Äidin "lempilapset"

(jatkuu)

Äidin erilainen suhde meihin on muutoinkin nähtävissä, lellityllä siskollani on tusina "hellittelynimiä", siis sellaisia joita lapselle annetaan rakkaudesta. Näitä äiti vielä nykypäivänäkin saattaa leikkimielisesti käyttää, esimerkiksi (nimi muutettu); "mitäs meidän pikku Kaisuliinille kuulu?", minä varmaankin lentäisin selälleni jos äiti "hellittelisi" minua noin. Jos äiti haluaa juttuseuraa, hän soittaa automaattisesti siskolleni, minulle vain kun on pakko ja on oikeasti asiaa. Siskolleni kerrotaan uutiset ensimmäisinä, minä saan kuulla kaikesta vasta jälkeen päin. Väkisinkin koen, että minä olen todella vähäpätöisempi, siskoni on aina etusijalla aivan kaikessa.

Kysympä siis, mikä neuvoksi? Kellään muulla samoja kokemuksia? Millaisen ratkaisun tilanteeseen voisi löytää, kun edes suoraan ei tunnu voivan sanoa? En jaksaisi enää tuntea olevani täysi nolla siskoni ja veljeni rinnalla, kun sisimmässäni tiedän etten ansaitse osaani.

En oikeen edes ymmärrä miksi vanhempien pitäisi tuolla tavalla syytää rahojaan tai tavaroitaan omillaan asuville, aikuisille lapsilleen. Kun itse lähdin kotoa, pyysin äidin takaamaan pankkilainan, jolla sain ostettua puhelinosakkeen, silloin ei ollut kännyköitä. Maksoin lainan pankkiin, enkä ole mitään sen jälkeen pyytänyt enkä tarvinnut.

Vaikuttaa siltä, että siskosi on hyvä manipuloimaan ja saa siksi äitisi kustantamaan kaiken haluamansa. On minullakin vanhempi veli, joka on ihan selkeästi ollut aina se rakkain lapsi, vaikka minä olen ollut se kiltimpi ja paremman koulutuksen opiskellut ja työssä menestynyt. Minä olen aina rientänyt avuksi vanhemmilleni, kun on tarvittu kaupunkiasunnossa tai mökillä, veljeni vierailee vain kahvikutsuilla. En tiedä, paljonko hän on saanut rahallista apua, mutta yllättäin ostivat vaimonsa kanssa ison rivitaloasunnon. En tiedä sitäkään, paljonko isoäitini siihen asuntoon laittoi rahojaan, vai laittoiko mitään. Minä en ole saanut latiakaan, asun vuokra-asunnossa perheeni kanssa.

Sinun tilanteessasi laittaisin kaiken siskosi saaman rahallisen hyödyn kirjoihin ja kansiin, jotka voisit sitten aikanaan esittää perukirjoituksessa. Siinä nimittäin kysytään, onko joku saanut ennakkoperintöä ja tämä on ihan justiinsa sitä ennakkoperintöä.

Älä anna narrata itseäsi.

No ei aloittajan sisaren saama apu mitään ennakkoperintöä ole. Ei todellakaan.
(tämän tiedän ihan varmaksi ammattini takia)





Vanhempien ei tosiaankaan ole mikään pakko avustaa täysi-ikäisiä lapsiaan, mutta jos he haluavat niin mikään ei heitä estä. Ja useissa perheissä on eriarvoisuutta, sille nyt ei voi mitään.....valitettavasti.

Oletan että aloittajan luku 89 on syntymävuosi.

Annanpa sinulle vähän uutta näkökulmaa tähän asiaan sen lellityn kannalta katsottuna.

Eli minä olen se meidän perheen hemmoteltu lapsi. Ikäeroa veljen kanssa yli 10 vuotta. Uskon, että sen takia äiti piti minua kuin kukkaa kämmenellä: vahti koko ajan, en saanut tehdä mitään kivaa etten vaan satuta itseäni. Tästä syystä en oppinut kotitöitäkään tekemään. Olisinhan voinut satuttaa itseni ruokaa tehdessä tai siivotessa. Opin laittamaan ruokaa ja siivoamaan vasta parikymppisenä, kun muutin kotoa. En ollut taloudellisesti valmis omaan elämään, mutta en vain enää olisi kestänyt asua saman katon alla äitini kanssa.

