Mitä opit edellisestä suhteestasi?

Opin edellisistä suhteista, etenkin viimeisimmästä, etten enää ikinä halua suhdetta.

Aina suhteet ajautuu riitoihin ja pettämiseen ja sydäntäsärkeviin eroihin. Lisäksi en osaa asua yhdessä kenenkään muun kuin itseni kanssa. En ikinä halua jakaa sänkyäni ja vessaani jonkun toisen kanssa. Haluan omaa rauhaa.

En usko että ihminen voi koko elämäänsä olla sitoutunut yhteen ihmiseen, ainakaan ilman suhteen ulkopuolisia ihastumisia. Ihastus, seksuaalinen mielenkiinto ja rakkauden huuma katoaa ajan myötä ja tilalle tulee vain harmaa arki. Toisille myös se yhtävyys ja kiintyminen toiseen, niin että jäädään siihen sitten vuosikymmeniksi. Mikäs siinä, ei vaan oo mua varten.

Oon oikeastaan aika korvia myöten täynnä naisia. Huomaan etten enää jaksa olla kiinnostunut naisista, en minkäännäköisistä. En osaa enää kuvitella sellaista tyttöä, josta voisin olla kiinostunut. En tajua miksi.

Ihanan positiivisia kysymyksiä.. :) Mutta jos pitäisi olla optimistinen niin olen oppinut paljon hienoja asioita. Edelliset suhteet eivät aina tuo negatiivisia muistoja mieleen. Olen saanut nähä ja kokea paljon mukavia asioita. On ollut hienoja kesiä.

Hyvä aloitus!

Tässä muutama asia mitkä ekana tuli mieleen:
1. Olen oppinut arvostamaan itseäni. Aiemmassa suhteessani pyrin vain kaikin tavoin miellyttämään toista, vaikkei hän nähnyt samanlaista vaivaa miellyttääkseen minua. Suhteessa on oltava molemminpuolista arvostusta ja sen täytyy näkyä.
2. Olen myös oppinut, että ketään ei voi väkisin saada ihastumaan/rakastumaan/rakastamaan, vaikka se kuinka ihanaa olisikin. Ajattelen nykyään myös, että jos toinen ei näe kuinka mahtava tyyppi olen, meitä ei ole tarkoitettu toisillemme.
3. Kukaan muu ei voi tehdä minua onnelliseksi kuin minä itse. Se ei ole kenenkään muun vastuulla. Tiedän myös, että haluan löytää itselleni ihmisen, joka on myös onnellinen itsekseen, eikä etsi ketään "korjaamaan" itseään (mikä oli vähän ongelma aiemmassa suhteessa).
4. Viimeisenä sen, että mieluummin olen sinkkuna kuin "ihan ok" suhteessa. Tällä tarkoitan lähinnä sitä, että haluan että multa viedään jalat alta ja että oikeasti saan hullaantua toiseen. Olen maailman surkein ihastumaan, joten tässä mennään vielä varmaan pitkän aikaa sinkkuna, mutta onnellisena sellaisena :D Ja odottaen milloin minun ja sen jonkun ihanan tiet kohtaavat ;)

Olen tullut paremmaksi ja oppinut asioita. Minulla oli kahdesti pitkäisaikaisessa suhteessa ,mutta kutenkin huonoja suhteita ja he olivat sitten väärä minulle.
Päätin ,että nyt riitti suhteita jotenkin pidän jatkossa sinkkuna (jo pitkään) ja vieläkin :). Olen tyytyväinen elämääni ja 'yksinäinen susi'-tyyppi. En tiedä yhtikäs mitään ,että haluaisinko uuteen suhteeseen tai ehkä loppuelämäni sinkkuteen.
Ihastuin ollut vähän usein eri ihmisiin ,mutta en sille mahtaa voi mitään. Onneksi ei enää ihastua ketään moneen kuukauteen. Haluaisin vain nauttia elämästä ja yksikseni enemmän. Voi ehkä olla ,että saatan sitten loppuelämäksi ilman parisuhteita.

