Lasketun ajan tienoilla tein koiran kanssa pisimpiä lenkkejä ikinä ja kiipeilin valtavan vatsani kanssa kallioilla poimimassa vadelmia. Vasta jälkeenpäin olen tajunnut, kuinka vaarallista tuo jälkimmäinen oli. Silloin se vain tuntui hyvältä ajatukselta ja onneksi mitään ei sitten kuitenkaan tapahtunut. En edes pitänyt puhelinta mukana noilla reissuilla, vaikka synnytys olisi voinut käynnistyä periaatteessa milloin vain.
Kuopuksen syntymän jälkeen olin samantien mielestäni huippu-kunnossa, synnärillä viihdyin vuorokauden (siellä oli vain tylsää kun vauva vain nukkui, eikä ollut mitään tekemistä) ja hoitajat vähän ihmettelivät energisyyttäni kun kuljeskelin vauva kantopussissa, meikkailin ja ennen kotiutumista siivosin huoneen, otin lakanat pois sängystä ja kyselin minne lähden likapyykkejä viemään. Esikoisen syntymän jälkeen olisin voinut vain nukkua ja nukkua... Saman tien kotiin päästyäni lähdin koiran kans pitkälle lenkille ja naapurit kauhistelivat menoani.
Olin yllättävän energinen vauvan ja 1v2kk taaperon kanssa ja tuntui että tarmoa olisi riittänyt vaikka mihin. Kunnes vauva alkoi heräilemään tosi usein öisin, enkä voinutkaan enää nukkua oman rytmini mukaisesti. Mies joutui tekemään todella pitkää päivää ja olin yksin vastuussa kaikesta. Alkoi jatkuvat itkukohtaukset ja tuntui ettei minua oltu sittenkään tarkoitettu koti-äidiksi. Arjen rutiineihin minulla edelleen riitti virtaa, mutta aiemmasta masennuksesta tutut ajatukset pelotti miua niin, että kuvittelin niiden johtuvan lapsista ja että olisin parempi äiti jos menen töihin. Ja yksi huono päivä lasten kanssa (sattumalta miehellä oli juuri samana päivänä paha päivä töissään) ja illalla päätettiin, että vaihdetaan osia ja mies jää kotiin lasten kanssa. Jotenkin siis ajattelin että töihin paluu estäisi uuden masennuksen
Jatkuu
II-tyypin bibo?
11
5680
Vastaukset
- Minun tarinani
Pahoitteluni, tämä osa piti tulla ensin, mutta jotenkin onnistun pätkimään väärin kun kaikki ei mahtunut samaan...
Olen lähes vakuuttunut, että minulla on tuo kakkostyypin kakssuuntainen sekamuotoisin jaksoin. Olisi kiva kuulla, onko joku muukin kanssani samaa mieltä?
Olen 28-vuotias nainen ja esikoisen syntymän jälkeen sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Tulin uudelleen raskaaksi kun esikoine oli puolisen vuotta ja jossain vaiheessa hakeuduin hoitoon. Joitain kuukausia sinnittelin ilman lääkkeitä, mutta lasten parhaaksi aloitin hyvin miedon annoksen Sertralinilla. Lääkkeitä ehdin syödä n. 4kk ennenkuin oli pakko lopettaa pari viikkoa ennen laskettua aikaa, ettei vauva saisi vieroitusoireita.
Muutamassa viikossa lääkkeen aloittamisesta oloni parantui kohisten ja yks päivä vain tajusin kuinka ihanaa elämä oli ja kuinka kauniita kirsikan kukat olivatkaan ja kuinka upealta keväinen auringonpaiste tuntuikaan! Tuntui jotenkin epätodelliselta, miten vain hetki sitten olin ollut niin pohjalla ja tuntui kuin olisin ollut elämäni kunnossa.
Esikoinen nukkui hyvin yöt, mutta tarmoa tuntui riittävän vaikka kuinka myöhään. Hyvänä esimerkkinä se, kun valtavan vatsani kanssa aloin keskellä yötä hetken mielijohteesta tapetoimaan olohuoneen seinää.