Pienenähän tuo oli kivaa, kun sai kaiken mitä halusi eikä tarvinnut tehdä mitään asian eteen. Vähän kun inahti, tuli uutta vaatetta ja leluja. Sitä ei vain silloin tajunnut, millaisen karhunpalveluksen äiti minulle teki. Nimittäin vielä aikuisena ajattelin pitkään, että minähän saan kaiken mitä haluan. Että vanhemmat hoitaa minun laskut jne. Ja pitkään olikin niin. Mutta ihan oikeasti ihmisen perustarpeisiin minusta kuuluu, että pystyy itse omilla tuloillaan maksamaan laskut ja hoitamaan kaikki hankinnat. Ei se ole minun ansaitsemaa, jos äiti maksaa minulle kaikki ostokset. Yrittää kyllä vieläkin, mutta en enää suostu. Epäilen nimittäin, että ostelemalla tavaroita äiti yrittää tavallaan hallita minua. Koska minä olen aina tehnyt kaiken niin kuin äiti haluaa. Olen ikäänkuin ikuisessa kiitollisuudenvelassa noista maksetuista laskuista ja tavaroista. Sitä kai äiti loppujen lopuksi on halunnutkin.

Eikä työnantajat palkkaa ihmistä, vaikka tämä kuinka inisee. Minulta sitä paitsi puuttuu itseluottamus lähes täysin, koska en ikinä ole tehnyt mitään mainitsemisen arvoista (vanhempieni mielestä siis). Työelämässä olen hyvin arka enkä siksi saa tehtyä työtäni niin hyvin kuin mihin minulla on mahdollisuus. Sanoisinpa että vanhemmat, varsinkin äiti, on pilanneet minut täysin. Tämä asia valkeni minulle vasta vähän aikaa sitten, kun isäni kuoli. Äidilläni oli tapana motkottaa jokaisesta asiasta isälle, nyt kohteena olen minä. Hän myös syyttelee usein minua, miten hän on uhrannut koko elämänsä meille lapsille. Ja haukkuu äitejä, jotka ottavat omaa aikaa irti lapsista omia menojaan varten. Hyvin katkera nainen tuo äitini siis. Niinpä yritänkin olla mahdollisimman vähän tekemisissä äitini kanssa, koska haluan vihdoin elää omaa elämääni ja maksaa itse laskuni ja ostokseni.

Eli sitä vaan halusin sanoa, että aina ei eriarvoisuus ole niin mustavalkoinen juttu. Taustalla voi olla kiristämistä, ylisuojelemista, omistushalua jne. En tiedä onko teidän perheessä näin, tämä on vain minun kokemus. Minä olen aina toivonut, että isä olisi kasvattanut meidät eikä äiti. Veljeni kasvatuksessa isäni kyllä olikin enemmän mukana ja veljestäni tuli kunnon ihminen. Minut äiti pilasi ja olen siitä hyvin katkera. :(

Hmmm. Vaikka tarinani on eri, niin kyllähän tuosta siskosi käytöksestä kuultaa kaiken "itsevarmuuden" läpi huono itsetunto. Ei kenenkään, jolla hyvä itsetunto on, tarvitse vähätellä muita ja kehua omilla asioillaan. Johtuuko sitten vanhempiesi kohtelusta vai jostain muusta, mutta epävarmuudelle tuo selkeästi vaikuttaa. Ehkä siskosi on sinulle kateellinen jostain, mutta et vain huomaa sitä? Ja se huomionkipeä ihminen on usein juuri se, jolla on kaikkein huonoin itsetunto. Siksi haluaa olla kaiken keskipisteenä. Samoin muiden onnesta on vaikea kuulla, koska se oma "onni" on niin pinnallista ja materialistista. Eikä hiljaisuus ole sama asia kuin huono itsetunto. Paitsi jos tiedostat, että sinulla huono itsetunto on. Jotkut ihmiset vaan on hiljaisempia eivätkä aina äänessä. Ja itse olen huomannut, että hiljaisemmat ihmiset ovat parempia ystäviä kuin aina äänessä olevat: kuuntelevat muitakin kuin omaa ääntään. :)

Toivottavasti tilanne jotenkin päin fiksusti ratkeaa. Tuollaiset asiat voi jatkua ihan elämän loppuun asti, mikä on tosi sääli. Perhe on kuitenkin yleensä yksi ihmisen tärkeimmistä asioista elämässä.

