Miten toimia vaikeassa tilanteessa?

Jatkoa vielä, tämä jos mikä kuvastaa hyvin hänen liikkumisrajoitteisuuttaan:

Kesällä meillä ollessaan (välillä parikin viikkoa putkeen) hän ei voinut peseytyä, sillä meillä on suihku ja sauna kolmen matalahkon portaan takana! Hän ei siis pääse edes kolmea porrasta käydäkseen pesulla. Voitte kuvitella, miltä n. 200 kiloinen ihminen haiseekin parin viikon pesemättömyyden jälkeen... Ikävä kyllä hänen oli pakko aina välillä lähteä appiukon kyyditsemänä käymään kotona, sillä hänen miniänsä (eli minä) oli niin ilkeä, ettei suostunut pesemään hänen pyykkejään... Jos olisin pessyt ne, hän ei varmaankaan olisi lähtenyt pois ollenkaan!

Hyvä, että purat tilannetta mielessäsi, niin saat siten itsesi irti siitä vastuusta, jota nyt olet harteillesi sälyttänyt anoppisi hyvinvoinnin nimissä. Sinä kun et voi tehdä yhtään mitään. Anoppisi on elämäntiensä valinnut.

Tosin anopillasi kertomasti perusteella on vakava syömishäiriö ja siihen löytyy kirjallisuutta, jos muutoin haluat pohtia anoppisi tilannetta enemmän. Kirjoissa voi olla myös apua hahmottaa koko perheen tilanne, koska sairaushan koskee kaikkia ja nyt siitä puhuminen on vaiettu kuoliaaksi. En kuitenkaan usko, että suoraviivaisella lähestymistavalla pystyy anoppisi ongelmaa amatöörivoimin kuitenkaan purkamaan.

Jos anopin jalka on niinkin huonossa kunnossa kuin kerrot, niin aina voit soittaa hälytyskeskukseen ja pyytää apua. Jos he eivät lähetä ambulanssia, niin saat edes ohjeet välitettäväksi anopillesi ja miehellesi tai ketä se sattuisi kiinnostamaan. Olet tehnyt parhaasi.

Tietysti, jos tarmoasi riittää, niin terveysasemillaa on myös lihavuusneuvontaa ja voit varata ajan itsellesi päästäksesi purkamaan anoppisi tilannetta. Hekään eivät voi anoppiasi mihinkään pakottaa, mutta edelleenkin saatat saada jonkun tiedonmurusen jaettavaksi muillekin tiedoksi.

Voit aivan hyvin jättää anoppilan reissut väliin. Sinulla oli monta hyvää syytä olla menemättä. Sääli on sairautta ja joskus jämäkkä teko voi puhua enemmän kuin miljoonat keskustelut. Tietenkään en osaa arvata kuinka rohkeasti uskallat toimia ja sanoa, mutta yhtä lailla saattaisit jättää kyläreissun väliin jos anoppisi olisi rapajuoppo, sekakäyttäjä tmv. Monissa perheissä on ehtoja, ettei esim. olla kännissä kun käydään kylässä ja yhtä lailla sinä voit laitttaa ehdoksi tulla vain silloin kuin anoppi suostuu olemaan normaalisti.Anoppisi on ilmeisesti saanut luistella vastuustaan jo pitkään ja hautautua läskiensä sekaan.

Ainiin, tuo poismuuttotilanne päättyi lopulta siihen, että anoppini soitti appiukolleni niin monta kertaa, että lopulta tämä heltyi vastaamaan. Puhelimitsekin anoppini pystyi olemaan niin ilkeä ja syyttelevä, että appiukkoni palasi anoppini luokse. Kaupan kautta.

Julminta anoppini toiminnassa on se, että jos appiukkoni kieltäytyy epäterveellisten ruokatavaroiden ostosta, hän soittaa 10-vuotiaalle samassa talossa asuvalle tyttärentyttärelleen ja pyytää tätä käymään. Sitten hän antaa rahaa ja pyytää tyttöä käymään läheisessä kaupassa karkkiostoksilla. Palkaksi tyttö saa rahaa tai itselleen yhden karkkipussin.

Olen niin onnellinen siitä, ettemme enää asu naapuritalossa ja että saan tulevaisuudessa kasvattaa mahdolliset lapsemme kaukana tuon naisen vaikutusvallasta!

Sanot anopille ihan suoraan että aikuista ihmistä ei tartte auttaa jos omalla syömisellään on terveyden pilannut ja kun kerran sanoo suoraan niin helpottaa.
Kun seuraavan kerran tulevat kylään niin et tee mitään anopin passaamiseksi ja sanot suoraan että aikuisen ihmisen pitää huolehti itse kaikista asioistaa ja varsinkin painostaan ja niin edelleen. Älä siitä suuttumisesta huolehdi koska se voi avata muidenkin silmät että ylilihavaa anoppia ei tartte passata missään asiassa ja pudottakoon painoaan että selviää jokapäiväisistä askareista. Kunn kerran joku sanoo suoraan miten asiat ovat niin se helpottaa ja kun anoppi pyytää palveluksia niin ilmoitat että on jo muuta sovittu tai omiin harastuksiin menossa kun pitää huolejtia terveydestä. Anopille pitää sanoa suoraan että sen verran pitää terveydestään huolehtia ettei rollaattoria tartte koskaa käyttää.

Miten olisi, jos miehesi, siis anoppisi poika sanoisi äidilleen : Rakastan sinua äiti, toivon että olet elämässäni ja tulevien lapsiemme elämässä vielä kaskikymmentä vuotta, ainakin, eteenpäin. Tarvitsen sinua tukenani ja rakastan sinua.
Ehkä anoppisi saisi näistä sanoista aihetta oman kuntonsa kohentamiseen.
Miten olisi jos itse ottaisit hänet joku päivä viikossa kävelylenkille?

Miksi muuten haluat enemmän pahaa kuin hyvää anopillesi. Eikö poikansa ollutkaan mieluisa vai pelkäätkö hänestäkin tulevan ylipainoisen? ,

Huhhuh, onpa teillä raastava tilanne. Tosiaan kyllä tuo on sellainen, että et sinä voi mitään tehdä. Anopilla on jotkut omat vakavat ongelmat tuossa taustalla ja jos sukukin täysin mahdollistaa tuon hitaan kuoleman, niin lähinnä sinä ja mies satutatte tuossa itseänne. Tuo on kauheaa, kun läheinen kyseessä eikä voi mitään tehdä.

Itselle tuli mieleen, että ehkä kuitenkin sukulaisille puhuisin tai paremminkin miehesi puhuisi. Tuosta kuoliosta nimittäin. Jos he tosiaan haluavat tosiseikat kieltää niin visusti, että väittävät julmaksi jos alkavalle kuoliolle tekisi jotain, niin eipä paljoa haittaa vaikka välit menisivätkin. Ja te kokisitte sen, että kaikkenne olette tehneet. Osaan kuvitella, että anoppi tosiaan on ilkeydestä muodostanut suojakilven ja syyllistämisellä sukulaisetkin saatu tuohon mukaan.