Lääkkeiden lopettamisessa ei ollut mitään muuta ongelmaa, kuin se, että hoitosuhteeni psyk polilla päättyi yllättäen käyntiin, jossa neuvottiin lääkkeen lopettaminen. Olin ihan ymmälläni, ettei aiemmin synnytysmasennuksesta kärsivän äidin lääkkeiden lopetusta/ synnytyksen jälkeistä aikaa jääty seuraamaan millään tavalla, mutta en silloin osannut kyseenalaistaa asiaa, koska vointini oli erinomainen.- Minun tarinani
Menin sitten takas töihin kun kuopus oli 4kk :( jälkikäteen ajateltuna tuo päätös tehtiin ihan liian heppoisin perustein ja aivan liian nopeasti, ilman harkintoja.
pari kuukautta virtaa riitti pitkiin työmatkoihin, töihin totutteluun, ylitöihin jne. Kunnes taas yksi päivä vain tajusin, kuinka helppoa olisi liukastua talvella raiteilta junan alle. Kuinka töissä pelkkiin sähköposteihin vastaaminen tuotti ongelmia. Kuinka työmatkat alkoivat ahdistaa ja aamulla herääminen tuotti vaikeuksia. Kuinka työasioiden ajattelu tuotti paniikin omaisia tuntemuksia, rintaa puristi, sydän hakkasi, oksennus kurkussa jne.
Olin ollut töissä yhteensä 4kk kun sain viikon saikkua. Sitten kaksi. Kuukausi. Kaksi kuukautta. Puoli vuotta. Elin horroksessa, nukuin, ravasin työterveyshuollossa ja yritin selvitä. Onneksi mies oli kotona lasten kanssa, muuten en olisi selvinnyt. N. Puoli vuotta saikkua takana ja tiesin että monta kuukautta edessä ja irtisanoin itseni. Kaikki pitivät minua ihan hulluna, mutta koin sen olleen yksi elämäni parhaista päätöksistä.
Saikku jatkui ja olo oli vaihteleva. Miehen oli taloudellisista syistä pakko mennä töihin ja miä jäin päävastuuseen lapsista. Saikkupäivät loppuivat ja pääsin kuntoutustuelle.
Nyt olen ollut puoli vuotta kuntoutustuella ja olo vaihtelee. Suurin osa ajasta on masennusta ja ahdistusta. Välillä energianpuuskia, joiden jälkeen uskomaton väsymys. Aina en jaksa pestä edes hampaita. Huonoina päivinä masennustestin tulos on vaikea masennus, "hyvinä" hetkinä keskivaikea.
Minulla saattaa saman päivän aikana tunneskaala vaihdella hetkittäisestä onnen tunteestä äärettömään ärsytykseen, ahdistukseen, suruun. Miehen mukaan mun tunteet menee nollasta sataan ja ihan hurjalta vuoristoradalta tämä tuntuukin. Saatan alkaa itkemään jos lapsi kaataa maitomukin, se tuntuu maata mullistavalta.
Yleensä ahdistuukseeni syön suklaata tai muita herkkuja. Normaalia ruokahalua minulla ei ole ja lihon ja lihon. Kahvia ja energiajuomaa menee paljon, että jaksaisin.
Saan sairaalloista tyydytystä shoppailusta. Itselleni en juuri osaa mitään ostaa ja ulkonäkö on murentunut viime vuosien aikana. Vihaan itseäni ja ulkonäköäni. Mutta kaupassa käydessäni tunnen pakonomaista tarvetta ostaa muutakin kuin perustarpeita, esim. vaikka säilytyspurkkejä (jotka jäävät tyhjinä pyörimään) ja kerään kärryihin tavaroita joita ei ollut tarkoituskaan ostaa ja kassalla mietin, miten ihmeessä joku tuote on sinne kärryyn päätynyt.
