kun puhun pojastani jonka menetin pari vuotta sitten. Poikani kuului elämääni ja kuuluu vieläkin. Nyt vaan muistoissa ja eletyssä ajassa. Ja tulen puhumaan hänestä. Jos jollekkin vaikeaa, en voi mitään. Kerron tapauksesta joka sattui yhtenä päivänä. Tapasin entisen kaverini ja lapsuuden naapurini. Hän ei reakoinut mitenkään kun mainitsin poikani. Niinkuin häntä ei olisi elämääni kuulunutkaan. Loukkasi omalla tavallaan. Ei hänen mitään surunvalituksia olisi tarvinnut antaa. Ei enään. Olisi vastannut aivan normaalisti. Itsekkin puhuin tavallisella äänellä. Mut se oli hänen reaktionsa ja minä teen omani. Onneksi on ystävät joiden kanssa voi puhua ja omaiset . Voimia teille kaikille jotka olette lapsenne menettäneet. Se on menetyksistä suurin ja kovin mitä ihmiselle voi sattua. Tämä on minun mielipiteeni jollakin muulla on toinen.

eivät puhu kirjoitti:

kuolleista. Kun kerran kuollut sen voi kuopata ja unohtaa. Tämä on tullut ainakis itselle mieleen kun puhun pojastani jonka menetin pari vuotta sitten. Poikani kuului elämääni ja kuuluu vieläkin. Nyt vaan muistoissa ja eletyssä ajassa. Ja tulen puhumaan hänestä. Jos jollekkin vaikeaa, en voi mitään. Kerron tapauksesta joka sattui yhtenä päivänä. Tapasin entisen kaverini ja lapsuuden naapurini. Hän ei reakoinut mitenkään kun mainitsin poikani. Niinkuin häntä ei olisi elämääni kuulunutkaan. Loukkasi omalla tavallaan. Ei hänen mitään surunvalituksia olisi tarvinnut antaa. Ei enään. Olisi vastannut aivan normaalisti. Itsekkin puhuin tavallisella äänellä. Mut se oli hänen reaktionsa ja minä teen omani. Onneksi on ystävät joiden kanssa voi puhua ja omaiset . Voimia teille kaikille jotka olette lapsenne menettäneet. Se on menetyksistä suurin ja kovin mitä ihmiselle voi sattua. Tämä on minun mielipiteeni jollakin muulla on toinen.

Lue lisää

Samaa olen minäkin ihmetellyt. Jos otan kuolleen poikani puheeksi, siis kerron jotakin mitä hän teki tai mistä piti eläessään, sisareni ja hänen perheensä hiljenevät, katsovat jotenkin ihmeen säälivästi ja juttu jää siihen. Itse sisareni ei koskaan kysy miten minä jaksan tai kerro juttuja mihin poikani liittyisi. Minä koen sen loukkaavaksi. Sisareni ei myöskään käy poikani haudalla, tai anna vaikka minulle kynttilää, jonka voisin hänen puolesta haudalle viedä.
Työkavereideni kanssa voin pojastani puhua ja se on mukava asia. Omat vanhempani ovat molemmat kuolleet, isä jo kun lapseni oli 2 vuotias, äiti kuoli 4 kuukautta lapseni jälkeen.

Minä siis haluaisin, että tuttavani ja lähipiirini ottaisi lapseni jutuissaan esille, eivätkä olisi kuin häntä ei olisi koskaan ollutkaan. Joku toinen ei sitten ehkä kestäisikään omaisestaan puhumista, joten neuvoja on vaikea mennä tässä asiassa antamaan.

eivät puhu kirjoitti:

kuolleista. Kun kerran kuollut sen voi kuopata ja unohtaa. Tämä on tullut ainakis itselle mieleen kun puhun pojastani jonka menetin pari vuotta sitten. Poikani kuului elämääni ja kuuluu vieläkin. Nyt vaan muistoissa ja eletyssä ajassa. Ja tulen puhumaan hänestä. Jos jollekkin vaikeaa, en voi mitään. Kerron tapauksesta joka sattui yhtenä päivänä. Tapasin entisen kaverini ja lapsuuden naapurini. Hän ei reakoinut mitenkään kun mainitsin poikani. Niinkuin häntä ei olisi elämääni kuulunutkaan. Loukkasi omalla tavallaan. Ei hänen mitään surunvalituksia olisi tarvinnut antaa. Ei enään. Olisi vastannut aivan normaalisti. Itsekkin puhuin tavallisella äänellä. Mut se oli hänen reaktionsa ja minä teen omani. Onneksi on ystävät joiden kanssa voi puhua ja omaiset . Voimia teille kaikille jotka olette lapsenne menettäneet. Se on menetyksistä suurin ja kovin mitä ihmiselle voi sattua. Tämä on minun mielipiteeni jollakin muulla on toinen.

