Päästin irti...

Sama täällä.. Vaimokulta on jälleen reissussa jo kolmatta päivää. Vapun tienoilla hänellä meni viikko viihteellä ja lähes nukkumatta. Ilmoitti että muuttaa viikon päästä pois. Taas kerran.. Tämä kevät ja kesän alku tekee hänestä täyden hirviön meitä rakkaitaan kohtaan. Diagnoosia sairaudesta ei ole mutta oireet ovat kyllä mielestäni selvät.. Nyt en jaksa enää ymmärtää, antaa anteeksi ja lohduttaa. Nyt tiedän miten suhtautua koska tämä ei ole ensimmäinen kevät kun näin käy. Koti on sekaisin ja mieli maassa mutta eteenpäin on yritettävä uskoen että minua varten on jotain parempaa tämän hulluuden jälkeen.

Olen seurustellut nyt vuoden verran ihmisen kanssa, joka oli tavatessamme iloinen ja rakastunut korviaan myöden minuun. Mainitsi sairastavansa toisinaan paniikkihäiriötä, joka liittyy itsekontrollin kadottamiseen. Saanut lääkityksen nuorena ja syönyt niitä taukoamatta. Silti ahdistuskohtaukset tulleet toistuvasti.

Nyt, kun eksyin näille sivuille, aloin epäillä tuota diagnoosia. Tämä mitä kerrotte, sopisi niin hyvin häneen. Edellisessä suhteessa pettänyt puolisoaan toistuvasti ja harkiten. Niiden jälkeen katumusta ja masis.

Nyt olemme käyneet pari kertaa läpi tämän paniikkihäiriösession, vakava masennus ja itsetunnon puute. Hukkaa kaikki ajatuksensa, tunteensa ja mielipiteensä. Sen jälkeen alkaa jokin toiminta, joka ei ainakaan vielä ole liittynyt pettämisiin ja kotoa poissaoloon. Kuitenkin joku menemisen palo on näissä vaiheissa. Myös rahan käyttö ylittää budjetin, ostetaan mitä mieleen tulee. Tätä vaihetta eletty tässä kuukausi ja nyt vaikuttaa tulevan uusi vaihe. En saa mitään huomiota, ei läheisyyttä eikä rakkautta. Lähinnä koen jotain inhon ja halveksunnan sekaisia tunteita, etääntymistä ja pakoilua omiin askareisiin.
Silti minä olen se hullu sekopää, mustasukkainen ja vaadin häneltä liikaa kun odotan jotain tunteenosoituksia.
Ihan varta vasten olen viime viikkoina käyttäytynyt harkiten enkä ole lähtenyt mihinkään ärsytyksiin mukaan, vaan luovinut tilanteet ilman riitaa. Olen ollut rakastava ja toiminut niinkuin hän toivoo.
Jossain vaiheessa tulee sitten taas se hetki (ainakin on aikaisemmin tullut), kun olen niin ihana ja rakas eikä hän voisi elää ilman minua. Ja minä meen halpaan.
Ei vaan taida mikään riittää..
Kuulostaako tutulta? Vai olenko väärillä jäljillä?

Kovin on tuttua tekstiä.. Minut myös aina leimattu mustasukkaiseksi hulluksi kun yritän rauhoitella tilannetta. Raha-asiat olen onneksi onnistunut pitämään erillään. Vaimon menoihin ei riittäisi kenenkään rahat silloin kun menovaihe on päällä. Jostain hän saa sitä kuitenkin aina lainattua. Tili hänellä on välillä miinuksella ja pari luottokorttia koko ajan tapissa vaikka käy säännöllisesti töissä.
Sitä vuoristorataa on niin kauhean vaikea käsittää ja ymmärtää kun itse olen ainakin omasta mielestäni melko rauhallinen ja tasainen luonteeltani.
Hirmu vaikea on päästää irti kun koko ajan kuitenkin toivoo että toinen taas muuttuisi omaksi itsekseen. Järki sanoo että tämä tulee olemaan koko loppuelämä samanlaista epävarmuutta ja pettymystä mutta tunne on niin vahva..
Hiljattain on jopa hänen kaksi parasta kaveriaan tullut kysymään minulta että: "miksi uhraat elämäsi noin?". He ovat nähneet sen hullunmyllyn mikä keväisin alkaa ja ovat ehkä myös vaimooni hieman pettyneitä. Olen alkanut vihdoin ymmärtämään etten minä ole se hullu jonka pitäisi mennä hoitoon.

Sepäs tässä hauskinta onkin, kun ystävät ihmettelevät miksi siedät moista. Et ollut ennen tuollainen?
Sanokaapas miksi? Onko se hyvä vaihe tämän arvoista. Laantuuko nekin kuukausien ja vuosien myötä. En voisi sietää pettämistä! Tekispä sen niin loppuis tämä vatkaaminen.
Nytkin on taas ollut exäänsä yhteydessä, niin kävi viimeksikin. Sepäs ei huoli takasin. Hakee muka vaan lohtua ja ymmärrystä, suuntaa omille näkemyksilleen. Minä saan jättää hänet jos haluan, eipä tunnu tällä hetkellä haittaavan.

Minäkin rauhallinen ja tasainen, harkitsen ennenkuin teen. Tiedän mitä tunnen ja ajattelen. Vaikea käsittää. :(

Onko tämä tunne muutakin kun välittämistä ja rakkautta? Ei haluaisi epäonnistua. Kokisko syyllisyyttä jos jättää toisen oman onnensa nojaan? Onko väärin haluta itselleen onnea ja vakautta?