Onneksi nämä heräteostot eivät ole kovin isoja tai kalliita, saatan esim. "humaltua" jonkun hemmetin Tarjoustalon alennusmyynneistä ja kerään korin täyteen tavaraa, yleensä lapsille. Vaikka tarvetta ei siis oikeasti ole. Sama kirpputoreilla. Jotenkin en tajua sitä rahan arvoa vaikka kuotenkin ymmärrän. Euro sinne, toinen tänne. Jos joku lasten vaate maksaa marketissa vaikka vitosen, on mulla pakonomainen tarve se ostaa. Ja lopulta noista kertyy useampi kymppi turhuuksia.
Myös nettikaupat ovat yksi heikkous. Usein kerään ostoskorin, mutta vielä onneksi useinmiten osaan jättää sen ostoskorin lunastamatta.
Välillä minulla on niin paljon ajatuksia, etten saa ajatuksiani hallituksi. Ulkopuolisille kommunikointini on kuitenkin yleisesti ottaen ihan sujuvaa vaikka välillä tuntuu että olen tyhmentynyt, enkä osaa kommunikoida niin hyvin kuin ennen.
Jos saan inspiraation/energian purkauksen ja en saa sitä siltä istumalta toteutettua tai minua keskeytetään, ärsyynnyn suunnattomasti ja hermostun jos minun ajatuksia tms. ei oteta kovin vakavasti tai minua koitetaan hyssytellä. . Suurimmaksi osaksi "projektini" jäävät kuitenkin kesken, vaikka aloittaessani olen ihan vakuuttunut, että minulla on voimia ja energiaa ko. asia toteuttaa. Pelkään luvata kenellekään yhtään mitään, koska en ole satavarma pystynkö siihen vaikka sillä hetkellö asia tuntuisi pikkujutulta tai itsellekin mukavalta asialta.
Voi miten pitkä vuodatus, toivottavasti joku jaksaa lukea ja antaa mielipiteensä. Kerroin epäilyksistäni psyk polilla ja sh teki jonku testin, josta sain tosi isot pisteet. Minulla vaihtui lääkäri joka tuon testin jälkeen yhden tapaamisen perusteella totesi ettei minulla tuota pipolaarisuutta ole. Hoitava sh oli vahvasti sitä mieltä, että oireeni voisivat hyvinkin viitata tuohon kakkostyyppiin.
Itse koen, (näin jälkikäteen ajateltuna, silloinhan olin mielestäni huippu-kunnossa) että tuo ekan synnytyksen jälkeinen masennus/lääkitys laukaisi minulle lievän maanisen kauden ja nykyisellään olisi ehkä 2/3 ajasta vaikeaa masennusta loput 1/3 menis aika fifti fifti ns. normi oloon/hypomaniaan.
Voiko kaksisuuntainen itse tajuta sairastavansa ko tautia? Hyvinä kausina en todellakaan ole tuntenut mitään sairauden tunteita.
Jotenkin haluaisin muidenkin näkemyksiä voisko tämä olla kaksisuuntaista vai jotain muuta (vai muuten vain hullu ja sekaisin, eikai kukaan tietentahtoen haluais tätä diagnoosia) Nyt hoitona masennuslääkitys mikä ei tunnu minusta oikealta.
- vastadignoosinsaanut
Itse sain juuri diagnoosin 2 tyypin kaksisuuntainen mielialahäiriö ja paljon sinulla on samoja oireita kuin minulla. Toinen jossa on paljon samoja oireita kuin 2 suuntaisessa on epävakaa persoonallisuushäiriö. Itselläni diagnosoitiin molemmat.
- eräs bipo
Kuulostaa tutulle. Itse sain diagnoosin vuosi sitten. Ennen sitä hoidettiin vain masennusta, mutta masislääkkeet laukaisivat pahimman hypon koskaan... Itse siivoilin asuntoa keskellä yötä. Ja unta ei sitten saanut millään. Joitakin esimerkkejä vähä ylimenneistä jutuista, että esim. purin kaikki vaatekaapit lattialle, koska kaikki vaatteet piti pestä uudestaan. Piti pyyhkiä kaikista cd-levyistä ja dvd-stä sormenjäljet(reippaasti yli 200 levyä). Siis ihan järettömiä hommia. Osa urakoista jäi kesken, kun ei enää virtaa riittäny ja sit alko tulemaan itsetuhoisia ajatuksia. Ja hyvä kun sängystä ylös pääsi. Mut nyt kun on oikee lääkitys, niin suhteellisen normaalia elämää pystyy elämään. Ja unirytmi on aika tärkee juttu... Sekin nyt viimein korjautunut normaaliksi.
