Sosiaalinen fobia pilaa kaiken

Nizze43

Jännitysongelmat ovat kirjaimellisesti pilanneet elämäni. Sosiaalinen elämäni on lähes olematonta ja jännitän melkein kaikkia kohtaamisia, niin tuttujen, kuin tuntemattomienkin kanssa. Nyt vähän päälle nelikymppisenä jo uskon, että lääkäreiden höpinät ”vanhetessasi oireet alkavat helpottaa” eivät pitäneet paikkansa ainakaan omalla kohdallani.
Kaikista hulluinta on se, että sosiaaliselle fobialleni ei ole mitään järkevää selitystä. Minua ei ole koskaan kiusattu koulussa, eikä lapsuudestani löydy yhtään mitään mörköjä. Ala-asteella en osannut vielä jännittää mitään, päinvastoin olin innoissani kun pääsin esiintymään. Yläasteella kaikki jännitysoireet puskivat sitten päälle ihan tuosta vaan. Jännitin pienintäkin esiintymistä tms. Olen jotenkin ihmeen kaupalla kuitenkin ollut työelämässä mukana, vaikka helppoa se ei todellakaan ole ollut. Lääkkeitä ja psykologille jutteluita, sekä hypnoosiakin olen kokeillut, mutta mistään en ole apua saanut. Onkohan teillä vastaavista ongelmista kärsivillä enää ehdotettavana mitään lääkettä, jota en olisi kokeillut, ja josta voisi olla minulle apua? (Luontaistuotteet, homeopatia, Propral, Oxepam, Xanor, Seronil, Cipramil, Cipralex, Aurorix, Remeron ovat jo testattu)
Eniten kärsin tällä hetkellä äärimmäisen kovasta hikoilusta ja punastumisesta. Pienikin keskustelutilanne voi saada minut suorastaan valumaan hikeä niin, että paita on märkä ja kaikista pahimpana otsa valuu hikeä ja olen punainen kuin tomaatti (Kevyt pukeutuminen ei auta. Pukeuden aina niin kevyesti kuin mahdollista ja suorastaan palelen talvisin) Paniikkifiilis puskee heti päälle ja haluan tilanteesta ulos mahdollisimman nopeasti ja millä tahansa typerällä tekosyyllä :(
Kaikista sukujuhlista yms. Olen aina kieltäytynyt milloin mihinkin syyhyn vedoten, ja olen varmasti saanut leuhkan ja ylimielisen maineen kun ”meidän juhlat eivät kelpaa” Kaupassa käydessänikin pelkään koko ajan törmääväni johonkin tuttuun/puolituttuun, joka alkaa tiedustella kuulumisia. Aivan hullua! Tajuan sen totta kai, mutta en pysty millään pääsemään tästä ”hulluudesta” eroon. Kaikki vinkit ovat tervetulleita, mutta älkää please suositelko mitään kirjoja, tai ”tulta päin” menemistä niihin pahimpiin tilanteisiin. Mieluiten ottaisin vinkkejä toimivista lääkkeistä. Ryhmäterapia olisi myös kiinnostavaa, mutta asun pohjoisessa, jossa sellaisia ei ole tarjolla yhtään missään :(
[email protected]

86

6121

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • Pikkuvinkkejä

      Tässä pikkuvinkkejä:
      Opettele rentoutumaan olet vain stressaantunut niissä tilanteissa, verensokerit yht´äkkiä laskevat ja adrenaliinia puskee lisää. Joten pidä huoli ettet ole liian pitkään syömättä jotain terveellistä. Vaihda kahvi teehen sillä kofeiini pahentaa jännittämistä, koska se laskee verensokeria ja se lisää adrenaliinia vereen joten kierre on valmis. Pikkuapu psykosomaattisiin oireisiin on peruslääkityksen lisäksi aspiriinipilleri 100 mg, sen voi ottaa ottaa tarvittaessa ilman nestettäkin. Ja kuuntele paljon pehmeää poppia ja varsinkin ennen nukkamaan menoa vaikka sänkyssä, niin kyllä vähitellen alkaa helpottaa ja osaat olla rennosti ihmisten kanssa.

      • Seppo54

        aspiriini??? mihin ihmeeseen mahtaa tuollainen väite perustua?


    • Minulla on ollut sosiaalisten tilanteiden pelko jo 80- luvulta. Olen itsekin päälle 40 v. Olen täällä johonkin kirjoittanutkin jotain mm omista jännityksistäni.
      Itse olen ajatellut ihan tuota samaa, että voi olla realistista, että kärsin tästä lopun ikääni. Toki altistuminen sosiaalisille tilanteille auttaa varsinkin silloin, kun niistä saa niitä onnistumisen kokemuksia. Ja ainahan näin ei mene.
      Mulla on lääkityksenä ollut rivatril ( bentso, rauhoittava ) 0,5mg 1-3tbl/vrk. Rivatril on mulla ollut jo 20v. Mutta aikaisemmin käytin sitä vielä enemmän ja tehot alkoivat lähteä. Lisäksi lääkityksenä venlafaksiini 75mg sekä tuo sunkin mainitsemasi propral sydämen tykytyksiin 40mg vahvuisena. Siinä tais annostus olla 0,5-1,5tbl/vrk, mutta töissä ollessa oon sitä tarvinnut varmaan melkein joka pvä enemmän. Ja useinhan, varmaan ainakin vaikeampiin, sosiaalisten tilanteiden peloista kärsivillä on lisänä masennus. Sitä itsellänikin väliin.
      Itse olen käynyt ahdistuksenhallintakurssilla. En oikein tiedä, auttoiko se mua. Koin sen jotenkin sellaisena, että siinä pitää sitten suggeroida itseään. Tää ryhmä oli 2000- luvulla. 1990- luvulla kävin sellaisessa jännittäjien ryhmässä.
      Keskusteluapu, kahdenkeskinen, on ollut hyvä. Tällä hetkellä ei ole sellaista. Täällä on se linjaus, että iäisyyshoitoja ei ole tarjolla. Toki ymmärrän sen. Täytyy uusien asiakkaiden päästä myös hoitoon.
      Työelämässä olen itsekin ollut. Olen tehnyt keikkatöitä ja sijaisuuksia viime aikoina. Nyt pidempi sijaisuus. Ja ammatteja on 3 kpl. On kyllä käynyt niinkin melko monta kertaa, että olen lopetellut töitä ja joitain koulujakin kesken. Stressinsietokyky ei ole ollut se paras mahdollinen mulla.
      Kyllä tämä vaiva on rajoittanut elämääni melko paljon vuosien varrella. Sitä silti haluaa yrittää ajatella, että kaikella on tarkoituksensa. Tosin silloin, kun ikävimmät pelot ja jännitykset ovat päällä, niin vaikea silloin on niin ajatella. Ainakin sitä väliin ymmärtää toisia ihmisiä, joilla on samantyyppisiä vaikeuksia tms toisella tapaa.

      • Mua itseäni hikoiluttaa tuo venlafaksiini ja muut snri tai ssri lääkkeet.


    • pöööööööööö.

      pioni_69----Nizze43

      Sosiaalinen fobia pilaa kaiken...........Nettiriippuvuus sen tekee.

      • 14+12

        Jos kyse olisi pelkästä nettiriippuvuudesta, olisin itsekin helpottunut sillä haluaisin vain kiireesti koneelle, mutten jännittäisi ihmisten seurassa olemista. Mieluummin riippuvuus.


      • 17+16
        14+12 kirjoitti:

        Jos kyse olisi pelkästä nettiriippuvuudesta, olisin itsekin helpottunut sillä haluaisin vain kiireesti koneelle, mutten jännittäisi ihmisten seurassa olemista. Mieluummin riippuvuus.

        Joo, mitä nyt mistään nettiriippuvuudesta mut tää helvetin sosiaalifobia pilaa koko elämän.


    • Taas mennään

      Aika vaikeita oireita sulla on. Surullista.

      Itse olen myös jo 40 v (mies). Lapsena olin villi ja uskalsin olla ihmisten kanssa ja siinä teini-iässä yläasteella alkoi kovat sosiaaliset pelot. Itselläni ne oli pahimmillaan tyttöjen suhteen, mutta lopulta kadulla käveleminen tuntui kauhealta, kun tuntui että muut tuijottavat.

      Käsin terapiassa useamman vuoden ja se auttoi. Edelleenkin olen mielestäni muita herkempi ja moent sosiaaliset tilantee ovat epämiellytäviä, mutta se ero on aiempaan, että sallin itselleni tuon erilaisuuteni ja herkkyyteni. Siksi mielestäni jännitän vähemmän.

      Sanoisin omasta kokemuksestani, että syy oireisiisi on sisälläsi ja se sisin sinun pitäisi löytää sekä hyväksyä. Mikään poppakonsti ei auta vaan jollet koe itse olevasi itsesi arvoinen ja hyväksytty (itsesi hyväksymä) ei siinä mikään auta. Siinä mielessä sinun on kohdattava itsesi ja tunne-elämän kipukohdat. Tunne-elämän ongelmia on kaikilla, joten niiden kanssa täällä ihmisten kanssa on vain pärjättävä.

      • Horror and fears

        Olen samaa mieltä kanssasi nimim. Taas mennään.

        Sisimmästään löytyy vastaus sosiaalisten tilanteiden pelkoon. Jokaisen tulee hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, oli millainen tahansa ulkomuodoltaan ja olemukseltaan.

        Hieman toisenlainen tarina löytyy osoitteesta http://aikajaikuisuus.blogspot.com


    • Pelko on p

      Ihan kuin omasta elämästäni :(

    • 16+8

      Mullakin pelko pilaa kaikki mahdollisuudet. En varmaan pysty koskaan tekemään töitä enkä opiskelemaan enkä saa parisuhdetta. Olen 23-vuotias mies ja koen että mun nuoruus on mennyt pilalle ja tulevaisuudelta ei ole mitään odotuksia.

      En ole koskaan edes seurustellut ja nyt se tuntuu jo mahdottomalta kun kaikki käy vain vaikeammaksi. En enää edes jaksa muita ihmisiä. Kaikkein kamalinta on kun ihastuu johonkin naiseen tietäen ettei kuitenkaan ole mitään mahdollisuuksia olla hänen kanssa. Koko elämä on pelkkää synkkyyttä. Olen aivan maassa ja haluaisin vain kuolla.