Mutta oikeasti, kyllä olen järkyttynyt jos sukulaiset kokevat että kuolioon lääkäriavun saaminen olisi jotenkin julmaa. :O Voisikohan tuosta kysellä lääkäriltä, että mitä tehdä tuollaisessa tilanteessa.

Noh, ennemmin tai myöhemmin sen anopin on pakko joutua tekemisiin lääkäreiden kanssa.

Tulin varta vasten lukemaan,miten keskustelu anopistasi edistyy ja olet saanutkin kannustavia vastauksia enimmäkseen. Etkä todellakaan ajattele pahaa anopistasi. Luen kaiken aikaa halusi saada asiaan uusia ratkaisua, uusia ulospääsyn mahdollisuuksia ja koska anoppisi tavallaan hallitsee elämäänne kaukaakin, on selvääkin selvempää päästä tasapainoon. Sinulle on myös todellakin kaatunut vastuuta appesi kautta ja olet täysin oikeutettu miettimään ulospääsyä tilanteesta.

Luin juuri syömishäiriöstä ja siinä tuli hyvin usein esille sairastuneen kielteisestä asenteesta itseensä. Ulkoinen kuori eli anoppisi tapauksessa läskikerros on tapa peittää sisikuntaansa, jossa olo voi olla kaoottisen ahdistunut ja sekava. Kuvauksesi perusteella anoppisi käytös viittaisi siihen, ettei hän hallitse enää ihmissuhteitaan ja manipuloi itsensä lisäksi muita palvelemaan ahmimistaan. Lisäksi kirjassa myös puhutaan paljon hoitoon ohjauksesta, koska läheiset ovat yleensä täysin avuttomia ja neuvottomia tekemään enää mitään. On siis normaalia, että anoppisi itkee väsymistään ja muut perheenjäsenet koettavat jotenkuten pärjätä tekemällä sen sen, mitä anoppisi haluaa.

Toivon kovasti, että löytäisit jonkin tarttumapisteen selvittääksesi tilannetta auki. Jos kyse ei olekaan syömishäiriöstä, niin joka tapauksessa anoppisi ei tervekään ole. Se on hyvin raskasta kok lähisuvulle. Olen itsekin kokenut raiteiltaan pois suistuneen vanhempani tilanteen ja se vaati hyvin raskaita ja kipeitä päätöksiä saada hänet hoitoon yli puoleksi vuodeksi. Joskus rakkautta on irrottaa itsensä tunnetasolla tilanteesta ja tehtävä, mikä on oikein. Ainakin minun kohdallani se oli ratkaisu ja koska pystyin lähiomaisena olemaan hoidon aikana lähellä, niin pystyin myös suojelemaan vanhempaani.

Voimia!

Nyt on sitten asiat menneet vain pahempaan suuntaan... :(

Anoppini ei pääse enää omin voimin ylös sohvalta, joten jos hän erehtyy istahtamaan siihen appiukkoni poissaollessa, hän sitten istuu siinä ja odottaa vaikka koko päivän appiukkoani kotiin nostamaan häntä ylös. Makuuhuoneen ikkunalaudat ovat melkein irti, kun hän sängyssä istumaan kampeutuessaan ottaa siitä tukea. Makuuhuoneen ovenkarmit myös appiukkoni kertoman mukaan narisevat ja joustavat, kun anoppini ottaa niistä tukea noustessaan sängynlaidalta seisomaan. Anoppini ei voi mennä vessaan kuin kiertämällä keittiön kautta, sillä muuten hän ei voi koko matkaa ottaa tukea seinistä.

Hän ei poistu asunnostaan enää minnekkään, ei ollut ennen tätä päivää poistunut useaan kuukauteen (ei tule edes lastenlastensa syntymäpäiville 200metrin päähän kodistaan, koska ei pääse normaaliin henkilöautoon eikä sieltä pois eikä siis mitenkään pysty kävelemään noin "pitkää" matkaa). Tänään hän raahautui vastahakoisesti isänsä syntymäpäiville, koska hänen nuorempi tyttärensä järjesti INVATAKSIN ja lainasi mummiltaan (eli anoppini äidiltä) rollaattoria, jota tämä mummi ei tarvitse, mutta anoppini ei pääse enää kävelemään ilman sitä. Nosturilla siis muija rollaattoreineen autoon ja sieltä pois. Hävetti jälleen kerran, kun 80 -vuotiaat, jopa 90 -vuotiaat kävelivät omin jaloin paikalle ja jonottivat onnittelemaan syntymäpäiväsankaria ja tämä reilusti alle 60-vuotias nainen istahti tervehtimättä tuolilleen ja odotti, että juhlakalu tulee häntä siihen tapaamaan. Siinä hän sitten istui koko juhlan ajan, tytär haki hänelle ruuan, kahvin ja täytekakun nenän eteen, koska eihän hän itse siihenkään pysty!

Ja riitelyä ei voitu tälläkään reissulla välttää, tarjolla oli nimittäin konjakkia ja yhden lasillisen juonut appiukkoni sai kauheat rääkyhaukut muiden edessä; "onko sunkin nyt pakko sitten juoda sitä?!". Sen lisäksi anoppini puuttui viereistenkin pöytien keskusteluihin rääkymällä omia mielipiteitään kovaan ääneen. Appiukko päätti sitten lähteä meidän kyydillä kotiin, ettei tarvitse samaan taksiin mennä anoppini kanssa. Tehtiin siinä sitten lähtöä, mutta koska anoppini tarvitsee kaksi tuolia (hän siis istuu toisella ja nojailee toisen selkänojaan kädellään), appiukkoni ei mahtunut poistumaan pöytien välistä. Kun hän sitten hiukan siirsi tätä nojattavana olevaa tuolia, anoppini alkoi huutaa ja miltei itkeä kaikkien nähden, kun "ei saa sitten edes istua rauhassa vai?!"... Sitten hän vielä kehtasi nauraa miestäni (eli omaa poikaansa), joka ulkoa tullessaan juoksi sukulaislastensa kanssa kilpaa portaat ylös ja oli sen jälkeen hieman hengästynyt; "oleksää noin huonossa kunnossa, kun noin läähätät yksien portaiden kävelemisen jälkeen?!". Hänellä jos kenellä ei ole varaa nauraa yhtään ketään, vaikka huonokuntoisia olisimmekin (mitä emme edes ole)!

Olen tällä hetkellä raskaana ja sen vuoksi muutenkin väsynyt ja pahoinvoiva eli ärsytyskynnykseni on aika matalalla, joten sanoin tänään miehelleni, että seuraavalla kerralla minulle pitää ehkä laittaa suukapula, etten ala pärrätä sille naiselle takaisin!! Kaikki palvelevat häntä (appiukkoni oman henkensä kaupalla) ja hän kehtaa rääkyä ja haukkua toisia kiitokseksi!