- painostus
Olen itse yhden avopuoliso. Avopuoliso suljetullas(itsetuhoisien ajatuksien takia). Rakastan häntä yli kaiken. Alkoholi sopii kyllä kun ei oireita, mut jos masennus jos päällä. Silloin ei hyvä idea. Olen kuitenki sitä mieltä että ilman parempi. Viime masennus viina itsetuhoiset ajatukset. Soitin akuuttiin ja lopulta ampulanssin. NYT suljetulla osastolla toipumaan päin. hissukseen. Menossa sekamuotoinenjakso. Ja toivon todella, että elämä jatkuu ennallaan,kun kotiin pääsee. ikävä on valtava.. uskon kyl et pääsee taas takaisin elämään. Vaatii tukea ja apua perheeltä. Meni monta vuotta ilman pahempia oireita. Normaaleja Bibon oireoita. Liikaa työpaineita. Ei uskalla ottaa sairaslomaa, kun pomo vittuilee ja painostaa. Loppu syy ja seuraus. Itsemurhayritys ja pitkä sairasloma. Ja esimies täys mulk... Voiko esimiehet kohdella työntekijöitä kuin elämiä ilman vastuuta, vaikka työ paineiden takia asia jatkuu. Ja ahdistellaam jopa suljetulla osatolla. Pitäis antaa rauha toipua. Mielestäni painostus yms on osa syy asian menemiseen näin pitkälle.
- Yksin.
Oon miettinyt onko mulla 2-tyypin kaksisuuntainen... Mua hoidetaan masennus ja paniikkihäiriö-potilaana, avohoito siis. Ja tätä on jatkunut vuosia ja vuosia. En halua nyt edes laskea kuinka monta vuotta, liikaa. Siksikin mietin, onko tässä takana tuo maanisdepressiivisyys (maanisdepressiiviselle masennuslääkkeistä voi olla vain haittaa) ja monia masennuslääkkeitä on kokeiltu, ja olo on pysynyt aaltoilevana. Aloittajan kirjoitus kuulosti todella tutulta. Itseasiassa mua on pelottanut vuosia, että mulle laitettaisiin tuo tuomio kaksisuuntaisesta (ilmeisesti siitä ei koskaan parane, mutta pystyy hallitsemaan kai oloaan joten kuten kun on oikea lääkitys) Paniikkihäiriössä sama homma.
Mulla on "kausia" (kausi tarkoittaa minulla ehkä viikkoa-kahta tms riippuu asiasta) kun jaksan tehdä asioita joista ennen nautin normaalisti koko ajan. Ja sitten se alkaakin tuntua sellaselta asialta ettei oo motivaatiota. Olo voimaton. ja toinen on tämä asia, kun saatan innostua uusista asioista kamalan intohimoisesti (en tiedä lasketaanko tätä mitenkään sairauden oireeksi edes mutta kerron kuitenkin) ja intohimo kestää viikosta kuukauteen tai muuta ja lopahtaa. Ja tulee uusi innostus. Tämä kai normaalia?