Nimenomaan tiedostan, että minulla on huono itsetunto, en usko lainkaan itseeni vaan olen tottunut siihen, että olen aina jollain tavalla huonompi kuin muut. Ja edelleen koen, että se johtuu siitä ettei minua ole kohdeltu tasavertaisesti siskooni nähden. Tottakai se saa minut tuntemaan itseni huonommaksi, ja siskoni paremmaksi. En oikein käsitä miksi suosiminen aiheuttaisi jollekin huonon itsetunnon, sinun tapauksessasikin huono itsetuntohan näyttää syntyneen muusta kuin suosimisesta, siitä että koet äitisi hallitsevan sinua suosimisella, sekä sillä että äitisi syyttelee asioista sinua.

Minun äitini ei _koskaan_ syyttele siskoani mistään, ei edes oikeasta aiheesta. Hän nöyristelee itsekin siskoni edessä, ei uskalla pistää hanttiin vaan kuten sanottu, antaa siskolle periksi missä tahansa asiassa. Se ettei siskoni siedä muiden onnea, voi toki kertoa hänen ongelmistaan itsensä kanssa. Suurin ongelma on hänelle se, ettei hän kykene käsittämään sitä, että maailma ei pyörikään vain hänen ympärillään. Se voi olla juu tietynlaista epävarmuutta, muttei sitä voi rinnastaa siihen huonommuuden tunteeseen mitä itse koen. Ajattelen asian niin, että siskoni huomionkipeys on ennemminkin "suosioahneutta" kuin huonoa itsetuntoa. Se on kyllä totta, että karhunpalveluksenhan äiti vain on siskolleni tehnyt lellimisellään, ymmärrän että kun siskoni tajuaa, ettei olekaan maailman napa, niin kolahdus voi olla kova, kuten sinullakin. Minua ei erityisesti suututa sisareni, vaan nimenomaan äitini käytös. Siskoni saattaa jo jollain tasolla tajuta että tässä maailmassa ei olekaan kyse vain hänen ihmeellisyydestään, mutta äiti jatkaa silti käytöstään ja sisko saa lopulta oppia elämän perusasiat kantapään kautta.

Mutta tosiaan, kurjia kaiken kaikkiaan ovat tällaiset tilanteet. Vuosia jatkunut sisarusten eriarvoisina kohtelu tuskin muuttuu yhdessä yössä, mutta ehkä sitä voi lähteä työstämään joltian kantilta ja pikkuhiljaa saavuttaa tasavertaisempaa suhdetta vanhempien ja lasten välille.

AP: Sinun tarinasi on aivan identtinen minun tilanteeni kanssa! Juuri samaa olen kokenut heti nuoresta aikuisuudesta lähtien. Mutta meillä siihen liittyy vielä tällainen "kieroutuma": äitini ei edes ota valokuvaa minusta! Ja todellakaan noin 10 vuoteen olisko pari kuvaa juhlissa ottanut missä minäkin olen, sen sijaan kun hän vierailee rakkaan ja "ainoan" lapsensa luona säännöllisesti,niin filmirulla on joka kerta täynnä ja sitten sitä minulle esitellään. Jossain vaiheessa tajusin että on jotenkin outo ilmiö. Kaikki vanhat huonekalut tai poisheitettävät tavarat annetaan automaattisesti sisarelleni. Tai jos hänellä on täyttä, seuraavana on roskis, tai kierrätyskeskus. Minulta ei äitini ole kertaakaan elämäni aikana kysynyt että tarviaisinko vaika mattoa tai vanhaa huonekalua vaikka len usein sanonut aiheesta että tarvitsisin. Ei vaan ole väliä minusta. Ainoa mitä voit tehdä on ottaa esiin asia sisarustesi kanssa ja kertoa heille että he myös syyllistyvät sinuun kohdistuaan syrjintään, ja jättä heidät vaikka pois häistäsi, koska he eivät välitä sinusta. Itse olen itkenyt ja vihjaillut ja jopa suuttunut, mikään ei muutu. On joku psyykkinen häiriö varmasti, ei sitä muu selitä.