Mutta onneksi minun ei tarvitse edes miettiä, että miten voin kieltäytyä viemästä esikoistani tuon ällöttävällä tavalla elävän naisen luo, sillä hän luultavasti järjestää itsensä laitoshoitoon (ei vapaaehtoisesti, mutta kun jalat lakkaavat lopullisesti toimimasta, ei kukaan jaksa häntä kotona nostaa mihinkään) jo ennen kuin se on ajankohtaista....

Onpa rankkaa! Mitään hyvää ratkaisua tilanteeseen ei varmaan ole olemassakaan, mutta sinun olisi hyvä ajatella niin että jokainen aikuinen ihminen on itse vastuussa itsestään, eikä nykymaailmassa ajatella että vastuu aikuisesta olisi hänen omaisillaan, ei edes puolisolla mutta ei varsinkaan lapsilla jotka elävät jo omaa elämäänsä. Jos hän ei pysty hoitamaan asioitaan, vastuu on yhteiskunnalla - sosiaali- ja terveystoimella.

Näillä perusteluilla voitte siirtyä sivuun anopin huollosta riippumatta siitä mitä mieltä toiset sisarukset ovat. He puolestaan ovat itse vastuussa omista päätöksistään anopin suhteen, antaa heidän auttaa tai olla auttamatta oman halunsa mukaan. kenenkään teistä ei pitäisi puuttua toistenne ratkaisuihin. Sinun ei kuuluisi kantaa huolta siitäkään, ottaako joku sisaruksista tässä itselleen liian suuren taakan - hän on itse osansa valinnut. Sisaruksiinkaan ei ole pakko pitää yhteyttä, joten tarvittaessa voisitte ottaa etäisyyttä heihinkin.

Kuitenkaan yhteiskunta ei pysty huolehtimaan anopistasi, jos viranomaisilla ei ole tietoa tilanteesta. Ilmoita siis sosiaalitoimistoon ja terveyskeskukseen että on tämmöinen henkilö joka tarvitsee pikaista lääkärinapua ja kodinhoitoapua. Ketään ei toki hoideta väkisin ellei hänen tilanteensa ole vaaraksi itselleen tai toisille, mutta viranomaiset voivat käydä arvioimassa tämän. Myös taloudellisesti hoidoissa tulee yhteiskunta vastaan, jos on tarpeen.

Jospa tekisitte selväksi sekä sukulaisille että viranomaisille, että teillä ei ole voimia tai haluja toimia anopin huoltajana, joten huolto täytyy järjestää muuten, ja siirtykää sitten sivuun älkääkä välittäkö heidän vaatimuksistaan. . Tähän teillä on täysi oikeus.

Oletpa törkeä miniä kun tulet tänne koko elämänkertaasi ja kertomaan anoppiparastasi joka on varmasti autuaan tietämätön häneen kohdistuvista analyyseistä joita vento vieraat täällä latelevat eikä pysty itse puolutautumaan. Hänhän on sairas ja tarvitsee tukea, ei hylkäämistä! Älä riitele, ymmärrä häntä ja minua. Minäkään en riitele, tuon vain esille mielipiteeni sinusta ja kirjoittelustasi.

Niin voihan se olla niinkin että netissä saa purkautua mutta silloin pitää saada anopinkin ottaa osaa keskusteluun sillä ei kai se nyt ole vaan miniän oikeus saada heittää likaa toisesta ja se jota parjataan ehkä on ihan tietämätön että hän on aiheuttanut sellaista "kauheaa pahaa" miniälleen. Joten olisi ehkä parempi ottaa yhteys asiantuntijaan ja käydä terapiassa jos nyt niin huonosti voi että on tarve saada kertoa. Muta pitää muistaa että anoppikin on vaan ihminen joka ei ehkä aina heti ymmärrä että miniällä on ongelmia hänen vuoksensa, sillä kun tullaan erinlaisista kodeista niin tulkitaan asiat erill lailla, se mikä anopille on ihan päivän selvää saa miniän raivostumaan ja päin vastoin. Ja sitten kun vielä puskee vihaansa täällä netissä niin voi saada hyvinkin vääränlaisia vastauksia jotka eivät auta tippaakaan. Minua vaan ihmetyttää kun toiset oikein vihaavat anoppejaan ja se on pakko huutaa maailmalle. Ammati auttajan opastuksella ehkä voisi saada parempia neuvoja kun mitä netissä. Sillä netissä takertuvat ne samanlaiset yhteen ja usein aihe eskaleeraa ihan muualle kuin oli aikomus. Eiköhän se olisi parasta yrittää rakentaa sopua sensijaan että huutaa netissä, kun ne ei se loppujen lopuksi auta ketään, sillä netti ei ole mikään mielenterveystoimisto, hyvin harvalla on asiallinen suhtautuminen näihin kirjoituksiin ja silloin on vaara että ne kylmät välit kylmenevät entisestään. Ja on myös niinkin että miniä muuttaa ajatuksiaan kymmenen vuoden sisällä ja ihmettelee itsekkin jälkeen päin mikä sai hänet kirjoittamaan. Esim Anoppi tulee kylään ilmoittamatta, voi iisä miten suuri ongelma, kun maailmassa on nähdään nälkää, on sotia, teroristit riehuu, ja yhdeltä menee anopin vuoksi hermot. Joten kun ihmiset olisivat hieman enemmänsuvaitsevaisia eivätkä aina pistäisi omaa itseään jalustalle ensinmmäisenä niin näitä kirjoituksia ei olisi edes. Ja aina on hyvä ottaa asiat puheeksi juuri sen kanssa kenen vuoksi katsoo saavansa ongelmia, sen sijaan että juoruaa nimettömänä netissä ja sortaa toisia.

"ei normaali ihminen kirjoittele nettiin omasta anopistaan tuollaisia, ja vielä moni joka ihan tosissaan uskoo."

Kaikki, ja siis aivan kaikki, kirjoittamani on täysin totta. Mitään en ole lisännyt tai keksinyt omasta päästäni. Minulla ei ole mitään tarvetta mustamaalata anoppiani, sillä tulemme kyllä oikein hyvin toimeen ja ilman sairaanloista ylipainoaan ja siitä johtuvaa tasapainottomuutta hän on oikein mukava ihminen. Syynä kirjoituksiini on aito huoli ja huono omatunto siitä, etten pysty häntä auttamaan mitenkään. Olen itse terveysalalla töissä ja yrittänyt monet kerrat siihenkin vedoten keskustella sisarusparven ja appiukkoni kanssa, mutta he ovat liian eripuraisia keskenään pystyäkseen anoppiani auttamaan. Yksin tai edes yhdessä mieheni kanssa en siihen pysty, sillä lopputulos olisi hirveä perheriita ja suhde mieheni sisaruksiin ja heidän perheisiinsä on kuitenkin nyt todella hyvä (lukuunottamatta tätä yhtä välejä kiristävää asiaa, josta sitten vain ei puhuta).

