Läheisen kuolema

Vuosi on kulunut siitä, kun lapseni isä, entinen aviomieheni nukkui pois. Menimme naimisiin 14 vuotta sitten ja yhteinen taipaleemme parina loppui 11 vuoden jälkeen (eli 3 vuotta sitten). Kuoleman hetkellä olimme ystäviä ja suurimmat epäkohdat oli selvitetty ja elämä oli jatkunut lapsemme vanhempina.

Edelleen tulee niitä hetkiä, jolloin pysähdyn miettimään edesmennyttä ex-miestäni. Tulee tilanteita, jotka muistuttavat hänestä. Poikamme ei enää hänestä paljon puhu, mikä toisaalta on kai hyvä asia, ettei asia ole enää niin ”pinnassa”. Toki aina, kun poika haluaa puhua isästään, niin sitten puhutaan – avoimesti ja asioiden oikeilla nimillä. Tosin lapsilla on ilmiömäinen tapa puhua kuolemastakin luonnollisesti, toisin kuin usein aikuisilla on.

Sanotaan, että aika parantaa haavat, mikä pitääkin paikkaansa, ainakin osittain. Ajan kulumisen lisäksi asiat ja varsinkin kuolema pitää selvittää ja käydä läpi – oman mielenterveyden vuoksi ja siksi, ettei läheisen kuolema jäisi kummittelemaan ajatuksiin liiaksi ainakaan.

Puhuminen oli minulle itselle todella tärkeää. Varsinkin öiseen aikaan tuolloin kuoleman läheisyydessä, kun kaikki muut nukkuivat, koin hiljaisuuden hyvin ahdistavana. Kun unta ei kuulunut, hakeuduin tuttuun suomi24:n chat-huoneeseen, jossa juttelin tuttujen ja tuntemattomien kanssa asiasta kuin asiasta. Joillekin jopa uskouduin kertomaan tilanteestani.

Olen kiitollinen siitä, miten minua kuunneltiin ja miten empatia-kykyisiä ihan tuntemattomatkin ihmiset voivat olla. Sain purkaa ahdistustani ja suruani pois, juuri silloin kun se oli pahimmillaan. Ystäviäni tai sukulaisiani en halunnut öisin häiritä, vaikka hekin varmasti olisivat auttaneet ja kuunnelleet.

Nyt kun olen uusissa naimisissa ja toinen lapsi tulossa, väistämättäkin puin edellistä avioliittoani ja odotusaikaani. Avioliitto exäni kanssa ei ollut mitenkään erityisen onnellinen kuin ehkä alussa, mutta hyviä hetkiä oli silti ja niitä lähinnä haluankin muistella, tietenkään nostamatta exää jalustalle. Menin naimisiin edellisellä kerralla hyvin nuorena ja tein klassisia virheitä, mitä kuka tahansa voisi tehdä – varsinkin nuori ja kokematon.

Sinänsä olen tyytyväinen, että tiedän jo, mitä sudenkuoppia välttää. Puhuminen/kommunikoiminen on yksi tärkeimmistä asioista avioliitossa, se yhdessä luottamuksen ja keskinäisen kunnioituksen sekä tasavertaisuuden kanssa on kaiken a ja o. Tavallaan siis tästäkin voisin kiittää exääni; hän osoitti minulle, mitä virheitä liitossa voi tehdä ja saatoin niistä jotain oppiakin. Nuo edellä mainitsemani ”kaiken a ja o” –seikathan olivat kaikki puutteellisia ensimmäisessä liitossani. Minun osaltani ainakin ne menivät kokemattomuuden piikkiin.

Noh… Tämän pitkän ”vuodatuksen” perään haluaisin liittää kirjoittamani runon, jonka tein exäni muistolle pian hänen kuolemansa jälkeen.

(Kirjoitettu 5.6.2010)

Sinut näen kaikessa,
käännyn ja siinä Sinä olet
hetken pienen,
kunnes katoat

Tuoksusi muisto
kyyneleeni herättää.
Lohduton kaipuu
minua syleilee

Tukahdutin Sinut pois
tai luulin niin.
Kun täältä lähdit,
Sinut löysin taas

Paljon Sinä annoit,
rakkauden ja lapsen.
Ne, mitä veit,
en enää muista.

Unohdettu on
myrskyt harmaat.
Parannettu on
valolla haavat.

Sinä olet siinä,
olemassa meille.
Nyt ja aina,
muistojen lämmössä.

Jos jaksoit tänne asti lukea, niin kiitän kiinnostuksesta. =)

Kun surulle ja ikävälle antaa tilaa, voivat ne joskus väistyäkin.
Voimia kaikille läheisen kuoleman kokeneille!