Lue lisää

"Poikani kuului elämääni ja kuuluu vieläkin. Nyt vaan muistoissa ja eletyssä ajassa. Ja tulen puhumaan hänestä. Jos jollekkin vaikeaa, en voi mitään."

Miten kuolleista pitäisi puhua? Varsin usein läheisensä menettäneet loukkaantuvat riippumatta siitä, miten heistä puhuu. Aihe on niin arka, että kommentoipa tavalla tai toisella, niin sureva löytää siitä helposti jonkin loukkaantumisen aiheen. Niinpä minäkin olen oppinut varovaiseksi ja olen mieluiten hiljaa.

Toinen asia on se, että esimerkiksi jonkun oma lapsi on oma vain hänelle. Ulkopuolisten suhde lapseen on useimmiten hyvin ohut. Siksi kuolleesta lapsesta on vaikea puhua. Ei ole yksinkertaisesti mitään puhuttavaa. Jos äiti muistelee muutama vuosi sitten menettämäänsä lastaan, niin mitäpä minä siihen osaisin tokaista?

Surevaa kohtaan voi osoittaa myötätuntoa, mutta surevan täytyy kuitenkin ymmärtää, että hänen kokemuksensa ja elämänsä on vain hänen. Ulkopuoliset eivät voi siihen kokemuksellisesti astua.

Mieskiusa kirjoitti:

"Poikani kuului elämääni ja kuuluu vieläkin. Nyt vaan muistoissa ja eletyssä ajassa. Ja tulen puhumaan hänestä. Jos jollekkin vaikeaa, en voi mitään."

Miten kuolleista pitäisi puhua? Varsin usein läheisensä menettäneet loukkaantuvat riippumatta siitä, miten heistä puhuu. Aihe on niin arka, että kommentoipa tavalla tai toisella, niin sureva löytää siitä helposti jonkin loukkaantumisen aiheen. Niinpä minäkin olen oppinut varovaiseksi ja olen mieluiten hiljaa.

Toinen asia on se, että esimerkiksi jonkun oma lapsi on oma vain hänelle. Ulkopuolisten suhde lapseen on useimmiten hyvin ohut. Siksi kuolleesta lapsesta on vaikea puhua. Ei ole yksinkertaisesti mitään puhuttavaa. Jos äiti muistelee muutama vuosi sitten menettämäänsä lastaan, niin mitäpä minä siihen osaisin tokaista?

Surevaa kohtaan voi osoittaa myötätuntoa, mutta surevan täytyy kuitenkin ymmärtää, että hänen kokemuksensa ja elämänsä on vain hänen. Ulkopuoliset eivät voi siihen kokemuksellisesti astua.

Lue lisää

samaa. Nyt ollaan muita leimaamassa ikäviksi ja välinpitämöttömiksi ihmisiksi, koska eivät puhu.
Ja toki noissa tapauksissa on myös se mahdollisuus että henkilö on niin masentunut että puhuu pelkästään tuosta kuolemasta. sellainen alkaa jossain vaiheessa väsyttämään. Jos tuntuu ettei muusta pysty puhumaan niin on hyvä harkita terapeuttia. "tavalliset" ihmiset pystyvät kuuntelemaan jonkin verran, mutteivat loputtomiin.

Mieskiusa kirjoitti:

"Poikani kuului elämääni ja kuuluu vieläkin. Nyt vaan muistoissa ja eletyssä ajassa. Ja tulen puhumaan hänestä. Jos jollekkin vaikeaa, en voi mitään."

Miten kuolleista pitäisi puhua? Varsin usein läheisensä menettäneet loukkaantuvat riippumatta siitä, miten heistä puhuu. Aihe on niin arka, että kommentoipa tavalla tai toisella, niin sureva löytää siitä helposti jonkin loukkaantumisen aiheen. Niinpä minäkin olen oppinut varovaiseksi ja olen mieluiten hiljaa.

Toinen asia on se, että esimerkiksi jonkun oma lapsi on oma vain hänelle. Ulkopuolisten suhde lapseen on useimmiten hyvin ohut. Siksi kuolleesta lapsesta on vaikea puhua. Ei ole yksinkertaisesti mitään puhuttavaa. Jos äiti muistelee muutama vuosi sitten menettämäänsä lastaan, niin mitäpä minä siihen osaisin tokaista?