"Kieron merkki on että kerrotaan asiat muille mutta ei asianomaiselle."

Anopilleni on huolista kerrottu ja joka kerta alkaa se itkeminen, raivoaminen ja tavaroiden heittely. Tällöin aina joku kääntääkin kelkkansa ja ryntää puolustamaan anoppiani. Juuri silloin meidän kaikkien pitäisi vetää yhtä köyttä ja kertoa, ettei itku nyt vain auta, vaan asiat on nyt järjestettävä kuntoon. Siihen asti emme kuitenkaan koskaan tule pääsemään, sillä kaikki ovat jo luovuttaneet.

"Onneksi oli monta jotka näkivät että miniä on se joka on ongelma eikä anoppi."

Miten minä olen syypää anoppini lihavuuteen, joka on alkanut jo ennen kuin olemme mieheni kanssa tavanneet? Miten olen syypää yhtään mihinkään, jos en ole yhtään kertaa vielä (paino sanalla vielä) pärähtänyt edes takaisin, kun kuulen anoppini haukkuvan toisia syyttä (minua hän ei edes koskaan hauku)?

Kertokaahan ihmeessä, miten minä (eli ilmeisen paha miniä), voin omaa elämääni muuttamalla saada anoppini elämän kuntoon? Teen sen kyllä heti. Pitääkö minun alkaa syödä vielä vähän terveellisemmin ja liikkua vielä vähän enemmän, jotta anoppini kuntoutuu?

"Vaan ajatus että tämä ihmis poloinen istuu jossain ihan tietämättä että maailmalla tehdään hänestä analyysiä, saa minut voimaan huonosti."

Tätä ihmispoloista on koitettu auttaa, mutta koska hän ei apuamme huoli, olemme luovuttaneet. Saattaahan hän tänne netissä n. 17 tuntia päivässä surffaillessaan löytääkin. Sitä oikeastaan jopa hiukan toivonkin. Minulla kun ei ole pokkaa päin naamaa sanoa toiselle ihmiselle, etten haluaisi enää olla hänen kanssaan tekemisissä, etenkään sitten, kun meillä on pieni vauva. Minusta hyvin käyttäytyvä ihminen nimittäin ei voi tehdä niin toiselle ihmiselle.

Olen kuvitellut, että nämä keskustelupalstat on keksitty juuri siksi, että tänne voi tulla kertomaan anonyymisti sellaisista kipeistäkin asioista, joita ei jaksa enää yksinään mielessään kantaa, muttei viitsi enää lähimmäisiäänkään asialla vaivata. Voisinhan minä mennä terapeutille, mutta mitä hyötyä siitä olisi? Kertoisin asiat aivan kuten täälläkin, terapeutti uskottelisi minulle, etten voi asialle mitään, palaisin takaisin kotiin (monta euroa köyhempänä) ja elämä jatkuisi silti aivan samanlaisena. Terapeutti kun ei pysty anoppiani minun kauttani auttamaan...

YRITÄ VAAN JAKSAA

Ymmärrän aloittajaa ja otan osaa. Älä välitä haukuista, joita "Ei-riitelevä anoppi" niskaasi kaatoi. Ensinnäkin tänne juuri saa tulla purkamaan paineitaan ja saamaan vertaistukea. Ei tuommoista tilannetta tarvitse kantaa yksin ja hiljaa sisällään, eikä tuollaisen anopin kanssa tietenkään pysty asiaa puhumalla selvittämään. Tottakai voit kertoa elämääsi liittyviä asioita muille, ja ethän ole kertonut anoppisi nimeä kuitenkaan.

Jokaisella on muutenkin täysi oikeus purkaa sydäntään lähimmäisille ilman että ongelmien aiheuttajan tarvitsisi osallistua siihen. Netti on ihan hyvä paikka keskustella kanssaihmisten kanssa ja saada vertaistukea, ja toki jokainen järkevä ihminen ymmärtää että netin tuntemattomat ihmiset ovat silti vain tuntemattomia, jotka eivät tiedä asioitten kaikkia puolia.

Mielestäni autat anoppia parhaiten kun jätät hänen auttamisensa vähemmälle. Silloin tuet hänen itsenäisyyttään ja kykyään selvitä omin avuin. Mitä enemmän häntä autetaan sitä avuttomammaksi ja vaativammaksi hän tulee. Jos hän luottaa siihen että toiset hoitavat hänen huushollinsa ja käyvät hänen asioillaan, hänellä ei ole senkään vertaa tarvetta liikkua itse eikä harjaannuttaa omia selviytymistaitojaan. Teette siis palvelkuksen hänelle jos kieltäydytte esim. menemästä kauppaan, jolloin hänen onkin pidettävä kuntonsa sellaisena että voi tehdä sen itse.

Täytyy vain pysyä tiukkana tai pysyä pois anopin luota niin että hän joutuu hoitamaan asiansa itse. Jos hän ei pääse enää liikkeelle, on aika lähettää paikalle kodinhoitaja, joka auttaa alkuun. Vieraan hoitajan on helpompi pysytellä neutraalina ja vaativana kuin lähisukulaisten, joihin anoppi vetoaa tunteenomaisesti. Olisi hyvä että myös yhteiskunnan apu kohdistuisi vain välttämättömään, koska muuten anoppisi menettää vähitellen itsenäisen selviytymiskykynsä kokonaan.

Ole sinä esimerkkinä myös muille sukulaisille.

Jos olet luonnolisesti huolehtiva luonteeltasi, niin sulla on aika vaikea duuni edessä.

Ei tohon ole kuin yksi lääke.

Elä ota sen anoppisi taakkaa itsellesi, jos pystyt siihen.

Ei se helppoa ole, jos olet luontaisesti toisesta välittävä. Mutta yritä :)

Teet suurimman palveluksen anopille, jos vähennät hänen auttamistaan. Välejä ei tarvitse katkaista, mutta harvenna käyntejä ja käydessäsi keskity seurusteluun ja jätä avunanto vähemmälle. Näin autat häntä ylläpitämään omaa selviytymiskykyään. Yritä saada sukulaisetkin ymmärtämään tämä.

Ollessani töissä vanhainkodissa, sain työt aloittaessani ohjeet, että ei pidä mennä nostamaan, pukemaan, syöttämään yms jos vanhus suinkin siitä selviytyy itse, koska autettuna taidot hyvin nopeasti rappeutuvat ja lihaksetkin heikkenevät niin että vanhus ei kohta pysty muuta kuin makaamaan. Saattaa näyttää kovalta ulkopuoliselle, mutta avun vähentäminen on todellista vanhuksesta välittämistä.

