P D James : Todistajan kuolema

Otava on penkonut arkistoja ja kaivanut esiin Lady Jamesin, eli Phyllis-tädin myöhäiskeski-iän tuotteen, 1977 julkaistun Todistajan kuoleman. Kiitos ny tästäkin kääntämisen vaivannäöstä, vaikken kyllä ymmärrä miksi tätä piti yli kolmekymmentä vuotta pantata?
Sillä nythän on niin, aikuistenoikeesti pitkässä juoksussa, että täti päihittää useimmat remestävät nykydekkaristit mennen tullen ja palatessa, mitä tulee juonen rakenteluun tai miljöön ja henkilöiden uskottavuuteen.
Nimittäin jos lukija diggaa perinteistä brittityyppistä laatujännityskirjallisuutta. Jossa tärkeintä ei ole vauhti ja toiminnallisuus vaan pienistä paloista rakentuvan kokonaisuuden lopullinen hahmottaminen. Ihan siitä kauimmaisesta, suljetun huoneen arvoituksesta lähtien.
Toimintakenttä, jonne komentaja Dalgliesh lennätetään murhaa selvittämään, on East Anglian suoseudulla sijaitseva alueellinen rikostutkimuslaboratorio. Ympäristö, jonka Lady J tuntenee siviiliammattinsa puolesta paremmin kuin monikaan lukijoista. Yksi laboratorion vähemmän pidetty osastopäällikkö on nuijittu hengiltä työpaikallaan, lukittujen ovien takana. Siinäpä pähkäiltävää lyyrikkodekkarille.
Jos verrataan koko genren tyyppivalikoimaan, niin Dalglieshän erottuu liki Jeesusmaisena hahmona.Ylivertaisen sivistynyt, älykäs, hyvätapainen, moraalinen ja väkivallaton melkein uskottavuuden kustannuksella. Eipä taida edes ärräpäätä purskahtaa ääneen huuliltaan harmituksenkaan sattuessa. Voisipa toivoa hänenkaltaistaan tutkijaa paikalle jos itse pistäisi naapurin äkkipäissään hengiltä.
Perin mutkikkaat ihmissuhteet ahtautuvat samalle työpaikalle, kun komentaja D niistä pala kerrallaan saa selkoa.
On serkkua, ex-vaimoa, nykyistä ja entistä salarakasta, lesbopari, ammatillista kilpailua. Kuten reaalimaailmassakin.
Ihailtavaa on Lady J:n kyky luoda kokonaisia, uskottavia ihmisiä. Jopa joku parissa lauseessa vilahtava kirkkoherran rouva tuntuu todelta ja kuin itse nähdyltä. Toki menee siinä aikaa ja mustetta kun näitä hahmoja ja elämäntilanteita rakennellaa sadan sivun verranennen kuin verihommiin päästään. Välttämättähän hyvän jännityskirjan ei tarvitse olla nelisatasivuinen. Sen osoittaa vaikkapa Joensuun Rautahuone. Tätä brittitarinaa ei ehkä pienemmällä paperimäärällä olisi pystynyt kertomaan. Ainakaan yhtä nautittavasti.
Lopultahan kaikki palaset loksahtavat omiin koloihinsa ja kokonaiskuva näyttäytyy aivan muulta kuin mihin meitä lukijoita välillä johdateltiin. Erityisjännitteen tuo tietoisuus rikollisen syvästä osaamisesta rikostutkimustieteen alueella. Joten jälkien peittely kyllä hallitaan. Ja eletään aikaa ennen kaikkivoipaa DNA-näyttöä.
Rohkenen suositella.
Samoin suosittelen Otavalle tai jollekulle muulle vikkeläliikkeisemmälle parin varhaisen kääntämättömän Dalglieshin julkaisemista. Ihan vaikka kunnianosoituksena yheksänkymppiselle Ladylle. Jonka viimeisin, Yksityispotilas, ei valitettavasti yllä tälle aiemmalle tasolle.