      • jänniperk

        Et ole yksin, meitä riittää...Ikävä kyllä :(


      • nelkyt vee

        Toi on hirvee tunne kun ei tulevaisuus näytä olevaan millään tavalla mielekästä.. oon ite 40v. Mies ja vasta viime vuonna tapahtuneen totaaliuupumuksen jälkeen olen hakeutunut hoitoon noista sos-pelkotiloista joista oon kärsiny yläasteelta lähtien. Tällä hetkellä taistelen eniten sen kanssa et miks ei oma rohkeus riittänyt hakeutua kunnolla hoitoon aiemmin.. kun sen yhden kerran tuli mentyä kouluterkkarille yläasteella niin hänen kommenttinsa oli : "sä et yhtään näytä jännittäjältä, rohkeesti vaan niihin tilanteisiin". Tästä sain sen ajatuksen et tän kanssa pitää pärjätä yksin. Ja näinhän se ei tietysti oo ja ammattitaitoa on nykyään varmasti enempi. Se on vaan valitettavaa et itse pitää olla aktiivinen hoitoon hakeutuessa, pitää jaksaa vaatia vaikka on itse henkisesti romuna. Se on edelleen erona ns. Fyysisistä vaivoista kärsiviin nähden ja se on todella syvältä mut totta. Runsaasti rohkeutta sulle, ei oo sun vika tai sun surkeutta et kärsit noista vaivoista. Tää on klisee mut todellakin sulla on elämä edessä ! : )


      • hullupalikka

        "En ole koskaan edes seurustellut ja nyt se tuntuu jo mahdottomalta kun kaikki käy vain vaikeammaksi. En enää edes jaksa muita ihmisiä. Kaikkein kamalinta on kun ihastuu johonkin naiseen tietäen ettei kuitenkaan ole mitään mahdollisuuksia olla hänen kanssa. Koko elämä on pelkkää synkkyyttä. Olen aivan maassa ja haluaisin vain kuolla. "

        Tuo onkin muuten aika paskamaista, mielessään torjuu jo kaikki naiset valmiiksi kun tietää ettei siitä mitään tulisi tämän pollan kanssa. Kahta kauheempi angsti iskee jos nainen on osoittavinaan jonkinlaista kiinnostusta (no, tällainen kokematon hämyhän nyt näkee varmaan kaikki merkit kiinnostuksena). Taas yks menetetty tilaisuus ja vaan sen takia kun pitää olla tällainen saatanan hullu.


      • sfdhfjhb

        Puhu lääkärille ja hanki jotain lääkettä, lääkäri voi kirjoittaa reseptin.


      • 17+5

        Eipäs nyt liioitella.


    • Ihminen7

      Itse kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta jo lapsesta saakka. Nyt 42 v. nainen. Xanor depot lääkitys tällä hetkellä. En tiedä kuinka kauan jaksan tätä. Olen töissä mutta en jaksaisi enää keksiä tekosyitä miksi en tule kahville muiden kanssa. Nyt ovat jo luovuttaneet eivätkä edes kysy minua kahville. Sain tänään melkein paniikkikohtauksen (tai se oli jo) kun muut tulivat kanssani ruokahuoneeseen. Ruoka jäis siihen ja poistuin paikalta..silmissä melkein sumeni, tuntui että pyörryn, ei ole ikinä tuntunut yhtä pahalta. Olen ollut ilman Xanoria, en tiedä johtuuko siitä. Mutta en voi muuta sanoa kuin että tämä todellakin voi pilaa elämän hyvin helposti. Olen töissä leimattu varmaan 'outolinnuksi' vaikka olenkin muuten sosiaalinen sisältäni, tykkään ihmisistä mutta tämä on todellakin pilannut elämäni. Olen jättänyt työpaikan sen takia, sukujuhlat ja hautajaiset olen kiertänyt kaukaa. Ei tämä ole ihmisen elämää.

    • heehehee

      Joo ja sama täällä.. 26v mies ja sos.fobia vaivaa. Lääkityksenä sentralin orion, lyrica, propral, truxal ja tarvittavina xanor depot. Sairaslomilla tässä mennyt jo pitkään, mutta parannusta ei ole ainakaan vielä tullut, jotain toimintaa arkisin että tulee edes käytyä jossakin ja sit tietysti keskusteluja lääkärin& muun hoitotoimen kanssa. Mutta kysyit noista lääkkeistä, niin lyrica nyt on ainakin sellainen mitä kannattaisi ehkä harkita. Itsellä auttaa jonkun verran ja joillakin ilmeisesti vielä enemmän, toki kallis lääke.

    • ssfvsbv

      Mikä lie sosiaalifobia/välttelevä häiriö mutta samaten yritän vältellä kaikkia tuttuja, joka tietty pienellä paikkakunnalla on välillä hankalaa. Kaipa sitä sitten häpee itseensä niin ettei kehtaa ketään tuttuja nähdä. Tietty kaikki tuntemattomienkin kyyläämiset ahdistaa.

      Sanotaan että päivät kirkastuu ja mielet piristyy, no mulla päinvastoin alkaa kaupassakäynnitkin oleen vaikeempia kun tuntuu ettei noin valoisalla kehtaa mihinkään lähteä kun kaikki näkee. Pimeellä se oli niin helppoa ninjana käydä kaupassa niin ettei kukaan kiinnittänyt huomiota... argh.

    • nelikym

      Täällä kans nelikymppinen vastaavanlainen. Meitä riittää :(

    • 17+16

      Itse olen viimein päättänyt kokeilla jos pääsisin hypnoosin avulla eroon tästä ongelmasta ennenkuin on liian myöhäistä. Olen tosin vasta 24-vuotias mut mulle alkaa kyllä jo riittämään kun olen varmaan ainakin 7-vuotta kärsinyt tästä ongelmasta enemmän tai vähemmän. Varmaan kauemminkin.

    • samuli18

      haluaisin vain sanoa niille ihmisille jotka tälläpalstalle taistelee ton ongelmansa kanssa että nyt vain itseänsä niskasta kiinni ja sosiaalisiin tilanteisiin mukaan rohkeasti, mikään muu ei tepsi kuin varsinainen siedätyshoito, ja kun siihen ei kuole jos pelkää mutta siihen voi kuolla jos jää kotiin ja ongelmia kerääntyy lisää ja pillerimäärä kasvaa....tiedän kyllä kokemuksesta.
      Elää saadaan vain kerran....

      • KOmiaTaOn

        Tää on tämä sama juttu, kun vaikeaa masennusta sairastavan ystävä kehottaa vaan reippaasti vaikka menemään lenkille - ja se masennuksesta kärsivä miettii, et mistä sais voimia edes sen verran, et sais sidottua lenkkarinnauhat kiinni. Näitä hyvää tarkoittavien neuvojahan riittää...


    • Huhuiii

      Onhan tuota pientä ahdistusta suuremmissa joukoissa, jopa työporukassa vaikka kaiken järjen mukaan eihän siinä enää mitään pitäs olla pelättävää kun tuttua sakkia.

      Mutta suurin ahdistukseni liittyy naisiin, joita en pysty katsomaan edes silmiin. Taino, kun sanoin että työporukassa kaikki tuttuja, niin kaikki muut paitsi ne muutamat toimiston tytöt joihin en ole kaikkien näiden vuosien aikana edes tutustunut. Kyllähän minä puhun ja silleen "aktivoidun" jos mulle tullaan puhumaan, mutta eipä ne naiset useinkaan puheille tule. Ei vaan voi käsittää tällaista päähänpinttymää, ihan typeräähän tällanen on ainakin kaikkien normaalien mielestä. Kaitpa se sitten vaan on joku traumajuttu kun ei koskaan ole oikeen naisten kanssa sujunut ja pitihän sen takia typerästi masennuksiinkin rojahtaa vuosia sitten kun iski niin suuri ahdistus etten koskaan saa tyttöystävää. Nyt sitten pelkään ja hyljeksin kaikkia naisia ihan sama vaikkei asiassa pitäs olla mitään vispiläkauppojen tapaistakaan.

      Miten tällaisestakin vaivasta nyt pääsisi, jollain "naissiedätyshoidolla"? Hoh... Ehkä jos enempi useempien naisten kanssa "joutuisi" puhumaan niin vaiva vois hellittää, jos huomais konkreettisesti että ihmisiähän ne naisetkin eikä ne mua minään ihan pellenä pidä (toivottavasti). Mutta kun ei sitä aloitetta ainakaan itsestä löydy ja ei sitä löydy niistä naisistakaan, niin ongelma siis jää...

    • Pelkäävä mies

      Mulla on todella vaikea tilanne kun pitäis mennä naisen kanssa treffeille ja sitten iskee kumminkin kauhea paniikki päälle kun se tilanne tulee. Eniten kai ahdistaa se että en halua mokata koko juttua ja pakoonkaan ei voi lähteä tai muuten peli on menetetty.

      En oikein osaa puhua naisten kanssa mistään ja mulla on melkein aina ollut naisten seurassa vaivautunut olo. En tiedä miten tästä oikein pääsis yli. Pitää varmaan ainakin ottaa rauhoittavaa lääkettä ennen treffejä.

      • ykssusi5

        rauhoittavilla pääsee ainakin alkuun mutta älä sorru juomaan alkoholia sen kanssa koska jos nainen on fiksu ja huomaa voi peli olla pelattu


      • Pelkäävä mies
        ykssusi5 kirjoitti:

        rauhoittavilla pääsee ainakin alkuun mutta älä sorru juomaan alkoholia sen kanssa koska jos nainen on fiksu ja huomaa voi peli olla pelattu

        Paha juttu vain kun on ollut puhetta alkoholinjuomisesta. Menee varmaan täysin sekaisin jos ottaa rauhoittavaa ja juo sen päälle alkoholia.


    • sasd

      Pidin juuri puolen tunnin seminaari tilaisuuden about 50 ihmiselle. Puoli vuotta sitten en olisi voinut kuvitellakkaan tekeväni jotain sen tapaista. Ajatus olisi oksettanut minua. Olen parkikymppinen nainen ja minulle on todettu essentiaalista värinää (käsien tärinää vaikka ei jännitä jne).
      Tärinä aiheutti minulle sosiaalisen kammon busseihin ja muihin sosiaalisiin tilanteisiin, joka on sinäänsä outoa, koska olen kuitenkin todella sosiaalinen ja juuri sen takia minua alkoi jännittämään. Ei ihmiset odota minua tärisemään luokan eteen, koska olin aina ihmisten ympäröimänä.
      Liikunta auttoi paljon ja ehkä kaikista oudoin asia mikä auttoi oli meditaatio.. I know kuulostaa ihme hippeilyltä ehottaa sitä 40 kymppisille..
      Alottaminen on kuitenkin helppoa eikä tämä maksa mitään:
      1. istu silmät kiinni
      2. keskity hengitykseen
      3. kun huomaat ajattelevasi muuta keskity uudestaan hengitykseen
      tee tätä joka päivä 5-15min
      muutos ei tapahdu päivässä, kuitenkin kannattaa kokeilla jos lääkkeet ei auta, itselläni huomasin muutoksen alle puolessa vuodessa, negatiiviset ajatukset on paljon helpompi jättää pois ajatuksista meditaation avulla, tämä muutti elämäni.
      lisää ja ajatuksia meditaatiosta: http://www.reddit.com/r/Meditation/comments/199qsd/what_exactly_will_meditation_do_for_you/c8nqhw1?context=4

      • muovipussipää

        Oon 26-vuotias jätkä ja oon huomannu muutaman vuoden ajan ajoittaisia kausia, jolloin kaverienkin seurassa on ollut hankalaa olla. Puolitutut ovat kaikkein pahimpia. Trendi on kuitenkin jossain määrin pahenemaan päin, vaikka itseymmärrys on jollain tavalla kohentunut. Se ei kuitenkaan ole auttanut mitenkään sosiaalisessa tilanteessa. Ajatukset vain tuntuvat luovan mieltä rajoittavia rakenteita. Uusia ihmissuhteita alkaa olla hankalaa muodostaa ja mietityttää, miten tästä edespäin. Olen harkinnut myös meditaatiota apuvälineeksi, koska minusta tuntuu että keskittymisen puute ja mielen hitaus on syynä kommunikaatio-ongelmiin kaverieni ja minun välillä, jonka analysoisin johtaneen taas on johtanut sosiaalisiin ongelmiini. Itsen analysointi voi olla vaarallista, mutta en voi sille mitään, analysoin kaikkea. Tahtoisin taas vain nauttia sosiaalisista tilanteista. Mutta oli minulla kysymyskin: Onko tuo meditaatio-ohje sopiva kaikille, aloittelijoillekin? Ja tiedätkö, voiko esimerkiksi liiallisesta hengittämiseen keskittymisestä seurata pahimmillaan jotain neurooseja? Oletko kuullut?


