ISÄT JA TYTTÄREN AMMATTIHAAVEET

"Oletko pettynyt jos tyttärestäsi ei tulekkaan sisar hento valkoista tai muuta perinteisen naisvaltaisen alan edustajaa"

Siis kysytkö tosissaan olenko pettynyt jos tyttäreni ei mene alipalkatulle, aliarvostetulle ja työilmapiiriltään huonolle ja ylityöllistetylle alalle?
No en tietenkään vaan onnittelen hyvästä valinnasta...

Vartija-äitinä en muuta toivo kuin, että tytär ei eksy samalle alalle :)
Tottakai saa sitten tehdä ja olla mikä vain. Toki toivon et jotain kouluja kävisi
mutta lähinnä sen takia, kun itse tiedän ne käymättömänä että, nyt niistä
olisi hyötyä. Neuvoa voin mutta päätöksiä en ala sanella.

Ei varmasti sydänlyö tyhyjää jos tytär haluaa jonku oikian ammatin.Mutta kyllä sillon jää muutama rytmi välihin jos poika sanoo menevänsä sivariks tai lähtevänsä opiskelemaan hoitotätiks no toivonmukaa hakeutuu sit ajamaan vaik sairasautua!

MINÄ OLEN SITÄ MIELTÄ ETTÄ IHMINEN SAA PÄÄTTÄÄ JUURI ITSELLEEN SOPIVAN AMMATIN SILLOIN LAPSESI ON ILOINEN JA PITÄÄ TYÖSTÄÄN JA ON ONNELLINEN!!! EI SUKUPUOLI MÄÄRÄÄ!!!

Puuseppä äitinä toivon lapsille ammattia jossa viihtyvät ja tykkäävät tehdä. 3v poikamme onkin aika ajoin puhunut balettitanssijan ammatista ja minulle ei olisi este jos hän kerran siitä tykkää :) Pää asia on että tienaavat aikanaan omat rahansa ja sillä tavalla pääsevät aloittamaan oman elämänsä :)

En ole isä enkä myöskään äiti vaan ihan lapseton nainen.

Olen sitä mieltä että minkä tahansa työn lapsesi päättää valita itselleen, niin sitä päätöstä pitää tukea, jos lapsesi kokee sen olevan hänelle se oikea.

Tosin jos itselläni olisi tytär joka ilmoittaisi haluavansa strippariksi, niin sanainen arkkuni saattaisi aueta esittämään muutamia mielipiteitä asiasta. Ja saattaisi siinä kahvitkin mennä väärään kurkkuun...

Itse työskentelen miesvaltaisella alalla, jonne oikeastaan ihan vahingossa eksyin mutta nautin työstäni.
Omat vanhempani tukevat ihan täysillä päätöstäni ja ovat ylpeitä minusta koska olen päässyt ylenemään työssäni.

Ei tänä päivänä enää pitäisi olla miesten ja naisten töitä. Jokaisella tulisi olla oikeus tehdä mitä haluaa.

Tyttäreni ilmoitti aamukahvia juodessani, että haluaisi armeijaan ja sitä kautta poliisi kouluun. Tottakai olin yllättynyt mutta samalla onnellinen, kun ei jatka neljännessä sukupolvessa kuorma-autonkuljettajana, niin kuin itse, isäni ja isoisäni. Säästyy monelta vaivalta ei kolota niveliin sitten 40-vuotiaana ja ole nivelrikkoinen niin kuin isänsä. Kannustankin kaikkia Suomen isiä kannustamaan uravalinnoissa tyttäriään oli ammatin valinta sitten mikä tahansa.Siistiästä Bussikuskiksi tai muu ns." miesvaltainen ala" Onhan se Suomi kuitenkin tasa-arvoinen maa niin naisille kuin miehillekkin. Toivottavasti työnantajat huomioivat palkan samanlailla miehille ja naisille. Ei nykyään ole naisten tai miesten töitä, siinä se perheen isä siivoo ja laittaa ruokaa hellanääressä niin kuin Äipätkin ja jos näin ei ole kannusta miehiä osallistumaan siihen kodin laittoon 110% vaihtelua ottaa imuri toiseen käteen ja laittaa äipät sitten keväällä vaihtamaan autoon renkaita ja öljyjä. Onnistuu se äideiltäkin kun antaa mahdollisuuden ja rohkaisee heitä toimintaan.