Surevaa kohtaan voi osoittaa myötätuntoa, mutta surevan täytyy kuitenkin ymmärtää, että hänen kokemuksensa ja elämänsä on vain hänen. Ulkopuoliset eivät voi siihen kokemuksellisesti astua.

Lue lisää

Eikä tuo haudalla käynti ole ainoa tapa muistaa. Aloittajan sisko käy siellä jouluisin, miksi hänen pitäisi siellä useammin käydä? Ei siellä haudassa ole kuin rippeet ihmisestä, muistaminen voi tapahtua ihan missä vaan muuallakin. Tunnen kyllä ihmisen joka muistaa vainajaa käymällä hautausmaalla, paljon useammin, kuin tämän eläessä. Toisille tuo hautausmaalla käyminen on pakko, ettei kukaan vaan luule, ettei välitettäisi. Ihan kuin joku siellä kävisi vahtimassa käymiskertoja. Ihan turha loukkaantua siitä, että elämä jatkuu.

Majni kirjoitti:

Samaa olen minäkin ihmetellyt. Jos otan kuolleen poikani puheeksi, siis kerron jotakin mitä hän teki tai mistä piti eläessään, sisareni ja hänen perheensä hiljenevät, katsovat jotenkin ihmeen säälivästi ja juttu jää siihen. Itse sisareni ei koskaan kysy miten minä jaksan tai kerro juttuja mihin poikani liittyisi. Minä koen sen loukkaavaksi. Sisareni ei myöskään käy poikani haudalla, tai anna vaikka minulle kynttilää, jonka voisin hänen puolesta haudalle viedä.
Työkavereideni kanssa voin pojastani puhua ja se on mukava asia. Omat vanhempani ovat molemmat kuolleet, isä jo kun lapseni oli 2 vuotias, äiti kuoli 4 kuukautta lapseni jälkeen.

Minä siis haluaisin, että tuttavani ja lähipiirini ottaisi lapseni jutuissaan esille, eivätkä olisi kuin häntä ei olisi koskaan ollutkaan. Joku toinen ei sitten ehkä kestäisikään omaisestaan puhumista, joten neuvoja on vaikea mennä tässä asiassa antamaan.

Lue lisää

Tuli mieleeni pari asiaa näistä jutuista.

Voisiko olla että ihmiset eivät tiedä mitä sanoisivat? Joskus kun tietää että joku asia on toiselle todella kipeä on todella vaikea löytää sanoja. Sitten helposti ei tule sanottua mitään.

Miksi otat sen negatiivisena asiana että ihmiset katsovat sinua "ihmeen säälivästi"? Mitä ihmeellistä siinä on että he tuntevat tuskaa siitä mitä olet saanut kokea?

"...tai kerro juttuja mihin poikani liittyisi"
Voisiko olla että he eivät tiedä miltä sinusta tuntuu jos he rupeavat puhelemaan jotain juttuja? Ehkä he pelkäävät vaikuttavansa tunteettomilta jos noin vain rupeavat puhumaan hänestä? Että he itse asiassa pelkäävät loukkaavasi sinua jos tuntevat että puhuvat "liian arkipäiväisesti" hänestä?

Tässä tulee sellainen mieleen että kukaan ei oikein tiedä mitä toinen ajattelee ja tuntee ja sen takia ei osaa suhtautua asiaan. Siitä sitten syntyy loukkaantumisen tunteita ja arvailuja. Voisiko asiaa auttaa jos keskustelu? Siis sanoisit ihan suoraan että se on ihan ok jos joskus puhumme lapsestani ihan normaalisti. Ja kertoisit että se itse asiassa tuntuu pahalta jos käyttäydytään niinkuin häntä ei olisi ollutkaan. Eihän ne muut muuten sitä tiedä. Ei mitään syyttelyä kannata aloittaa vaan kertoisit tunnoistasi.

Itse en tunne ketään samassa tilanteessa olevaa, mutta voisin kuvitella että olisi kovin vaikea suhtautua asiaan. Sitä varmaan odottaisi että siltä toiselta tulisi sellainen "aloitus" asiaan, että kertoisi tai muuten osoittaisi millä tavalla hänelle sopii asiaan suhtautua. Koska ei sitä kuitenkaan halua ketään vahingossa loukata. Sellainen asiasta puhumattomuus voi olla hienotunteisuutta.

keskustelkaa kirjoitti:

Tuli mieleeni pari asiaa näistä jutuista.