Mutta mun on esimerkiksi aivan turha suunnitella mitään melkein mitä teen (vain pieniä asioita) kun olo saattaa olla voimaton ja ei pystykkään. Ja toisaalta yhtäkkiä saatan alkaa luutuamaan ja imuroimaan ja hinkkaamaan paikkoja puhtaaksi jne ja sitten taas oon kamalan väsynyt. Välillä väsyttää 24/7, mutta välillä ei ihan koko aikaa. Unettomuutta on, siihen syön lääkettä. Huolimatta aamuherätyksistä, en saa iltaisin - öisin unta ilman lääkkeitä kuin vasta melkein aamulla. mitä mieltä olette?? Mulla on kans tuo ostohimo- parantaa masentunutta mielialaa. Olen myös varastanut joskus kaupasta, koska se paransi oloani. Kamalaa myöntää. Välillä olen toiveikas ja yhtäkkiä toivoton.- ex-masentunut
Kuulostaa hyvin tutulta, joskin hieman rajummalta kuin itselläni. Sairastan itse ilmeisestikin lievää II-tyypin bipoa, joskaan en ole siihen diagnoosia hakenut. Kävin jonkin aikaa prykiatrisessa hoidossa kunnes tajusin sen hyödyttömyyden omalla kohdallani. Kokeilin muutamia eri (masennus)lääkkeitä, mutta mikään ei käytänössä auttanut. Hypomaniavaiheet eivät ole minulle ollut se ongelma, vaan nuo masennukset ja samanlainen kuvaamasi äkillisesti alkava ja äkillisesti lopahtava innostus, se ettei oikein pysty rakentamaan elämässä mitään kestävää.
Lopetin hoidon enen diagnoosia, koska en saanut psykiatriasta juurikaan mitään apua ja toisaalta siki, etten halunnut tuota merkintää papereihini, koska pelkäsin sen tulevan haittana eteen joskus tulevaisuudessa, vaikkapa työnhaussa.
Virallisen hoidon sijaan aloin tutkimaan omaa elämääni ja ylipäätään perehtymään "elämän tarkoitukseen" lähinnä kirjallisuuden kautta. Sieltä opin näkemään, että nykyinen tehokas ja tuottava kahdeksasta neljään -kulttuuri on vain eräs ihmiskulttuurin ilmentymä, ei sinänsä mikään standari normaalista, saati terveestä elämästä. Siitä syntyi ajatus, että ehkä minä en olekaan niin sairas, vaan se onkin tämä yhteiskunta.
Tämä ajatus vapautti minut lähes kokonaan siitä ajatuksesta, että masennukseni olisi jokin sairaus. Aloin näkemään sen enemmänkin reaktiona ahdistavaan nykyajan elämäntapaan kuin sairautena. Ja kun olen tätä ajatusta tutkinut jo vuosia, olen yhä varmempi siitä, että oma masennukseni oli pääosin sen elämäntyylin luoma, jota aiemmin elin ja johon en kuitenkaan kyennyt.
Nyt kun olen muuttanut elämääni radikaalisti, en oikeastaan enää koe masennusoireita ainakaan normaalia enempää. Tuo 'radikaalisti' tarkoittaa minun tapauksessani sen hyväksymistä, että mielenkiintoni ailahtelevat ja että en kykene mihininkään kovin pitkäjänteiseen. Käytännössä siis pätkätöitä, joista voi pitää kuukauden pari vapaata kun sitä kaipaa, vuokra-asuntoa, jota voi silloin tällöin vaihtaa ja sinkkuuden (tai vähintään yksin asumisen) hyväksymistä ainoaksi toimivaksi perhetyyliksi jne.
Niin kauan kun yritin pyristellä "normaaliuden" mukana, masennuin juuri siitä, etten siihen pysty. Nyt kun elän pääosin omien ehtojen mukaisesti, tuo masennus on kaikonnut lähes tyystin. Mieleni ailahtevuuteen se ei ole vaikuttanut, mutta sitä olen oppinut hillitsemään erilaisilla käytännön ohjeilla, joita olen itselleni luonut. Olen alkanut myös näkemään tuon ailahtelun osana omaa persoonaani, jota ei lopulta tarvitsekaan yrittää hoitaa. Myös meditaatiosta olen löytänyt paljon mieltä tasoittavaa voimaa.
Nyt elämä vaihtelee siis saamattomuuden ja innostuksen väleissa, mutta masentuneisuus on poissa, koska en koe noista kumpaakaan enää sairautena tai taakkana. Saamatttomana olen saamaton ja ihmettelen tämä maailmaa. Innostuksen vallassa saataan kirjoittaa vaikka keksimäni yritysidean ympärille liiketoimintasuunnitelman, mutta tiedostan samalla, ettei minusta ole sitä koskaan toteuttamaan. Silloin kun innostus ja pätkätyö kohtaavat, saan myös aikaiseksi rahaa, jolla elää noiden muiden aikojen yli.