Onneksi aika monet tuntuvat nykyään ajattelevan että "työ kuin työ" - ei ole enää niin sukupuolisidonnaista kuin on ollut joskus. Tuskin menisi kahvit väärään kitaan, jos tyttö ilmoittaisi haluavansa esim. rekkakuskiksi ja / tai poika esim. sairaanhoitajaksi...

Kyllä minun vanhempani olivat ylpeitä, kun ilmoitin meneväni ammattiopistoon opiskelemaan sähköasentajaksi ja myöhemmin ehkä myös insinööriksi.
Ei ole tullut ainakaan heiltä mitään sepustuksia mihin ammattiin naisen kuuluisi kouluttautua.

Itse olen panostanut lasten kasvatuksessa siihen, että he oppivat lapsuudenkodissaan sellaisia taitoja, joita saattaa myöhemmin elämässään tarvita. Näitä taitoja on esim. se, että osaa tehdä ruokaa, tehdä kotitöitä (siivous, pyykinpesu jne), osaavat kommunikoida ja osaavat nähdä vaivaa tavoitteittensa saavuttamiseksi. Kun he ovat pienestä pitäen joutuneet tekemään kotitöitä ja huolehtimaan läksyistään huvitti sitten tai ei, niin se tarkoittaa sitä, että velvollisuudentunto pysyy hyvänä ja asiat hoituvat.

Omilla lapsilla toisella on urasuunnitelmat jo valmiina, mutta toisella ei. Neuvon, kannustan ja annan mielipiteitä, mutta varsinainen päätöksenteko on nuorilla itsellään. Itse olen ammattikorkeakoulututkinnon suorittanut. Näillä näkymin kumpikaan lapsista ei aio mennä lukioon, vaikka itse olenkin sen suorittanut.

Periaatteessa on ihan sama, mitä lapset tekevät työkseen, kunhan se ei ole laitonta (esim. huumekauppaa, prostituutiota). Kannustan koko ajan nuoriani lukemaan läksyt hyvin ja keskittymään koulunkäyntiin, jotta vaihtoehdot pysyvät avoimena. Esikoisellani keskiarvo riittäisi mainiosti myös lukioon, mutta hän itse haluaa ammattikouluun, jossa työllisyysnäkymät kohtuulliset. Näillä näkymin hän siirtyy työelämään19-vuotiaana ja alkaa ansaita melkein heti samanlaista palkkaa, jota itse saan nyt, kun olen tehnyt töitä 25 vuotta... Todennäköisesti hän siis pääsee jo 20-21 -vuotiaana hankkimaan esim. omistusasunnon, sillä työpaikkakin on tutun kautta jo tiedossa.

Jos lapset haluaisivat huonosti palkatuille aloille, niin kehoittaisin miettimään, että voisiko se homma olla esim. harrastuspohjalta (esim. eläinten hoitaja). Jos palkka tulee esim. hevosten hoitotyöstä, niin harvemmin niillä liksoilla sitten mitään hevosia ostellaan.

Mistään ei toki pettyä kannata, kunhan ovat suunnitelmat järkeviä ja realistisia, mutta tietysti jos jonkun asian tietää omasta kokemuksesta vaikeammaksi kuin on tuoreen pohtijan näkemys niin asioista kannattaa rakentavasti tietysti keskustella.