Sen sijaan huolenpitoa voi olla seuranpito ja juttelu, puhelinsoitot ja muu millä osoitat että hänen seuransa on mieluisaa ja kiinnostavaa.

Avulle voi todella panna rajat. Voi sanoa ystävällisesti että en nyt pääse - eikä tarvitse kertoa, miksi. Voi sanoa, että nyt on omia menoja tai että en jaksa. Jos henkilö ei ole dementoitunut, myös ulkopuolisen avun järjestämisen voi jättää hänelle itselleen. Hän voi hankkia itselleen siivoojan, hän voi tilata ostokset kaupasta, josta tuodaan kotiin, tai tilata valmiin ruuan jostakin tai mennä ravintolaan syömään. Hän voi itse pyytää kodinhoitajaa kunnalta, ilmottautua liikuntakurssille tai varata itse ajan terveyskeskukseen. Hän voi itse ryhtyä laihduttamaan.

Kun tällaisista avunsaamismahdollisuuksista keskustellaan hänen kanssaan, on syytä korostaa että hän on itse vastuussa ja toimii itse asioittensa eteen, ei niin että toiset järjestävät kaiken hänen puolestaan. jos sukulaiset sanelevat, mitä pitää tehdä, seuraa vastustus ja heittäytyminen täysin sukulaisten vastuulle ja huollettavaksi.

Jos henkilö on dementoitunut tai niin heikossa kunnossa ettei voi itse hankkia hoitoaan, sukulaisten ei tarvitse hoitaa, vaan siinäkin tapauksessa apu hankitaan yhteiskunnalta, sosiaali- ja terveystoinmelta, tai järjestetään paikka laitoshoitoon.

Tehkää selväksi että fyysinen ja käytännön hoito ei kuulu sukulaisille, mutta se ei tarkoita etteikö välitetä ja rakasteta

" Hänet tulisi hylätä totaalisesti jotta hän sitten mahdollisesti näkisi tilanteensa. "

Samaa mieltä.

Kaikki sukulaiset mahdollistavat tilanteen jatkumisen ennallaan.

Sitäpaitsi mitä merkitystä on suvun vihoilla? Pitääkö vittumaisten sukulaisten kanssa olla tekemisissä?

Suosittelen vain katkaisemaan välit anoppiin ja odottelemaan että potkaisee tyhjää. Kuolio hoitaa anopin aivan varmasti.

"Äitiä ikävä" sanoo: "On helppoa sanella hienoja parannusideoita mutta käytännössä asiat eivät mene noin vain läpi. " Eikö siis saisi antaa ehdotuksia miten tilanteessa voisi toimia? Käsittääkseni täällä nimenomaan halutaan mielipiteitä ja neuvoja, joista sitten voi harkita omaan tilanteeseensa sopivan.

Kaikki toki tietävät, ettei tämä ole helposti ratkaistavissa. Mutta jos asianosaisella itsellään on sisäinen varmuus siitä mitä pitää tehdä jos vaan voisi, hän pystyy ehkä olemaan jämäkämpi sekä sukulaisia että anoppia kohtaan, ja myös pitämään omia puoliaan. Ihmisen pitää voida sanoa myös ei, pitää pystyä arvioimaan omat voimavaransa ja rajoittaa antamansa apu sen mukaan mitä itse jaksaa. Ilman huonoa omaatuntoa.

Sinun ei ole pakko oman työsi ohella enää hoitaa ja passata anoppia..miten toimisi keksustelu miehensä kanssa? Hänet pitäisi saada terv.kesk.vuodeosatolle ns sairaaladieetille! Ja lääkärin voi pyytää(yksityinen) tai oma tk kotikäynnille jotta kuolio jalsta nähätisiin..hän kuolee pian ellei asialle tehdä jotakin ja nopeasti..

Elä omaa elämääsi, ja siihen ei anoppi kuulu !

Jonkun mielestä ylipaino on 10 kg yli normien, toisen mielestä 50 kg osoittaa vain, että ihminen on tukevaa tekoa ja geenithän sen ratkaisevat kuinka paljon painaa.

Jokainen elää elämänsä, ja ymmärrän hyvin, että mietit, onko anopin syömishäiriö verrattavissa juomiseen. Yksi on juoppo, toinen syöppö.
Amatööri ei kuitenkaan pysty laukaisemaan tilannetta, ei yksikään juoppo ole luopunut viinasta ennen kuin itse tilansa ymmärtää. Samoin ylensyöjän kohdalla. Hän korvaa syömisellä jotakin puutosta elämässään. Tilannetta et pysty sinä ratkaisemaan, kun ei siihen omat lapsetkaan pysty.

Voit vain olla ystävällinen ja auttaa tarvittaessa. Itse en ostaisi hänelle koskaan mitään syötävää. .

JOS itse olisin uskaltanut puuttua tilanteeseen, minun ratkaisuni olisi ollut se, että palvelu yksinkertaisesti huononisi niin paljon, että anoppini olisi PAKKO alkaa liikkua itse. Kaupassa hänen puolestaan ei käytäisi, vaan mentäisiin aluksi esimerkiksi vain avuksi ostosten tekoon; kävellen 200 metrin päässä olevaan kauppaan ja sieltä ostosten kanssa taas kävellen kotiin. Olisin myös ehdottanut, että tietokoneriippuvuutta hyödynnettäisiin; mokkulan saa käyttöön tunniksi, kun käy kerran esimerkiksi talon parkkipaikan päässä kävellen. Tunnin kuluttua sama homma uudelleen. Anopillani kun aikaa riittää, sillä hän on omasta tahdostaan työttömänä (hän ei edes yritä hakea töitä, sillä kotonahan on mukavampaa). Ostosten laadun hän saisi päättää itse; jos hän haluaa/jaksaa kantaa pari limsapulloa ja makeisia, niin siitä vaan, mutta ainakaan niitä ei kukaan muu hänen puolestaan kantaisi.

Aloittaja sinähän jo olet keksinyt erittäin hyvän ratkaisun asiaan. Josko miehesi koittaisi viedä asiaa kanssasi eteenpäin sekä appiukko. Luettuani kirjoituksesi niin huomasin että appivanhemmilla on hieman ristiriitaa keskenään varmaan muustakin kuin lihavuudesta. Heille voisi tehdä hyvää mennä ensin terapiaan yhdessä sillä syöpöttelyn juuret varmaan löytyy sieltä avioliiton historiasta tai vielä kauempaakin.. anoppisi nuoruudesta.

Itse laittaisin anopille vaan justiin nuo rajat ja katsoisin että iotse noudatan niitä, mutta miehesi pitäisi nyt tajuta tilanne sinun kanssasi ja tehdä aloite että ruokapassaus loppuisi. Appiukko voisi siksi aikaa mennä sinne toiseen kämppään turvaan.. Ehkä näin toimien anopin silmät avautuisi, sillä siihen vaaditaan usein vähän läheisten ravistelua. Älkää palvelko häntä!