      • Vitunsosialfabia
        muovipussipää kirjoitti:

        Oon 26-vuotias jätkä ja oon huomannu muutaman vuoden ajan ajoittaisia kausia, jolloin kaverienkin seurassa on ollut hankalaa olla. Puolitutut ovat kaikkein pahimpia. Trendi on kuitenkin jossain määrin pahenemaan päin, vaikka itseymmärrys on jollain tavalla kohentunut. Se ei kuitenkaan ole auttanut mitenkään sosiaalisessa tilanteessa. Ajatukset vain tuntuvat luovan mieltä rajoittavia rakenteita. Uusia ihmissuhteita alkaa olla hankalaa muodostaa ja mietityttää, miten tästä edespäin. Olen harkinnut myös meditaatiota apuvälineeksi, koska minusta tuntuu että keskittymisen puute ja mielen hitaus on syynä kommunikaatio-ongelmiin kaverieni ja minun välillä, jonka analysoisin johtaneen taas on johtanut sosiaalisiin ongelmiini. Itsen analysointi voi olla vaarallista, mutta en voi sille mitään, analysoin kaikkea. Tahtoisin taas vain nauttia sosiaalisista tilanteista. Mutta oli minulla kysymyskin: Onko tuo meditaatio-ohje sopiva kaikille, aloittelijoillekin? Ja tiedätkö, voiko esimerkiksi liiallisesta hengittämiseen keskittymisestä seurata pahimmillaan jotain neurooseja? Oletko kuullut?

        Itsellä oireet tulevat traumoista, kun joskus yläasteella kesken näytelmän ääni alkoi tärisemään ja osa katsojista naurahti mulle. En kestänyt sitä enää, ja pelkään kaikkia esitelmiä, ja näytelmiä laisinkin kun ihmiset odottavat sinun sanovan jotain, tekee minut sairaaksi, ja alan pelkäämään että sama tapahtuu uudelleen. Olen menossa lukioon, mutta pelottaa tosi paljon koska oon lukenut että lukiossa pitää tehdä paljon esitelmiä, johon en vain pysty nolaamatta itseäni. Edes tuntemilleni kavereille en pysty pitämään esitelmää, joka alkoi jo huolestuttaa minua itseänikin. Onko mahdollista että lukion ESITELMISTÄ Voi jäädä pois? Se helpottaisi helevetisti elämää, eikä tarviisi ajatella koko vitun pelkoa.


    • ykssusi5

      olen itse ollut sekakäyttäjä 12vuotta juuri noihin ongelmiin, olen päässyt eroon ja elämä on parenpaa pelkästään alkoholin kanssa. Nykyään olen seurustellut tyttöystäväni kanssa 2v ja voin sanoa että on elämä mallillaan..

    • assada

      Olen 23 vuotisa mies ja kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta 3 vuotta. Nyt vuoden sisällä tämä on oikeen räjähtänyt käsiin ja olen alkanut välttelemään sosiaalisia tilanteita, ja masentunut samalla. Tällä hetkellä kaupassa käyntikin on aivan hirveää.

      Tänä aamuna sain itseäni kuitenkin sen verran niskasta kiinni että kävin lääkärille juttelemassa asiasta. Jatkuvaa itkun pidättelyähän se oli. Lääkäri määräsi Cipralexia. Hieman ristiriitaset fiilikset tosta, kun joillekin ollut ihan ihmetabu ja toisille ei tee mitään vaikutusta.

      Kuukausi sitten oli masennuksen kanssa melkonen aallonpohja, ja itsetuhoiset ajatukset pyöri mielessä. Nukuttua ei saanut ja olo oli hirveä. Ainoa apu löyty viinasta ja kannabiksesta, mutta vkl jälkeen olo oli taas paskempi.

      Nyt olen kuitenkin päättänyt antaa tälle lääkkeelle mahdollisuuden ja aion myös koittaa näitä ihmisten ehdottamia kotikonsteja. Aion ruveta kohottamaan kuntoani ja koittaa lopettaa tupakoinnin ja vähentää alkoholin käyttöä. Nämä ovat kuulemma myös suuria tekijöitä tuon punastumisen ja hikoilun kanssa.

      Jos ei puolen vuoden aikana rupea selvää edistystä tapahtuvan niin pelottaa että mitä tässä voi tehdä. Mutta voimia vaan kaikille jotka tästä todellakin elämän pilaavasta "sairaudesta" kärsivät

      • Ahdistunut mies

        Kai tässä vielä lopulta joksikin sekakäyttäjäksi tulee kaikkien ongelmiensa kanssa kun joutuu nappailemaan lääkkeitä alkoholin kanssa kun kumpikaan yksistään ei riitä mihinkään. Sitten on taas yksi ongelma lisää.


      • jännnnn

        Tämä on todella v-mainen vaiva ja meitä kärsijöitä riittää :(


    • Lauranen

      Mites olis joku foobikkojen tapaaminen? Jos kaikkia jännittäis, niin ainakin tietäis ettei kukaan kerkeis keskittymään muuhun kuin omaan itseensä ja jännittämiseen. Ja sitten kun tulis ihmiset tutuiksi, niin paraneminen voisi alkaa :) Itsellä on ollut tämä vaiva noin 10 vuotta. Olen 35 vuotias ja nainen.

    • pelottaa3

      Kannatan Laurasen ehdotusta, olen messissä jos tapaaminen toteutuu:) Täällähän oli joku viestiketjukin siitä, että voisi perustaa vertaistukiryhmän tjtn. Toivottavasti joku olisi halukas järkkämään tämmöisen:)

      • 20+20

        Voishan tuota harkita jos sellainen tapaaminen järjestettäis Tampereella. Olen 24-vuotias mies ja kärsinyt tästä ongelmasta jo ainakin 6 vuotta.


    • ih8mylyif

      ois varmaan outoo jos teiän tapaamiseen eksyis yks 16 vuotias tyttö? joo. en kyl varmaa ees uskaltais tulla ku toi ahdistus ja sos. tilanteiden pelko on menny jo niin pahaks.

    • 23veemies

      Kohta viikon nyt syönyt tuota Cipralexia eikä ainakaan vielä mitään sivuoireita. Olo tuntuu ainakin jo paremmalta ja kaupan kassalla jonottaminenkin sujui. En tiä johtuuko lääkkeestä vai sainko vaan jotain itseluottamusta siitä, mutta aion kyllä päivitellä täällä miten tuon lääkkeen kanssa etenee. Olen nyt tosiaan tuon tupakkalakon alottanut ja alkoholin käyttöä rajoittanut kun itsellä nuo tuntuvat vaan punastumista pahentavan. Niin ja liikunta tekee hyvää.

      Tuommoinen tapaaminen ei muuten kuulosta ollenkaan hullummalta. Itse ois ehkä mukava saada joku kaverikin sieltä jonka kanssa puhua näistä asioista vapaa ajalla. Itsellä ei oikeen ole ketään kenen kanssa tästä keskutelisin.

    • pätsissä

      sosiaalinenfobia(at)groups.facebook.com ---> rohkeasti mukaan! :)

    • charlee

      tulkaaa tonne ryhmää, siellä järjestetään tapaamisia lahteen, tampereelle, helsinkiin ja kuopioon ainakin. Olis kiva saada porukkaa mukaan ja tutustua samanlaisiin ihmisiin jotka pelkää sos. tilanteissa.

    • avun saanut

      Täytin just 35v.
      Söin vuosia paniikkihäiriölääkkeitä kunnes minulla sattumoisin todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta.
      Olen lopettanut kokonaan paniikkihäiriölääkkeiden syönnin koska niistä ei ollut apua.
      Nyt syön Thyroxin 25mg 1 x tabletti per päivä ja voin paljon paremmin.Koko purkillia jossa on 100 tablettia on hintaa muutama euro.

      Testatkaa jokainen paniikkihäiriöstä kärsivä heti kilpirauhasarvonne.Ongelma saattaa piillä siellä ja helpotus tähän ongelmaan on sitten Thyroxin lääke.Eikä maksa paljon mitään.

      Minä olen tosin kärsinyt asiasta jo niin kauan,etten enää edes halua tavata ketään vaikka voin paremmin.On ihan ok käydä kaupassa, mutta muut ihmiset ovat minulle nykyään vain pakollinen asia jota joutuu sietämään julkisissa tiloissa.En kaipaa kenenkään seuraa.En mielestäni ole onneton tai masentunut vaan kaikki on ihan ok.

      Ehkä vuosien varrella olen vain niin tottunut olemaan itsekseni ettei riskinotto kiinnosta kenenkään kanssa enää.On niin helppoa olla vain yksin.

      • laatikko

        Olen myös 35-vuotias ja kilpirauhasongelmani huomattiin vuonna 2008. Kilpirauhaslääkitys (Thyroxin Liothyron) on kohdallani auttanut mm. väsymykseen ja alakuloisuuteen, epämääräiseen paniikin tunteeseen ja yleiseen huonoon tuuleen. Minulla on kuitenkin takana vuosien kokemus koulukiusattuna olemisesta ja aika paljon muutakin stressaavaa koin lapsuudessani/ nuoruudessani joten sosiaaliseen ahdistukseeni on siis ihan "oikeitakin" syitä.
        Suurin osa ahdistuksestani on hälvennyt iän myötä (n.23-25-vuotiaana ja sen jälkeen). Nykyään ahdistus nousee pintaan stressaavissa tilanteissa. Elämä on myös rakentunut välttämiskäyttäytymisen kautta auka kapeaksi. Pelkään työn hakua ja kaikenlaisia sosiaalisia harrastusjuttuja, enkä osaa hankkia ystäviä. Normaali kaupassa käynti ym. asioiminen on kuitenkin suht ongelmatonta. Ennen kilpirauhasongelmia olin lyhyen aikaa lääkityksellä (jokin masennuslääke ahdistukseen, en muista nimeä), joka tasoitti mielialaa; suurimmat ahdistuksen, mutta myös ilon kokemukset katosivat tunneskaalstani ja menetin mm. seksuaalisen kiinnostukseni. Koin lääkkeen olevan enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Keskustelusta olisi apua, mutta ei ole varaa ammattiapuun, eikä ole niin läheisiä ystäviä, että voisi jutella asiasta.
        Pahinta on se jos ahdistuneen käyttäytymiseni (maanisuus, kiihtyminen, melkein itkuun purskahtaminen) vuoksi saan kuulla omaavani huonon asenteen tai olevani jotenkin muuten viallinen yksilö, enkä osaa katsoa laatikon ulkkopuolelle (aaarg!). Yleensä noissa tilanteissa pää menee niin sumuun, ettei tule mieleenkään puolustaa itseään ja kertoa kärsivänsä ihan oikeasta ja diagnosoidusta vaivasta.