Ensimmäisestä parisuhteestani opin, että minäkin pystyn rakastumaan ja rakastamaan. En ollutkaan enää se tyhjä kuori joka tunsi maailman tuskan sisällään, vaan opin, että jopa minussa on tunteita. Tosin se päättyi niin kurjalla tavalla, että monta vuotta nuolin haavojani, ennen kuin kokeilin uudemman kerran. Seuraavissa suhteissa on oppinut, miten tärkeää on puhuminen. Joskus ihmettelen suuresti naisten tarvetta puhua ja puhua, vaikka hamaan loppuun saakka. Ja vaikka minäkin olen nainen, huomaan monesti jääväni ajatuksiin, enkä ehkä vieläkään osaa tuoda julki kaikkea, ja sehän on eräänkin suhteen ajanut karille. Mutta olen kuitenkin oppinut tietynlaista avoimuutta. Ja mikä tärkeintä, olen oppinut, että jos hälytyskellot alkavat alkutaipaleella soida, ne ei soi turhaan. Ja silloin on syytä juosta ja lujaa!

En enää hanki yhteistä omaisuutta kenenkään kanssa.
En hyväksy sitä, että minua alistetaan, haukutaan ja lytätään.
Olen yhtä hyvä ihminen kuin kuka tahansa muu.

Minun on opittava puhumaan tunteistani avoimemmin ja huomioimaan toista näkyvämmin.
Minun on asetuttava välillä toisen kenkiin nähdäkseni asiat toisesta näkökulmasta.

Nämä olen oppinut.

Opin ettei kannata rakastua, rakkaus satuttaa eikä tee mitään muuta. Älä hanki lapsia, älä mene naimisiin, koska siitä seuraa vuosien oikeustappelu

Opin, että olen epävarma itsestäni, enkä kykene suhteeseen. Opin myös sen, että ei kannata rynnätä suinpäin suhteeseen vaan opetella tuntemaan vähän enemmän toista, niin voi karsia idiooteiksi todetut enne kuin suhde muuttuu vakavammaksi.

Opin sen, että katoan liian helposti toiseksi ihmiseksi, kun yritän miellyttää. Tämä on kaiketi ollut ongelmani ennenkin. Luulenpa, että jos joskus tulen vielä seurustelemaan, on mun pakko mainita asiasta kumppanille, jottei tule ihmetyksiä.
Muutenkin opin sen, etten halua seurustella ihmisen kanssa, jonka kanssa ei pysty puhumaan kaikesta rehellisesti ja avoimesti.

Löysin itsestäni itsearvostuksen ja rohkeuden, joita en itsessäni tiennyt olevan, kunnes minua kohdeltiin väärin ja osasin lähteä. Osasin vaatia parempaa itselleni, olen arvokas ja hyvä tälläisenä. Piti tapahtua jotain kauheaa, jotta löysin itsestäni näin ihania puolia, joita epäilin vain heikoiksi piirteiksi itsessäni.

Opin, että toista ei voi korjata. Toiselle voi tarjota tilaa ja mahdollisuuksia korjata itse itseään, muutenkin molemmilla pitää olla tilaa kasvaa ja kehittyä. Mutta ketään ei voi korjata, vaikka toinen sillä perustelisi huonoa käytöstään ja vaatisi ymmärrystä, pyytäisi jäämään.

Opin, että toinen voi heijastaa omia ongelmiaan itseesi ja syyttää sinua niistä, mitkä kokee itsessään viaksi. Opin, ettei toista aina kannata uskoa ja kantaa huonoa omaatuntoa itsessään. Vaikka on hyvä osata tarkastella omaa toimintaa mahdollisimman ulkopuolisesti ja oppia siitä.

Opin, että romantiikka ja seksi sekä läheisyys ovat minulle tärkeitä. Jos ne eivät toiselle ole tärkeitä, asiasta on hyvä puhua ja tehdä kompromisseja molemmin puolin. Kuitenkaan kummankaan (eikä varsinkaan omia) tarpeita saa vähätellä.

Opin, että on hyvä joko jakaa tasan yhteisen maanpäällisen hankkiminen tai sitten tehdä selväksi kumpi on kumman vastuulla. Talousasioista pitää pystyä puhumaan. Opin myös näkemään merkkejä hyväksikäytöstä ja toivottavasti osaan ensi kerralla tunnistaa mahdolliset sellaiset ajoissa.

Opin, että kotitöistä ja muista velvollisuuksista on hyvä puhua. Ne on myös hyvä jakaa niin, että molemmat kokee niiden olevan tasan. Opin, että tälläiset arkipäiväiset tyytymättömyydet on hyvä mitätöidä alusta pitäen puhumalla ja jakamalla.