Älä syytä itseäsi äläkä pidä huonoa omaatuntoa yllä, sano itsellesi ääneen joka päivä että tilanne ei ole sinun syytäsi.. Sillätavalla alat sen uskoa itsekkin. Huonoa omaatuntoa sinun ei tarvitse kantaa siitä mitä anoppisi tuhoaa elämänsä.

Joko aloittajan anoppi on kupsahtanut lihoihinsa vai miten tilanne lie edennyt? Ottaen huomioon anopin kerrottu henkilöhistoria, se että aviomies on äärimmäisen uupunut ja stressaantunut, lähisuku eripuraista ja aina joku rientää apuun jne. uskallan epäillä että tällä "muuten mukavalla" anopilla on vakavaa häiriötä päässäkin, joko persoonallisuushäiriö (narsistinen tai huomiohakuinen) tai sitten BED-syömishäiriön taustalla esim. hoitamaton ADHD. Kyllä, aikuis-ADHD usein oireilee pakonomaisina addiktioina (netti).

Jopa pakkohoitopäätöksen edellytykset voisivat täyttyä, jos miehensä tai lapsensa uskaltaa hakea tk-lääkäriltä. Siis henkilö on itse vaaraksi omalle hengelleen ja terveydelleen addiktionomaisine ahmimis-riippuvuuksineen.
Kunpa miehensä älyäisi pelastaa edes itsensä elämälle. Avioeropaperit vetämään ja muutto omaan kämppään ettei tule kahta vainaata samoihin ilmoituksiin. Millä ihmeen rahoilla tuo anoppi oikein herkuttelee, kenen rahoilla?? Ei itsellään taida olla edes vuokrarahoja kun ei ole mitään tienannut vuosikausiin? Tk-vuodeosastolla toteutettu reipas painonpudotus olisi "henkeäpelastava toimenpide", kunhan eripurainen suku oivaltaisi asian.

Sinä tai kukaan mukaan ei voi elää anopin puolesta tai oikeasti "auttaa" häntä. Anoppisi on käsittääkseni oikeusoimikelpoinen, vaikka muuten selväsi häiriöinen, joten hän on myös täysin vastuussa itsestään ja omasta huonosta olostaan. Jos hän ei suotu lääkäriin, eikä tekemään mitään muutakaan terveytensä eteen, niin sinä tai muu perhe ei voi kuin antaa hänen mädäntyä elävältä. Soitatte sitten ambulanssin kun tilanne alkaa näyttää vakavalta, tosin moisen ruhon saaminen ambulanssiin voi olla todella vaikeaa.

Appiukon kohtalo tietysti surettaa mutta häntäkään on vaikea auttaa, anoppi on todennäköisesti musertanut hänen itsetuntonsa niin ettei hän kykene enää irrottautumaan tuosta hirviömäisestä naisesta. Onneksi hänellä on asunto johon paeta, kunhan tajuaisi ettei alkoholi ole ratkaisu asioihin. Voit tietysti sanoa hänelle että sellainenkin vaihtoehto on että muuttaa omaan asuntoon, lopettaa ryyppämisen ja alkaa elää omaa elämää. Otta eron siis. Ei appi ole vastuussa vaimostaa, aikuisesta ihmisestä.

Ole anoppisi kanssa niin vähän tekemisissä kuin mahdollista. Kun tapaat anopin, ole mahdollisimman neutaali. Ilkeä ei tarvitse olla mutta pidä tiukasti kiinni rajoistasi, älä lähde mukaan anopin provosointiin tai mihinkään muuhun tämän järjestämään showhun. Toivon että miehesi ymmärtää että sinullakin on ihmisoikeudet. Jos anoppi niitä jatkuvasti rikkoo, sinun ei siihen tarvitse alistua vaikka kysessä onkin miehesi äiti. Anopilla ei ole sen suurempaa oikeutta polkea ketään jalkoihinsa kuin kenelläkään muullakaan. Tämä on varmasti hankala asia miehellesi ymmärtää, onhan hän elänyt anopin diktatuurin alla elämänsä eikä muusta välttämättä edes ymmärrä.

Tämä kirjoitus on sikäli hyvin mielenkiintoinen koska tuntui kuin olisin kurkannut tuttavaperheen tulevaisuuteen. Siinäkin perheessä äiti on itsekeskeskeinen tyranni, koti on siivoton, täytyy pikkuhiljaa kaikenlaisesta romusta. Lapset hoitavat toinen toisena äidin viettäessä aikansa sohvalla, harrastuksissa tai netissä. Siinäkään perheessä ei laiteta ruokaa, rouva paisuu paisumistaan ja syö lääkkeitä kilpparihäiriöön. Mies pakenee välillä mökille ja tissuttelee. Tuo kuvaamasi tilanne voi hyvinkin olla tuon perheen todellisuus 15 vuoden kuluttua. Surullista.

Kiitos kaikille neuvoista ja ymmärryksestä.

Saimme nyt asian nytkähtämään eteenpäin, tosin emme tavalla, jota olisin toivonut. Nimittäin ilmoitimme terveyskeskukseen asiasta mieheni veljen vaimon kanssa. Eli anoppini omat lapset eivät edelleenkään pysty (tai halua?) tekemään asialle yhtään mitään. Terveyskeskuksesta annettiin alueen kotisairaanhoitajan numero ja tämä lupasi ensitilassa olla puhelimise yhteydessä anoppiini ja tilanteen vakavuuden vuoksi toivoi todella, että tämä päästäisi hänet kotikäynnille (uskomatonta mutta totta, että jos anoppini ei kotiinsa ketään halua päästää, ei sinne kukaan väkisin voi mennä tilannetta toteamaankaan). Tilanne oli juuri niin paha kuin ajattelinkin; koneeltaan kotisairaanhoitaja huomasi heti, että anoppini kilpirauhasen vajaatoiminta on ollut jo yli vuoden täysin hoitamatta (eihän hän suostu lähtemään kontrolliverikokeisiin ja ilman niitä reseptejä ei uusi kukaan eikä hän edes pääsisi lääkkeitään hakemaankaan). Eli hän yrittää kaikkensa, jotta näiden verikokeiden tärkeyden varjolla pääsisi näkemään anoppini ja pystyisi arvioimaan tilannetta. Jos anoppini ei suostu verikokeisiin, kotisairaanhoitajalla oli vielä toinenkin ajatus, jonka avulla hän pystyisi ujuttautumaan sisään; hänen tarvitsee käydä toteamassa rollaattorin (joka siis anopilla on käytössään ilman lähetettä, koska apuvälinelainaamolaisten mielestä tilanne kuulosti niin pahalta) käyttötarve ja saada allekirjoitus lomakkeeseen, jolla anoppini itse kertoo olevansa niin huonossa kunnossa, ettei ilman rollaattoria pärjää.