    • vinkkivinkki

      Ainakin parissa viestissä näkyi, että nämä ongelmat ovat alkaneet/pahentuneet yläastevaiheessa. Myös omalla kohdalla kävi näin ja aika kauan meni että sain jännittämisen vähentymään. Ala-aste iässä oli iloinen ja en hirveästi jännittänyt ja olen muuttumassa nyt taas samanlaiseksi.

      Kaikista eniten ongelmaan on auttanut aika ihmeelliseltä kuulostava masturboinnin vähentäminen ja pornon katsomisen lopettaminen. Nämä voivat kummatkin olla addiktioita, joilla koitetaan peittää pahaa oloa tai sitten niitä harrastetaan muuten vain liikaa. En tiedä onko tästä ollut viestiä jo tällä palstalla, mutta pistän tuohon alle pari linkkiä, jotka ovat ihan oikeasti parantaneet elämääni niin kuin monen muunkin. Tämä pätee niin naisiin kuin miehiin ainakin pornon katsomisen osalta, vaikka noilla sivustoilla onkin enemmän miesten kokemuksia. En ole mitenkään uskonnollinen enkä kokonaan masturbointia vastaan, sitä vain kannattaisi tehdä vähän harvemmin. Porno sen sijaan kannattaa karsia kokonaan, noissa linkeissä sitä onkin perusteltu.

      http://www.yourbrainonporn.com/is-porn-making-my-social-anxiety-worse
      http://yourbrainonporn.com/was-the-cowardly-lion-just-masturbating-too-much
      http://yourbrainonporn.com/doing-what-you-evolved-to-do
      http://www.yourbrainonporn.com/porn-masturbation-and-mojo-neuroscience-perspective

    • 4+13

      Eli porno kokonaan pois ja käteenvetoa vaikka 1-2 kertaa viikossa? Sillä saattaisi saada pahimmat sosiaaliset pelot kuriin ja uskaltaa lähestyä jopa naisia?

      • vinkkivinkki

        Jep porno kokonaan pois. Tästä ei ole mitään tarkkaa tutkimusta tehty, mut noilta sivuilta löytyy paljon ihmisten kokemuksia. Yleisesti on tehty niin, et on pidetty pidempi tauko runkkaamisesta (itselläni 3kk) mut sitähän ei tiedä mikä on paras tapa tehdä tämä juttu. Ainakin pari viikkoa pitäisin aluksi taukoa, vaikka se on kyllä helvetin vaikeaa ja saattaa epäonnistua monta kertaa ennen kuin lähtee sujumaan. Omalla kohdalla eka 2 viikkoa oli vaikein, mut sen jälkeen ei tehny ees mieli runkata :). Eli ei kannata lopettaa kesken jos epäonnistuu montakin kertaa, vaan jatkaa niin kauan kuin onnistuu! Jotkut näkee niitä vaikutuksia jo ekan viikon aikana, joillakin menee pidempään ja saattaa olla että joillakin ei näy vaikutusta. Ilmeisesti kuitenkin iso osa hyötyy tästä. Mut kyl toi 1-2 kertaa viikossa on ihan ok


      • vinkkix3

        ja kyllä naisia lähestyminen muuttuu helpommaksi :) . Pitää tietysti edelleen nähdä vaivaa sen eteen, mutta voisi verrata sitä siihen, että addiktion ollessa päällä tuntuu kuin kiipeäisi perse edellä puuhun. Sitten kun pääsee eroon pornosta pitää edelleen kiivetä puuhun, mutta tällä kertaa pää edeltä ja tikkaiden kanssa ;)


    • ikuinenihmiskammo

      En nyt halua loukata ketään, mutta ihan naurattaa nuo neuvot "hengitä syvään", "ole vain rennosti" yms. Ei onnistu! Tai onnistuu, muttei se auta mitään! Kun on koko ikänsä ollut pääosin yksin, ei ole oppinut mitään vuorovaikutustaitoja eikä osaa (eikä ehkä haluakaan) olla ihmisten kanssa, niin ei siinä välttämättä mikään auta. Rauhoittavat lääkkeet ja SSRI-lääkkeetkin helpottavat jännitys- ja paniikkioireita, stressiä ja ahdistusta sosiaalisissa tilanteissa, niin, että juuri ja juuri pystyy hoitamaan päivittäiset asiat, mutta olen vakavissani sitä mieltä, että mikään ei tätä niinkutsuttua sosiaalisten tilanteiden pelkoa paranna! Jos "oireet" häviävät kokonaan, niin ongelma on alunalkaenkin ollut ihan joku muu...

    • vinkkivinkki

      pornon katsomisen lopettaminen ja masturboinnin vähentäminen vaikuttavat aivojen dopamiini-välittäjäainesysteemiin, samaan osaan jossa on epätasapainoa sosiaalisia tilanteita jännittävillä :) tämä siis vaikuttaa ihan oikeasti itse ongelmaan aivoissa. Alhaalla on lainaus tuosta ekasta artikkelista

      "Reversing addiction-related brain changes likely play a role in reported benefits. Addictions cause a decline in dopamine (D2) receptors, which is a major aspect of desensitization. Recent Internet addiction brain studies all show the same brain changes as found in substance addicts, including reduced dopamine D2 receptors and dopamine transporters. Dopamine balance is critical for peak social functioning. Indeed, research shows that social anxiety correlates with low dopamine (D2) receptors. The drug-like withdrawal symptoms that recovering users often suffer when they stop are more evidence of an addiction process at work."

      Jos on koko ikänsä ollut yksin ja jännittänyt, niin eihän tässä ole mitään menetettävää jos kokeilee :) muutaman viikon jälkeen voi sitten uudestaan miettiä oliko mitään hyötyä, tässähän pitää jättää tekemättä asioita eikä varsinaisesti tehdä mitään ylimääräistä. Itse ajattelin ettei ole parempaakaan tekemistä kuin yrittää tätä silloin kun tähän sivustoon tutustuin ja kyllä kannatti. Jos jännittäminen on ollut koko iän kestänyttä, ei voi tietenkään luvata että koko ongelma tuosta vaan katoaa, mutta selvää apua tästä voi kuitenkin olla. Oireet ovat omalla kohdalle lieventyneet ajankin kuluessa jonkin verran, esim. 6 vuotta sitten sain vielä paniikkikohtauksia koulun ruokalassa ja pelkäsin että kuolen sinne. Tämäkään ei kaikkia ongelmia ratkaise, mutta on ollut omalla kohdalla isoin vaikuttava tekijä, samoin kuin monen muun kohdalla

      En nyt tästä saarnaa enempää, kokeilkaa jos kokeilette. Ei tämä ainakaan maksa mitään

    • ...

      En nyt ala väittämään vastaan, mutta minua tuo nyt ei hyödyttänyt yhtään kun en muutenkaan katso pornoa enkä edes masturboi. Minulla on kuitenkin sos.fobiastani huolimatta puoliso ja meillä on sen verran aktiivinen ja tyydyttävä seksielämä, ettei ole tarvetta. Ja olemme kyllä olleet joskus "selibaatissa" pidempiäkin aikoja, mutta enpä huomannut sillä mitään vaikutusta sosiaalisiin pelkoihini.

      • 13+15

        Miten sinäkin olet onnistunut saamaan puolison sosiaalisesta fobiastasi huolimatta? Miten seurustelu ylipäätään onnistuu ihmisiltä joilla on vakava sosiaalinen fobia? Itse en pystyisi seurustelemaan tämän ongemani takia ja ikää on jo 25 vuotta enkä tietenkään ole koskaan seurustellut.


      • 13+15
        13+15 kirjoitti:

        Miten sinäkin olet onnistunut saamaan puolison sosiaalisesta fobiastasi huolimatta? Miten seurustelu ylipäätään onnistuu ihmisiltä joilla on vakava sosiaalinen fobia? Itse en pystyisi seurustelemaan tämän ongemani takia ja ikää on jo 25 vuotta enkä tietenkään ole koskaan seurustellut.

        Olen tätä ennenkin kysellyt mutta en ole oikein keneltäkään saanut mitään vastausta.


      • ...
        13+15 kirjoitti:

        Olen tätä ennenkin kysellyt mutta en ole oikein keneltäkään saanut mitään vastausta.

        No, kännissä on aikoinaan tavattu ja alettu seurustelemaankin... Sitten kun toisen on tuntenut monta vuotta, oltu ja asuttu kauan yhdessä, niin eihän sellaisen ihmisen aikana enää jännitä yhtään mitään. Silti kun edes puolituttuja ja sukulaisia ei pysty ilman mitään lääkityksiä tapaamaan eikä päivittäisiä asioita hoitamaan, niin kyllä sosiaalinen fobia on kamala vaiva joka masentaa, ahdistaa ja eristää ulkomaailmasta lähes täysin. Töissä ei ole ikinä pystynyt käymään ja oikein minkäänlaista ystäväpiiriä ei ole, mutta toisaalta silti en kumpaakaan edes kaipaa.


      • 13+15
        ... kirjoitti:

        No, kännissä on aikoinaan tavattu ja alettu seurustelemaankin... Sitten kun toisen on tuntenut monta vuotta, oltu ja asuttu kauan yhdessä, niin eihän sellaisen ihmisen aikana enää jännitä yhtään mitään. Silti kun edes puolituttuja ja sukulaisia ei pysty ilman mitään lääkityksiä tapaamaan eikä päivittäisiä asioita hoitamaan, niin kyllä sosiaalinen fobia on kamala vaiva joka masentaa, ahdistaa ja eristää ulkomaailmasta lähes täysin. Töissä ei ole ikinä pystynyt käymään ja oikein minkäänlaista ystäväpiiriä ei ole, mutta toisaalta silti en kumpaakaan edes kaipaa.

        En minäkään haikaile työelämään ja kavereillakaan ei olisi niin väliä kunhan olisi vain tyttöystävä mutta sitä en varmaan koskaan tule saamaan koska olen kännissäkin liian ujo. Ainut ero minun kohdallani selvinpäin olon ja vahvan humalatilan välillä on se että kovassa humalassa ei juurikaan mikään ahdista. Ei se kuitenkaan riitä jos en uskalla ottaa minkäänlaista kontaktia nais-sukupuoleen. Viimeistään krapulassa ja selvinpäin ne ahdistusongelmat on taas todellisuutta.