Juuri kävin itse veljentytön kanssa keskustelua tulevaisuudensuunnitelmistaan, kun vahvimmin mielessä pyörimänsä alan hyvin lähellä omaa tämän hetkistä duuniani, olevan erittäin vaikea työllistyä palkkatyöhön ja valtaosan olevan aika pienituloisia yrittäjiä. Ja työrytmi on sellainen, että täytyy TODELLA pitää jotta jaksaa ja motivaatio löytyy. Alalla ei kuitenkaan ihan kauheata kilpailua ole ja mielellään halukkaita otetaan ihan jopa peruskoulun jälkeenkin oppisopimukseen jos joku haluaa (tosin monesti aika vaikea löytää työnantaja läheltä..), eikä koeta perinteistä pienyrittäjän pelkoa että kun valmistuu niin alkaa omaksi kilpailijaksi ja syömään leipää. Harvemmin kuitenkin on tarjota sitten palkkatyötä ainakaan elämiseen asti pitkäksi aikaa, mutta alan jatkumoa mielellään kuitenkin jaetaan eteenpäin.

Keskustelun jälkeen totesikin, että ottaakin oppisopimuksen tarkemmin harkintaan seuraavaksi eikä perustutkintoa. Näkee alaakin samalla ja onko se ns. sitä omaa kuitenkaan. Uskon käyvän opson kuitenkin loppuun jos sellaiseen menee ja kerran aloittaa, oli oma ala tai ei.

Joten rakentavasti kannattaa aina jutella, mutta amis vie helvettiin ja lukio taivaaseen kuten itselleni toitotettiin perinteisesti 90-luvun alussa, ei välttämättä ole sitten se paras näkökanta. Tai pakottaa jälkikasvua johonkin kouluun vain siksi, että itse sitä arvostaa. Juuri valitettava esimerkki vuosi sitten... Vanhempien painostama henkilö ei päässyt toisena vuonna yliopistoon kun pääsykokeet menivät toistamiseen alle pisterajojen. kaksi vuotta vain lukenut kyseistä alaa varten ja en edes oikein tiedä oliko motivaatio itsellä paras mahdollinen vaan ihan muita toiveita elämästä. Noh...elämä ei sitten jatkunut enää kun päätti päivänsä vähän jälkimmäisten kokeiden jälkeen..

Ensimmäisenvuoden ravintola-alan opiskelijatyttö: Minusta vanhemmilla ei ole mitään sanomista siihen, mihin kouluun lapsi menee vai pitääkö välivuoden. Kenen tulevaisuudesta siinä on kyse??! Sinun vai lapsen? Lapsen!! Minun vanhempani suoraan sanoivat, että tee oma valintasi ja teinkin. He tukivat minua siinä olisi valintani ollut mikä tahansa! :) Äitini joutui menemään lukioon, koska hänen vanhempansa olivat sitä mieltä, mutta keskeytti jo ensimmäisenä vuonna koska ei kiinnostanut. Jos minut olisi pakotettu lukioon tai johonkin toiseen amikseen, olisin sanonut paskat ja käynyt koulua ollenkaan!

Minun kaunis tyttäreni opiskelee automekaanikoksi.Olen ylpeä hänestä.

Sama se on jos lapsi itse sanoo haluavansa. Surullista on jos vanhemmat ei kestä.
Muutenkin 16-vuotias valitsee mitä haluaa niillä tiedoilla ja oletuksilla, ei haittaa vaikka elämä heittää ihan muuhun kuin ensin kuvittelee.

Kyllä minä itse asiassa kerran jouduin miettimään omia ennakkokäsityksiäni kun suht keskikokoinen naisihminen toi keittiöön jääkaapin. Kaupan työntekijä sujautti laitteen todella fiksusti ja ammattitaitoisesti paikalleen.

Ihan JEEEs

Tärkeintä on, ettei nuori halua idolsiksi tai juontajaksi "omaan tv-ohjelmaan". Jokainen järkevä oikea ammatti pieni voitto. Valitettavasti ammattiyhdistykset yrittävät estää kouluttautumista osaan ammateista - kuten lääkärit ja lakimiehet . Niissä krooninen ja tahallinen työvoimapula pitää yllä ylimitoitettuja palkkoja. Toisaalta sitten kaikenlaiset opiskelijamäärään perustuvaa valtionapua saavat humpuukikurssit tuottavat jos jonkinlaista käsitetaiteilijaa, joille yksinkertaisesti ei ole käyttöä ja työtä. Ne vaan ovat mukamas niin hienoja hommia. Huvittavinta on, että nuorena aloittava hyvä putkimies on ehtinyt tienata jo talon ennen kuin tällaiset pörröisten asioiden ajajat pääsevät edes kortistoon.