Voisiko olla että ihmiset eivät tiedä mitä sanoisivat? Joskus kun tietää että joku asia on toiselle todella kipeä on todella vaikea löytää sanoja. Sitten helposti ei tule sanottua mitään.

Miksi otat sen negatiivisena asiana että ihmiset katsovat sinua "ihmeen säälivästi"? Mitä ihmeellistä siinä on että he tuntevat tuskaa siitä mitä olet saanut kokea?

"...tai kerro juttuja mihin poikani liittyisi"
Voisiko olla että he eivät tiedä miltä sinusta tuntuu jos he rupeavat puhelemaan jotain juttuja? Ehkä he pelkäävät vaikuttavansa tunteettomilta jos noin vain rupeavat puhumaan hänestä? Että he itse asiassa pelkäävät loukkaavasi sinua jos tuntevat että puhuvat "liian arkipäiväisesti" hänestä?

Tässä tulee sellainen mieleen että kukaan ei oikein tiedä mitä toinen ajattelee ja tuntee ja sen takia ei osaa suhtautua asiaan. Siitä sitten syntyy loukkaantumisen tunteita ja arvailuja. Voisiko asiaa auttaa jos keskustelu? Siis sanoisit ihan suoraan että se on ihan ok jos joskus puhumme lapsestani ihan normaalisti. Ja kertoisit että se itse asiassa tuntuu pahalta jos käyttäydytään niinkuin häntä ei olisi ollutkaan. Eihän ne muut muuten sitä tiedä. Ei mitään syyttelyä kannata aloittaa vaan kertoisit tunnoistasi.

Itse en tunne ketään samassa tilanteessa olevaa, mutta voisin kuvitella että olisi kovin vaikea suhtautua asiaan. Sitä varmaan odottaisi että siltä toiselta tulisi sellainen "aloitus" asiaan, että kertoisi tai muuten osoittaisi millä tavalla hänelle sopii asiaan suhtautua. Koska ei sitä kuitenkaan halua ketään vahingossa loukata. Sellainen asiasta puhumattomuus voi olla hienotunteisuutta.

Lue lisää

Hyviä huomioita. Otanpa ensi kerralla puheeksi asian, katsotaan kuinka käy.

Hyvä, että tässä ketjussa tulee esille erilaisia näkökantoja, sekä omaisensa menettäneiden että niiden, jotka ovat ehkä sitä tuttavana vierestä katsoneet. Itse en leimaa sisartani ikäväksi ja välinpitämättömäksi ihmiseksi vaikka hän ei halua keskustellakaan menehtyneestä omaisestani, mutta sille en voi mitään, että se minua mietityttää. Siitä huolimatta rakastan edelleen siskoani ja tulen hänen kanssaan hyvin toimeen.

... kirjoitti:

Hyvä, että tässä ketjussa tulee esille erilaisia näkökantoja, sekä omaisensa menettäneiden että niiden, jotka ovat ehkä sitä tuttavana vierestä katsoneet. Itse en leimaa sisartani ikäväksi ja välinpitämättömäksi ihmiseksi vaikka hän ei halua keskustellakaan menehtyneestä omaisestani, mutta sille en voi mitään, että se minua mietityttää. Siitä huolimatta rakastan edelleen siskoani ja tulen hänen kanssaan hyvin toimeen.

Lue lisää

on alitajuntainen luulo ettei minulle voi sattua mitään, kaikille muille muttei minulle. Onpahan psykiatrit ym ihmisen pään aivoituksia tutkivat ilmaisseet sellaisenkin ajatuksen että alitajunnassa jokainen uskoo olevansa se joka ei kuole koskaan.

Minusta tuntuu juuri siltä kuin tämän ketjun aloittajasta. Tuntuu pahalta kun ollaan niin kuin poikaani, joka kuoli helmikuussa ei olisi koskaan olllutkaan. Erityisesti kun oma isäni suhtautuu sillä tavalla. Isäni joka on aina minua tukenut ja jolle poikani oli ensimmäinen lapsenlapsi. Ja varmasti tärkeä.

Ei suru häviä mihinkään sillä että siitä ei puhuta. Enkä mitenkään erityisesti tarkoita että poikani kuolemasta pitäisi puhua, vaan hänen elämästään. Ei tarvitsisi teeskennelläkään että häntä ei ole ollutkaan ja joukosta ei muka puutu ketään. Kyllähän hän tulee varmasti mieleen vielä, ei siitä niin pitkä aika ole. Ja silloin hänet voi mainita, kun hän mieleen tulee. Muisteleminen tuntuu hyvältä, ei pahalta. Puhumattomuus ahdistaa, ja loukkaa myös, ei sille voi mitään.