      • laatikko
        13+15 kirjoitti:

        En minäkään haikaile työelämään ja kavereillakaan ei olisi niin väliä kunhan olisi vain tyttöystävä mutta sitä en varmaan koskaan tule saamaan koska olen kännissäkin liian ujo. Ainut ero minun kohdallani selvinpäin olon ja vahvan humalatilan välillä on se että kovassa humalassa ei juurikaan mikään ahdista. Ei se kuitenkaan riitä jos en uskalla ottaa minkäänlaista kontaktia nais-sukupuoleen. Viimeistään krapulassa ja selvinpäin ne ahdistusongelmat on taas todellisuutta.

        Seurustelin ensimmäisen kerran 27-vuotiaana. Sitä ennen oli ollut jotain satunnaisia yhdeillan juttuja yms. hapuilua. Kaikki kumppanini olen tavannut baarissa/ humalassa ja monta orastavaa juttua on kaatunut siihen etten ole ollut trapeeksi sosiaalinen tai osannut / uskaltanut kertoa jännittämisestäni. Olen nyt 35-vuotias (nainen) ja taas kerran jonkinlaisen "vaikeasti selitettävän" suhteen äärellä pohtimassa uskallanko kertoa miehelle että toivoisin suhteemme kehittyvän syvemmäksi. Hieman yli 20-vuotiaana en uskonut koskaan voivani seurustella, nyt se tuntuu jo täysin mahdolliselta, toivon vain että kumppanini jaksaa ymmärtää epävarmuuteni.


    • Laa-laa

      Hyvä ehdotus tuo jännittäjien tapaaminen, mutta jos kaikki vaan jännittäisi siellä ryhmässä. Pitäs varmaan olla joku täysipäinen vetämässä tai sitten vertaisvetäjä, joka on toipunut vaivoistaan.

      Jännittäminen invalidisoi pahasti ja sosiaaliset suhteet kärsii. Itselläni ollut aina jännittämistä ja pelkotiloja paniikkiin asti. Elämänhalu kärsii, ja sitten kun pitäisi koittaa olla reipas aikuisuuden kynnyksellä oleville lapsilleni.

      Olen alkoholistiperheestä, josta kumpuaa nykypäivän ongelmani. Turvattomuus lapsena sai minut jännittämään ja pelkäämään lähes kaikkea. Koitan järkeillä tilanteita että ei ole hätää, mutta järkipuhe ei auta, vaan sosiaalisissa tilanteissa alan usein sössimään ja panikoimaan. Aika yksinäiseksi tässä itsensä tuntee

      • 13+15

        Kaikkien pitäis tulla humalassa sinne tapaamiseen niin ei jännittäis yhtään mutta viina on varmaan viimeinen asia johon ainakaan alkoholistiperheen lapsi haluaa koskea.


    • pelolleryhmä

      Kannatan ryhmää! Siellä on muitakin jännittäjiä ja yleensä vetäjä hyvin tietoinen ja ymmärtäväinen sosiaalisen pelon vaivasta. Itse ollut ryhmässä ja samanlaisia vertaistukiryhmiä on helsingissä vieläkin, edelleen. Mua auttoi ryhmä. Kannatan! Ja rohkeesti vaan, siellä saa jännittää!

    • 344422222

      "Kaikkien pitäis tulla humalassa sinne tapaamiseen niin ei jännittäis yhtään"

      Voi v..ittu :D

    • daalia-88

      Onko kilpirauhaskokeet otettu? kilpirauhasen vajaatoiminta voi aiheuttaa monenlaisia oireita masennuksesta ja paniikkihäiriöstä lähtien. joskus henkilö saa masennuslääkkeet vaikka kilpirauhasen vajaatoiminta on selkeä masennuksen syy.

      • Mitä ajatella

        Löytyisköhän täältä apua sosiaalisen foobikon "tunnistamiseen"? Kun olen ihastunut yhteen mieheen, mutta kummastelen hänen käytöstään, että tykkääkö minusta vaiko eikö. Vai onko hän hirveän ujo, vai voisiko olla kyseessä sosiaalinen fobia. Tutustuimme 10 vuotta sitten sellaisella psykodraamakurssilla, jossa itse olin masennuksen takia. Nykyään olen masennukseni voittanut (itseasiassa Daalia-88:n esittelemän tunnistamattoman kilpirauhasen vajaatoiminnan takia!!, joka on nyt hyvässä hoidossa) ja jakselen hyvin.

        Siellä kurssilla oli eräs mies, joka kertoi kaikenlaisista vaikeuksistaan, mm. ei ehkä edes tervehdi kadulla jos tuttu tulee vastaan, ei pysty ollenkaan vapautuneesti ja normaalisti juttelemaan ihmisille jne. Mutta sen hän sanoi, että tuollaisilla kursseilla osaa olla erilailla, eli sosiaalinen ja hän olikin. Ei nyt yltiösosiaalinen, mutta mukana jutuissa sessioiden ulkopuolellakin ym. En helposti ihastu, mutta tämä mies flirttaili kanssani, eikä se näyttänyt olevan hänelle mitenkään vaikeaa. Minä menin häneen ihastumaan, vaikka hän puhui siitä, ettei pysty samanlaiseen kanssakäymiseen tällaisten kurssien ulkopuolella ja sain tavallaan ymmärtää, että voi olla, ettei hän suhteeseen kykene. Hänellä oli kuulemma ollut yksi lyhyehkö suhde, mutta suhteiden luonti naisiin on aina pelottanut ja ollut hyvin vaikeaa.

        Paine itselleni uusista tunteistani ja tämä ihastukseni kasvoi lopulta niin suureksi, että kerroin, että olen ihastunut. Tein sen ryhmässä (virhekö?) koska minun piti saada se jossain käsiteltyä, ja mieluiten olisin puhunut siitä ohjaajille yksityisesti. Mutta kurssin säännöt sanoivat, että kaikki asiat, joita kurssilaiset haluavat käsitellä ohjaajien kanssa, tuodaan ryhmään, vaikka ne olisi kerrottu ohjaajille "kahden kesken" joten mulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa. En halunnut sitä puida suoraa tämän miehenkään kanssa, ties mitä hän olisi ajatellut. Mutta kun kerroin tämän, mies sanoi ryhmässä: "Joo (eli oli huomannut ihastumiseni), mutta en tunne samoin. Saanko kertoa unen, jonka näin (ja toisen naispuolisen kurssilaisen nimi)." Olin kuin puulla päähän lyöty. olinko kuvitellut, että tunne olisi molemminpuoleinen? Kun menimme syömään, hän sanoi, että miksi sä sen kaikille kerroit ja että kyllä mä tiesin, että olet ihastunut. Sitten hän sanoi myöhemmin, että kuitenkin oli ihan kiva kun kerroin. En osannut silloin sanoa hänelle, että luulin hänenkin olleen ihastunut, koska hävetti, luulin lukeneeni häntä väärin. Mutta edelleen tänäkin päivänä olen oikeasti sitä mieltä, ettei asia ihan niin ollut, että luin häntä väärin. Hän ei koskaan sanonut olevansa ihastunut minuun sanoilla, mutta käytös, siitä luin että näin olisi. Mutta tuolloin ajattelin, että ehkä hän oli näitä, jotka flirttailevat ilman tarkoitusta. Toisaalta ihmettelin sitä, että miksi niin sosiaalisesti rajoittunut tekisi niin..?

        Kun kurssi loppui, en kuullut hänestä enää. Olin itsekin ujo ja epäitsevarma, ja oletin sydänsuruisena, että hän ei voi välittää minusta riittävästi, kun ei ota yhteyttä, vaikkei välillemme tuntunut jäävän mitään juopaa tai kankeuttakaan. Pidin yhä hänestä ja ystävyyskin olisi kelvannut. Mutta eipä tullut otettua yhteyttä, kun toinen kerran sanoi, ettei tunne samoin. (Sekin jäi tarkistamatta mitä hän sitten tunsi). Jatkan toiseen viestiin, kun tästä tulee näin pitkä näköjään...


      • Mitä ajatella
        Mitä ajatella kirjoitti:

        Löytyisköhän täältä apua sosiaalisen foobikon "tunnistamiseen"? Kun olen ihastunut yhteen mieheen, mutta kummastelen hänen käytöstään, että tykkääkö minusta vaiko eikö. Vai onko hän hirveän ujo, vai voisiko olla kyseessä sosiaalinen fobia. Tutustuimme 10 vuotta sitten sellaisella psykodraamakurssilla, jossa itse olin masennuksen takia. Nykyään olen masennukseni voittanut (itseasiassa Daalia-88:n esittelemän tunnistamattoman kilpirauhasen vajaatoiminnan takia!!, joka on nyt hyvässä hoidossa) ja jakselen hyvin.

        Siellä kurssilla oli eräs mies, joka kertoi kaikenlaisista vaikeuksistaan, mm. ei ehkä edes tervehdi kadulla jos tuttu tulee vastaan, ei pysty ollenkaan vapautuneesti ja normaalisti juttelemaan ihmisille jne. Mutta sen hän sanoi, että tuollaisilla kursseilla osaa olla erilailla, eli sosiaalinen ja hän olikin. Ei nyt yltiösosiaalinen, mutta mukana jutuissa sessioiden ulkopuolellakin ym. En helposti ihastu, mutta tämä mies flirttaili kanssani, eikä se näyttänyt olevan hänelle mitenkään vaikeaa. Minä menin häneen ihastumaan, vaikka hän puhui siitä, ettei pysty samanlaiseen kanssakäymiseen tällaisten kurssien ulkopuolella ja sain tavallaan ymmärtää, että voi olla, ettei hän suhteeseen kykene. Hänellä oli kuulemma ollut yksi lyhyehkö suhde, mutta suhteiden luonti naisiin on aina pelottanut ja ollut hyvin vaikeaa.

        Paine itselleni uusista tunteistani ja tämä ihastukseni kasvoi lopulta niin suureksi, että kerroin, että olen ihastunut. Tein sen ryhmässä (virhekö?) koska minun piti saada se jossain käsiteltyä, ja mieluiten olisin puhunut siitä ohjaajille yksityisesti. Mutta kurssin säännöt sanoivat, että kaikki asiat, joita kurssilaiset haluavat käsitellä ohjaajien kanssa, tuodaan ryhmään, vaikka ne olisi kerrottu ohjaajille "kahden kesken" joten mulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa. En halunnut sitä puida suoraa tämän miehenkään kanssa, ties mitä hän olisi ajatellut. Mutta kun kerroin tämän, mies sanoi ryhmässä: "Joo (eli oli huomannut ihastumiseni), mutta en tunne samoin. Saanko kertoa unen, jonka näin (ja toisen naispuolisen kurssilaisen nimi)." Olin kuin puulla päähän lyöty. olinko kuvitellut, että tunne olisi molemminpuoleinen? Kun menimme syömään, hän sanoi, että miksi sä sen kaikille kerroit ja että kyllä mä tiesin, että olet ihastunut. Sitten hän sanoi myöhemmin, että kuitenkin oli ihan kiva kun kerroin. En osannut silloin sanoa hänelle, että luulin hänenkin olleen ihastunut, koska hävetti, luulin lukeneeni häntä väärin. Mutta edelleen tänäkin päivänä olen oikeasti sitä mieltä, ettei asia ihan niin ollut, että luin häntä väärin. Hän ei koskaan sanonut olevansa ihastunut minuun sanoilla, mutta käytös, siitä luin että näin olisi. Mutta tuolloin ajattelin, että ehkä hän oli näitä, jotka flirttailevat ilman tarkoitusta. Toisaalta ihmettelin sitä, että miksi niin sosiaalisesti rajoittunut tekisi niin..?