Lapsi päättäköön mitä haluaa tulevaisuudessa tehdä. Kaikista karmeinta on jos vanhemmat puuttuu lapsensa päätöksiin. Itse olin lukion jälkeen 5-vuotta duunissa. Tosin armeijan kävin välillä. Toivottiin akateemista loppututkintoa.

Poliisina 15-vuotta takana.

Pääasia että pääsee töihin edes. Täällä akateemisen koulutuksen saaneet kansoittavat työkkärin...eli antakaa lapsenne valita...korkeintaan voitte ohjata mutta ei pakottaa...

MÄ en yhtään ymmärrä mitä erikoista siinä periaatteessa on,että joku tyttö päättäis menevänsä armeijaan.Kaikki saa valita oman ammatin,aina ei siihen tiettyyn ammattin pääse, mutta tärkeintä että oot ite vallinnut ammatin, eikä joku toinen.

Olen sitä mieltä, että lapseni saavat valita ammattinsa kunhan saavat jonkun ammatin, josta he itse tykkäävät ja pystyvät käyttämään omia lahjojaan. Itse olen aikoinani lukenut ammatin, jota en ollut edes harkinnut, koska en päässyt siihen koulutukseen, johon hain kahdesti. Suoritin koulun loppuun vain siksi, että sain jonkun ammatin. Käytännön työelämässä totesin, että kyseinen ala ei ole ominta juttuani. Äitiys- ja hoitovapaitten aikana opiskelin avoimessa yliopistossa päämääränä ala, joka vastaisi paremmin itseäni. Jos kaikki käy hyvin, valmistun 39-vuotiaana toiseen ammattiin. Vielä pitäisi sen jälkeen päästä pedagogisiin opintoihin, niin olisin pätevä opettaja. Ja tähän kaikkeen on uhrautunut elämästäni yli 10 vuotta. Olen sitkeä sissi. Toivon, että lapseni löytäisivät nopeammin oman alansa kuin minä.

Mitä se kuuluu vanhemmille, tai muulle suvulle, mitä lapsi = itsenäinen ja aikuinen ihminen tekee työkseen tai elämällään.
Toki vanhemmat voivat kannustaa omalla esimerkillään esim opiskelemaan, hoitamaan eteen tulevat työtehtävät kunnonnolla.
Mutta lapsia EI saisi painostaa, tai odottaa heidän toteuttavan vanhempien unelmaa.
Jokaisella meillä on vian yksi elämä.

Kerron tämän omasta kokemuksestani.
Olen perheen nuorin ja vanhemmistani kaikki, mitä olen tehnyt, on väärin. Vasta heidän kuoltuaan tunnen, että olen vapautunut taakasta ja ahdistuksesta.
Vanhempani olivat molemmat DI ja yrittäjiä. Minulla on 3 isoveljeä, he kaikki - yllätys yllätys myös ovat DI.
Minusta olisi kuulemma pitänyt tulla myös DI tai edes lääkäri.
Valitsin biokemian ja toimin yliopistolla tutkijana, kunnes jäin työttömäksi. Tämän jälkeen olen tehnyt erillisiä projekteja ja pätkätöitä. Töitä kun ei yksinkertaisesti alalla ole.
Hakeuduin työvoimakoulutuksen kautta hotelli- ja ravintola-alalle.
Tämä oli vanhemmistani ennenkuulumatonta ja suuri häpeä.
Ammattiani ja työpaikkaani salailtiin muulta suvulta. Vanhempani, erityisesti äitini, jopa valehteli ystävilleen ja omalle sisarelleen, että olen edelleen yliopistolla töissä.
Toinen valehtelun aihe oli perheettömyyteni. En ole löytänyt sopivaa miestä, seurustelut ovat loppuneet lyhyeen ja olen jäänyt lapsettomaksi vanhaksipiiaksi. Mikä suunnaton häpeä taas tämäkin, toisin kun veljeni, jotka kaikki ovat 3 lapsen isukkeja ja valinneet oikeat vaimonsa ,kuten kuuluu.

