Mustis ystävästä

Mulla on vähän samanlainen tilanne, että rakastan parasta ystävääni. Pää särkee ihan pelkästä tunteiden ajattelemisesta, kun en tiedä miten suhtautua niihin. Yritän sitten vaan pitää häntä vähän etäällä ettei tarvisi ajatella niitä tunteita. Huonosti onnistuu... Aion ottaa itseäni niskasta kiinni ja puristaa jääpalan kädessä sulaksi joka kerta, kun ajatukset lipsuu häneen väärin. Tiedän ettei se varmaan auta, mutta jos se vähän kertoisi ajatuksille, että kipua tulee jos ne eksyy häneen. Jos ne sitten tajuaisi loppua. Tunnen jopa syyllisyyttä siitä, että leikin vaan platoonisesti ystävää. Niin kuin valehtelisin sille, vaikka se on mun paras ystävä.

Kiitos vastauksestasi kohtalotoveri!

Tietääkö sinun paras ystäväsi sinun häntä kohtaan tuntemastasi vetovoimasta?
Jos tietää, niin miten reagoi, jos ei, niin oletko ajatellut kertoa ja onko toivoa että hänkin tuntisi samoin sinua kohtaan?

Itse yritän elää nyt vain päivä kerrallaan vaikka vaikeatahan tämä on :(
Olen vakavasti harkinnut että vetäisin välit poikki ystävääni, koska eivät nämä tunteet tästä ehkä muuten sammu...

Ihmeellisen vaikeaa on löytää vastaus, vaikka juuri noihin pitäisi osata vastata vaikka unissaan :) Luultavasti hän ei tiedä. Vaikka ei kumminkaan taitaisi tulla täytenä yllätyksenä. En usko, että aion kertoa. Luotan häneen kyllä ystävänä ja voin kertoa asioita, mutta en ihan sellaista osaisi kertoa, kun se liittyy häneen. Tai ehkä vaan en viitsi ottaa riskiä, että reaktio on kauhistuminen. Se on luultavasti se oikeampi syy :) Vaikka goodbyen jälkeen oikeasti helppoa olisikin.
En oikein tiedä hänen tunteistaan. Saattaa siellä jotain olla, mutta ei ehkä sellaista, että mun kannattaisi kertoa tunteistani.

Siksikään en halua kertoa, että saan kyllä tunteeni hiljaiseksi ja pystyn vaan päättämään, että rajoitan hänen ajattelunsa hyvin vähään. Tällä hetkellä teen sitä.
En silti valehtelisi, jos joskus asiasta joutuisi puhumaan, mutta en usko että keskustelua aiheesta aloitan. Voi myös olla, että en itsekään ole selvillä mitä tunnen ja siksi en puhu siitä. En nyt viitsi mennä sanomaan vaan, että ajattelen häntä välillä huvikseni ja en itsekään tiedä mihin suuntaan sitä pitäisi tulkita, koska en välttämättä halua myöntää mitään itselleni :) Vaikea toisenkaan on siitä sitten selvää saada. Varmasti asiasta keskustelu tämän ystävän kanssa auttaisi ja selventäisi, mutta kyllä häneltä voisi tulla se kiitos hyvästi ennen selvennystä.

Itse en jaksa enää ajatella mitään radikaalia välien poikki vetämistä. Pahimmassa tapauksessa se jättää vaan asiat pyörimään päähän. Mieluummin kuulen sen goodbyen ja sitten voin jatkaa hyvillä mielin. Vaikka näköjään en uskaltaisi sitäkään kuulla :)
Tuo päivä kerrallaan eläminen on hyvä. Vai pelottaako kumminkin eniten se, että saisi tunteisiin vähän vastakaikua. En tiedä.

Muista sitten kertoa, jos keksit lääkkeen mikä tähän auttaa. Piharatamot tai burana ei oikein...