        Kun kurssi loppui, en kuullut hänestä enää. Olin itsekin ujo ja epäitsevarma, ja oletin sydänsuruisena, että hän ei voi välittää minusta riittävästi, kun ei ota yhteyttä, vaikkei välillemme tuntunut jäävän mitään juopaa tai kankeuttakaan. Pidin yhä hänestä ja ystävyyskin olisi kelvannut. Mutta eipä tullut otettua yhteyttä, kun toinen kerran sanoi, ettei tunne samoin. (Sekin jäi tarkistamatta mitä hän sitten tunsi). Jatkan toiseen viestiin, kun tästä tulee näin pitkä näköjään...

        Kun sitten kävi niin, että äskettäin törmäsin häneen uudestaan sattumalta. Kun tervehdin häntä ja hän tunnisti minut, niin hän aika lailla toisin kuin olisin odottanut halasi minua (olin töissä, hän asiakkaana) palvelutiskin yli, vaikka se oli aika epätavallista :D ja oli hyvin iloinen näkemisestäni. Siinä vaihdettiin kuulumisia hiukan ja hän jutteli ihan kuin "ennen vanhaan", oli ystävällinen ja noin. Hän oli ohikulkumatkalla siinä, missä olin töissä. Kerroin muutaman oman asiani ja sitten hän sanoi, että tulee paikkakunnalleni seuraavan kerran kahden kuukauden päästä. No, tietenkin minä ehdotin innoissani, että nähtäisiin, silloin mies sanoi: "mä olen edelleen sellainen erakko." Tarkoittaen, että ei ehkä tule onnistumaan. Eli siinä kohtaa meni liinat kiinni, vaikka itse sanoi, että tulen taas 2 kk päästä. Mitä mun olis siihen pitänyt sanoa, nyökätäkö vaan vai : / Ehkä hän ajatteli, että mä sitten odotan 2kk, että no, mahtaakohan hän nyt tulla taas käymään? Entä jos ei tule? Taas olisin suruisena odottanut häntä. Siksi mä ajattelin ehdottaa sitä näkemistä. Mutta se tuntui olevan liikaa. Mutta siihen halaukseen, joka oli tosi lämmin, nähden se nyt ei olisi ollut minusta "mitään" tavata vaikkapa kahvilla. ...niin, ellei miehellä ole jonkinlaista sosiaalisten tilanteiden kammoa, mitä sanotte, voiko olla kyse siitä? Koska tuo tilanne oli sellainen hyvin spontaani, miellyttävä, minä en voinut mitenkään odottaa näkeväni häntä ja toisin päin, mitään paineita "onnistua" ei voinut olla.

        Pyysin myös hänen numeroaan, ja siinä kävi niin, että hän otti paperin ja alkoi kysyä MUN numeroa. Petyin hieman, että ei halua antaa omaa numeroaan, ajattelin, että eikö tahdo kuulla minusta. (...Ellei sitten foobikkona inhoa ajatusta, että hänelle soitellaan kun hän ei pysty erakkouttaan juttelemaan. Onko mahdollinen tulkinta??) Mutta silloin ajattelin hänen olevan vain ehkä ujo ja pyysin silti uudestaan myös hänen numeroaan ja sainkin sen.

        Noh, sitten meni jonkun aikaa, kysyin häneltä tekstiviestillä osoitteen, että lähetän yhden lehtijutun. Sain vastauksen, jossa oli pelkkä osoite, vuorokauden viiveellä ja laitoin jutun menemään. Ei vastausta mulle päin, no, en sitä niin odottanutkaan. Paitsi että ajattelin, että jos kyseessä olisi normaali mies, niin olisi saanut rohkaisua ottaa minuun päin yhteyttä, mutta ei. Mutta tiesinhän, että hänelle eivät nämä asiat ole niin helppoja, joten ajattelin, että katsellaan. En aikonut myöskään enää ihastua, mutta sitten kävi niin, että yht'äkkiä huomaain, että mulla oli kasvava ikävä tätä henkilöä.

        Sitten laitoin toisen tekstiviestin, joka oli henkilökohtaisempi ja jossa koitin välittää hänelle hyvää mieltä ja ajatuksen siitä, että oli tärkeää nähdä tai muuta sellaista. Ajattelin, että jos nyt ei vastaa, niin ei ole kiinnostunut tai jos vastaa, että älä lähetä tällaisia, niin uskon, että en enää yritä mitään.

        Meni kolme päivää, niin hän soitti. Mutta sen sijaan, että olisi ollut ystävällisen ja rennon kuuloinen puhelimessa hän kuulosti kauhean kylmältä (jännitys?) ja mikä pahinta ei ilmaissut mitään omaa halua nähdä minua (paitsi että soitti) vaan nojautui siihen, että MÄ olin halunnut nähdä häntä ja kertoi päivän, milloin tulee.
        Mä olin ensin tosi iloinen kun hän soitti, mutta sitten en voinut sille mitään, että mun tunteeni (vaikka järki sanoi muuta) rupesivat hälyttämään, että mies ei nauti minun tapaamisestani ja aloin pelätä että aiempi itselleni hyvin rankka tunnepettymys toistuu ja mun oli pakko tekstiviestillä siirtää tapaaminen. Tein sen sydän verta vuotaen, mutta koin, että mieleni takia se oli pakko.Hän otti siirron ihan rauhallisesti, puhuimme puhelimessa (hän ei enää kuulostanut kylmältä vaan normaalimmalta) ja vieläpä ehdotti, että koska hän on yötä paikkakunnalla, sopiiko mulle seuraava päivä, mutta se ei ikävä kyllä sopinut. Ja oli puhetta, että hän laittaa minulle uuden päivämäärän, kun taas tulee tänne päin. (Hän itse ehdotti niin. Ja hän siis käy täällä säännöllisesti 2 kk välein). Siitä on nyt reilu kuukausi kun hän sai tietää tarkan päivän, eikä hän ole ottanut yhteyttä. Mun työvuorojen järjestelyn takia (voin itse vaikuttaa vapaapäiviini) takia tiedon pitäisi tulla ihan näinä päivinä ja hän tietää sen, tai muuten voi olla, että olen töissä silloin kun hän tulee. Jaan vielä kolmanteen viestiin, pahoittelen "romaania"...


      • Mitä ajatella
        Mitä ajatella kirjoitti:

        Kun sitten kävi niin, että äskettäin törmäsin häneen uudestaan sattumalta. Kun tervehdin häntä ja hän tunnisti minut, niin hän aika lailla toisin kuin olisin odottanut halasi minua (olin töissä, hän asiakkaana) palvelutiskin yli, vaikka se oli aika epätavallista :D ja oli hyvin iloinen näkemisestäni. Siinä vaihdettiin kuulumisia hiukan ja hän jutteli ihan kuin "ennen vanhaan", oli ystävällinen ja noin. Hän oli ohikulkumatkalla siinä, missä olin töissä. Kerroin muutaman oman asiani ja sitten hän sanoi, että tulee paikkakunnalleni seuraavan kerran kahden kuukauden päästä. No, tietenkin minä ehdotin innoissani, että nähtäisiin, silloin mies sanoi: "mä olen edelleen sellainen erakko." Tarkoittaen, että ei ehkä tule onnistumaan. Eli siinä kohtaa meni liinat kiinni, vaikka itse sanoi, että tulen taas 2 kk päästä. Mitä mun olis siihen pitänyt sanoa, nyökätäkö vaan vai : / Ehkä hän ajatteli, että mä sitten odotan 2kk, että no, mahtaakohan hän nyt tulla taas käymään? Entä jos ei tule? Taas olisin suruisena odottanut häntä. Siksi mä ajattelin ehdottaa sitä näkemistä. Mutta se tuntui olevan liikaa. Mutta siihen halaukseen, joka oli tosi lämmin, nähden se nyt ei olisi ollut minusta "mitään" tavata vaikkapa kahvilla. ...niin, ellei miehellä ole jonkinlaista sosiaalisten tilanteiden kammoa, mitä sanotte, voiko olla kyse siitä? Koska tuo tilanne oli sellainen hyvin spontaani, miellyttävä, minä en voinut mitenkään odottaa näkeväni häntä ja toisin päin, mitään paineita "onnistua" ei voinut olla.

        Pyysin myös hänen numeroaan, ja siinä kävi niin, että hän otti paperin ja alkoi kysyä MUN numeroa. Petyin hieman, että ei halua antaa omaa numeroaan, ajattelin, että eikö tahdo kuulla minusta. (...Ellei sitten foobikkona inhoa ajatusta, että hänelle soitellaan kun hän ei pysty erakkouttaan juttelemaan. Onko mahdollinen tulkinta??) Mutta silloin ajattelin hänen olevan vain ehkä ujo ja pyysin silti uudestaan myös hänen numeroaan ja sainkin sen.

        Noh, sitten meni jonkun aikaa, kysyin häneltä tekstiviestillä osoitteen, että lähetän yhden lehtijutun. Sain vastauksen, jossa oli pelkkä osoite, vuorokauden viiveellä ja laitoin jutun menemään. Ei vastausta mulle päin, no, en sitä niin odottanutkaan. Paitsi että ajattelin, että jos kyseessä olisi normaali mies, niin olisi saanut rohkaisua ottaa minuun päin yhteyttä, mutta ei. Mutta tiesinhän, että hänelle eivät nämä asiat ole niin helppoja, joten ajattelin, että katsellaan. En aikonut myöskään enää ihastua, mutta sitten kävi niin, että yht'äkkiä huomaain, että mulla oli kasvava ikävä tätä henkilöä.

        Sitten laitoin toisen tekstiviestin, joka oli henkilökohtaisempi ja jossa koitin välittää hänelle hyvää mieltä ja ajatuksen siitä, että oli tärkeää nähdä tai muuta sellaista. Ajattelin, että jos nyt ei vastaa, niin ei ole kiinnostunut tai jos vastaa, että älä lähetä tällaisia, niin uskon, että en enää yritä mitään.