Joten oikeasti, moni henkisesti heikompi olisi jo masentunut ja joutunut hoitoon suvun ja vanhempien takia. Itse kamppailin aikani, jotta täyttäisin odotukset, vasta lähempänä 30v tajusin, että minulla on vain yksi oma elämä. Muutin pidemmälle ja vaihdoin tietoisesti ystäväpiiriäkin, etten joutuisi käymään niin paljoa vanhalla kotipaikkakunnalla. Se auttoi osaksi, lopullisesti helpotti vasta kuolema.
Nyt yritän jaksaa veljiäni, joista kaksi jatkaa perheyritystämme. Musta lammas siis edelleen, mutta miksi haluaisin olla heidän palkkalistoillaan ja käskytettävänä.
Asialliset puhevälit ja tapaaminen pari kertaa vuodessa riittää minulle.

jokainen saa valita sellaisen ammatin minkä haluaa, ei saa olla sukupuolesta kiinni. Itse olen ollut metallialalla 37v. sinne ajauduin sattumalta ja sinne jäin , pidin työstäni, joka sisälsi ajanmittaan kaikkimetallityöt. Eli on ollut vaihtelevaa, ei mitään yksitoikkoista toistotyötä. Olen nainen ja jo pois työelämästä.Valintaani olen ollut tyytyväinen.

Itse olen nainen ja rekkakuski ammatiltani. Välit äitiin ovat tulehtuneet juuri tuon takia. Äiti ei ole koskaan pitänyt siitä että olen aina halunnut ns "miehisille aloille", toiselta ammatiltani olen hitsaaja. Juurikaan en äitini kanssa ole edes tekemisissä, isän kanssa kyllä sekä siskojen. Lapsellista käyttäytymistä omalta äidiltä mutta minkäs sille mahtaa.

Sekin tympässee kun jotkut luulee mua lesboksi ammattini takia. Jos vaikka johonkin mieheen tutustuu siis netin kautta ja kerron mitä teen työkseni niin heti ensimmäisenä se on aina ollu tyyliin "Ootko lesbo?? Ootko jätkämäinen?? Näytät varmaan mieheltä??", tavallaan tuohon on jo tottunu jonkin verran, siihen osaa jotenkin asennoitua mutta ei se mukavaa oo. Ihan naisellinen ja naisen näkönen oon, on jopa pitkät hiukset. Enkä edes ole lesbo.

Ite oon kanssa sitä mieltä että olet nainen tai mies niin sitä täytyy tehdä ja opiskella semmoseen hommaan mikä kiinnostaa. Typerää perhana tuollanen jaottelu. Ja perheen kuuluis kannustaa, ei tuomita. Koska kyse on SINUN elämästä, ei kenenkään muun.

Oma äitini oli jatkuvasti mun uravalintoja vastaan kun kerroin että lähen opiskelemaan rekkakuskiksi, aina sai haukkuja kuulla kuin miesten ala se on, ei naiset kuulu semmoseen ym. Mutta en oo antanu sen vaikuttaa, eikä pidä antaakkaan.

Kyllä,kaikkien pitää saada valita oma ammattinsa mitä haluaa tehdä.Ei ole oikein enään erotella mitä kukakin tekee.
Mutta,sitä olen miettinyt että miksi nainen haluaisi mennä armeijaan vapaaehtoisesti ja alkaa "skappariksi" taikka poliisiksi,rekkakuskiksi taikka hitsariksi jne.
Nämä ovat kuitenkin tietyllä tavalla aika miesvaltaisia aloja ja miksi ne ovat,niin ne ovat monesti kovaa fyysistä työtä taikka tietynlaista kurinalasuutta/karskiutta vaativia ammatteja.Oikeastaan aika karuja ja karheita.
Näin ollen,ihminen joka haluaa kyseisen tyyppisiin ammatteihin,pitää myös olla vähän noita edellä mainittuja luonteen piirteitä.Voin myöntää että itsestäni ei olisi noista yhteenkään ja olen siis mies puolinen henkilö.
Eikä tietenkään kaikista ole kaikkea tekemään mutta siitä huolimatta,jää mietityttämään että voiko samassa naisessa olla tietynlainen naisellinen pehmeys ja sitten hieman karumpi sisäinen maisema.Mielestäni ei.