Jokainen suree tavallaan, eikä kaikkien tarvitse olla koko ajan viemässä kynttilöitä haudalle. Mutta väittäisin, että poikkeuksetta se tuntuu omaisista hyvältä, kun joku muistaa kuollutta tavalla tai toisella. Joko viemällä kynttilän haudalle tai vaikka mainitsemalla hänet jutellessa. Jos kukaan ei muista kuollutta lasta, tulee olo ettei häntä kukaan muu kaipaakaan. Kovin yksinäinen olo.

Sitten niistä vieraammista ihmisistä. Suurin osa suhtautuu ihan kivasti, alkuun oli noita vaivautuneita ilmeitä, mutten ole välittänyt niistä ja nyt niitä ei ole enää niin paljon. Kun puhutaan lapsista, on jokaisella oikeus puhua omastaan, oli hän sitten kuollut tai elävä. Emmehän me itse ole lapsemme kuolemaa valinneet, jos olisi meistä kiinni, he olisivat elossa. Menetys on jo sellaisenaan tarpeeksi suuri, ilman että menetämme lisäksi vielä mahdollisuuden puhua heistä.

Kyse on ihan samasta, kun ihmiset puhuvat vaikka rakkaasta mummostaan, joka on kuollut jokunen vuosi sitten. Katsotteko häntä säälivästi ja ajattelette, että menisi terapiaan, niin pääsisi tuostakin yli? Tuskinpa. Lapsen kuolema on rankempi juttu, koska oletus on että lapsemme elävät meitä pidempään. Mutta muuten kyse on ihan samasta asiasta: läheinen ihminen on elänyt elämää kanssamme, kunnes kuolema on tullut. Muistelemme tuota elämää ja ihmistä, koska hän on ollut meille rakas. Emmekä teeskentele, niin kuin mummoa ei olisi koskaan ollutkaan. Siksi ei pidä myöskään teeskennellä että lasta ei ole koskaan ollutkaan.

Enkelin siipi kirjoitti:

Minusta tuntuu juuri siltä kuin tämän ketjun aloittajasta. Tuntuu pahalta kun ollaan niin kuin poikaani, joka kuoli helmikuussa ei olisi koskaan olllutkaan. Erityisesti kun oma isäni suhtautuu sillä tavalla. Isäni joka on aina minua tukenut ja jolle poikani oli ensimmäinen lapsenlapsi. Ja varmasti tärkeä.

Ei suru häviä mihinkään sillä että siitä ei puhuta. Enkä mitenkään erityisesti tarkoita että poikani kuolemasta pitäisi puhua, vaan hänen elämästään. Ei tarvitsisi teeskennelläkään että häntä ei ole ollutkaan ja joukosta ei muka puutu ketään. Kyllähän hän tulee varmasti mieleen vielä, ei siitä niin pitkä aika ole. Ja silloin hänet voi mainita, kun hän mieleen tulee. Muisteleminen tuntuu hyvältä, ei pahalta. Puhumattomuus ahdistaa, ja loukkaa myös, ei sille voi mitään.

Jokainen suree tavallaan, eikä kaikkien tarvitse olla koko ajan viemässä kynttilöitä haudalle. Mutta väittäisin, että poikkeuksetta se tuntuu omaisista hyvältä, kun joku muistaa kuollutta tavalla tai toisella. Joko viemällä kynttilän haudalle tai vaikka mainitsemalla hänet jutellessa. Jos kukaan ei muista kuollutta lasta, tulee olo ettei häntä kukaan muu kaipaakaan. Kovin yksinäinen olo.

Sitten niistä vieraammista ihmisistä. Suurin osa suhtautuu ihan kivasti, alkuun oli noita vaivautuneita ilmeitä, mutten ole välittänyt niistä ja nyt niitä ei ole enää niin paljon. Kun puhutaan lapsista, on jokaisella oikeus puhua omastaan, oli hän sitten kuollut tai elävä. Emmehän me itse ole lapsemme kuolemaa valinneet, jos olisi meistä kiinni, he olisivat elossa. Menetys on jo sellaisenaan tarpeeksi suuri, ilman että menetämme lisäksi vielä mahdollisuuden puhua heistä.