Voisit alkaa hankki ikomaa ystäväpiiriä? Kenties harrastusten ja vapaaehtoishommien parissa. Uuden ystävien ja kiinostustusten kanssa sinulle tulis mielenkiintoista tekemistä vapaa-ajallasi ja olisit ihmisten, jotka arvostavat ja kunnioittavat sinua, ympäroimä.

Todennäkoisesti sinä et voi muuttaa perheesi toimintakaavaa joten hoida vain omat asiasi. Aivan niinkuin olet LOISTAVASTI tehnyt tähänkin saakka.

Anna perheellesi tilaa toimia omillaan, on täysin tarpeetonta sinun mennä hakemaan sieltä alentavia tunteita ja pahaa mieltä.
Sinä olet selvästikin raivannut oman tiesi ja tiedät aivan tarkkaan olevasi heitä korkeammalla tasolla. Tuon tunteen sinä olet ansainnut itse, nauti siitä ja nauti elämästäsi. Jätä perheesi rauhaan

"jätä perheesi rauhaan" kulostaa helpolta, mutta meillä jokaisella on vain perhe. Ystävät voivat olla tukena, mutta veri on vettä sakeampaa. Myös niille ystäville se oma perhe on aina ykkönen, ystävät toissijaisia. Kyllä asiat kannattaa puhua halki mahdollisimman pian muuten ne pahenee ja jäävät vaivaamaan vuosikymmeniksi.

Minulla vähän samankaltainen tilanne, mutta tässä tapauksessa lellimisen kohteena on nykyinen mies. En tajua, miten aikuinen ihminen (yli 50) viitsii paapoa toista yli viisikymppistä perustervettä ihmistä niinkuin tämä kulkisi vielä vaipoissa? Saati miten iso mies viitsii käyttäytyä kuin mikäkin kakara. Melkein jos tikku tulee sormeen niin juostaan kotiin "äiti äiti puhalla!" Ja äitihän puhaltaa. On se varmaan kiva kun kaikki kannetaan nokan eteen kun hiukan inahtaa.

Kaikki muu unohtui silloin kun tämä mies aikanaan tuli kuvioihin. Minulta ja veljeltäni ei vaivauduta kysymään kuulumisia, ei poiketa käymään, ei mitään. Minulle äitini soittelee vähän väliä mutta ihan vaan kertoakseen miehensä tekemisistä. Minun elämäni ei kiinnosta pätkän vertaa. Olisi edes kiva kuulla välillä juttua muustakin kuin siitä yhdestä ja samasta asiasta, varsinkin kun olen ehtinyt kyseiseen asiaan jo tutustua ja tiedän kyllä millainen on.
Kun menen käymään, olen pelkkää ilmaa. Jos yritän vaikka kysyä kuulumisia, vastaus on pelkkä "ei mitään" ja sitten äkkiä miehen kanssa Emmerdalea vahtaamaan. Silloin harvoin jos minulta jotain kysäistään, vastauksena "aijaa..." ja taas Emmerdalen kimppuun. Keskusteluissa ei minulla sen paremmin kuin veljellänikään ole mitään jakoa. Mielipiteet eivät kiinnosta, sivuutetaan, puhutaan päälle... Minun ja veljeni kanssa ei ilmeisesti voi jutella. Tämän miehen kavereitten/tuttujen/sukulaisten/puolituttujen kanssa voi, ja pitkään. Me verisukulaiset saamme sitten istua tylsinä eikä mahdollista poistumista edes huomata.
Mutta auta armias jos menee vaikka viikko ettet käy tai soita, tai vaikka jätät vastaamatta puhelimeen. Silloin on täyssota päällä, vaikka kuinka yrittäisit sanoa että joo on ollut kiireitä jne (teen kahta työtä ja hän tietää sen kyllä). "Mistäs nyt on suututtu?" tai "Sitä ei vissiin enää välitetä" ym. Olen koettanut kysyä että miksi minun pitää olla aina se joka käy ja kysyy mitä kuuluu, varsinkin kun ketään ei selvästikään kiinnosta läsnäoloni saati minkäänlainen vuorovaikutus, mikset itse joskus tulisi käymään jne. mutta siinä kohtaa saan kuulla kuinka kiittämätön ja p*ska ihminen olen.