Suosittelen siis jokaista lämpimästi kyseenalaistamaan oman diagnoosinsa ja yrittämään nähdä hyvä elämä nykynormeja laajemmin. Se voi olla tehokas apu omaan sairausteen.
- Leppistytteli
Tuttuja tuntemuksia paljon täällä kuin itselläni oli monta vuotta, ennen bipo II diagnoosia, joka todettiin minulla viime syksynä. Olen "vasta" 30 vuotias ja kärsinyt 7 vuotta aika ajoin vakavasta masennuksesta, burn outista ja ollut ylisuorittaja. Masennuslääkkeillä ja rauhottavilla hoidettiin silloisia ongelmiani, mutta lääkkeet eivät selvästi purreet halutulla tavalla. Nyt puoli vuotta sairaslomalla viimeisimmän romahduksen takia jonka seurauksena olin sairaalahoidossa.
Vasta nyt alan hyväksyä sairauden kun olen pystynyt hoidon avulla tarkkailemaan omaa lähimenneisyyttä, ja melko raskaita asioita joiden osittain uskon laukaisseen masennuskauden. Maanisilla kausilla olen mm. puhunut asioita liian avoimesti, painanut järjettömästi töitä ja koulua, ja liikkunut suuria määriä. Laihduin paljon ja en muistanut aina syödä, tuntui että mikään ei riitä ja haalin tekemistä kamalia määriä itselleni. Aina kaikkea ei pystynyt viemään loppuun, mutta pääsääntöisesti kuitenkin tein loppuun asti asiat. Rakastin suorastaan tätä energisyyttä ja tunsin olevanikin ihan lyömätön, paras kaikista.
Kaikki kuitenkin päättyi aina masennuskauteen, tai silloisena dg:nä oli burn out. Tämän myötä usein vaihdoin työpaikkaa, koska suhteiden ylläpito työkavereita kohtaan oli vaikeaa. En myöskään halunnut myöntää, että olin tilassa missä en jaksanut normaaleja päivätoimia. Nämä masennuskaudet ovat kuin sumuisia kohtia menneisyydessäni, ja pahimpina jaksoina eräs ystäväni auttoi pakollisissa askareissa. Ystävyssuhteet ovat suurimmaksi osaksi kariutuneet, sillä niiden ylläpito on ollut varmasti molemminpuolisestikin hyvin raskasta.
Nyt tämän vuoden puolella burn outin jälkeen hoitoon hakeutuessani tosiaan bipo II dg. Olen tavallaan ollut ehkä alitajuntaisesti helpottunut, sillä oma suhtautuminen mm. työhön ja ajoittain liikuntaan on ollut pakkomielteistä. Ylitöiden määrä jo edellisellä vuodella on ollut järjetön, ja tämän suhteen olen myös hieman katkera edellisille esimiehilleni, että mitään rajaa ei työn puolesta ole koskaan asetettu. Päinvastoin lisää paukkuja ollaan heitetty pesään. Työni on ollut tyypiltään myös hyvin tuloshakuista ja suorittavaa.
Toivon, että tilanne tasoittuu niin, että jaksan työelämässäkin paremmin. Itselläni on sairauden kanssa ollut hyvin yksinäistä, enkä asiasta ole pystynyt kertomaan juurikaan kuin miehelleni ja äidilleni. Tällä hetkellä päivät kuluvat paljon kotona, sillä olen kokenut uusien ihmisten kohtaamisen aika raskaaksi.
Haluan toivottaa paljon voimia kaikille niille jotka sairastavat kyseistä sairautta! - meeri1
Olipa hyvä ja asiallinen ketju ihmisten kokemuksista! Kiitos kirjoittajille. Tällaisia kaivataan lisää!