        Meni kolme päivää, niin hän soitti. Mutta sen sijaan, että olisi ollut ystävällisen ja rennon kuuloinen puhelimessa hän kuulosti kauhean kylmältä (jännitys?) ja mikä pahinta ei ilmaissut mitään omaa halua nähdä minua (paitsi että soitti) vaan nojautui siihen, että MÄ olin halunnut nähdä häntä ja kertoi päivän, milloin tulee.
        Mä olin ensin tosi iloinen kun hän soitti, mutta sitten en voinut sille mitään, että mun tunteeni (vaikka järki sanoi muuta) rupesivat hälyttämään, että mies ei nauti minun tapaamisestani ja aloin pelätä että aiempi itselleni hyvin rankka tunnepettymys toistuu ja mun oli pakko tekstiviestillä siirtää tapaaminen. Tein sen sydän verta vuotaen, mutta koin, että mieleni takia se oli pakko.Hän otti siirron ihan rauhallisesti, puhuimme puhelimessa (hän ei enää kuulostanut kylmältä vaan normaalimmalta) ja vieläpä ehdotti, että koska hän on yötä paikkakunnalla, sopiiko mulle seuraava päivä, mutta se ei ikävä kyllä sopinut. Ja oli puhetta, että hän laittaa minulle uuden päivämäärän, kun taas tulee tänne päin. (Hän itse ehdotti niin. Ja hän siis käy täällä säännöllisesti 2 kk välein). Siitä on nyt reilu kuukausi kun hän sai tietää tarkan päivän, eikä hän ole ottanut yhteyttä. Mun työvuorojen järjestelyn takia (voin itse vaikuttaa vapaapäiviini) takia tiedon pitäisi tulla ihan näinä päivinä ja hän tietää sen, tai muuten voi olla, että olen töissä silloin kun hän tulee. Jaan vielä kolmanteen viestiin, pahoittelen "romaania"...

        Törmäsin tänään sattumalta ilmiöön nimeltä sosiaalinen fobia ja yht'äkkiä alkoi tuntua että olen ilmiön kanssa tässä tekemisissä.
        Meinaan sellainen mies, jolla ei olisi kiinnostusta ei minun kokemukseni mukaan olisi a) halannut noin oksat pois -tyylisesti b) ottanut yhteyttä, kun kerron, että hänen tapaamisensa oli minulle tärkeää c) edelleen siirtoni jäkeen jatkanut tapaamisten sopimista.

        Mutta sitten outoa on minusta se, että yllättävästä jälleennäkemisestämme on kohta 3kk ja tässä on suunnillee kaikki kanssakäymisemme sen jälkeen. Normaalisti olen tottunut siihen, että mies on jotenkin nopeampi.... Mulla on ollut koko ajan sellainen tunne, että hän kamppailee sen kanssa, pystyykö tähän, mutta en ole tajunnut, mistä se voisi johtua. Toinen vaihtoehto sitten olisi, että minä en oikeasti kiinnosta häntä, mutta hitto.. miksi en jaksa uskoa ihan sitäkään.
        Kun luin kuvausta sosiaalisesta fobiasta tunnistin olleeni itsekin ennen osittain sellainen, siksi tietämättä ko. diagnoosista mitään olen ennen sen lukemistakin uskaltanut ajatella, että mies saattaisi minusta kuitenkin tykätä, vaikka tämä ei nyt todellakaan mene niin kuin romanttisissa leffoissa, "sankari ottaa naisen". :)

        Mutta onko miehellä teistä tuttuja toimintatapoja, vai olenko ihan hakoteillä? Pakko sanoa, että hän tietää, että minulla on nykyään perhe, mutta se tuli esiin jo sattumalta tavatessamme ja mielestäni se ei estä kahville menemistä mitenkään ja ainakin itse olisin hyvin iloinen ystävyydestä. Ajattelin hänenkin olevan, kun tiesin hänen olevan sosiaalisesti rajoittunut, mutta nyt mietin, onko se oikeasti hänelle liian vaikeaa? Vai olisiko rohkaisu ihmissuhteeseen kuitenkin hyvä asia? Haluaisin rohkaista häntä sosiaalisuuteen, koska välitän hänestä. Kiitos kun jaksoit lukea sepustukseni loppuun.


      • ujotönkkö
        Mitä ajatella kirjoitti:

        Törmäsin tänään sattumalta ilmiöön nimeltä sosiaalinen fobia ja yht'äkkiä alkoi tuntua että olen ilmiön kanssa tässä tekemisissä.
        Meinaan sellainen mies, jolla ei olisi kiinnostusta ei minun kokemukseni mukaan olisi a) halannut noin oksat pois -tyylisesti b) ottanut yhteyttä, kun kerron, että hänen tapaamisensa oli minulle tärkeää c) edelleen siirtoni jäkeen jatkanut tapaamisten sopimista.

        Mutta sitten outoa on minusta se, että yllättävästä jälleennäkemisestämme on kohta 3kk ja tässä on suunnillee kaikki kanssakäymisemme sen jälkeen. Normaalisti olen tottunut siihen, että mies on jotenkin nopeampi.... Mulla on ollut koko ajan sellainen tunne, että hän kamppailee sen kanssa, pystyykö tähän, mutta en ole tajunnut, mistä se voisi johtua. Toinen vaihtoehto sitten olisi, että minä en oikeasti kiinnosta häntä, mutta hitto.. miksi en jaksa uskoa ihan sitäkään.
        Kun luin kuvausta sosiaalisesta fobiasta tunnistin olleeni itsekin ennen osittain sellainen, siksi tietämättä ko. diagnoosista mitään olen ennen sen lukemistakin uskaltanut ajatella, että mies saattaisi minusta kuitenkin tykätä, vaikka tämä ei nyt todellakaan mene niin kuin romanttisissa leffoissa, "sankari ottaa naisen". :)

        Mutta onko miehellä teistä tuttuja toimintatapoja, vai olenko ihan hakoteillä? Pakko sanoa, että hän tietää, että minulla on nykyään perhe, mutta se tuli esiin jo sattumalta tavatessamme ja mielestäni se ei estä kahville menemistä mitenkään ja ainakin itse olisin hyvin iloinen ystävyydestä. Ajattelin hänenkin olevan, kun tiesin hänen olevan sosiaalisesti rajoittunut, mutta nyt mietin, onko se oikeasti hänelle liian vaikeaa? Vai olisiko rohkaisu ihmissuhteeseen kuitenkin hyvä asia? Haluaisin rohkaista häntä sosiaalisuuteen, koska välitän hänestä. Kiitos kun jaksoit lukea sepustukseni loppuun.

        Mitäpä siinä menettää, kokeile vähän tökkiä miestä kepillä pois sieltä mukavuusalueeltaan. Kadehdin tuota miestä kun joku nainen jaksaa nähdä vaivan tällaisen romaanin kirjoittamiseen hänen vuokseen ja ajatella hänen parastaan. Omat sosiaaliset estoisuuteni ja ujoiluni kun ajavat kaikki naiset pois lopullisesti niin ettei taakse katsota eikä ketään kiinnosta tutustua minuun syvemmin. Naiset usein osoittavat alkuun kiinnostusta mutta kun alan "jumittelemaan" niin sen sitten kai näkevät pakkeina ja senverran suurena lommona itsetuntoon että parempi unohtaa koko häiskä.


    • samasjamaskusä

      sitoumus.blogspot.fi

      • Mitä ajatella

        Hei!
        Luin blogiasi ja se on kovin mielenkiintoinen. Kiitos sinulle siitä ja sen aloittamisesta. Tapaan tuon miehen, josta kerroin tuon mteriselityksen maanantaina, saapa nähdä miten asia etenee. Koitan olla realisti, että mitä tahansa voi tapahtua niin silloin kuin jatkon kanssa.

        Se oli uutta minulle sosiaalisesta fobiasta kärsivistä, että ilmeisesti siis ajatukset pääsi sisällä ja se mitä teet ulos päin voivat joskus olla melkoisessa ristiriidassa keskenään. (Vaikutat tilanteen voittaneelta, mutta sisälläsi olet enemmän ahdistunut kuin koskaan). Ajattelin kai, että suurin este on ylipäätään tehdä mitään sosiaalista.

        Olet kovin nuori joten ehdit vielä vaikka minne ja olet ihanan rohkea, toivon sinulle kaikkea hyvää ja tilanteen voittamista no matter what. Jatka kirjoittelua blogiin, käyn varmasti lukemassa edelleen!


      • väsynyt vuosia
        Mitä ajatella kirjoitti:

        Hei!
        Luin blogiasi ja se on kovin mielenkiintoinen. Kiitos sinulle siitä ja sen aloittamisesta. Tapaan tuon miehen, josta kerroin tuon mteriselityksen maanantaina, saapa nähdä miten asia etenee. Koitan olla realisti, että mitä tahansa voi tapahtua niin silloin kuin jatkon kanssa.

        Se oli uutta minulle sosiaalisesta fobiasta kärsivistä, että ilmeisesti siis ajatukset pääsi sisällä ja se mitä teet ulos päin voivat joskus olla melkoisessa ristiriidassa keskenään. (Vaikutat tilanteen voittaneelta, mutta sisälläsi olet enemmän ahdistunut kuin koskaan). Ajattelin kai, että suurin este on ylipäätään tehdä mitään sosiaalista.

        Olet kovin nuori joten ehdit vielä vaikka minne ja olet ihanan rohkea, toivon sinulle kaikkea hyvää ja tilanteen voittamista no matter what. Jatka kirjoittelua blogiin, käyn varmasti lukemassa edelleen!

        Moi. Onko oikeasti" järkevää "lääkettä sosiaaliseen pelkoon . ssri lääkkeitä kait nykyään annetaan heti ,tuleeko niistä zompi olo ,mut ei tää jatkuva jännittäminen mitään elämää ole . vuosikausia jännittänyt.


    • zoxoxo

      Nuo masennuslääkkeet eivät TODELLAKAAN auta kaikkia. Ihan taatusti niitä ollaan ensimmäisenä tyrkyttämässä (batasalpaajien kera) mutta noin 10 erilaista masislääkettä kokeilleena voin vannoa, ettei niistä kaikille meistä ole mitään apua. Sivuoireita kyllä saa ja jotkut jäävät vaikuttamaan vielä pitkäksi aikaa lääkkeen lopetuksen jälkeenkin...Ikävä kyllä...
      Totuus on, että bentsodiatsepiinit ovat parhaat lääkeet tähän vaivaan. Sen kun ymmärtäisivät kaikki moralistilääkäritkin. Kumpi on parempi vaihtoehto: Lukkiutua loppuelämäkseen neljän seinän sisälle, vai olla koukussa bentsoon, mutta pystyä toimimaan edes suht koht normaalisti?

      • Hepppp

        Yleensä lääkkeiden ja terapian yhdistelmä auttaa parhaiten.


    • alottasko

      onko näitä mitään muita toimivia lääkkeitä kuin ssri ja bentsot? lekurilta ei nykyisin bentsoja heru. mietin tässä ssri aloittamista että pystyisi edes töissä käymään, ikää vasta 20v ja miespuolinen, joten ei kovin kiva jos jää jotain pysyviä haittoja. onko todisteita, että tuhoiasivat jotenkin aivoja tai jättävät pysyviä muistihäiriöitä?

