Paniikkohäirikö?

Itselläni on melko mielenkiintoinen ongelma. Meillä on koira ollut jo vuodesta 2006 (kuoli 2008) ja toinen koira hankittiin 2009 ja vielä hengissä. Ratsastusta olen harrastanut jo yli 10 vuotta. Olen siis läpeeni eläinihminen 17-vuotias tyttö. Ongelmat alkoivat vuonna 2009 syksyllä, kun tunsin olevani jännittynyt koiran kanssa lenkillä. En tiennyt yhtään mistä johtui. Hengitys tuntuu onnistuvan huonosti ja hengitys on pinnallista. Koira tietysti aisti tämän ja alkoi pelkäämään. Aloin stressata sitä, kun koira pelkää. Luulin ensin että koira pelkää pimeää, mutta sitten jokaisen lenkin aikana tuli tätä jännitystä. Aloin vältellä joitakin paikkoja (en tiedä miksi) mihin mennä koiran kanssa lenkillä. Muodostin itselleni omanlaisia pelkoja joistakin paikoista. Autossa on sama, jännitän hirveästi olla autossa kun koira on siellä. Kädet puutuu ja olen tosi hermostunut, stressaantunut ja jännittynyt. Välillä en voi olla koiran lähettyvillä ollenkaan. Ja se vie itsetuntoa alas. Joka kerta lenkillä tuntuu, että haluaa tästä tilanteesta äkkiä pois. Sydän alkaa lyömään ja hengitys muuttuu pinnalliseksi ja alan stressaamaan. Tätä on siis jatkunut jo melkein 2 vuotta, ja se ei ole reilua koiralle, joka tarvitsee rauhallisen itsevarman johtajan. No, ajattelin että ainakin hevosten kanssa saan olla normaali ilman mitään pelkoja ja jännitteitä. Kuitenkin vuoden 2010 kevät-talvella se tuli. Ilman mitään syytä. Sama juttu. Hevosten lähellä en voi olla ilman mitään jännitystä (joskus erittäin harvoin voin olla normaali). Se haittaa elämää ja elämänlaatua erittäin paljon. Aina kun menen ratsastamaan, toivon että se olisi jo ohi. Tallilla muuten nautin olla ja tiedän kuinka palkitsevaa se voisi olla ilman tällaista! Se masentaa, stressaa ja vie itsetuntoa erittäin alas. Olo on kuin että en pysyt, en kykene. Hevostenkin kanssa kun ollaan tekemisissä, täytyisi olla erittäin rauhallinen. Tästä koko hommasta on tullut eräänlainen fobia, kauhea stressitila. Sydän tykyttää, kädet puutuu, paniikki iskee. Ja tätä on siis jatkunut melkein 2 vuotta. Olen aina ajatellut, että kyllä se menee joskus ohi. Mutta kun ei ole mennyt. Mikä avuksi? Pitäisikö tyytyä että se menee joskus ohi? Vai pitäisikö hakea apua? Asiasta on tullut joka päiväinen ongelma ja se haittaa elämää ja elämänlaatua niin paljon, että on ollut masennusta ja itkuakin on tullut.