- Epävakaa ja Bipo II
Samaa mieltä kuin Meeri. Avartavia ja liikaa vouhotusta välttäviä kuvauksia tuossa yllä kaksisuuntaisesta Bipo II-tyypin sairaudesta.
Sain aikaisemmin epävakaan persoonallisuuden diagnoosin, ja luulen, että se kakkostyypin bipo jäi ilman diagnoosia. Kiitos hänelle, joka kertoi, että molemmat voivat olla samaan aikaan.
- Luppistytteli
LEPPISTYTTELI!!! Mä niin samaistun tuohon sun tekstiin! Itse olen 30v jolla "takana" paha masennusvaihe. Tähän keskusteluun löysin itseni kun guuglailin kaksisuuntaisesta, koska epäillys tästä on olemassa. Olen itsekkin jo parin vuoden ajan painanut pitkää päivää, tehnyt töitä enemmän kuin lääkäri määrää ;) Liikkunut paljon, syönyt terveellisesti, osallistunut kaikenmaailman joogailtoihin ym. kunnes lomamatkallani romahdin täysin?! Sain ensin valtavat pelkotilat päälle, useampi viikko meni paniikkihäiriön vallassa ja olin varma et nyt mä kuolen. Mulla oli mukana ehkä vähän psykoottisia oireita; epätodellisuuden tunnetta, vainoharhaisuutta siitä et mul on joku tarttuva tauti... Aloitin masennuslääkkeiden käytön pari viikkoa sitten ja olo alkaa pikkuhiljaa parantua. Saikulla olen vielä, mutta toiveena päästä pian töihin edes osa-aikaisena. Ruokaa jaksan jo laittaa pari kertaa viikossa ja käydä kaupassa, kahvilla ym.
Suvussani on paljon kaksisuuntaista, joten tää "vaara" on olemassa et sairastan itsekkin sitä. omalla kohdallani näyttää siltä et tää olis vaa 2 tyyppiä, eli pahoja masennusvaiheita? Mutta aika näyttää. Olen nyt 3kk tehostetussa avohoidossa ja luottavaisin mielin eteenpäin menen :)
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Mielessäni vieläkin T
Harmi että siinä kävi niinkuin kävi, rakastin sinua. Toivotan sulle kaikkea hyvää. Toivottavasti löydät sopivan ja hyvän391641Nellietä Emmaa ja Amandaa stressaa
Ukkii minnuu Emmaa ja Amandaa stressaa ihan sikana joten voidaanko me koko kolmikko hypätä ukin kainaloon ja syleilyyn k61341- 91299
Nähtäiskö ylihuomenna taas siellä missä viimeksikin?
Otetaan ruokaöljyä, banaaneita ja tuorekurkkuja sinne messiin. Tehdään taas sitä meidän salakivaa.11295Pupuhuhdasta löytyi lähes sadan kilon miljoonalasti huumeita
Pupuhuhdasta löytyi lähes sadan kilon miljoonalasti huumeita – neljä Jyväskylän Outlaws MC:n jäsentä vangittu: "Määrät p421287Persut petti kannattajansa, totaalisesti !
Peraujen fundamentalisteille, vaihtkaa saittia. Muille, näin sen näimme. On helppo luvata kehareille, eikä ne ymmärrä,41263Sinäkö se olit...
Vai olitko? Jostain kumman syystä katse venyi.. Ajelin sitten miten sattuu ja sanoin ääneen siinä se nyt meni😅😅... Lis01244Housuvaippojen käyttö Suomi vs Ulkomaat
Suomessa housuvaippoja aletaan käyttämään vauvoilla heti, kun ne alkavat ryömiä. Tuntuu, että ulkomailla housuvaippoihin11220Hyvää yötä ja kauniita unia!
Täytyy alkaa taas nukkumaan, että jaksaa taas tämän päivän haasteet. Aikainen tipu madon löytää, vai miten se ärsyttävä21180Lepakot ja lepakkopönttö
Ajattelin tehdä lepakkopöntön. Tietääkö joku ovatko lepakot talvella lepakkopöntössä ´vai jossain muualla nukkumassa ta11156