Kyse on ihan samasta, kun ihmiset puhuvat vaikka rakkaasta mummostaan, joka on kuollut jokunen vuosi sitten. Katsotteko häntä säälivästi ja ajattelette, että menisi terapiaan, niin pääsisi tuostakin yli? Tuskinpa. Lapsen kuolema on rankempi juttu, koska oletus on että lapsemme elävät meitä pidempään. Mutta muuten kyse on ihan samasta asiasta: läheinen ihminen on elänyt elämää kanssamme, kunnes kuolema on tullut. Muistelemme tuota elämää ja ihmistä, koska hän on ollut meille rakas. Emmekä teeskentele, niin kuin mummoa ei olisi koskaan ollutkaan. Siksi ei pidä myöskään teeskennellä että lasta ei ole koskaan ollutkaan.

Lue lisää

jokainen suree tavallaan,toiset puhuvat, toiset sulkeutuvat kuoreensa. Kun olet niin kovasti puhumisen kannalla, niin mikset kysy isältäsi, miksei hän juttele pojastasi kanssasi? Jos kaverini jauhaisi vuositolkulla jatkuvasti kuolleesta mummostaan, niin varmaan ehdottaisin hänelle sitä terapiaa, elämä kun jatkaa kulkuaan, vaikka läheisiä menetämmekin.

läh.menet. kirjoitti:

jokainen suree tavallaan,toiset puhuvat, toiset sulkeutuvat kuoreensa. Kun olet niin kovasti puhumisen kannalla, niin mikset kysy isältäsi, miksei hän juttele pojastasi kanssasi? Jos kaverini jauhaisi vuositolkulla jatkuvasti kuolleesta mummostaan, niin varmaan ehdottaisin hänelle sitä terapiaa, elämä kun jatkaa kulkuaan, vaikka läheisiä menetämmekin.

Lue lisää

Ok, et siis todellakaan ymmärrä. En kysy isältäni, koska häneltä on jo kysytty. Hänellä on omia menetyksiä ja vaikeuksia elämässään, jotka varmasti tuntuvat tässäkin tilanteessa. Hän on jollain tapaa lukossa asian kanssa, enkä voi häntä siinä auttaa. Kerroin vain miltä minusta itsestäni tuntuu.

En tiedä, onko olemassa ihmisiä joille kuolleet lakkaavat olemasta. Minulle ei näin ole käynyt. Muistan lämmöllä edesmenneitä hoitotätiäni, kissaani, isovanhempiani, lapseni hoitotätiä sekä tietysti omaa lastani. Uskon että jokainen äiti, joka on kantanut sisällään lasta, muistaa hänet aina, oli lapsi menehtyessään sitten sikiö, vauva, leikki-ikäinen, koululainen, nuori tai aikuinen. Samoin tuntuisi vaikealta ymmärtää, että joku unohtaisi vanhempansa tai sisaruksensa.

Onko sillä väliä missä rakkaamme on nyt, kun heistä puhumme? Jos lapsi olisi muuttanut vaikka toiseen maanosaan, pitäisikö hänestä lakata puhumasta. Miksi sitten pitäisi lakata puhumasta, kun he kuolevat. Kysymys ei ole mistään "jauhamisesta", vaan ihan vaan normaalista puhumisesta, joka loppuu sitten joidenkin kohdalla siihen, että tulee vaivaantunut hiljaisuus tai vaihdetaan puheenaihetta. Onneksi useimmiten näin ei ole.

Valoa ja lämpöä pimeään talveen kaikille läheisensä menettäneille!