Nyt vain tuosta ilmoituksesta on jo kaksi viikkoa aikaa, eikä kotisairaanhoitajasta ole kuulunut mitään... Eikö hänen kuuluisi ilmoittaa meille, jos anoppimme ei päästä häntä sisään?? Kuinka pitkä "jonotusaika" voi kotisairaanhoitajalle olla?

Appiukkoni häipyi anoppini luota lopullisesti elokuun alussa eikä ole sen jälkeen edes kysellyt kuulumisia. Tuo mies on piristynyt silmissä ja olen erittäin ylpeä hänen ratkaisustaan.

Anoppini kuvittelee edelleen, että minun ja mieheni kuuluisi käydä joka viikonloppu seurustelemassa hänen kanssaan. Onneksi mieheni sai pari viikkoa sitten sanottua (hän soitti ultrakuulumisia esikoisestamme ja sai itkuparkuraivarit siitä, ettemme ole käyneet vähään aikaan) hänelle, että "mulla on kuule talon remontti kesken, meillä ei edelleenkään toimi lämmitys! Syksy on tulossa ja muija on paksuna, et eiköhän mulla ole muutakin tekemistä kuin tulla sun kiukutteluas kattomaan!" Siihen hän vielä lisäsi, että "täällä meillä on käynyt sieltä porukkaa auttelemassa remontissa, olisit hypännyt kyytiin ja tullut meitä moikkaamaan!" Anoppi löi hänelle luurin korvaan. Seuraava yhteydenotto tuli viikon päästä sunnuntai-iltana. Se oli tekstiviesti, jossa luki dramaattisesti "kiitos, kun kävit äitiäsi katsomassa" (emme siis olleet käyneet ja siitä piti taas kiukutella). Hän ei siis todellakaan pysty ymmärtämään, että meillä nyt yksinkertaisesti on kädet aivan täynnä remontin kanssa (haluaisimme todella saada lämmityksen toimimaan ennen talvea) eikä hän siksi ole aivan etusijalla kiukutteluineen... Kenen tekisi mieli mennäkkään, kun vastassa on aina internetissä koko vierailun ajan istuva, kiukutteleva nainen?

Olen jo niin kertakaikkisen kyllästynyt tilanteeseen, että jos siitä kotisairaanhoitajasta ei kohta kuulu mitään, minä luovutan. Olen oman osani tehnyt ja jos anoppini väistämättä lähestyvästä kuolemasta meitä syytetään, on minulla ja hänen toisella miniällään ainakin todisteet siitä, että olemme yrittäneet asialle jotain tehdä emmekä siis ole jättäneet häntä heitteille.

Ilmoitin miehelleni, että minun hermoni eivät enää kestä tätä ja että ihan meidän suhteemme toimimisenkin kannalta on parempi, etten enää käy anopin luona ollenkaan. Minulle tulee hänen näkemisestään niin paha mieli ja kamala olo joka kerta, että etenkään tässä tilassa en sitä enää jaksa. Anoppi saa minun puolestani vetää menemättömyydestäni mitkä johtopäätökset hyvänsä, sillä minä en enää yksinkertaisesti pysty menemään sitä kamalaa näkyä todistamaan. Olen jo miettinyt, että kohta minun on pakko päästä tästä asiasta puhumaan jollekin, sillä asia vaivaa minua JOKA PÄIVÄ ja ahdistuneisuus lisääntyy jatkuvasti. Ahdistus siitä, että syntyvä lapseni ei todennäköisesti koskaan ehdi tutustua toiseen mummiinsa (ja jos ehtiikin, millaisen mallin hän tältä saakaan), on aivan järkyttävää. Anoppini ei todennäköisesti pääse lapsemme ristiäisiin tai tuleviin häihimme, mikä saa minut todella surulliseksi.... :(

Minunkin anoppini oli jo haudassa kun kolmas lapsi syntyi. Kaksi ensimmäistä, varsinkin eka lapsenlapsi olivat hänelle tärkeitä. Kolmannen syntymän aikaan oli niin paljon muuta mietittävää, ihan ydinperheeseen liittyviä vakavia murheita ym.että anopin läsnäolemattomuus vauvan elämässä ei edes muistunut mieleen. Ristiäisten jälkeen hiukan itketti kun anopin aikanaan lahjoittaman perennan kukat vaasissa muistuttivat hänestä, joka oli poissa.
Neuvoni sinulle, liitossasi ja odotuksessasi, on että jätä tämä asia Korkeimman huomaan. Ainoastaan niin saat rauhan hätäilyltäsi.
Nauti odotuksestasi ja vauvastasi, ja omista häistäsi. Ne ovat sinun ikiomia, ainutkertaisia hetkiäsi elämässä, älä anna niiden mennä pilalle.

Ketään ei voi "auttaa" hänen tietämättään tai ennen kaikkea hänen tahtomattaan. Tyynnytätkö oikeasti omaa pahaaoloasi? Sinä et enää jaksa yms. mietippäs että siellä jossain istuu ihminen kotona joka on yksinäinen, tietää kuolevansa, ei pysty lopettamaa syömistään, häpeää itseään, inhoaa saamattomuuttaan ja peittää kaiken tämän olemalla näennäisen "vahva" ja räväkkä persoona. Liioitteletkohan hieman anoppisi painoa, ehken hän paisuu silmissäsi sitä mukaa mitä enemmän inhoat häntä muuten. Muista että on olemassa syy miksi hänen lapsensa ja lapsenlapsensa rakastavat häntä, he näkevät kaiken lihallisen alle. kaiken tämän alla on olemassa heidän äitinsä ja mummonsa. Oikean auttamisen ja välittämisen ero kirjoituksiisi on se että keskityt puhumaan vain itsestäsi ja omasta "hädästäsi". Tiesitkö että myös lihava ja siivoton nainen ansaitsee kunnioitusta ja rakkautta? Tiesitkö että aito auttamisenhalu lähtee välittämisestä ja yhteistyöstä, ei kaikesta negatiivisesta kuten inhoamisesta. Pidät itseäsi kauhean tärkeänä ja täydellisenä. Maailmankaikkeudessa olet ihan yhtä pieni kuin anoppisi, etkä ole ihmisenä sen enempää kuin hänkään. Ymmärrä, älä hauku. Rakasta, älä vihaa. Ole rehellinen niin hänelle kuin itsellesi. miksi sinä vihaat häntä niin paljon? oletko sinä pinnallinen ja ilkeä? Itselläsikin näyttää olevan aikaa kirjoittaa tänne useasti ja paljon! ;) Terveisin, muutoksen tehnyt entinen anoppinsa vihaaja.

kuules "Anopinkaveri". Tämä nainen on kertonut olevansa raskaana ja huolissaan anopistaan. Mitähän se osoittaa ellei välittämistä ja oikeaa auttamista. Kuka sinä olet sanomaan millaista on "oikea" auttaminen.. käsittämätön asenne on.. Viha ei ole ilkeyttä, viha on pettymystä ja loukkaantumista, tässä tapauksessa ehkä pelkoakin anopin tilasta. Vihata saa, turha sitäkään tunnetta on olla huomaamatta. Vihan tunne ei tee kenestäkään huonompaa.. Ei tästä läskikasastakaan joka näemmä vihaa koko maailmaa ja itseään. Eikö näin?