Tiedän monia ikäisiäni vanhempia, jotka ovat itsetunnoltaan niin heikkoja että eivät uskalla antaa edes lapsensa vahvistaa omaansa. Näin toimii juuri vanhemmat, jotka haluavat kulkea näkymätöntä ja vanhoillista keskitietä.

Lapset tehdään siinä toivossa, että he löytävät oman onnensa, ei siksi että vanhemmat saisi vahvistusta olemassaololleen. Jokainen miettiköön itse, miten voi vahvistaa nuoren itseisarvoa tukemalla, eikä kieltämällä ja arvostelemalla heidän valintoja. Mekin olemme itse valinneet joskus polkumme ja oppineet elämästä itse. Annetaan sama mahdollisuus nuorillemme!

tekee typeriä johtopäätöksiä ammatin perusteella. Jos sanoo olevansa siivooja, kaikki olettaa olevan hieman yksinkertainen tai jos tarjoilija, niin hieman pinnallinen bimbo. Ei pidä paikkaansa. Jos mainitsee harrastukset perään, saa todellisen käsityksen.

Itse en isä ole, vielä, mutta kunhan lapsosia joskus/toivottavasti saan, en aio heidän urahaaveitaan alas ampua. Kukin valitkoon tiensä, minä olen kulkemassa omaani (ei ole valtavirtaa) he kulkekoot omaansa.

Vaikea sanoa.. Tyttäreni on 23v. sairaanhoitaja ja se on todella hyvä tutkinto- töitä riittää ja voi jatkokouluttautua yliopiston puolella esim. terveystieteitä lukemalla, voi päästä vakuutusyhtiöihin, ulkomaille.. Tutkinto ei vanhene koskaan, sairaita on aina. Palkat parempia ulkomailla. Olen aika ylpeä. Poika lähtee ensi vuonna Saksaan opiskelemaan kauppatieteitä. Se on ihmisestä kiinni, mutta elämä voi olla helmpompaa kun valitsee oikein.

Kunhan valitsee koulunsa oikein perustein, niin kaikki on ok. Väärä peruste voisi olla se, että kun kaveritkin sinne menee ja perässä mennään ilman varsinaisesti omaa mielipidettä.

Terveisin päiväkodin setä.

Täällä on hyviä kommentteja!!! Lisään vielä omani.

Olen perinteisessä miehen ammatissa (DI) ja arvostan niitä naisia, jotka tulevat ns. miesten aloille, koska se tasapainottaa työyhteisöä. Riippumatta sukupuolesta kaikki käy, kunhan asenteet on kohdallaan. Asema työyhteisössä on ansaittava omalla työllä, sielläkään ei ole ilmaisia lounaita.

Arvostan niitä miehiä, jotka menevät hoitoalalle. Se on raskasta työtä ja siellä tarvitaan myös "miehistä voimaa".

Nuoermpi poikani haluaa "keittiöön", minusta hänen valintansa on hyvä. Elämän onnistumista ei mitata yhteiskunnallisella arvostuksella, palkkapussilla tai maranellonpunaisella autolla.