Veljeni on jo luovuttanut, en tiedä kauanko itselläni kestää.

Eläimet ovat viisaampia, ne laittavat pentunsa maailmaan eivätkä tarvitse niitä kyseenalaisia valtapyrkimyksiään pönkittämään, eivätkä pennut palaa maitoa kinuamaan aikuisina.
Etsikää ihmiset oma elämä ja tehkää ero vapaan yhdessäolon ja vedätyksen välillä. Antakaa omille vanhemmillenne anteeksi heidän heikkoutensa ja tyhmyytensä, mutta älkää pelatko heidän pelejään, muuten jatkatte samaa itse.

Tuttu tilanne, eikä se siitä muutu miksikään, niin kauan kuin äitisi on elossa. Saattaa kuulostaa todella pahalta, mutta niin se vain on. Itse olen kokenut saman, olen jo yli puolivuosisataa tallannut maapalloa, mutta mitä tulee sisaruksiiin ja siihen kuka heistä on etusijalla äitini mielessä, siihen ei ole koko aikana mitään muutosta tullut. Oma ratkaisuni on ollut pitää pesäeroa koko sukuun, vain pakolliset hautajaiset olen käynyt, mutta en mitään muuta.
Tilanne on aina sama, on aivan sama oletteko vielä lapsia tai aikuisia, se tärkeysjärjestys ei siitä miksikään muutu -ikinä. Ole vain oma itsesi, minkään kaman tai roinan kadehtiminen on ajanhukkaa.
Toki selitän vain omasta puolestani, että mikään ei muutu tai ole koskaan muuttunut, mutta siitä ei kannata ottaa itselleen taakkaa.

meillä tilanne on vähän samankaltainen, ollaan vaan siskoni kanssa molemmat lellittyjä, saatu ilmaiseksi melkein kaikki mitä on kehdattu pyytää ja siksi työnteko, opiskelu ja oman toimeentulon rakentaminen ei ole kumpaakaan meistä kiinnostanut - mitä sitä turhaan, kun rahaa on ja myös vapaata aikaa tehdä mitä tykkää. pidemmän päälle rahallinen "apu" ei ole mikään apu, vaan vanhempien keino pitää lasta hallinnassa tai korvata materialla jotain tärkeämpää, kuten rakkautta.

lapsena olin kiltti ja tunnollinen ja aina vanhemmilleni mieliksi, ei varmaan kovin tervettä, mutta jo tosi pienenä huomasin kuinka helposti pystyn heitä huijaamaan, silmissä olin nöyrä pikkuenkeli, seläntakana tein mitä tykkäsin. laitoin siskon pyytämään karkkirahaa, kun en omaa mainetta halunnut vanhempien silmissä pilata, ja tästä saivat siskosta ahneen kuvan. koska harvemmin sodin isääni vastaan ja kuuntelin sen kännijuttuja, musta tuli sen lempilapsi ja suurten odotusten kohde. vasta viimeisen vuoden aikana olen tajunnut kuinka pahasti se isän luoma kuva mun tulevaisuudesta on muhun vaikuttanut, vasta reilusti päälle parikymppisenä alan luoda omaa tulevaisuutta hakemalla kouluun ja tekemällä töitä, aiemmat vuodet lomailin näyttääkseni isälleni, etten todellakaan ole sen kiiltokuvan näköinen millaisena se mut näkee enkä sen lellittelyä tarvitse. aika vähällä väkivallalla säästyin kun osasin puhua asiat isäni kanssa, mutta se jatkuva mielistely ja sääli isääni kohtaan on saanut mut välillä vihaamaan sitä. rahaa en siltä ikinä pyydä vaan äidiltä, mutta isäni rahoja ne ovat, koska haluaa mun olevan jossain vastuussa sille teoistani. ne rahat menee kirjaimellisesti vessanpöntöstä alas.