Käsitän aloittajaa. Kovin kovin vaikea tilanne kaikinpuolin. Itsekkin tuntisin olevani puun ja kuoren välissä sinun tilanteessa. Mutta koita antaa itsellesi jokin rauha, sillä stressi ei tee nyt hyvää.

Hyvä että olet ilmoittanut asiasta eteenpäin ammattilaiselle. Enempää et voi enää tehdä sillä tiedäthän ettei pakkohoitoonkaan voi laittaa ilman psykoosi diagnoosia..

Eikun jaksamista sinulle!

Puhuin asiasta neuvolassa käydessäni, sillä koen asian stressaavuutensa vuoksi vaikuttavan myös odotukseeni. Neuvolassa hoitaja oli kauhistunut ja (kuten moni täälläkin) kehotti minua ottamaan etäisyyttä tilanteeseen, ellen sitten halua itse ottaa yhteyttä kotisairaanhoitoon. Päätin nyt vihdoin ottaa itseäni niskasta kiinni ja soitin kotisairaanhoitajalle. Olivat kokouksessa (tietenkin, tyypillistä tuuriani), mutta joku ystävällinen naishenkilö otti numeroni ja lupasi, että sairaanhoitaja soittaa minulle vielä tänään, kun kokouksesta pääsee. Olen yrittänyt nyt valmistautua puheluun kirjoittamalla ylös asioita ja huolia, joista haluan muistaa mainita sairaanhoitajalle. Mieheni lupasi myös, että jos minä soitan ja pohjustan tilanteen (ammatillinen näkökulmani kuulemma kuulostaa paremmalta kuin hänen selostuksensa kuulostaisi), saan antaa sairaanhoitajalle hänenkin numeronsa, mikäli sairaanhoitaja haluaa keskustella ihan oikean omaisen kanssa. Minähän en anoppini omainen tietenkään ole, joten minulle ei voida antaa esimerkiksi hänen hoitoonsa liittyviä tietoja ja helposti voisi tulla sellainen mielikuva, että ilkeä miniä vain yrittää mustamaalata anoppiaan ja sitä mielikuvaa en tietenkään halua kenenkään saavan.

Olen saanut itseni psyykattua siihen, että se ei haittaa, jos anoppini saisikin kuulla minun soittaneen. Onhan minulla mieheni ja hänen veljensä ja tämän perheen tuki takanani. Jos siis anoppini suuttuu minulle, se on pieni paha siihen verrattuna, että hän oikeasti saisi apua tilanteeseensa. Ja jos mieheni kaksi siskoa katkaisevat välit sen vuoksi, että yritän auttaa heidän äitiään, ei minun tarvitse sellaisten ihmisten kanssa tekemisissä ollakkaan. Näin yritän ajatella, mutta silti tuntuu erittäin kierolta tehdä tämä noiden siskojen selän takana... Asiasta ei vain voi heidän kanssaan keskustella (olemme yrittäneet monet kerrat), joten tämän on oltava ainut vaihtoehto, vaikka se ikävältä tuntuukin.

Toivottavasti saisin sairaanhoitajan ymmärtämään tilanteen vakavuuden ja sen, että nyt alkaa olla jo viimeiset hetket anoppini pelastumiselle. Jokainen päivä voi olla hänen viimeisensä ja joka päivä vie häntä lähemmäs sitä synkkää tosiasiaa, että jalat eivät kohta enää jaksa kantaa tuota painolastia. Ja jos noin ylipainoisen ihmisen jalat eivät enää kanna, sairaalan vuodeosasto on ainut paikka, missä häntä voidaan hoitaa edes jotenkuten. Kuinka paljon helpompaa olisikaan, jos sisarukset voisivat yhteistuumin saada hänet ymmärtämään tilanteensa ja hakeutumaan kuntoutukseen itse? Sisarukset ovat llian erimielisiä ja anoppini ymmärryskyky tilanteestaan ilmeisen heikko, joten se ei kyllä tule onnistumaan...

Joku täällä kysyi, miksi vihaan anoppiani ja olenko vain niin ilkeä ja pinnallinen. Hänelle haluaisin sanoa vain sen, että jos ei itse ole ollut juuri tällaisessa tilanteessa, ei näitä läpikäymiäni tuntemuksia voikaan ymmärtää; tunnen nykyään välillä silkkaa vihaa ja ällötystä anoppiani kohtaan siksi, ettei hän välitä lähimmäisistään sen vertaa, että ymmärtäisi näiden huolen tai edes huomioisi näiden tarjoaman jatkuvan avun kiittämällä tai edes olemalla ystävällinen. Päällimmäinen tunne on kuitenkin huoli hänen terveytensä puolesta ja surun tunne hänen lastensa (erityisesti mieheni) puolesta, sillä heidän elämäänsä varjostaa jatkuva huoli oman äidin terveydentilasta ja tilanne kiristää paitsi heidän keskinäisiä välejään myös heidän omia perhesuhteitaan. Kaiken lisäksi tiedän heidän syyttelevän itseään (ja tosiaan pahimmassa tapauksessa toisiaankin) väistämättä lähestyvästä anoppini kuolemasta.

Sama kirjoittaja huomautti myös minulla olevan paljon aikaa kirjoitella tänne. Viimeaikoina tuota aikaa tosiaan on ollutkin, sillä olen raskauspahoinvointini (joka minulla oli noin 9 viikon ajan ympärivuorokautista) vuoksi ollut paljon sairaslomalla ja sängyn ja vessan orjana ollessani olen ehtinyt viettää paljon aikaa myös tietokoneeni ääressä. Onneksi tuo pahoinvointi on nyt rajoittunut lähinnä aamuihin ja pystyn taas käymään töissä. Eli minun konetteluistani ei tarvitse enää kenenkään olla huolissaan. 12 kiloa pahoinvointien vuoksi laihtuneena ja yhden yön sairaalassakin nesteytyksessä viettäneenä voisin jo melkein väittää, ettei minun enää olisi tarpeellista joutua murehtimaan anoppini terveydentilaa joka päivä. Mutta vastoinkäymisiltä ei voi elämässä välttyä, joten toivon, että kun olen näistä selvinnyt, hetken olisi taas helpompaa....