Ennen kaikkea: opin antamaan itselleni anteeksi. Vaikka edellisessä suhteessani oli paljon vikaa, jotka ulkopuoliset tunnistivat jo aikaa sitten ja joita itse en halunnut nähdä, vaikka jäin liian pitkäksi aikaa. Vaikka annoin kohdella itseäni itsestäänselvyytenä. Vaikka annoin vähätellä itseäni. Vaikka minua syytettiin monesta syyttä. Vaikka minua ei arvostettu tarpeeksi. Vaikka sain tehdä paljon itse, ja yksin. Silti, en häpeä. Tarvitsin aikaa nähdä kaikki selvästi ja sitä kautta pystyn nyt sanomaan tehneeni oikean päätöksen, kantamaan vastuuni ja myös ylpeänä täällä kertomaan mitä olen oppinut. Tein parhaani silloin sillä tietämyksellä ja arvostuksella itseäni kohtaan mitä minulla silloin oli. Siitä on turha syytellä itseään, vaan kehua nyt itseä siitä, että toimi kuitenkin oikein ja rohkeasti. Oikea aika voi jostain toisesta näkökulmasta näyttää myöhäiseltä, mutta vain itse voi tietää onko aika oikea vai ei.

Opin, että kykenen rakastamaan, antamaan paljon ja nauttimaan suhteesta, sekä yhdessäolosta, arjesta. Mutta nyt tiedän, että tarvitsen rakkautta ja arvostusta yhtä paljon takaisin, minunkin täytyy saada nauttia, minunkin täytyy saada tuntea yhdessäolon merkityys toiselle. Nyt on siis aika oppia nauttimaan taas yksinolosta, vahvistaa itseään ja käsitellä asioita, mitä on tullut opittua. En sano etten halua suhdetta tai että haluan suhteen. Haluan voimistua ja toivon, että elämääni tulee paljon hyvää, eri muodoissaan. Ehkä myös suhteen... Sitten kun on sen aika :)

Kiitos tämän viestiketjun aloittamisesta!

Edellistä edeltävästä suhteesta opin sen, että pitkän ja vakavan suhteen loppuminen ei ole maailmanloppu ja että selviän siitäkin tilanteesta ajan myötä jaloilleni.

Edellisestä suhteestani opin sen, ettei laastarisuhteet ole mun juttu. Satutin turhaan toista, kun kuvittelin kykeneväni uuteen suhteeseen silloin kun olin rikki edellisestä. Samalla opin sen, että olen mielummin yksin kuin "ihan kiva" -suhteessa. Opin myös, että erosta toipumiseen menee multa pitkän aikaa, ja sitä prosessia on turha yrittää hoputtaa.

Vaikka tätä ei kysyttykään, niin nykysuhteessa olen oppinut kommunikoimaan paremmin, ettei riitoja tarvi(tsisi) pelätä, ja tärkeimpänä että toisen rakastaminen ja sitä kautta vapaaehtoinen antautuminen toiselle ehdoitta on helkkarin pelottavaa ja silti parasta mitä mulle on koskaan tapahtunut. Samalla olen myös oppinut, että - niin kliseistä kuin se onkin - rakastaminen ja toiseen luottaminen ei ole heikkoutta vaan voimavara. Ehkä on syytä tarkentaa että tarkoitan antautumisella omien muurien purkamista ja rohkeutta luottaa toiseen sekä henkisesti, fyysisesti että myös taloudellisesti. En tarkoita sillä oman itsenäisyytensä, päätäntävaltansa, identiteettinsä tai omaisuutensa menettämistä.

Olen myös oppinut toivomaan, että yhdeksänkin vuoden jälkeen tämä yhteinen matka on vasta alussa. :)

Lähinnä opin valtavan oppitunnin luottamuspulasta. Jos sinuun ei luoteta suhteen alusta lähtien, se tarttuu ja luottamuspula on pian molemminpuolista. Kun luottamusta ei ole, mukaan tulee sairaalloinen mustasukkaisuus ja toisen "omistaminen". Luottamuspulaa ei helpota myöskään se, että toinen säästääkseen toista mustasukkaisuudelta valehtelee menoistaan ja siitä, kenen seurassa on. Touhusta syntyy outo molemmista päistä palava kynttilä, joka syö molempia. Riidat ovat arkipäivää, paniikkiikohtaukset päivittäisiä. Pettämisen paljastuminen syö viimeisenkin pohjan luottamuksen rippeiltä, mutta kun pitää elää siinä uskossa että kaikki kyllä kääntyy parhain päin ja ongelmat selvitetään koska "kuulutaan yhteen".