Lopulta kaikki lähdemme täältä samassa asussa kuin tulimme; "se on yhteistä papissa ja rengissä,..."

tyttäreni opiskelee autopuolella eli on mahdollinen rekkakuski tulevaisuudessa ja tekee sitä mistä eniten tykkää...poika no mielestäni hän sopisi hoitoalalle tai vaikka ruokapuolelle mutta katsotaan mitä hän itse haluaa sitten muutaman vuoden kuluttua opiskella jne. olen aina ollut sitä mieltä että saavat itse valita ammattinsa mistä tykkäävät ja tuntevat viihtyvänsä, sillä he elävät omaa elämäänsä ja rakentavat sitä. Me vanhemmat elämme omaamme joten jokainen tekee omat valintansa parhaansa mukaan, toki tuen lapsiani parhaani mukaan heidän valinnoissaan.
Me jokainen olemme oman onnemme seppiä :)

Olen ikäni ollut rakennusalalla töissä, enkä ole vielä nähnyt naista kirvesmiehenä. Liekö sattuma, en tiedä. Maalareina, sähkömiehenä, laatoittajina, rakennusmestarina, yms. olen kyllä naisia nähnyt samalla työmaalla. Jotkut työkaverit on kyllä kertoneet että tietävät jonkun naistimpurin. Eri rakennustyömailla olen ollut töissä -70 luvulta asti. Niin että timpuriksi vain naiset!!

Itse meihenä olen tyttärelleni joka on lukiossa että semmoinen ammatti missä tienaa jotain aj tavoite pitää olla että saavuttaa jossain vaihessa 10000€ kuukausipalkan. Hoitoalalle emme naiseni kanssa sitä suosittele koska puolisoni on 30 vuotta hoitoalalla ja uransa huipulla ja peruspalkka kaikkine lsiineen 2000€ niin että silleen. Vaikka itse ne ole kuin teksikko niin tienaan 1,5 kertaa enemmän kuin puolisini ja niin edellleen. Sen olen kertonut että ensin katotaan ammattia missä tienaa ja sen jälkeen mikä kiinnostaa koska hyvä palkka tekee työstä mielekkään ja että sillä palkalla saavuttaa haluamansa elintason. Isoilla johtajilla palkka kohdillaan mutta ainoa huono puoli on että on töissä 24/7.

16v ilmoitin iskälle, että aion parturikampaajaksi, enkä halua lukioon. Isä sanoi, että tee niinkuin haluat, sun täytyy elää elämäsi niin kuin toivot. No, kun isä ei laittanut vastaan, niin menin sitten lukioon ja sieltä ylipistoon. Valmistuin maisteriksi ja ryhdyin isän tapaan yrittäjäksi.

Isä kylläkin toivoi, että ajan kuorma-autokortin "kun ei koskaan tiedä koska tulee sellainen tosipaikka eteen, että pitää osata peruttaa täysperävaunu". No, tappelin siten siitä, että sain ajaa pelkän henkilöautokortin.

Meillä isällä oli siis sellainen tyyli, että isä oli ylpeä meistä perheen kolmesta naisellisista blondeista äiti mukaan lukien, mutta vaati, että meidän piti opetella kaikki miesten paskatyöt, vaikka sitten ryhtyisikin lopulta kosmetologiksi kulmakarvoja nyppimään.

Sillä taktiikalla minusta tuli lopulta muodin ja kauneuden ammattilainen. Olin isän kanssa huoltamassa omakotitalomme likaviemäriä siniset haalarit päällä kumpparit jalassa ja isot rukkaset käsissä ja päätin silloin yökötellen, ettei sellaisesta duunista tule päätoiminen ansiotyöni.

Itselleni aivan outo kysymys,meillä ei isä ole koskaan sanonut mitä toivoisi tyttäristään tai pojastaan tulevan kunhan vain hankitaan koulutus ja työ mistä itse pitää. Yksi on sairaanhoitaja,toinen vartija,veli on ensihoitaja ja itse olen juuri hankkimassa toista ammattia tietotekniikan parista.

Itselläni on poika ja tyttö eikä heidän isänsä,enkä itse äitinä ole koskaan ajatellut että mitä heistä pitäisi tai toivoisin tulevan. Tulkoon tyttärestä vaikka automekaanikko tai pojasta lastenhoitaja,kunhan tekevät sitä mistä tykkäävät ja kokevat tulevansa toimeen sillä mitä ansaitsevat.