siskoni on aina kadehtinut mua siitä, että tulen paremmin toimeen isämme kanssa ja "saan aina kaiken ja olen se lempilapsi, v*tun prinsessa..." ja on se räikeä suosiminen muakin ärsyttänyt, kuitenkin siskoani rakastan ja koko lapsuuden toivoin, että se saisi haluamansa huomion isältä. olen vihainen isälleni siitä, että sivuuttamalla siskoni se teki siitä helposti katkeroituvan, ihmisriippuvaisen, vallanhaluisen ja ahneen ihmisen - oman kuvansa. on aika surullista seurata, kun kaksi rakasta ihmistä elää narsismissaan ja vihaavat toisissaan just niitä piirteitä, jotka ne samanlaisiksi tekee. siskoni siis elää ajatuksessa, että minä sain isältä kaiken, ja se itse ei saanut mitään, ja sen takia kaikki hyvä mun elämässä on siltä pois.

huonosta omatunnosta ja säälistä siskoani kohtaan äiti on sen automaatti, haukkujen kohde ja paskakaivo silloin kun mua ei kiinnosta kuunnella. joskus sisko tuhlaa ulkonäköönsä, sitten se saa päähänsä, että koti on linna ja siitä pitää tehdä ylellinen kulissi, jota kehtaa ihmisille esitellä. rahalla saa kaikkea kaunista, ja onhan siskollani tyylitajua. se järjetön määrä materiaa ja kaikki kauneushoidot on vain täytettä tyhjyydelle, joka tuli siitä, ettei isä tuntunut välittävän. äiti korvaa siskolle kaiken eikä siskon tarvitse kuin käskeä äiti kaupoille (jos äiti ei ehdi, syy on tietysti se, että "kaikki muu menee aina mun edelle") ja kantaa kassalle kasa tavaraa. jos jostain syystä erehdyin menemään mukaan ja vielä sovittamaan vaatteita samassa kopissa, sisko teki aika selvästi, että mun olemus on nolo ja näytän sairaalta. jos äiti kysyi haluaisinko mä jotain, siitä sisko nosti metelin ja opin pysymään poissa niiden ostosreissuilta. tämä kaikki selitys liittyy asiaan sillä, että siskoni saattaa kassajonossa selittää äidille, miten paska olo ja elämä sillä on ja miten ne uudet farkut ja tavarat parantaa sen oloa.

sisko siis tietää tavaroiden olevan pelkkä korvike rakkaudelle ja tekosyy viettää aikaa yhdessä, kun niiden ylpeys ei muuten anna periksi. äitini taas hyvittelee isän käytöstä ja omaansakin ja pitää siskon tavaroissa saadakseen sen fiksumman lapsensa keskustelemaan maailmanmenosta.

jatkuu..........

Mahtaa olla siskon kammarissa ahdasta, kun siellä on kaikki oman kodin (velaksi hankitut) tavarat, mutta hän silti asuu lapsuudenkodissaan. Velat ulosotossa.
Monipuolinen sisko sinulla.

Tuttua settiä tuttua settiä. Itse tein aikani katseltua syrjimistä, että vaihdoin nimeni ja laitoin yhteystiedot salaisiksi. Lisäksi muutin kauaksi isompaan kaupunkiin. Homma toimi, ei tarvitse nä katsella vittuilua ja syrjimistä. Olen pärjännyt itsenäisesti paremmin kuin veljeni jota lellittiin, tieto lämmittää enemmän kuin raha. Vanhempieni tulevaisuus, kun on lypsettynä tyhjiin, ei lellikki veli enää käy ja minä taas en käy koska siihen ei ole aihetta. Niinpä saavat mitä ovat tilanneet:yksinäisen vahuuden ilman lapsia ja lastenlapsia. Eikä säälitä yhtään.