On sitä joskus ollut naiivi. Uudessa suhteessa olen ollut nyt kuusi vuotta ja suhteet ovat kuin yö ja päivä. Osaan luottaa toiseen ja tuntuu hyvältä kun minuun luotetaan. Suhteen suuri jalusta on toisen arvostaminen. Edellisessä suhteessani olin täysin arvoton, myös omasta mielestäni.

Toistaiseksi ainoa suhteeni ei ollut kovin pitkä, niin opin siitä ainakin ettei kannata alkaa seurustella ihmisen kanssa, joka on juuri päättänyt edellisen suhteen, koska harva on valmis aloittamaan uutta suhdetta nopeasti. Opin myös, että olisi hyvä olla jotain yhteisiä kiinnostuksen kohteita tai harrastuksia, muuten se yhteinen juttelu jää lyhyeen. Jos mielenkiinnon kohteet on kovin erilaisia, niin se tulee väkisinkin vastaan jossain vaiheessa.

Opin myös omalta osaltani, ettei erosta kannata vääntää turhaa draamaa, vaan on osattava päästää irti.

Opin etten osaa saati kykene olemaan miehen kanssa parisuhteessa. Olen vihdoin myöntänyt itselleni, että olen lesbo.

Opin, että heteroihin ei kannata sekaantua, vaikka ne väittäisivät pitävänsä myös naisista.

Olen oppinut sen, että ystävyyden lisäksi pitää olla intohimoa. Ja että jos toinen kertoo taustallaan olevista vakavista mielenterveysongelmista, niihin kannattaa suhtautua vakavasti eivätkä ne välttämättä ole kokonaan ohi, vaikka henkilöllä olisi parempi olo vaan saattavat ajan kuluessa näyttäytyä tavalla tai toisella. Ja että kannattaa olla rehellinen omille tunteille, jos tuntuu, ettei toinen ehkä sittenkään ole ihan sitä, mitä kaipaa vaikka toinen olisi tosi ihastunut. Olen oppinut myös kommunikoimaan paremmin oltuani etäsuhteessa.

No sen opin että oon perussinkku ja tykkään niin paljon ihmisistä että yks ihmissuhde yli muiden ei vaan toimi.

Opin joitakin ikäviä asioita itsestäni, siis sellaisia, joita en vain tahtomalla pysty muuttamaan, ja joiden olemassaolo pistää miettimään, kannattaako suhteeseen ryhtyäkään: 1. MInusta ei ole olkapääksi itkevälle naiselle, sillä sellaiset vain ärsyttävät minua; 2. pidemmän päälle en jaksa suhtautua kumppanin vartaloon tai seksiin kovinkaan intohimoisesti.

Suhde oli hyvä ja kesti yli kymmenen vuotta ja päättyi enimmäkseen muista syistä kuin noista mainitsemistani. Sen jälkeen olen ollut vuosia sinkkuna. Joitakin kiinnostuneita tarjokkaita suhteeseen on ollut, mutta olen jaellut pakkeja. -Tuolla joku toinen kertoi suhteestaan oppineensa, että katoaa liian helposti toiseksi ihmiseksi, kun yritän miellyttää - tämä onkin piirre, jonka olen monessa naisessa havainnut ja josta en pidä ollenkaan, ja joka sammuttaa kiinnostukseni heti alkuunsa. En minä mitään mielistelijää vierelleni halua! Exäni muuten taisi oppia kanssani tuosta piirteestä eroon :)

Aikaisemmista suhteista olen oppinut, että minun ei kannata luottaa rakastumisen tunteisiini, sillä rakastuneena vain projisoin toiseen omia unelmiani enkä näe häntä sellaisena kuin hän on.

Haluaisin kyllä elämänkumppanin vielä, aikuisen itsenäisen naisen jakamaan arkea ja voisihan siinä halailua ja hellyyttäkin olla (ja pitäisikin olla), mutta em. syistä johtuen mietin, kannattaako enää. Tuottaisinko toiselle pettymyksiä vain. Ja olen kyllä itsekin aika nirso, parempi yksin kuin väärän tyypin seurassa.

Että (joskus) kannattaa erota! Vaihtamalla parani :)

Miksiköhän tiedän jo kaiken tässä ketjussa mainitun, vaikka en ole koskaan ollut parisuhteessa?