    • ...
      • ...

        "Once you know the ultimate truth, you will be able to separate yourself from fear completely, along with all negative things created by the mind, but not physical pain, because it is hardwired into our bodies."


    • jaksaajaksaa1

      pari kaljaa auttaa mutta ai perkele ku tuntuu välillä vaikealta lähteä ihmisten ilmoille. Samaa se on ollu aikuiseksi asti siitä asti ku piti pelätä pikkupoikana ala-asteella monta vuotta saavansa turpaan yheltä hullulta sekä kokea kaikenmaailman alistamista muutenkin. Hävettää tollanen pelkääminen joka ilmenee nykyään sosiaalisena estyneisyytenä ja sosiaalisten tilanteiden välttelynä. Kyllä tää elämä ihan päällisin puolin sujuu mut raskasta vaan usein ton ihmispelon takia. Pitäis uskaltaa elää, kertoo juttuja ja arvostaa omia kokemuksia mut ei se vielä ole noin vaan onnistunut.

    • ainaselvinpäin

      Joo-o. olen 44 mies ja tavallaan kans kärsin jonkinlaisesta fopiasta vieläkin. Mutta en voi ottaa yhtään alkoholia tai mitään lääkkeitä. Kun olen täysraitis ja lääkeistä tulee huono olo. Punastuminen ja hikoilu vaivannut koulusta saakka ja on koulukiusatukin. Asun maalla joten viikotain ei tule pakollisia sosiaallisia kanssakäymisiä, mutta rakas harrastus kyllä onneksi pakottaa lähtemään ihmisten ilmoille. Parikymmentä vuotta sitten oli aika jolloin mietin ihan lopettamista(itsaria) kun sydän hakkas ja pelkkä ajatus sai punastumaa, että pitäs puhua jotain. Olin jotain 25v kun tajusin että jotain on pakko keksiä että uskallan olla muitten lässä ollessa oma itseni. Ratkasu tuli ihan yllätäen vedonlyönnin häviössä. Jouduin laulamaan karakoeta baarissa, olin varmasti ainoa selväpäinen koska muistan sen hetken vieläki. Miten tutut ja tuntemattomat ihmiset tuijottivat ja kesken laulunki joku käski menemään helvettiin rääkymästä sieltä. Mutta lauloin sen "menolippu" laulun koska se oli lyhin ja sillon aika pinnalla. Se tunne että on kaikkien nähtävillä ja tietää että on punainen, hiki että näköä haittaa, ei kuule mitään muuta kuin oman äänen siis järkyttävää. Mutta jotain taikaa siinä tilanteessa oli, sen jälkeen uskalsin laulaa omatoimisesti karaokeata baareissa, tosin pidin kyllä huolen että tuttuja siellä ei ollut. Siitä sitten hiljalleen isompiin paikkoihin ja tuttujain oli kuulemassa. Mun lauluääni muistuttaa enempi ruosteisen saranan narinaa kuin laulamista. Mulle se oli sivuseikka koska hokasin että pääasia oli että uskalsin nousta lavalle ja näyttää miltä minä näytän kun olen heikoimillaan. Karakoe meni läpi ja harrastus jäi mutta tilalle tuli lavatanssit. Tässä sitä sitten kyllä hikoillaan ja ollaan punaisia mutta onneksi lähes kaikilla on samat oireet :)) Puhuminen on vielä kin vähäistä mutta eise niin väliä. Esiintymääkin pääsee kun lähtee tanssi kisoihin kun vaan tulee tytöltä sitä kysyttyä. Mutta harmiseni olen huomannut että monimuukin kärsii esiitymis pelosta meidän lisäksi. Joten minusta ei se helppotie ole pelastus vaan siitä on mentävä mistä aita on korkein. Vain silloin on itsensä voittaja. Nyt voin laulaa karakoeta missävain tai ottaa osaa mihin tanssikisaan tai mennäpitämään puhetta kauppatorille..... Noo-on yks tyttö jolle puhuminen on vähän vieläkin vaikeata ;)

    • YksinäinenZ

      Olisiko tällä palstalla ketään yli viisikymppistä jännittäjä miestä Eteläisestä Suomesta, joka haluaisi tutustua vastaavaan jännittäjä naiseen? Olen eronnut ja jännittämisen kanssa pärjäilen vaihtelevasti.

    • kotonavaan

      Minunkin sos.fobia on pahentunut iän myötä. On ollut negatiivisa kokemuksia ja olen pettynyt ihmisiin. Toki minussakin on vikansa. Tuntuu paremmalta kun ei pakota itseään väkisin sosiaalisiin tilanteisiin.

    • 0adkdakaok

      "Opettele rentoutumaan olet vain stressaantunut niissä tilanteissa, verensokerit yht´äkkiä laskevat ja adrenaliinia puskee lisää. Joten pidä huoli ettet ole liian pitkään syömättä jotain terveellistä. "

      Jännitysoireet vievät ruokahalun, siinäpä onkin itseään pahentava ongelma. Ruokaa ei välttämättä saa alas ja voi tulla jopa oksennuksena pois. Näin kova jännitys on kirous.

    • AhdistunutMies

      Mutta kun ei pysty rentoutumaan mitenkään vaikka kuinka yrittää niin mitäs siinä sitten pitäis tehdä? Olen kanssa kokeillut melkein kaikkia mahdollisia hoitomuotoja tähän ongelmaan mutta kaikki on ollut ihan yhtä tyhjän kanssa. Itse ainakin voin todeta että tämä ongelma on pilannut oman elämäni ihan totaalisesti.

      En ole kyennyt edes opiskelemaan, hankkimaan töitä tai etsimään seurustelusuhdetta. Jopa kaupassa käyminenkin on hyvin vaikeaa ja tulevaisuus näyttäytyy todella synkkänä. En usko tästä kamalasta pelosta koskaan pääseväni eroon, tämä on todellakin kuin jokin kirous.

    • allisgone

      Itse samassa tilanteessa. Aluksi opinnot sujuivat sosiaalisista peloista huolimatta mutta vähitellen tilanne paheni ja johti väsymykseen ja uupumukseen. Erakoiduin ja lopulta katosi kiinnostus kaikkeen. Opinnot jäi suorittamatta kun ei lopulta osannut motivoida itseään edes sängystä ylös.

    • Aputuliajoissa

      Venlafaxin (Orion). Se on pelastanut minut. Olen kuin toinen ihminen. On ihana elää taas, pelkäämättä täriseekö kädet tmv. Olen 42 vuotias. Kiitos että sain apua, oli sitten lääkkeen muodossa tai ei.

    • Aputuliajoissa

      *Kiitos ymmärtävälle psykiatrille jonka kanssa pohdimme eri vaihtoehtoja. Hän todella ymmärsi miten raskasta ja kuluttavaa on kärsiä sos.fobiasta.

    • juliettans

      Todellinen vastaus tulee tässä. Luultavasti teillä on aivoissanne jotain rakenteellista vikaa. En ole psykologi mutta olen lukenut että perintötekijöillä on monesti vaikutusta. Minulla ainakin on ollut toisella vanhemmista joten ehkä periytyvää ja ympäristön vaikutusta myöskin. Pelon voi voittaa vain menemällä pelkoa kohti. Se on totuus ja jos jää kotiin nyhjäämään pelkää enemmän. Enemmän vain ihmisten ilmoille. Vaikka pakosta niin siihen tottuu. Niin olen itse tehnyt ja liikkuntaa lisää.

    • 32m

      Kaupassa käynti=helvetti
      koulussa käynti=helvetti
      kadulla käveleminen=helvetti
      juhlissa oleminen=helvetti
      tuntemattomille puhuminen=helvetti
      yksin olo=itsesyyllistävä masennus ja turha asioiden kelailu= semi helvetti
      m32

      • aivansuolesta

        Joop. Erittäin hyvin kiteytetty. Alkaa tämä jo hitto vaikuttaa kansantaudilta. Hop hop tutkijat selvittämään tätä, ennen kuin puoli Suomea, ellei puoli planeettaa tässä tilassa.

        m27, tasan samanlaista.


    • zzzzzzzzzzzzzzzzz

      Todellakin pilaa ihan kaiken. Mistään ei tule mitään ja aina tarvii olla lääkkeet mukana jotka helpottaa edes hieman oloa tosin niitäkin pitäisi napsia koko ajan.. vituttaa olla se viisi prosenttia suomalaisista jotka tätä paskaa sairastaa eikä koskaan parane!

    Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. Mielessäni vieläkin T

      Harmi että siinä kävi niinkuin kävi, rakastin sinua. Toivotan sulle kaikkea hyvää. Toivottavasti löydät sopivan ja hyvän
      Ikävä
      37
      1806
    2. Nellietä Emmaa ja Amandaa stressaa

      Ukkii minnuu Emmaa ja Amandaa stressaa ihan sikana joten voidaanko me koko kolmikko hypätä ukin kainaloon ja syleilyyn k
      Isovanhempien jutut
      6
      1401
    3. Pupuhuhdasta löytyi lähes sadan kilon miljoonalasti huumeita

      Pupuhuhdasta löytyi lähes sadan kilon miljoonalasti huumeita – neljä Jyväskylän Outlaws MC:n jäsentä vangittu: "Määrät p
      Jyväskylä
      44
      1387
    4. Ei luottoa lakko maahan

      Patria menetti sovitun ksupan.
      Suomen Keskusta
      14
      1352
    5. Nähtäiskö ylihuomenna taas siellä missä viimeksikin?

      Otetaan ruokaöljyä, banaaneita ja tuorekurkkuja sinne messiin. Tehdään taas sitä meidän salakivaa.
      Ikävä
      1
      1345
    6. Persut petti kannattajansa, totaalisesti !

      Peraujen fundamentalisteille, vaihtkaa saittia. Muille, näin sen näimme. On helppo luvata kehareille, eikä ne ymmärrä,
      Maailman menoa
      7
      1324
    7. Sinäkö se olit...

      Vai olitko? Jostain kumman syystä katse venyi.. Ajelin sitten miten sattuu ja sanoin ääneen siinä se nyt meni😅😅... Lis
      Ikävä
      0
      1294
    8. Housuvaippojen käyttö Suomi vs Ulkomaat

      Suomessa housuvaippoja aletaan käyttämään vauvoilla heti, kun ne alkavat ryömiä. Tuntuu, että ulkomailla housuvaippoihin
      Vaipat
      1
      1250
    9. Hyvää yötä ja kauniita unia!

      Täytyy alkaa taas nukkumaan, että jaksaa taas tämän päivän haasteet. Aikainen tipu madon löytää, vai miten se ärsyttävä
      Tunteet
      2
      1210
    10. Lepakot ja lepakkopönttö

      Ajattelin tehdä lepakkopöntön. Tietääkö joku ovatko lepakot talvella lepakkopöntössä ´vai jossain muualla nukkumassa ta
      2
      1183
    Aihe