Hyi vittu mitä ihmisiä. Onneks ei omassa perheessä/lähisuvussa/ystävissä oo tuollasia:)

Otan osaa:P

Minulla on pikkuveli, jota äitimme tykkää lelliä kuin mitäkin pienokaista. KOSKAAN hänen ei ole tarvinnut tehdä kotitöitä "koska on poika", KOSKAAN häntä ei olla patistettu tekemään töitä, kun täytti 15v. (minulle kyllä paasattiin, että pitää hakea töitä!), äitini on antanut ja antaa edelleen kaiken periksi hänelle. Ollaan nyt molemmat aikuisia ja minä vakituisessa työssä ja veljeni ei missään työssä (ei ole edes ammattia itselleen opiskellut). Äiti vippaa hänelle rahaa tuon tuosta suuriakin summia ja mukamas vain siksi "koska ei hänellä ole rahaa, kun ei käy töissä" no KAPPAS! Miksiköhän ei käy töissä!? Koska mami on antanut kaiken periksi ja ajanut veljeni siihen pisteeseen, että hän saa kaikkea tekemättä mitään.

Äitini suukottelee veljeäni aina ja mussuttaa "minun söpö pikku poitsulini" ja minua EI KOSKAAN edes halaile paitsi, jos olen tehnyt jotain hänen hyväkseen! Veljeni on tietysti ihan äitini pauloissa ja käy miltei päivittäin syömässä hänen luonaan ja kinumassa rahaa ja äiti auttaa. Minä en ole KOSKAAN saanut rahaa niin suuria summia, en edes lähellekään sitä! Varmaankin siksi, "koska minulla on rahaa, kun käyn töissä"...

Olen kyllä asiasta huomauttanut ja MONESTI ja varsinkin veljelleni. Veljeni vaan käyttäytyy v*ttumaisesti ja rehvastelee vielä lisää mitä äiti on hänelle antanut. Enpäs tiedä millainen aviomies veljestäni joskus tulee... Voin vaan kuvitella, että hän toivoo itselleen juuri sellaista naista, joka paasaa ja paapoo häntä niin kuin äitikin. Huh huh.

Tällaista se on, jotkut on eriarvoisia lapsia vanhempien silmissä ja se on ihan totta vaikka kuinka sanottaisiin, että "rakastan teitä molempia yhtälailla" niin teot puhuvat jotain aivan muuta!

Enpäs tiedä millainen aviomies veljestäni joskus tulee... Voin vaan kuvitella, että hän toivoo itselleen juuri sellaista naista, joka paasaa ja paapoo häntä niin kuin äitikin. Huh huh.

Voin vastata:hänestä tulle kaikki mulle ja heti aviomies. Kokee, oppiin että hänelle kuuluu kaikki, koska tähänkin asti tullut. Tällaista aviomiestä ei kovinkaan moni nainen katso pitkään, saatikka työnantaja. Työelämässä nyt kun vaan maksetaan työpanoksesta(mitä se sitten onkin) niin helpoon tottunut kaveri ei kestä kauakaan. Veljesi ei ole tottunut tekemään mitään tavoittidensa eteen. Ja äiti ei voi loputtomiin jeesata. Kun menee työpaikka menee mieiltä usein se avioliitto ja loppun onkin tuhansien murheellisten laulujen maasta. Kun tämä tapahtuu, niin voit aloittaa suoran vittuilun veljellesi vuorostasi. Älä anna anteeksi äläkä unohda. Mutsillesi taas voit todeta aikanaan kun kyselee vierailulle, että hän on tervetullut veljesi luo. Nyt voi miettiä sitä "tasa-arvoista "suhtautumista molempia kohtaan.

Mullakin lellikki veli, nuorimmainen, tietty. PIDÄN ETÄISYYTTÄ veljeni perheeseen, muuten tulee paha mieli, ja joskus pidän pausseja vanhempiinikin, koska haluan unohtaa välillä veljen lirkutukset ja kehumiset jne...

Juurikin niin tuttua! Yksinkertaisesti en enään avaa elämääni äidilleni enkä siskolleni. Olen ukoistanut heidät. Hoidan ainoastaan asiallisesti lähes virastomaisesti kaiken aivan pakollisen yhetydenpidon. Alussa sain kritiikkä mutta nyt ovat jättäneet rauhaan! Ei perhettä mutta ei huoliakaan.

Olen diagnosoinut äitini käytöstä ja olen tullut siihen tulokseen että syntymäni oli äidilleni jo alusta negatiivinen asia ( vahinko nuorea), joten luulen että hän kokee minut ihmisenä joka riisti hänen nuoruutensa. Tätä painolastia en aio kantaa elämässäni mukana kantakoon hän.