Onhan se kyllä ymmärrettävää, että lapsen kuolema on vaikea aihe muille, ja onhan se ymmärrettävää, ettei muut keksi meille lapsensa menettäneille mitään erityistä sanottavaa. Mutta itse olen väsynyt että surevan ja kaipaavan pitää aina ymmärtää toisten ymmärtämättömyyttä. Lapsen kuolema on selvästi vielä tabu. Kyllä vaan ikäihmisten mummojen ja pappojenkin muistoa kiillotellaan ja varjellaan ja ylläpidetään. Kotieläinten muistoa myös, ja näiden edellämainittujen kohdalla jopa sitä yhteistä keskustelua syntyy muiden ihmisten kanssa ihan helposti ja keskustelu voi olla vireääkin. Jos yksi ikävöi koiraansa "kuin omaa lastaan" tuntuu että myötätuntoa heruu kovasti ja ymmärrystä ja sitä keskusteluseuraa. Mutta kun äiti tai isä ikävöi kuollutta lastaan, tai siis vaikka ilollakin tahtoo muistella lastaan, tulee kumman helposti toisinaan sellaista negatiivissävytteistä palautetta, joka antaa ymmärtää, että koita nyt jo vaieta ja päästä yli. Jo se että muut vaikenee kuolleesta lapsestamme, viestii tätä ajatusta. Vähempi on niitä ihmisiä jotka on lapsensa menettänyt, eli ilman omakohtaista kokemusta on kai vaikea osata keskustella. Vai liittyykö siihen ahdistus, ajatus oman lapsen kuolemasta tai se, ettei ihminen ole vielä sinut kuoleman kanssa ja osaa suhtautua siihen ylipäätään. Seliseli, mulle on turha selitellä. Surevana kaipaavana äitinä minäkin olen ahdistunut lapseni kuolemasta, en ole kouluttautunut siihen, vaan joutunut päätäpahkaa, en saanut valita tuleeko se kohdalle ja onko sopiva aika ja voimavarat tai olenko miten vahva ja sinut kestämään tilanteen. Jos minä vaan joudun kestämään sietämätöntä lapsen menetyksen tuskaa 24/7 minuutista toiseen, sekunnista toiseen... niin on kuitenkin aika vähän odottaa että tuttuja kohdatessaan, he kykenisivät edes sen jonkun viisiminuuttisen tai vartin tsemppaamaan oman ahdistuksensa ja osaamattomuutensa kanssa ja edes olemaan avoinna ihmisen suurimman tuskan edessä, lapsen menettämisen edessä.

Mua vaivasi pitkän aikaa se, ettei ihmiset puhuneet mun kuolleesta lapsesta joka kuitenkin kuoli vasta 12-vuotiaana ja oli jo ollu tmonessa mukana. Mutta sinnikkäästi olen kyllä itse pitänyt lapseni elämässäni mukanani ja lausunut hänen nimeään ja kertonut muistoja ja pikku hiljaa jotkut ihmiset ovat alkaneet myös uskaltautua joskus mainitsemaan lapseni nimen ja jotain häneen liittyvää. Luulen, että moi arasteli lausua lapsen nimeä ääneen tai sanoa jotain häneen liittyvää pelätessään että pahentaa oloani tai muistuttaa lapsestani. Toitotin sitä jonkun aikaa, että ei minua voi yllättää ikävästi muistutttamalla lapsestani sillä kaipaan häntä joka hetki vaikken sitä hoekaan. Ja kerroin, että itse ainakin aion lausua lapseni nimeä harva se päivä, sillä minä en aio vaieta lastani. Hän on osa minunkin menneisyyttäni ja hänellä oli oma elämänsä, jonka ei tarvitse muuttua näkymättömäksi hänen kuoltuaan. Kuten isoäidin tai lemmikkikoiran tai julkkiksen kuoltuakaan ei heitä pyyhitä kertalta tai tarvi vaieta. Lapsen menetyksen tuska kuitenkin on rankattu elämän suurimmiksi tragadioksi, että sikäli kuvittelisi että ihmiset ymmärtäisivät, että mekin tarvitsemme tukea ja kuuntelijaa ja että tästä surusta ei selvitä vuodessa jos koskaan. Ei ihmisten tarvi meille mitään hienoja lauseita sanoa (jotka usein vain kalskahtavat tyhjiltä ja vähätteleviltä) mutta edes olla kuulolla, pysähtyä, halata, ojentaa nenäliina, kirota elämän epäreiluutta, ja kertoa vaikka avuttomuutensa ja sanattomuutensa meidän surumme äärellä. Ja jos muistavat jotain lapsestamme, niin niitä muistoja on aina ihana kuulla. Mikään ei voi olla minusta tärkeämpää ja ihanampaa kuin se, että muutkin ihmiset muistavat lapseni ja hänen menneisyydestään.

ymmärtämättömyyttä kirjoitti:

Onhan se kyllä ymmärrettävää, että lapsen kuolema on vaikea aihe muille, ja onhan se ymmärrettävää, ettei muut keksi meille lapsensa menettäneille mitään erityistä sanottavaa. Mutta itse olen väsynyt että surevan ja kaipaavan pitää aina ymmärtää toisten ymmärtämättömyyttä. Lapsen kuolema on selvästi vielä tabu. Kyllä vaan ikäihmisten mummojen ja pappojenkin muistoa kiillotellaan ja varjellaan ja ylläpidetään. Kotieläinten muistoa myös, ja näiden edellämainittujen kohdalla jopa sitä yhteistä keskustelua syntyy muiden ihmisten kanssa ihan helposti ja keskustelu voi olla vireääkin. Jos yksi ikävöi koiraansa "kuin omaa lastaan" tuntuu että myötätuntoa heruu kovasti ja ymmärrystä ja sitä keskusteluseuraa. Mutta kun äiti tai isä ikävöi kuollutta lastaan, tai siis vaikka ilollakin tahtoo muistella lastaan, tulee kumman helposti toisinaan sellaista negatiivissävytteistä palautetta, joka antaa ymmärtää, että koita nyt jo vaieta ja päästä yli. Jo se että muut vaikenee kuolleesta lapsestamme, viestii tätä ajatusta. Vähempi on niitä ihmisiä jotka on lapsensa menettänyt, eli ilman omakohtaista kokemusta on kai vaikea osata keskustella. Vai liittyykö siihen ahdistus, ajatus oman lapsen kuolemasta tai se, ettei ihminen ole vielä sinut kuoleman kanssa ja osaa suhtautua siihen ylipäätään. Seliseli, mulle on turha selitellä. Surevana kaipaavana äitinä minäkin olen ahdistunut lapseni kuolemasta, en ole kouluttautunut siihen, vaan joutunut päätäpahkaa, en saanut valita tuleeko se kohdalle ja onko sopiva aika ja voimavarat tai olenko miten vahva ja sinut kestämään tilanteen. Jos minä vaan joudun kestämään sietämätöntä lapsen menetyksen tuskaa 24/7 minuutista toiseen, sekunnista toiseen... niin on kuitenkin aika vähän odottaa että tuttuja kohdatessaan, he kykenisivät edes sen jonkun viisiminuuttisen tai vartin tsemppaamaan oman ahdistuksensa ja osaamattomuutensa kanssa ja edes olemaan avoinna ihmisen suurimman tuskan edessä, lapsen menettämisen edessä.

Mua vaivasi pitkän aikaa se, ettei ihmiset puhuneet mun kuolleesta lapsesta joka kuitenkin kuoli vasta 12-vuotiaana ja oli jo ollu tmonessa mukana. Mutta sinnikkäästi olen kyllä itse pitänyt lapseni elämässäni mukanani ja lausunut hänen nimeään ja kertonut muistoja ja pikku hiljaa jotkut ihmiset ovat alkaneet myös uskaltautua joskus mainitsemaan lapseni nimen ja jotain häneen liittyvää. Luulen, että moi arasteli lausua lapsen nimeä ääneen tai sanoa jotain häneen liittyvää pelätessään että pahentaa oloani tai muistuttaa lapsestani. Toitotin sitä jonkun aikaa, että ei minua voi yllättää ikävästi muistutttamalla lapsestani sillä kaipaan häntä joka hetki vaikken sitä hoekaan. Ja kerroin, että itse ainakin aion lausua lapseni nimeä harva se päivä, sillä minä en aio vaieta lastani. Hän on osa minunkin menneisyyttäni ja hänellä oli oma elämänsä, jonka ei tarvitse muuttua näkymättömäksi hänen kuoltuaan. Kuten isoäidin tai lemmikkikoiran tai julkkiksen kuoltuakaan ei heitä pyyhitä kertalta tai tarvi vaieta. Lapsen menetyksen tuska kuitenkin on rankattu elämän suurimmiksi tragadioksi, että sikäli kuvittelisi että ihmiset ymmärtäisivät, että mekin tarvitsemme tukea ja kuuntelijaa ja että tästä surusta ei selvitä vuodessa jos koskaan. Ei ihmisten tarvi meille mitään hienoja lauseita sanoa (jotka usein vain kalskahtavat tyhjiltä ja vähätteleviltä) mutta edes olla kuulolla, pysähtyä, halata, ojentaa nenäliina, kirota elämän epäreiluutta, ja kertoa vaikka avuttomuutensa ja sanattomuutensa meidän surumme äärellä. Ja jos muistavat jotain lapsestamme, niin niitä muistoja on aina ihana kuulla. Mikään ei voi olla minusta tärkeämpää ja ihanampaa kuin se, että muutkin ihmiset muistavat lapseni ja hänen menneisyydestään.

Lue lisää

Samat sanat. Minun poikani oli 18-vuotias. Hänen kaverinsa onneksi muistavat häntä ja sukulaiset. Sillä vaikka "elämä jatkuu", ei minun elämäni jatku ilman häntä kuitenkaan. Hän on mukanani aina, muistoissa ja sydämessäni.