Minä olen noihin kysymyksiin etsinyt vastausta jo pitkään.. Suhteelle olen antanut kaikkeni enkä haluaisi epäonnistua mutta tuulimyllyjä vastaan on näköjään turha taistella. Hän on satuttanut kamalan paljon ehkä edes ymmärtämättä sitä. Sen tiedän ettei voi olla väärin haluta itselleen onnea ja vakautta. Minä olen halunnut sitä paljon jo pitkään. Kenties jonain päivänä..
Mutta miksi juuri ne hyvät vaiheet jäävät mieleen ja kaiken sen pahan pyrkii unohtamaan ja antamaan anteeksi?
Nyt hän tekee taas muuttoa pois. Aikaisemmin hän on aina jättänyt asioita ikään kuin roikkumaan. Ei vie kaikkia tavaroitaan pois jne. Hän ei pysty sanomaan ollaanko nyt erottu vai mikä tämän suhteen tila on! "Katotaan..", "Mä en nyt jaksa keskustella..", "Mä en nyt tiedä mitä mä haluun..". Tiedän... Minun pitäisi vaan kylmästi viheltää peli poikki ja antaa olla ja unohtaa..
Kunpa se olisikin niin yksinkertaista ja helppoa. Kunpa pystyisi jättämään ne tunteet edes hetkeksi taka-alalle ja osaisi ajatella asioita järjellä.

Minä en taida olla noin pitkänsitkeä. Katsotaan nyt mitä seuraava keskustelu tuo tullessaan.
Ärsyttää juuri tuo piirre, ettei itse ymmärrä satuttavansa toista. Ei nytkään ymmärrä, että hän se oli, joka taas epäröi ja tarvii miettimisaikaa. Mun pitäisi anella takaisin ja olla kuin ennenki, niin EHKÄ hän sitten rakastaisi uudelleen. Aina häntä pitää ymmärtää ja tukea.
Ja uhkailu, kun käskin hänen nyt miettiä itsekseen mitä haluaa, eikä voinutkaan tulla luokseni muina miehinä. Hänen pitäisi tietää ollaanko vai ei, että saa suunnitella sitten muita asioita ja "menoja".
Enhän se minä ollut joka epäröin ja satutin!!
Luottaa niin vääriin ihmisiin, mutta en voi sanoa sitä mitä tiedän. Tulishan se nyt mun viaksi, että yritän katkaista hänen suhteensa esim. äitiinsä. Erehdyin alkuaikoina hänen exästään sanomaan mitä kuulin...voi että mikä juonittelija olin. Sen jälkeen olen pitänyt visusti suuni kiinni.
Mulla onneksi se etu, ettei mitään yhteistä, onneksi. Sen kun laitettais kantapäät vastakkain kun lusikatkin on osittain eri osoitteissa.
Voi kerpele ;) Voimia!

Kiitos! (Tässä keskustelussa aiemmin jussi9)

Voimat tulivat alkukesästä tarpeeseen..
Moni asia muuttui kesän aikana. Ennen Juhannusta tapahtui elämässäni jotain mullistavaa mitä en silloisen mielialan ja elämäntilanteen vallitessa olisi mitenkään uskonut tapahtuvaksi. Kaverini pyynnöstä lähdin eräisiin juhliin. Tosin muistan että ajatukseni silloin oli että: "Mitäs minä sinne lähtisin murjottamaan..".
Kävi kuitenkin niin että juhlissa tutustuin naiseen joka tuntui heti ensi silmäyksestä lähtien kuin sielunkumppanilta. Siitä lähtien olemme viettäneet joka viikonlopun yhdessä. Kuinka hyvältä tuntuukaan kun huomaa että tunne on aidosti molemminpuoleinen..:)
Kesä on ohi ja ex-vaimo vietti sen tuttuun tyyliinsä reissaten ja juhlien juoppoporukoissa. Nyt syksyn tullen häneltä on sitten alkanut tulemaan niitä yhteydenottoja kuinka hän kaipaa ja tarvitsee minua!
Ei vaan ymmärrä eikä käsitä.. Vaikka tämän saman olen siis kokenut jo muutaman kerran. Tällä hetkellä tunnen jonkinlaista sääliä häntä kohtaan. Ei tulisi mieleenikään lähteä enää mukaan siihen hullunmyllyyn mitä elämä hänen kanssaan oli. Tällä hetkellä nautin siitä onnellisesta ja vakaasta elämästä uuden kumppanini kanssa josta olen niin pitkään haaveillut. Nyt se on totta ja tunne on kyllä vahva että se myös säilyy vaikka kuinka ajattelisi järjelläkin.
Toivotan voimia ja iloisia yllätyksiä myös kohtalotovereille!

Kiitos :)
Exää en halua enkä aio päästää lähelle pilaamaan tätä mitä minulla nyt on vaikka hän kovasti yrittääkin. Eroa olen onneksi ehtinyt mielessäni käsittelemään jo pitempään koska aavistin jo viime talvena miten siinä tulee jälleen käymään vaikka mietityttäähän se välillä vieläkin. Parempi ettei ole hänen kanssaan tekemisissä niin pystyy vanhat kaunat lopulta unohtamaan. Uusi kumppani on antanut valtavasti voimaa ja näyttänyt minulle millainen onnellinen ja tasapainoinen parisuhde voi olla enkä hänen päälleen aio kaataa sitä pahaa mitä joskus on ollut. Ennemmin puhun sitten niistä asioista vaikka jonkun kaverin kanssa jos sellainen tarve tulee. Luottavaisin mielin eteenpäin...
Hyvää syksyä!