Totta on, että äidit saattavat olla läheisimpiä joillekin lapsistaan ja toisia melkein vihata. Äiditkin ovat vain ihmisiä ja jokin asia heidän siällään saa tämän aikaan.
Äideille pojat ovat monesti tärkeimpiä ja sitten vanhin ja nuorin lapsi.

Meillä tämä asetelmä aiheutti aivan hirveän asian, pojat eivät enää hyväksyneet meitä sisariaan ja aivopesivät äidinkin mukaansa.
Asia sai kauheat mittakaavat, oli uhkailua sun muuta kamalaa, isän jälkeen perinnön kanssa sanottiin, akoille ei kuulu mitään.
Mutta kun kuitenkin kuuluu, olin senverran vahva, että sanoin, että empä kirjoita mihinkään tasa-arvottomaan paperiin nimeäni. No tietenkin alkoi hirveät ajat, jopa uhattiin tappaa. En haukkunut, en moittinut ketään, sanoin vain ajatukseni. Kävimme äidin kanssa keskustelun jopa katekismuksen käskyistä, esim kunnioita isääsi ja äitiäsi jnd. samalla tavalla. Kerroin äidille, että minulla on vain yksi ja ainoa äiti jota kunnioitan ja rakastan syvästi, mutta siihen en usko käskyn olevan, että mitä äiti tai isä tietää on kaikki oikein, sillä en usko kenenkään tietävän ja osaavan kaikkea. Kerroin myös, että lapsi ei voi valita äitiään tai isäänsä, silloin täytyy kaikkien olla tasa-arvoisia.
Näin käytyämme asioita pääsimme äidin kanssa yhteisymmärrykseen , veljeni eivät ole tätä koskaan hyväksyneet.
Nyt äidin kuoltua sanon, että meillä äidin kanssa oli ihan hyvät yhteydet ja se mitä äiti oli laittanut näkyville kaikille oli sydäntä lämmittävää. Hän oli kirjoittanut viestin, että rakastaa kaikkia lapsiaan ihan yhtä paljon ja haluaa kaiken jälkeensä olevan menevän kaikille tasan.
Tämä oli ihana asia, kaikki on sujunut hyvin, äitiä on vain suuri ikävä.

Tämä on vain yksi kohtalo, kaikenlaisia voi olla, mutta keskustelu asiallisella tasolla monesti auttaa. Ei katkeruus ei viha.

Moi! Täällä sama tilanne. Äitini ja kolmanneksi vanhin lapsi sisarusparvestamme ovat niin liimattuina yhteen kuin olla ja voi. He asuvat samassa pihapiirissä. Sisaruksellani on jo omia lapsiakin.
Äitini ja hän ovat kaikesta aina samaa mieltä ja minun mielipiteeni ovat liian erilaisia heidän mielestä. Sisarukseni lapset ovat äidille tärkeitä, itselläni on samanikäisinä lapsia ja he eivät saa äitini huomiota koskaan.
Äitini ostaa lempparilapselleen lahjoja ja auttaa lastenhoidossa. Hän myös menee siivoamaan ja tekemään kotitöitä.
Minä kerran pyysin muuttosiivoukseen apua niin sain vastauksen että en hitossa.
Yritän ymmärtää ja olla alentunutta mutta kyllä
välillä tämä ottaa päähän ja paljon.
Olenko vain kateellinen?

Itse saan vielä aikuisenakin veljeni vanhoja tavaroita. Jos joskus saan jotain uutta äidiltäni, en saa mainita siitä ettei siskoni pahastuisi. Aikuisena olen oppinut jättämään asian oman arvoonsa mutta sillä seurauksella, että en enää tieten tahtoen hakeudu perheeni seuraan.

Ei kannata ottaa vastaan rahaa,itse otin pyytämättä tulleita ja nyt saan kuulla äidin kuoltua niistä vaikka käskin lukemaan sukua watsupit joissa kyselin äidiltä onko varma että pystyy laittamaan ja kun maksoin välillä takaisin äiti laitto Minähän sanoin ei takas laiteta. Koittakaa ihmiset nyt järkiintyä. Mutta meidän Suku aina ollut omituinen. Jos oisin voinut valita oisin syntynyt fiksumpaan sukuun. Kiitos hei.